MURUSIA HYVINVOINTIVALTION POHJALLALEIPÄJONOT, KOETTU HYVINVOINTI JA HUONO-OSAISUUS

Maria Ohisalo

MURUSIA HYVINVOINTIVALTION POHJALLA

LEIPÄJONOT, KOETTU HYVINVOINTI JA HUONO-OSAISUUS

Publications of the University of Eastern FinlandDissertations in Social Sciences and Business Studies

No 148

University of Eastern FinlandKuopio

2017

Juvenes Print, Suomen Yliopistopaino OyTampere, 2017

Vastaava toimittaja: Kimmo KatajalaToimittaja: Eija Fabritius

Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjastoISBN: 978-952-61-2516-9 (nid.)ISBN: 978-952-61-2517-6 (PDF)

ISSNL: 1798-5749ISSN: 1798-5749

ISSN: 1798-5757 (PDF)

5

Ohisalo, MariaCrumbs at the Bottom of a Welfare State. Charity Food Aid and Subjective Well-being of the DisadvantagedKuopio: Itä-Suomen yliopisto, 2017Publications of the University of Eastern FinlandDissertations in Social Sciences and Business Studies, 148ISBN: 978-952-61-2516-9 (print)ISSNL: 1798-5749ISSN: 1798-5749ISBN: 978-952-61-2517-6 (PDF)ISSN: 1798-5757 (PDF)

ABSTRACT

The doctoral thesis studies charity food aid and the subjective well-being and disad-vantagedness of people who rely on it. The thesis takes a look at charity food aid as an established social practice and the stabilization of charity food aid in Finnish society. The thesis analyzes the subjective well-being (SWB) and the disadvantagedness of people who rely on bread queues and soup kitchens.

The dissertation consists of four research articles: The first depicts the food aid of the European Union (Food distribution programme for the most deprived persons of the community) and the stabilization of food aid in Finland. The second article analyzes the subjective well-being of people who regularly receive food aid in relation to other demographic groups. The third article focuses on the dimensions and the accumulation of disadvantage of the recipients of food aid. The fourth article returns to the EU level and takes a look at how the SWB of the recipients of food aid looks in three European capitals; Helsinki (Finland), Athens (Greece) and Vilnius (Lithuania).

A central data collection strategy of the thesis is the hard-to-survey-populations, H2S, research tradition, where groups not in the scope of large national level surveys or popu-lation groups vastly under-represented are sought after to be included in the research. The data is gathered during 2012 and 2013. The central data consists of a demographical sample gathered from 11 municipalities and seven church parishes, conducted with a survey (N=3474). The same survey was conducted in Athens (N=500) and in Vilnius (N=558). Two surveys with the same content – a phone survey undertaken by National Insurance Institution Kela with 1006 replies and a questionnaire presented to the visi-tors of health and social counselling centres for intravenous drug users in eight cities (N=526) – act as comparable data. Depending on the article the basic frequencies are presented and the multivariate methods like factor and cluster analysis and multinomial logistic regression are utilized.

Through Event Structure Analysis the first article opens up the central events that contributed to the stabilization of charity food aid and the chains of events from the establishment of first food banks to different kinds of policy programs. The 1990’s de-pression, Finland joining the EU and through that to the EU charity food program, the poverty politics of the European Union and its ceaseless expansion, and the global finan-cial crisis of the late 2000’s have been central events in contributing to the stabilization of charity food aid in Finland. The EU program has been in part creating and upholding a path dependency, where responsibility of well-being trickles down to the third sector agents as social security and the basis of the welfare state leak.

6

The next article shows that the people who rely on charity food aid are in a poorer position in regard to the general populace, measured by all different indicators of sub-jective well-being and scarcity. The groups even worse off are the people who frequent health and social counselling centres for intravenous drug users, to whom only manag-ing debt is easier than to the group frequenting food aid. Comparing the sample repre-senting the Finnish population to other two samples reveals the partly overtly positive picture of Finnish well-being and the deficits in well-being of the worse off groups. When comparing the different levels of disadvantaged people it is also evident, that people who frequent food aid are not always in the worst position in Finnish society.

The third article focuses on the nature of disadvantageness and its accumulation to certain people: Two out of five people who receive food aid perceive themselves disadvantaged on factors concerning social, health and economic matters. The division follows the national level surveys on disadvantagedness. To a third of the recipients of food aid, the disadvantageness is economical. For a quarter the disadvantageness is not accumulated, but is generally deeper than in the general population. Economical disadvantageness consists of problems in paying debts and not having enough income to cover all costs of living. Social disadvantageness consists of depression, loneliness and hunger. Disadvantageness in health is physical and mental, and is connected with reduced satisfaction in life in general.

The fourth article takes a look at food aid in an international comparison setting: Helsinki food aid receivers report the highest levels of life satisfaction. Satisfaction with standard of living is as high in Helsinki and in Athens and lower in Vilnius. Satisfaction with health is highest in Athens and lowest in Vilnius. The determinants of SWB differ in the three cities, but advanced age, female gender and unemployment are the most apparent determinants to lower self-reported SWB. In Vilnius compared to other cities people report lower levels of subjective well-being on all aspects. The result differs from national level surveys on well-being where Greece falls often behind Lithuania.

Key words: bread queues, breadline, charity food aid, subjective well-being, subjective health, disadvantagedness

7

Ohisalo, MariaMurusia hyvinvointivaltion pohjalla. Leipäjonot, koettu hyvinvointi ja huono-osaisuusKuopio: Itä-Suomen yliopisto, 2017Publications of the University of Eastern FinlandDissertations in Faculty of Social Sciences and Business Studies, 148ISBN: 978-952-61-2516-9 (nid)ISSNL: 1798-5749ISSN: 1798-5749ISBN: 978-952-61-2517-6 (PDF)ISSN: 1798-5757 (PDF)

TIIVISTELmÄ

Väitöskirjassa tutkitaan hyväntekeväisyyteen perustuvaa ruoka-aputoimintaa ja ruo-ka-apuun turvautuvien ihmisten koettua hyvinvointia ja huono-osaisuutta. Työssä tarkastellaan ruoka-apua käytäntönä ja ruoka-avun vakiintumista suomalaisessa yh-teiskunnassa. Tutkimuksessa analysoidaan ruoka-apuun, leipäjonoihin ja soppakeit-tiöihin turvautuvien ihmisten kokemaa hyvinvointia ja huono-osaisuutta.

Tutkimus rakentuu neljästä tutkimusartikkelista: Ensimmäinen artikkeli kuvaa Euroopan unionin ruoka-apua ja ruoka-avun vakiintumista Suomessa. Toinen ar-tikkeli analysoi ruoka-avussa käyvien hyvinvointikokemuksia suhteessa muihin väestöryhmiin. Kolmas artikkeli keskittyy ruoka-avussa käyvien huono-osaisuuden ulottuvuuksiin ja huono-osaisuuden kasautumiseen ja kohdentumiseen tietyille ih-misille. Neljäs artikkeli palaa EU-tasolle ja kysyy, miltä ruoka-avussa käyvien koettu hyvinvointi näyttää kolmessa eurooppalaisessa pääkaupungissa Helsingissä, Kreikan Ateenassa ja Liettuan Vilnassa.

Väitöskirjan keskeinen aineistollinen lähestymistapa on vaikeasti tutkittaviin väes-töryhmiin (hard-to-survey-populations, H2S) liittyvä tutkimusperinne, jossa laajoissa väestökyselyissä tavoittamattomat tai vahvasti aliedustetut väestöryhmät pyritään tavoittamaan tutkimuksen piiriin. Väitöskirjan aineistot on kerätty vuosina 2012–2013. Keskeinen aineisto on 36:sta eri ruoka-avun toimipisteestä 11 kunnasta ja seitsemästä seurakunnasta kyselytutkimuksella kerätty 3474 vastaajan väestönäyte. Sama kysely toteutettiin myös Ateenassa (N=500) sekä Vilnassa (N=558). Vertailuaineistoina näil-le kyselyille toimivat samansisältöiset suomalaiset Kelan toteuttama puhelinhaas-tattelututkimus 1006 vastaajalle sekä kahdeksassa kaupungissa toteutettu kysely terveysneuvontapisteissä käyville suonensisäisten huumeiden käyttäjille (N=526). Artikkelista riippuen aineistosta esitellään perusjakaumat ja aineistoa pelkistetään monimuuttujamenetelmin, kuten faktori- ja klusterianalyysein sekä multinomiaalisen logistisen regression avulla.

Ensimmäinen artikkeli valottaa tapahtumarakenneanalyysin kautta ruoka-avun vakiintumiseen vaikuttaneita keskeisiä tapahtumia ja niiden ketjuja ruokapankkien perustamisesta erilaisiin köyhyysohjelmiin. 1990-luvun lama, Suomen liittyminen EU:hun ja sitä kautta EU:n ruoka-apuohjelmaan, Euroopan unionin köyhyyspolitiikan jatkuva laajeneminen sekä kansainvälinen taloustaantuma 2000-luvun loppupuolella ovat olleet keskeisiä ruoka-avun vakiintumiseen Suomessa liittyneitä tapahtumia ja tapahtumakokonaisuuksia. Ruoka-apuohjelma on ollut osaltaan luomassa ja ylläpi-tämässä polkuriippuvuutta, jossa kolmannen sektorin toimijoille valuu hyvinvointi-vastuuta sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion pohjan vuotaessa.

8

Seuraava artikkeli osoittaa leipäjonoissa käyvien olevan koetun hyvinvoinnin ja niukkuuden kaikilla eri mittareilla mitattuna väestötasoa heikommassa asemassa. Heitäkin heikommassa asemassa ovat terveysneuvontapisteissä käyvät, joille ainoas-taan veloista selviytyminen on ruoka-avussa käyviä helpompaa. Väestötason otoksen vertaaminen väestönäytteisiin paljastaa väestöotosten paikoin yltiöpositiivisen kuvan suomalaisten hyvinvoinnista ja heikoimmassa asemassa olevien hyvinvointivajeita ja hyvinvoinnin etäisyyttä suhteessa väestötasoon. Huono-osaisuuden erilaisia notkel-mia (tiivistymiä ja kasautumia) keskenään vertailtaessa käy ilmi myös se, että leipä-jonoissa käyvät eivät ole aina suomalaisen yhteiskunnan huonoimmassa asemassa olevia.

Kolmas artikkeli tarttuu huono-osaisuuden luonteeseen ja sen kohdentumiseen: Ruoka-avussa käyvistä kahdella viidestä koettu huono-osaisuus kasautuu yhtä ai-kaa sosiaaliselle, terveydelliselle ja taloudelliselle ulottuvuudelle. Jako noudattelee väestötason tutkimuksissa löydettyä jakoa. Kolmasosalle ruokaa hakevista huono-osaisuus on taloudellista. Joka neljännellä ruoka-apua saavasta huono-osaisuus ei ole kasautunutta, mutta on väestötasoon nähden syvempää. Taloudellinen huono-osaisuus on vaikeuksia selvitä veloista ja kokemusta tulojen riittämättömyydestä menoihin. Sosiaalinen huono-osaisuus on masentuneisuutta, yksinäisyyttä ja nälkää. Terveydellinen huono-osaisuus on fyysistä ja psyykkistä, ja yhdistyy heikentyneeseen elämääntyytyväisyyteen.

Neljäs artikkeli tarkastelee ruoka-apua kansainvälisessä vertailuasetelmassa: Elä-määntyytyväisyys on korkeinta Helsingin ruoka-avussa käyvillä. Elintasoon tyyty-väisyys on yhtä korkeaa Helsingissä ja Ateenassa, Vilnassa matalammalla tasolla. Terveyteen tyytyväisyys on korkeinta Ateenassa ja matalinta Vilnassa. Subjektiivisen hyvinvoinnin vajeita määrittävät tekijät vaihtelevat kaupungeittain, keskeisiä niistä ovat keski-ikää korkeampi ikä, naissukupuoli sekä työttömyys. Vilnassa hyvinvoinnin kokemukset jäävät negatiivisemmiksi kuin muissa tutkituissa kaupungeissa. Tulos poikkeaa väestötason tutkimuksista, joissa Kreikka näyttäytyy usein Liettuaa nega-tiivisemmassa valossa.

Avainsanat: leipäjono, ruoka-apu, koettu hyvinvointi, koettu terveys, huono-osaisuus

9

kIITOkSeT

Tämä väitöskirja ei olisi saanut alkusysäystään ilman Itä-Suomen yliopiston ja Kuopi-on kaupungin yhteistä pilottihanketta leipäjonoissa käyvien hyvin- ja pahoinvoinnista keväällä 2012 ja sitä seurannutta Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Soc-cassa tehtyä jatkotutkimusta Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla syksyllä 2012. Ilman loppuvuodesta 2012 saatua tutkimusrahoitusta Kunnallisalan kehittämissäätiöltä, emme olisi saaneet kerättyä 3474 vastausta käsittänyttä tutkimusaineistoamme 11 kunnasta ja seitsemästä seurakunnasta.

Väitöskirja on syntynyt osana Itä-Suomen yliopiston Hyvinvoinnin ja terveyden tutkimuksen tohtoriohjelmaa (HYTE), myöhemmin Welfare, Health and Management -tohtoriohjelmaa. Jatko-opiskelijana työskentelin tutkijana professori Juho Saaren joh-tamassa Itä-Suomen yliopiston Huono-osaisuus-hankekokonaisuudessa. Artikkelit ovat syntyneet pääasiassa kolmen eri hankkeen osatuotoksina. Jokainen hanke on lisännyt ymmärrystäni tutkittavista ilmiöistä tavoilla, jotka myöhemmin ajateltuina ovat olleet korvaamattomia.

Toimin vuosina 2013–2017 projektipäällikkönä seuraavissa hankkeissa: Vuosina 2013–2014 osana Huono-osaisin Suomi (HUSO) -hanketta kerättiin kolmessa väitös-kirjan artikkeleista käytetty tutkimusaineisto (N=3474). Aineistonkeruun yhteydessä laaja tutkijayhteisö julkaisi ruoka-avun paikallisraportteja perustuloksineen. Huono-osaisin Suomi -hankkeessa ilmestyi myös muun muassa sosiaaliturvaetuuksien käyt-töön, luottamukseen, häpeään ja pärjäämiseen liittyviä kysymyksiä esittelevä tutki-musraportti Kuka seisoo leipäjonossa? (Ohisalo & Saari 2014).

Syksyn 2013 aikana toteutettiin Raha-automaattiyhdistykselle selvitys ruoka-avun organisoinnista Suomessa. Mukana oli 20 paikan päällä haastateltua ruoka-avun ja-kajatahoa, sekä Webropol-kyselyllä haastatellut 171 avustusruokaa jakavaa tahoa eri puolilla Suomea.

Kolmas hanke oli Koneen Säätiöltä rahoituksensa saanut Kaksi Suomea – kasvaa-ko eriarvoisuus -hanke vuosina 2015–2017. KASU-työnimellä kulkenut hanke tuotti muun muassa laajan köyhyyskyselyn Helsingin Sanomissa, sitä seuranneita lukuisia lehtikirjoituksia ja Arjen kuvat -valokuvatyöpajan. Hankkeen aikana valmistuivat myös väitöskirjan viimeiset artikkelit ja monet muut kirjoitukset huono-osaisuudesta.

Syksyn 2016 aikana kerättiin vielä uusi aineisto Helsingin leipäjonoista (N=829) yhteistyössä tutkimuspartnerien kanssa. Toimin lisäksi Itä-Suomen yliopiston yhteys-henkilönä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston TITA-hankkeessa (Eriarvoisuuden kaventaminen niukkuuden aikana. Tackling Inequalities in Time of Austerity, päätösnumero 293103) vuosina 2016 ja 2017.

Syksyllä 2015 olin mukana muun muassa taustoittamalla journalisteja ja valoku-vataiteilijoita ruoka-avusta suomalaisen köyhyyspolitiikan ilmiönä ja ilmentymänä Koneen Säätiön rahoittamassa Ruokahävikkihankkeessa, josta vastasi Huili-lehti. Kiitos siis kaikille eri hanketahoille yhteistyöstä.

Suurimman kiitoksen ansaitsevat 3474 vuosina 2012–2013 ja 829 syksyllä 2016 tutkimukseen osallistunutta vastaajaa ja lukuisat ruoka-apua jakavat organisaatiot, joista saimme kerätä aineistoamme. Lämmin kiitos myös kaikille aineistoa keränneille tutkijoille ja opiskelijoille sekä hankkeen paikallisraportteja työstäneille. Kiitos niille kansalaisyhteiskunnan aktiivisille toimijoille, joiden kanssa olen nämä vuodet saanut lukuisissa tilaisuuksissa ja keskusteluissa jakaa ajatuksiani teemasta ja pohtia yhdessä,

10

kuinka tutkimus ja ruohonjuuritason käytännön toiminta nivoutuvat yhteen. Kiitos Koneen Säätiölle Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus -hankkeen rahoituksesta, jonka turvin väitöskirja on viimeistelty. Myös Suomen Akatemialle sekä Strategisen tutkimuksen neuvostolle kiitos taloudellisesta tuesta. Syksyllä 2016 jalkauduimme leipäjonoihin ja keräsimme uutta aineistoa vielä yhdessä Helsingin yliopiston Svenska social och kommunalhögskolanin ja Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa.

Ohjaajani Juho Saari ja Mikko Niemelä ovat tukeneet väitöstyötä alusta loppuun, kannustaneet keräämään aineistoa meiltä ja muualta, luoneet paikkoja oppia tutkit-tavasta ilmiöstä lisää sen monesta eri näkökulmasta, opettaneet uusista teorioista, in-nostaneet tutkijavaihtoon Oxfordin yliopistoon keväällä 2016, rohkaisseet puhumaan tutkimuksesta ja sen teemoista julkisuudessa ja luoneet myös taloudellisia edellytyk-siä työn loppuunsaattamiselle: ilman näiden aikaansaavien professorien ideoita ja tutkimushankkeita ei olisi tätä väitöskirjaa.

Suuri kiitokseni läheisimmälle tutkijakollegalleni, entiselle opiskelukaverilleni Helsingin yliopistosta Tuomo Laihialalle, jonka kanssa muodostimme Itä-Suomen yliopiston Itä-Helsingin tutkimusosaston vuosina 2014–2017. Kiitos Maritta Rinne, Jouni Ohisalo, Olli Rinne, Sakari Kainulainen, Antti Kouvo, Nina Kahma, Johanna Kallio, Helena Blomberg-Kroll, Christian Kroll, Ulla Pesola, Niko Eskelinen, Jonna Laine, Lina Van Aerschot, Ida Pimenoff, Liisa Söderlund, Inkeri Koskinen, Asta Leppä, Minna Malja, Anna-Stina Nykänen, Emilia Saukko, Anne Määttä, Kaisa Nevanpe-rä, Saija Turunen, Vlada Petrovskaja, Anna-Kaisa Tukiala, Henrikki Hirvonen, Pirjo Marjamäki, Karoliina Hjelm, Galina Säyppö, Teija Tanska, Kaisa Nevanperä, Csilla Veszteg, Arto Timonen, Kalle Karppinen, Sinikka Backman, Heikki ja koko Hurstien perhe, kaikki vapaaehtoistyöntekijät kentällä, sukulaiset, ystävät, Keijot, Oxfordin professori Robert Walker, Liettuan Modestas Bastys ja Kreikan Manos Matsaganis tiimeineen. Kiitos tutkimuksen tarkoille ja tärkeitä huomioita tehneille esitarkasta-jille Anna-Maria Isolalle ja Jussi Simpuralle ja Jussi Simpuralle myös vastaväittäjänä toimimisesta. Kiitettävien lista on pitkä. Kiitos rakas Miika, että olet tukenut työtäni ja seissyt (ja tietysti pyöräillyt) vierelläni.

Helsingissä, 8. maaliskuuta 2017Maria Ohisalo

11

SISÄLLYS

ABSTRACT .................................................................................................. 5TIIVISTELmÄ ............................................................................................... 7KIITOKSET .................................................................................................. 91 JOHdANTO .......................................................................................... 132 HYVINVOINTIVALTION JA HYVINVOINNIN mUUTOS ......................... 16

2.1 Sosiaalisten riskien muutos ja hyvinvointivaltion kritiikki ............................ 162.2 Osa ihmisistä sivussa positiivisesta kehityksestä ..................................... 19

3 LEIPÄ JA JONO, HYVINVOINTI JA HUONO-OSAISUUS .................. 253.1 Väitöstutkimuksen tieteenalat ja aiempi tutkimus ...................................... 253.2 Ruoka-apu ja sen kenttä ............................................................................ 293.3 Leipä toimeentulon symbolina ja lahjana ................................................... 343.4 Odotuksen ja häpeän jono, viimeinen luukku ............................................ 373.5 koettu hyvinvointi ja hyvinvoinnin tutkimus ................................................ 393.6 Huono-osaisuus ja huono-osaisuuden notkelmat ...................................... 45

4 TUTKImUKSEN TOTEUTUS ................................................................ 514.1 Tutkimuskysymykset .................................................................................. 524.2 Tutkimusaineistot ...................................................................................... 534.3 Tutkimusmenetelmät .................................................................................. 594.4 Tutkimuksen artikkelit ja keskeiset tulokset ............................................... 62

5 TULOSTEN POHdINTA JA JOHTOPÄÄTöKSET ............................... 70LÄHTEET ................................................................................................... 78LIITTEET .................................................................................................... 90ALKUPERÄISET ARTIKKELIT ............................................................... 103

12

Taulukot

Taulukko 1. Hyvinvoinnin asemointi tässä tutkimuksessa ............................... 44

Taulukko 2. Tutkimuksen artikkelien tutkimuskysymykset, käytetyt tutkimusaineistot, analyysimenetelmät ja ohjelmat ...................... 51

Taulukko 3. Väitöskirjan keskeiset tutkimusaineistot ....................................... 55

Taulukko 4. Tutkimusartikkelien tutkimuskysymykset ja keskeiset tulokset .... 62

Kuviotkuvio 1. Tuloerojen kehitys Suomessa vuosina 1995–2015 ............................. 21

kuvio 2. Toimeentulotuen saajien osuus väestöstä vuosina 1991–2015 ... 22

kuvio 3. Ruoka-avun teemat ja tieteenalat ................................................ 25

kuvio 4. Ruoka-aputoiminta Suomessa ..................................................... 33

kuvio 5. eri ryhmien objektiivisen ja subjektiivisen hyvinvoinnin kokemuksia .................................................................................. 48

13

1 JOHdANTO

”Se oli täysin äänetön jono, pitkäksi venynyttä hiljaisuutta tavaratalojen välissä.”(Korhonen 2013.)

Riku Korhosen novelli Leipäjono kuvaa eräitä kohtaamisia ja kokemuksia suomalai-sessa leipäjonossa. Sitaatti paikantaa leipäjonon osuvasti ”tavaratalojen väliin”, hyvin-voivaan ja vauraaseen yhteiskuntaan, jossa ruoka on paikoin niin kallista, että siihen ei ole varaa ja paikoin niin halpaa, että sitä voi heittää pois (Salonen 2016). Äänettömyys ja hiljaisuus heijastelevat sitä tilaa, jossa hyväntekeväisyyteen pohjaavan ruoka-avun on annettu vakiintua osaksi suomalaista hyvinvointivaltiota. Leipäjono, joka on vain osa laajempaa ruoka-apuilmiötä, on vakiintunut köyhyyden symboliksi suomalai-sessa mediassa ja kielessä. Jonoja on kuvattu muun muassa hyvinvointivaltion tai sosiaalipolitiikan avohaavoiksi (esim. Silvasti 2008, 255). Leipäjono ilmentää muuka-laisuutta hyvinvointivaltiossa. Jono tuo näkyville köyhyyden sen eri muodoissa, ja samalla altistaa ruoka-avussa käyvät ”nuo toiset” hyvinvoivan väestön katseiden ja arvioinnin kohteeksi.

Ruoka-apua ja siihen turvautuvien kokemuksia Suomessa tutkitaan nyt ensimmäis-tä kertaa laajalla, kansallisen, mutta myös kansainvälisen vertailun mahdollistavilla kvantitatiivisilla aineistoilla. Siitäkin huolimatta, että leipäjonot ilmestyivät suomalai-seen yhteiskuntaan vahvasti jo 1990-luvun laman aikana, ja vaikka ruoka-avusta on pidetty lukuisia tärkeitä puheenvuoroja, tehty opinnäytetöitä ja paikallisia tapaustut-kimuksia sekä uutisoitu yksittäisten ruoanjakajien ja -saajien kokemuksia, laajempaa ja systemaattista aineistoa ruoka-avussa käyvien koetusta hyvin- ja pahoinvoinnista ei ole aiemmin kerätty. Melko vähäisestä ja hajanaisesta määrällisestä tutkimustie-dosta johtuen ruokaa hakevista ihmisistä ja ruoka-avun roolista hyvinvointivaltiossa on monenlaisia mielikuvia. Harvoissa kunnissa tunnistetaan ruoka-avussa käyvien pahoinvointia, saati toimitaan aktiivisesti pahoinvoinnin poistamiseksi – vuodesta toiseen ihmisille jaetaan ruokakasseja, jotka poistavat hetkellisesti nälkää, mutta eivät korjaa huono-osaisuuden syitä. Leipäjonoista apua hakevien hyvinvoinnista ja terve-ydestä ei ole ennen tätä tutkimusta ollut laajempaa, systemaattista tietoa, eikä tietoa myöskään kerätä säännöllisesti tai yhteisin mittaristoin.

Pääsääntöisesti ruoka-avussa käyvien oletetaan olevan objektiivisesti huono-osaisia, mutta kuinka he itse tuntevat tilanteensa, on ollut monella tapaa epäselvää. Aiempi sosiaaliturvaan ja perusturvaan liittyvä tutkimus ei ole avannut sitä, millä tavoin etuus- ja palvelujärjestelmä asemoituu suhteessa epäviralliseen ruoka-apuun. Esimerkiksi perusturvan riittävyyden arviointi tehdään hallituskausittain (mm. Moi-sio ym. 2016) ja suomalaisten hyvinvointia selvitetään laajoin tutkimuksin (Airio 2013; Niemelä 2014; Vaarama ym. 2014), mutta epävirallisen ruoka-avun varassa olevien kokemuksista tiedetään vähemmän. Tietovaje on ongelma, sillä ruoanjakelutoiminta ei jäänyt väliaikaiseksi 1990-luvun laman paikkaajaksi, vaan osoittaa jopa vahvistu-misen merkkejä.

Metodologisesti tutkimus paikkaa tutkimusvajetta, jossa väestöaineistoihin poh-jautuva valtavirran köyhyys-, huono-osaisuus- ja hyvinvointitutkimus tavoittaa huo-nosti tai ei lainkaan kaikkein heikoimmassa olevia väestöryhmiä. Tällöin tulemme yliarvioineeksi suomalaisten hyvinvointia (mm. Saari 2015). Puhutaan erilaisista vai-keasti tutkittavista väestöryhmistä (hard-to-survey populations, H2S) (Tourangeau ym.

14

2014). Esimerkiksi laitosväestö tai ihmiset, joilla ei ole puhelinliittymää, johon tutkija voisi soittaa, tai kotia, johon haastattelututkimuksen voisi lähettää, jäävät kansallisten otantojen ulkopuolelle (mm. Smith 2014).

Ruoka-avun tutkimiseen, otantaan ja aineiston edustavuuteen liittyy myös ra-joitteensa: koska ruoka-avun kenttää ei säädellä, arvioida eikä mitata, ruoka-avun perusjoukon tarkkaa kokoa ei tiedetä. Tutkimus nostaa esille H2S-metodologian mahdollisuuksia, sitä, kuinka vaikeasti tutkittavien ihmisryhmien mukaan saaminen on merkityksellistä niin tutkimukselle kuin siitä johdettavalle politiikallekin. Tutki-muksessa käytetyt aineistot ja erityisesti ruoka-apuaineisto (N=3474) ovat Suomen kontekstissa kooltaan ainutlaatuisia, ei vain köyhyys-, huono-osaisuus tai hyvinvoin-titutkimusten viitekehyksissä, vaan myös laajemmin. H2S-lähestymistavalla on siten oma kyselytutkimuksellinen arvonsa, köyhyys- tai hyvinvointitutkimusten ohella.

Tutkimus nostaa esiin sen, minkä olemassa olosta olemme olleet tietoisia 1990-lu-vun alusta lähtien. Mutta ilman laajempaa tutkimus- ja mittaustietoa aihetta ei ole näh-ty poliittisena kysymyksenä, vaan järjestöjen vastuulla olevana auttamistoimintana. On yhtäältä tärkeää tietää, millä tavoin ja miksi leipäjonot ovat vakiintuneet (artikkeli 1), millaisia etuus- ja palvelujärjestelmän vuotokohtia jonot paikkaavat (artikkeli 2) ja millaista ovat hyvinvointi ja huono-osaisuus epävirallisen avun varassa (artikkelit 3 ja 4). Toisaalta on tärkeää myös käydä yhteiskuntapoliittista keskustelua siitä, millä kriteerein ja keitä kolmannen sektorin apu tavoittaa, ja kuinka riittävää ruoanjakelu-toiminta on hyvinvointivaltion virallisten turvaverkkojen paikkaajana.

Tämä tutkimus on osa Itä-Suomen yliopiston vuonna 2012 alkanutta huono-osai-suushankekokonaisuutta. Kokonaisuus rakentuu ajatukselle kuvata hyvinvointia ja huono-osaisuutta yhdessä maailman parhaaksi maaksi nimetyssä maassa. Hanke on saanut innoituksensa psykologi Ed Dienerin hankkeesta, jossa kuvattiin ihmisten koettua hyvinvointia Intian Kalkutan slummeissa, objektiivisesti katsottuna eräässä maailman köyhimmistä paikoista (Biswas-Diener & Diener 2009). Miltä siis koettu hyvinvointi ja huono-osaisuus näyttävät objektiivisesti tarkasteltuina eräässä maa-ilman parhaiten pärjäävässä maassa, sen tietyssä huono-osaisuuden notkelmassa1?

Tutkimuksessa analysoidaan ruoka-apua ja ruoka-apuun turvautuvien ihmisten koettua hyvinvointia ja huono-osaisuutta meillä ja muualla. Tutkimus jakautuu nel-jään artikkeliin. Sen kolme ensimmäistä artikkelia on julkaistu vuosina 2013–2015. Neljäs artikkeli on tarjottu julkaistavaksi keväällä 2017.

Tutkimuksen yhteenvedossa käydään läpi tutkimuksen tausta hyvinvointivaltion ja hyvinvoinnin muutoksesta, tutkimuksen teoreettinen viitekehys, keskeiset käytetyt käsitteet, tutkimuksen toteutus, tutkimuskysymykset, aineistot, metodologiset valin-nat sekä raportoidaan tutkimusartikkeleiden keskeiset tulokset. Lopuksi pohditaan tutkimuksen tuottamaa tietoa suhteessa suomalaisen hyvinvointivaltion muutokseen. Liitteinä 1 ja 2 on tutkimuksessa käytetyt keskeiset kyselylomakkeet ja liitteeseen 3 on kerätty tutkimuksen keskeisiä käsitteitä omaksi listakseen.

1 Huono-osaisuuden notkelmissa huono-osaisuus tiivistyy ja kasautuu yhteiskunnan reunoille. Notkelma kuvaa yhteiskunnan marginaaliryhmiä, mutta myös kolmannen sektorin matalan kynnyksen palveluita, joista huonossa asemassa olevia ihmisiä tavoitetaan. (Saari 2015, 20.)

15

Nainen, 30-40 vuotta:

”Tulin leipäjonoon, koska raha on niin pieni, ettei sillä saa ruokaa. On pakko mennä, kun on niin tiukkaa. Minulla ei ole työpaikkaa, joten saan pientä rahaa yhteiskunnalta, mutta en pysty elämään ilman ruoka-apua. Uskon, että saisin työpaikan, elämäni muut-tuisi paremmaksi. Toivon, että kaikilla muilla on hyvä elämä, ettei ihmisten tarvitsisi odottaa ilman rahaa ja ruokaa kotona.”(Uusitalo 2016.)

Kuva: Arto Timonen.

16

2 HYVINVOINTIVALTION JA HYVINVOINNIN MUUTOS

Luvussa avataan hyvinvointivaltion ja hyvinvoinnin muutokseen liittyviä tekijöitä, kuten vanhojen sosiaalisten riskien korvautumista uusilla, joilla on yhteytensä ruoka-avun vakiintumiseen käytäntönä. Vaiheittain rakentunut suomalainen hyvinvointi-valtio on viimeistään 1980-luvulta lähtien täyttänyt yhtä aikaa monia hyvinvointi-valtion kriteerejä, kuten riskiperustaisuuden, uudelleenjaon, hyvinvointivaikutukset ja tilastoinnit ja tekee niin edelleen (Saari 2017, 39–41). 1990-luvun lamasta lähtien se on kuitenkin kohdannut suunnanmuutoksen, jossa se on joutunut jatkuvasti pe-rustelemaan olemassaoloaan ja jossa aiempi hyvinvointirakenteiden laajentaminen on korvautunut rakenteiden karsimisella. Työn ja kasvun politiikka ei ole nostanut heikoimmassa asemassa olevia, ja syyperusteinen sosiaaliturva, mutta myös sosiaa-liturvan ja hyvinvointivaltion virallisten instituutioiden ulkopuolinen ja viimesijai-sen avun jälkeinen avustustoiminta, ovat ottaneet suurempaa roolia 2000-luvulla. Hyvinvointivaltion pohja on alkanut vuotaa ja osa ihmisistä jäädä sivuun hyvästä kehityksestä.

2.1 SOSIAALISTEN RISKIEN mUUTOS JA HYVINVOINTI- VALTION KRITIIKKI

Tutkimuksessa hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan valtiota, jonka sosiaalipoliittinen jär-jestelmä täyttää seuraavat kahdeksan kriteeriä (mukaillen Saari 2017, 39–41):

1) Sosiaaliset oikeudet on turvattu perustuslailla (tai sitä vastaavalla kattavalla, eri väestöryhmien sosiaaliset oikeudet turvaavalla lainsäädännöllä) ja laki määrittää ihmisten ja organisaatioiden välilliset ja välittömät maksuvelvollisuudet.

2) Sosiaalipoliittinen järjestelmä perustuu sosiaalisten syiden, riskien, määrit-telyyn ja riskien hallintaan sosiaalisen sääntelyn ja yhteiskunnallisen uudel-leenjaon avulla.

3) Asiakasmäärien ja rahavirtojen kautta arvioituna viimesijaisen turvan asema sosiaalipoliittisessa järjestelmässä on vähäinen ja viimesijaisen turvan saajat omaavat monia yhtäaikaisia sosiaalisia riskejä, eivätkä määrity vain esimerkiksi työttömiksi tai sairaiksi.

4) Sosiaaliset oikeudet perustuvat järjestelmän rakennetta läpäiseviin peruspe-riaatteisiin, kuten yksilöllisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, sukupolvien riip-pumattomuuteen ja esimerkiksi sukupuolten yhtäläiseen kohteluun.

5) Sosiaalipolitiikka on lakisääteistä ja organisoitu koordinoiduksi kokonaisu-udeksi, jossa yksittäisten riskienhallintajärjestelmien välillä on selkeä työnjako ja yhteistoiminta ja järjestelmien sisällä toimivat uudelleenjaon ja sääntelyn muo-dot.

17

6) Hyvinvointivaltion julkisisista menoista merkittävä osa (usein noin puolet) kohdennetaan sosiaalisiin riskeihin vastaaviin sosiaalimenoihin ja niihin rin-nastettavissa oleviin verovähennyksiin.

7) Hyvinvointivaltion resursseja uudelleenjakava ja käyttäytymistä sääntelevä vaikutus ja sen institutionaalinen rakenne tuottavat todennetusti sekä objekti-ivista että koettua hyvinvointia ja terveyttä. Erityisesti vaikutus näkyy heikom-massa asemassa olevissa ryhmissa.

8) Hyvinvointivaltion kriteereihin kuuluu myös sosiaalitilastointi, jonka avulla julkinen valta voi arvioida toimenpiteidensä vaikuttavuutta ja koh-dentumista.

Suomalainen hyvinvointivaltio on kulkenut pitkän tien syytingin ja ruotuhoidon ajoista, ja sitten kirkon ja kuntien köyhäinhoidosta maailmansotien jälkeiseen aikaan, jolloin englantilaisen Lordi Beveridgen vuonna 1942 esittämästä suunnitelmasta syn-tynyt hyvinvointivaltio luotiin järjestelmänä taistelemaan viittä niin sanottua jättiläis-tä, sosiaalista riskiä, vastaan. Hyvinvointivaltio on onnistunut pääasiassa voittamaan nämä sosiaalipolitiikan tarvetta luovat jätit, eräänlaiset vanhat riskit: puute, sairaus, tietämättömyys, kurjuus ja toimettomuus (mm. Giddens 2007; Taylor-Gooby 2004). Laajoja kulkutauteja ehkäistiin kansallisilla rokotusohjelmilla, kansa- ja peruskou-lujärjestelmät takasivat kaikille lapsille perusopetuksen lähtökohdista huolimatta ja suurimpia puutteita, kuten nälkää ja laajojen joukkojen asunnottomuutta on onnis-tuttu tietyissä rajoissa torjumaan. (Vaarama 2014.) Hyvinvointivaltioiden tiedetään myös suojaavan ihmisiä muita yhteiskuntia paremmin ja tasa-arvoisimmat maat myös pärjäävät monessa paremmin (mm. Wilkinson & Pickett 2009).

Jälkiteollisen tietoyhteiskunnan ja sen nopeasti muuttuvien työn, perhe-elämän ja markkinoiden tarpeet synnyttävät uudenlaisia riskejä hyvinvointivaltioille Suomea laajemminkin (Taylor-Gooby 2004). Hyvinvointivaltioiden perinteikäs ”vanhoihin” riskeihin pohjautunut sosiaalisen suojelun kenttä on laajentunut uusiin riskeihin, joita ei paikata enää vain sosiaaliturvan keinoin (Hemerijck 2011). Hyvinvointivaltioita haastavat lisäksi maailmanlaajuiset ilmiöt ilmastonmuutoksesta luonnonvarojen ra-jallisuuteen ja talous- ja velkakriiseihin (mm. Vaarama 2013; Helne ym. 2012). Työn muutos, nopeutuva digitalisaatio ja robotisaatio sekä globaali markkinatalous aiheut-tavat uudenlaista työpaikkojen muuttoliikettä rajojen yli ja työpaikkojen häviämistä. Jälkiteollista aikaa ja sen epävarmuutta on kutsuttu myös riskiyhteiskunnaksi, jossa teollisen ajan varmuus ja hallinta ovat hajonneet ja aiemman rikkauden sijaan tuote-taan riskejä (Beck 2006) ja runsauden sijaan jaetaan niukkuutta niin luonnonvaroissa kuin sosiaaliturvassa (mm. Toivo & Häikiö 2016).

Suomalaisen hyvinvointivaltion keinovalikoima ei vastaa täysin esimerkiksi so-siaaliturvan ongelmiin; suomalainen riskiperustainen sosiaaliturva (ansio- ja perus-turva) vakuuttaa sairautta, työttömyyttä, ikääntymistä, lapsen saamista, työkyvyttö-myyttä ja muita sosiaalisia riskejä vastaan (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015), mutta sosiaaliturva ei luo helposti väyliä takaisin työhön, vaan osaltaan pakottaa sosiaaliturvariippuvuuteen ja eräänlaiseen pakotettuun toimettomuuteen (mm. Hiila-mo & Saari 2010; Saari 2017). Hyvinvointivaltiossa saa apua yhteen ongelmaan, mutta monen ongelman kanssa avunsaaminen voi pysähtyä palvelujärjestelmän siiloutu-miseen ja liikaan erikoistumiseen, jossa eri toimijoiden välillä vallitsee puutteellinen vuorovaikutus (Saari 2015). Riskinä on poiskäännytetyksi tuleminen eri palveluista

18

tai etuisuuksista ja pahimmillaan perustuslain takaamien palveluiden ulkopuolella jääminen. Kun kyse on sosiaalivakuutuksesta, pitää sana vakuutus sisällään ajatuksen siitä, että riskit ovat syntyneet sosiaalisessa kanssakäymisessä, eivätkä ne ole irrallis-ten yksilöiden synnyttämiä (Helne 2004). Tämä vakuutus takaa perusturvan ilman tulo- tai tarveharkintaa. Viimesijainen sosiaaliturva, vähimmäisturva, ja arjesta tu-tummin toimeentulotuki, taas on syyperusteista ja tarveharkintaista: jokainen tuki-päätös tehdään yksilöllistä harkintaa käyttäen. Siirtymä ensisijaiselta viimesijaiselle sosiaaliturvalle on alkanut leimata yhä useamman elämää, eivätkä työ tai koulutus enää automaattisesti takaa vakaita tuloja.

Ihmisten kokema hyvinvointi, huono-osaisuus ja statusvertailut muihin ryhmiin ja asetettuihin tavoitteisiin ovat myös kysymyksiä, joihin perinteikäs hyvinvointivaltio ei aina löydä parhaita ratkaisuja (mm. Wilkinson & Pickett 2009; Saari 2015). Asuin-alueiden eriarvoistuminen, segregaatio, ylivelkaantuminen tai siirtolaisuus istuvat myös hyvinvointivaltion uusiin riskeihin.

Yksinäisyyden ja yksin asumisen kaltaiset teemat on nekin paikoin tunnistettu yhteiskuntapoliittisiksi kysymyksiksi. Yksinäisyys on mukana pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmassa (Valtioneuvoston kanslia 2015; Saari 2016) ja yksin asu-minen näyttäytyy lukuisissa hyvinvointitutkimuksissa hyvinvointia heikentävänä tekijänä (mm. Kauppinen ym. 2014; Koskinen ym. 2007, 133–134; Haataja 2014). Esi-merkkeinä uusista riskeistä yksinäisyys ja yksin asuminen kuvaavat yhteiskunnalli-sen rakenteen muutosta, johon hyvinvointivaltio ei ole kyennyt reagoimaan; 1980-lu-vulta lähtien lisääntyneet avioerot ovat lisänneet miesten yksin asumista, nuorten irtaantuminen aiemmin vanhempiensa kodeista ja eliniän piteneminen lisäävät yksin asumista (Koskinen ym. 2007, 133–134). Myös yksilöllistyminen ja toisaalta parem-mat käytettävissä olevat tulot sekä esimerkiksi naisten työssäkäynnin lisääntyminen ja sitä kautta vähäisempi riippuvuus perheestä, ovat myös ilmiötä selittäviä tekijöitä (Haataja 2014). Samanlaisia uusia riskejä ja riskiryhmiä tunnistetaan jatkuvasti lisää: esimerkiksi työelämän muutos ja lisääntyvä automatisaatio jättävät uusia ryhmiä työttömiksi, mutta saattavat toisille ryhmille tarkoittaa työpaikkoja videotubettajina tai uusien mobiilisovellusten kehittäjinä, joista ei aiemmin olisi ollut toimeentulon lähteiksi.

Suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan vakiintui 1990-luvun laman aikana niukkuusreto-riikka. Tapahtunut suunnanmuutos ja sosiaalipoliittinen reformi karsivat hyvinvointi-valtion tarjoamia sosiaaliturvaetuuksia ja palveluita aiemman laajentamisen sijaan ja synnyttivät hyvinvointivaltion kokoon liittyvää kritiikkiä (Blomgren ym. 2012; Julku-nen 2001; Vähätalo 1994). Vaikka hyvinvointivaltion kritiikki ei ollut edes 1990-luvulla uutta – sitä esittivät taloustieteilijät jo 1950-luvulla (Haatanen 1992, 51) – on hyvin-vointivaltio myöhemmin kohdannut rahoituskritiikin (liian kallis, ei ole varaa) lisäksi myös rakenteellisen uudistamisen vaatimuksia. Kasvua ja työllisyyttä painottavasta politiikasta on tullut normi, jossa heikoimmassa asemassa olevien aseman parantami-nen ei ole ollut keskiössä (Saari 2011a; Saari 2017). Jos hyvinvointivaltion kritiikki ei ole uusi, ei se ole myöskään vain suomalainen ilmiö, vaan erilaiset sosiaaliturvaan ja ansaitsevuuteen liittyvät keskustelut ovat olleet tavallisia muuallakin. (Hudson ym. 2016; Van Oorschot 2000.)

Hyvinvointivaltion rahoituspohjaa uhkaavat keski- ja yläluokkien pako julkisista palveluista, vaatimukset paremmasta, yksilöllisemmästä ja yksityisemmästä. Tässä yhteydessä on puhuttu niin Baumolin taudista kuin Wagnerin laista ja on kannettu huol-ta parempituloisten rahoitushaluttomuudesta palveluja, kuten perusterveydenhuol-toa, joita ei itse aktiivisesti käytetä, kohtaan. Baumolin taudilla tarkoitetaan tilannetta,

19

jossa hyvinvointivaltion palveluiden tuottavuus ei kasva kuten teollisen tavarantuo-tannon, sillä palvelut ovat työvoimavaltaisia ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voi täysin korvata teknologian kehityksellä. Wagnerin lailla kuvataan tilannetta, jossa tulotason kohoaminen johtaa usein vaatimuksiin aiempaa paremmista palveluista. Ilmiöiden yhteisvaikutus voi aiheuttaa rahoitusvaikeuksia julkiselle sektorille. (Aaltio 2013; Karisto ym. 1998; Korkman 2011; Vaarama ym. 2014, 12–13.) Suurella hyvin-voivalla enemmistöllä on esimerkiksi pääsy yksityiseen työterveyshuoltoon, kun työn ulkopuolelle jääneet turvautuvat tai jättävät rahapulassa turvautumatta julkiseen. Kiihtyvät digitalisaatio ja automatisaatio luovat mahdollisuuksia sähköistää monia töitä, mutta ne työt, jotka jäävät fyysisiksi, joutuvat puolustamaan paikkaansa entistä tiukemmin.

Zygmunt Baumanin (2000) kuvaus notkeasta modernista, jossa totutun modernin yhteiskunnan selkeys ja pysyvyys on korvautunut modernin jälkeisellä ”nestemäi-sellä” ja jatkuvasti muuttuvalla kuluttajayhteiskunnalla, kuvaa osin sitä epävarmuut-ta ja epäjohdonmukaisuutta, joka näkyy monen pienituloisen elämässä. Baumanin mukaan kulutusyhteiskunnan epäonnistujia eivät ole pienituloinen työväenluokka vaan ennemminkin epäonnistuneet kuluttajat (emt.). Markkinavaltaistuminen, kom-modifikaatio (tavaraistuminen) ja kansalaisuuden muuntuminen enenevissä mää-rin kuluttajuudeksi, työn muutos ja monet muut uudet sosiaaliset riskit, sulkevat osan ihmisistä yhteiskunnan reunoille ja erilaisiin huono-osaisuuden notkelmiin. Kulutuskeskeisyys näkyy yhtä aikaa myös tavassa käsitellä ihmisten hyvinvointia käytössä olevien resurssien, tulojen tai tulonsiirtojen kautta, vailla laajempaa kuvaa hyvinvoinnin ulottuvuuksista. Uudet sosiaaliset riskit ja jatkuvasti muutoksessa oleva hyvinvointi – kuinka ja kenelle se jakautuu ja mitä sillä tarkoitetaan – aset-tavat myös tutkimukselle uusia tarpeita: paljon käytettyjen, usein resurssipohjais-ten tutkimusten, kuten bruttokansantuotteen vertailujen tai erilaisten tulomittarien oheen tarvitaan tutkimustietoa myös positiivisista mahdollisuuksista, hyvinvoinnin rakentumisesta ja ilmentymisestä eri väestöryhmissä sekä hyvinvoinnin vajeiden vaikutuksista.

2.2 OSA IHmISISTÄ SIVUSSA POSITIIVISESTA KEHITYKSESTÄ

Suomalaisten tulo- ja varallisuuseroja tarkasteltaessa nähdään, kuinka yhtäältä rik-kaat ovat rikastuneet, mutta toisaalta köyhät eivät ole köyhtyneet. Eriarvoisuus on kuitenkin kasvanut, kun taloudelliset ja terveydelliset erot väestöryhmien välillä ovat kasvaneet. Vaikka suhteellinen pienituloisuusriski on kasvanut, niin väestötasolla esi-merkiksi elämänlaatunsa hyväksi kokevien osuus on jopa kasvanut viime vuosina (Sotkanet.fi 2017a).

Hyvinvointivaltion keskeisiin tehtäviin kuuluu köyhyyden ehkäiseminen ja torju-minen ja tämä on myös puheen tasolla laajasti hyväksytty poliittinen tavoite (Kangas ym. 2013, 7). Hyvinvointivaltion rakentamista on suunnannut yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen positiivinen ja itseään vahvistava hyvän kehän ajatus (virtu-ous circle, circular cumulative causation). Negatiiviset kehityskulut ja noidankehät, joissa työttömyys on aiheuttanut työttömyyttä ja köyhyys köyhyyttä, on mahdollista korvata positiivisilla kehillä, joissa hyvät asiat vahvistavat toisiaan. (Mm. Myrdal 1944; Kuusi 1961; Kettunen 2012.) Robert Hagfors ja Jouko Kajanoja (2010) ovat puhuneet hyvän kehän hypoteesista, jossa positiiviset asiat tuottavat positiivisia seurausvaikutuksia: sijoittamalla ihmisten hyvinvointiin, lisätään eriarvoisuuden vähenemisen, terveyden

20

parantumisen ja terveysmenojen laskun kautta sosiaalista pääomaa2. Tämä puoles-taan vahvistaa inhimillistä pääomaa3 ja lisää tuottavuutta ja ihmisten hyvinvointia sekä vaikuttaa positiivisesti kansalaisten luottamukseen ja tukeen hyvinvointivaltiota kohtaan. Tässä väitöskirjassa tutkittava huono-osaisuus (josta lisää alaluvussa 3.6.) on jäämistä sivuun hyvien asioiden ja tässä tapauksessa hyvinvoinnin eri ulottuvuuksien kasautumisesta. Robert K. Mertonin (1968) esille nostama etujen kasautuminen (the principle of cumulative advantage) tunnetaan myös Matteus-efektinä, jossa ne, joilla jo on, saavat entistä enemmän. ”Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät”, kuulee Suomes-sakin usein sanottavan.

1990-luvun suunnanmuutos oli omiaan heikentämään yhteiskuntapoliittisia hy-vän kehiä, ja kasvua ja työtä painottava politiikka painoi huono-osaisuuskysymykset politiikan agendalta kolmannen sektorin vastuulle. Ruoka-avun vakiintuminen ajoit-tuu 1990-luvun lamavuosiin. Tuolloin useiden sosiaaliturvaetuuksien taso jäädytet-tiin, ja tukien varassa elävien suhteellinen asema heikkeni (Ruotsalainen 2011). Tämä yhdistettynä työttömyyden ja velkaongelmien kasvuun haastoi erityisesti viimesi-jaista toimeentuloturvaa (mm. Hänninen ym. 2008). Työttömyys nousi vuoden 1991 seitsemästä prosentista yli 18 prosenttiin vuonna 1994. Vielä laman jälkeen vuonna 1997 työttömyys oli edelleen yli 14 prosentissa. (Heikkilä & Uusitalo 1997.)

Tutkimusten mukaan vuosien 1992–1993 aikana jopa 70 000–100 000 suomalaista koki nälkää (Kontula & Koskela 1993; Silvasti & Karjalainen 2014, 73). Nälkä-älä-käksikin kutsuttu keskustelu (Karjalainen 2008) ja nälän nouseminen hyvinvointi-valtion agendalle merkkinä syvästä ja pitkäaikaisesta huono-osaisuudesta muodos-tuivat käännekohdaksi suomalaisen huono-osaisuuden politiikalle ja tutkimukselle (Saari 2015, 122; Malkavaara 2002, 299). Hyvinvointivaltion nälkäongelma levisi myös kansainväliseen mediaan joidenkin vuosien hiljaisuuden jälkeen (Silvasti & Karjalainen 2014; Karjalainen 2008, 69). Evankelis-luterilainen kirkko ja kansalaisjärjestöt aloittivat tällöin ruoka-avun jakamisen ja heikoimmassa asemassa olevien erityistoimenpiteiden järjestämisen (mm. Hiilamo ym. 2008). Vuonna 1992 käynnistyivät ilmaiset tai halvat työttömien ruokailut (Kuivalainen ym. 2005, 97). 1990-luvulla syntynyt leipäjono oli pääasiassa paikallinen, suomalaisen hyvinvointivaltion työttömyyteen ja sosiaalitur-vaan liittyneisiin kysymyksiin sidottu ilmiö, jota vastaan nousivat taistelemaan ensi-sijaisesti kolmannen sektorin toimijat paikallisesti.

Lamaa seuranneiden vuosien talouskasvusta huolimatta taloudelliset ongelmat eivät vähentyneet ja tuloerot alkoivat kasvaa nopeasti: eroihin vaikuttivat niin 1990-lu-vun puolivälin jälkeen tapahtunut yritystoiminnan nopea elpyminen, joka näkyi yrittäjien tuloissa ja laajemmin tulorakenteissa, kuin talouskasvun tuottama varalli-suuden kasautuminen, jota jouduttivat verohelpotukset myyntivoitoista ja osinkotu-loista. Massatyöttömyyden laannuttua yhä useampi pääsi takaisin kiinni työelämään. Vaikka työllisyys parani, kaikki työttömät eivät päässeet heti töihin, eikä sosiaalitur-van varassa eläneiden määrä laskenut yhtä nopeasti kuin odotettiin (Blomgren ym. 2012). Kuviossa 1 on esitetty tuloerojen kasvu Suomessa vuosina 1995–2015 Gini-

2 Sosiaalinen pääoma on yhteistä hyvää tuottavista ja yhteiskuntaa integroivista tekijöistä syntyvä kat-tokäsite, jota mitataan usein esimerkiksi luottamuksen, osallistumisen ja verkostoitumisen kautta (Hag-fors & Kajanoja 2010). Sosiaalinen pääoma on yhtäältä ryhmän jäsenyyttä ja toisaalta myös ymmärrystä sosiaalisista tilanteista (mm. Bourdieu 1986).3 Inhimillisellä pääomalla Kajanoja (2015) tarkoittaa ei vain koulutusta, vaan myös laajemmin tietotaitoa; yksilön kokemuksia, luovuutta, sosiaalisia taitoja ja esimerkiksi sitoutuneisuutta.

21

kertoimella kuvattuna4. Pienituloisimpien ja varakkaimpien väliset tuloerot kasvoivat selvästi 1990-luvun laman jälkeen vuosina 1996–2000. Vuonna 2007 Gini-kerroin oli suurimmillaan ja vuoden 2008 talouskriisiä seurasi hyvin pieni tuloerojen lasku. Tä-hän vuonna 2008 alkaneeseen talouskriisiin lähdettiin hyvin toisista asetelmista kuin 1990-luvun lamaan, kun 2008 esimerkiksi työttömyys ja toimeentulotukiasiakkaiden määrä oli jo ennestään korkeampi. Vuodesta 2009 vuoteen 2011 tuloerot jälleen kasvoi-vat hieman, laskivat vuonna 2012 ja nousivat taas sen jälkeen. Vuonna 2015 Gini-ker-roin oli 27,29. (Suomen virallinen tilasto 2016.) Vaikka tuloerojen kasvu oli Suomessa 1990-luvulla kansainvälisesti vertailtuna nopeaa5, ovat tuloerot Suomessa ja muissa Pohjoismaissa edelleen OECD-maiden alhaisimpia (Suomen virallinen tilasto 2013).

kuvio 1. Tuloerojen kehitys Suomessa vuosina 1995–2015. (Gini-kerroin, (%) käytettävissä olevat rahatulot) (Suomen virallinen tilasto 2015b)

Väestön jakautumisesta antaa osaltaan kuvaa myös varallisuuden epätasainen kasau-tuminen: vuonna 2013 varakkaimman prosentin, noin 26 000 kotitalouden, varalli-suusosuus oli noin 13 prosenttia, kun vielä vuosina 1987 ja 1994 se oli noin kahdeksan prosenttia. Myös varakkaimman viiden prosentin, noin 130 000 kotitalouden, osuus nettovarallisuudesta oli 31,4 prosenttia vuonna 2013, kun vuonna 1994 se oli noin 25 prosenttia. (Törmälehto 2015.)

Kuviossa 2 on esitetty toimeentulotuen saajien osuus väestöstä vuosina 1991–2015 (Sotkanet.fi 2017c). Toimeentulotuen saajien osuus väestöstä nousi aina vuoteen 1996, laski siitä vuoteen 2008, josta alkaneesta taloustaantumasta lähtien osuudet ovat taas olleen kasvussa. Taantuma näkyi kasvaneena työttömyytenä ja sitä kautta toimeen-

4 Gini-kerroin on tuloeroja kuvaava tunnusluku; suurempi Gini-kertoimen arvo kuvaa epätasaisemmin jakautuneita tuloja (saa maksimissaan arvon 100) ja pienempi tasaisempaa jakoa (arvo 0 tarkoittaa tilan-netta, jossa ei ole tuloeroja). (Suomen virallinen tilasto 2015b.)5 OECD-maista ainoastaan Ruotsissa Gini-kertoimen muutos on ollut suurempi 1990-luvun jälkeen (Suomen virallinen tilasto 2013).

22,17

24,03

26,96 26,93 27,228,11

29,5127,56 28,19

27,2427,29

0

5

10

15

20

25

30

35

1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015

22

tulotuen asiakkaiden määrän nousuna. Työttömyyden kasvun pysähdyttyä myös viimesijaisen toimeentulotuen saajien määrän kehitys pysähtyi vuonna 2010, mutta lähti vähitellen hienoiseen nousuun. Toimeentulotuen saajien määrä ei kuitenkaan missään vaiheessa ole laskenut 1990-luvun alun lamaa edeltäneelle tasolle ja pienitu-loisia oli vuonna 2016 enemmän kuin 1990-luvun puolivälissä. (Findikaattori 2017b; Ruotsalainen 2011.) Jyrki Kataisen johtama sateenkaarihallitus toteutti vuonna 2012 ensi- ja viimesijaisen perusturvan tasokorotukset työttömyysturvassa, asumistuessa sekä toimeentulotuessa. Korotuksilla on nähty olleen vaikutusta muun muassa pie-nituloisten työskentelyn lisääntymiseen ja tuloerojen kaventumiseen (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).

Vuosina 2013–2015 toimeentulotukea saaneiden henkilöiden määrä kasvoi 4,8 pro-senttia ja sitä saaneiden kotitalouksien määrä 5,4 prosenttia. Vuonna 2015 toimeen-tulotukea sai 7,3 prosenttia väestöstä (kuvio 2). Tällöin myös tukeen käytetyt menot lisääntyivät ja päätyivät 1990-luvun laman tasolle. (Findikaattori 2017b.) Menojen kasvu kertoi toimeentulotukea pitkäaikaisesti saavien määrän kasvusta (Kuivalainen 2013, 18). Toimeentulotuki voi olla monelle loukku, josta ei pääse irti. Siitä on muo-dostunut monelle pysyvä toimeentulon muoto (Hiilamo 2016) ja toimeentulotukeen onkin viime vuosikymmeninä tehty lukuisia uudistuksia käytäntöjen yhdenmukais-tamiseksi ja kannustavuuden lisäämiseksi (Kuivalainen 2013).

Kuvio 2. Toimeentulotuen saajien osuus väestöstä vuosina 1991–2015 (Sotkanet.fi 2017c)

Valtaosalla suomalaisista menee suhteellisen hyvin. Suomalaisen köyhyysriski6 on kuitenkin kasvanut huomattavasti vuodesta 1993 (Moisio ym. 2014). Vuonna 2010

6 Köyhyysriskiä (at-risk-of-poverty rate) käytetään pienituloisuusasteen rinnakkaisterminä ja sillä tarkoitetaan ns. pienituloisuusrajan alapuolelle jäävien osuutta koko väestöstä. ”Pienituloisuusraja perustuu kotitalouksien kulutusyksikköä kohden laskettuun käytettävissä olevan rahatulon mediaaniin. EU-jäsenvaltioissa pienituloisiksi katsotaan ne, joiden tulot jäävät pienemmiksi kuin 60 % väestön mediaanista.” (Suomen virallinen tilasto 2016.)

0,9

1,6

2,5

3,1

2,5 2,42,1 1,8 1,8

2,1 2,22,2 2,4

7,9

10,4

11,4 11,5

9,5

8,58,1

7,2

6,5

7,16,9 7

7,3

1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015

Toimeentulotukea saaneet 25 - 64-vuotiaat, % vastaavanikäisestä väestöstä

Toimeentulotukea pitkäaikaisesti saaneet 25 - 64-vuotiaat, % vastaavanikäisestä väestöstä

Toimeentulotukea saaneet henkilöt vuoden aikana, % asukkaista

23

suhteellinen tuloköyhyysriski oli samaa luokkaa kuin 1970-luvun alussa (Kangas ym. 2013, 7). Pienituloisten määrä lähti nousuun 1990-luvulla ja oli korkeimmillaan vuo-sina 2008 ja 2010, jolloin pienituloisia oli 728 000. Vuonna 2015 pienituloisia henkilöitä oli 631 000. Trendinomainen kasvu on siis pysähtynyt, vaikka pienituloisten määrä on jäänyt korkeaksi. (Suomen virallinen tilasto 2016.)

Köyhyysriski myös jakautuu nykyään epätasaisemmin: väestö jakautuu karke-asti ryhmään, jossa köyhyys on harvinaisempaa sekä ryhmään, jossa köyhyys jää pidempiaikaiseksi ja jopa krooniseksi (Riihelä & Suoniemi 2015). Muun yhteiskunnan edetessä elämän eri alueilla tämä ryhmä ei pääse mukaan myönteiseen kehitykseen. Suurin köyhyysriski on yksinhuoltajilla ja yksin asuvilla (Suomen virallinen tilasto 2015a). Pitkäaikaistyöttömien keski-ikäisten ja pienituloisten ikääntyvien eläkeläisten lisäksi köyhyys on alkanut kohdentua 2000-luvulla enenevässä määrin nuoreen väes-töön: kolmannes pienituloisista nuorista alittaa kaikkein tiukimman köyhyysrajan, eli heidän tulonsa jäävät alle 40 prosenttiin väestön mediaanitulosta. (Suomen virallinen tilasto 2016.) Samaan aikaan eläkeläisten pienituloisuus on vähentynyt eniten, joskin nuorten köyhyys jää tyypillisesti pienituloisimpia eläkeläisiä lyhytkestoisemmaksi (Riihelä & Suoniemi 2015). Teoriassa on olemassa laaja poliittinen tahto torjua köy-hyyttä, mutta käytännössä perusturvaetuuksien taso on viimeisen kahden vuosikym-menen aikana jäänyt jälkeen niin elinkustannusten kuin ansiotason kehityksestä (Kan-gas ym. 2012). Huolimatta siitä, että 1990-luvun laman reaaliset ikävät tapahtumat kasautuivat yhteiskunnan alimmille ryhmille, ei lamalla ollut välittömiä negatiivisia vaikutuksia laajemmin työikäisen väestön itsearvioituun terveydentilaan tai elämään-tyytyväisyyteen. Laman jälkeen sosioekonomiset terveyserot ovat kuitenkin kasva-neet ja näkyvät muun muassa kasvaneena elinajanodotteen erona tuloluokkien välillä. (Mm. Kainulainen 1998; Palosuo 2015; Rahkonen ym. 2007; Tarkiainen ym. 2012.)

1990-luvulta lähtien suomalaisen köyhyyden kuva on ollut jatkuvassa muutok-sessa, esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyttä ei juuri ollut ennen 1990-luvun lamaa ja ylipäätään työttömyys oli harvinaista ja työllisyysaste korkea (Hiilamo 2016). Köy-hyysriskin ja viimesijaisen toimeentuloturvan painoarvon kasvun lisäksi palvelujär-jestelmän aukot ja esimerkiksi avuntarvitsijoiden poiskäännyttämisen kokemukset järjestelmässä (Määttä 2012a; 2012b) ovat kaikki mahdollistaneet sosiaalipolitiikan ja sosiaalihuollon ulkopuolisen avustustoiminnan, ruoka-avun vakiintumisen. 1990-lu-vun laman laastariksi kehitetty leipäjono jäi ja paikkasi uudestaan vuonna 2008 alka-neen talouskriisin aukkoja, kun työttömyys ja esimerkiksi toimeentulotuen pitkäai-kainen käyttö olivat 1990-lukua yleisempiä.

24

”Leipäjonot ovat aivan vihonviimeinen sosiaalipolitiikan muoto. Leipäjonoista ei koskaan kannata lähteä pois, koska ilmainen ruoka on ilmaista. Jonottaminen vie aikaa ja voimavaroja, joita pitäisi käyttää köyhyydestä eroon pääsemiseen.” (Soininvaara 2013.)

Kuva: Leipäjonon ruokakassin sisältö syksyllä 2015, Myllypuro, Helsinki. Raisa Kyl-likki Ranta.

25

3 LeIPÄ JA JONO, HYVINVOINTI JA HUONO-OSAISUUS

Luvussa avataan tutkimuksen teoreettista viitekehystä ja esitellään tutkimuksessa käytetyt keskeiset termit ruoka-avusta, hyvinvoinnista ja huono-osaisuudesta. Luku alkaa ruoka-avun kentän kuvauksella: millä termeillä puhutaan, mitä jaetaan, missä ja kuin-ka. Luvussa keskustellaan myös leipäjonon leivän ja jonon merkityksistä: leipä symbo-loi laajemmin ruokaa yhtäältä elinehtona, erottautumisen välineenä, kollektiivisten liikehdintöjen synnyttäjänä kuin toisaalta myös keskeisenä osana sosioekonomisia ravitsemustottumuksia. Leipä on myös toimeentulon symboli ja lahja. Symbolin ja lahjan kontekstissa esille nousevat yritysten yhteiskuntavastuu hävikkiruoan lahjoit-tajana ja ruoka-apua jakavien ja saavien välinen lahjasuhde. Leipäjonon jono on tila, paikka ja aika, jossa ruoanhakijat asettuvat viimeisen luukun jälkeisen avun saajiksi avunantajien määrittelemin ehdoin. Luvussa esitellään myös tässä työssä käytetyt koe-tun hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden käsitteet. Luku luo pohjan väitöskirjan kahden keskeisen tutkimuskysymyksen lähestymiselle ja myöhemmälle käsittelylle: millai-nen käytäntö leipäjono nyky-Suomessa on ja mitä on ruoka-avussa käyvien kokema hyvinvointi ja huono-osaisuus.

3.1 VÄITöSTUTKImUKSEN TIETEENALAT JA AIEmPI TUTKImUS

Ilmiönä ruoka-apu kytkeytyy yhtäältä käytännön ruohonjuuritasolla ja toisaalta teo-reettisesti laajaan kirjoon tieteenaloja, jotka on esitelty kuviossa 3.

kuvio 3. Ruoka-avun teemat ja tieteenalat

Tämä tutkimus lukeutuu sosiologian tutkimusalaan, jossa kiinnostuksen kohteina ovat erityisesti koetun hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden teemat ruoka-avun saaji-en näkökulmasta. Toisaalta sosiologi tarkastelee leipäjonoa ja ruoka-apua laajemmin sosiaalisena käytäntönä myös esimerkiksi ruoan kulttuuristen merkitysten, lahjan ja vasta-vuoroisuuden, muukalaisuuden ja jonottamisen kulttuurin näkökulmista.

26

Tutkimus on läheinen sosiaalipolitiikalle: työ-, eläke-, asunto ja hyvinvointipoli-tiikkojen epäonnistumiset näkyvät ruoka-apua saavien kokemuksissa ja laajemmassa ruoka-apuilmiössä.

Ruoka-apuun liittyy myös työllisyyspoliittisia aktivointikäytäntöjä, kun ruoka-avun piirissä toimii muun muassa tukityöllistettynä entisiä pitkäaikaistyöttömiä ja hyväntekeväisyystyö on monelle leipäjonojen aiemmalle kävijälle myöhemmin mer-kityksellinen työ.

Juridisesta ja ihmisoikeuksien näkökulmasta ruoka-avussa on kyse oikeudesta ruokaan, joka on Yhdistyneiden kansakuntien määrittelemä periaate (Riches & Sil-vasti 2014; Silvasti & Karjalainen 2014).

Kansalaisoikeuksien teorian viitekehyksessä voidaan tarkastella, missä määrin kansalaisuuteen liittyvät yksilölliset, poliittiset ja sosiaaliset oikeudet toteutuvat ruo-ka-avussa. Näistä viimeiset, pitkälti toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sosiaali-set oikeudet, liittyvät hyvinvointivaltion toimeentuloturvaan, joka mahdollistaa myös kahden aiemman oikeuden toteutumisen (mm. Marshall 1950; Karisto ym. 1998)7.

Ruoka-avussa on kyse kaduilla kulkevia leipäjonoja tai järjestöjen yhteisruokailuja laajempi ilmiö, jolla on vahvat kytköksensä niin sosiaalityön kuin kirkkososiologian ja sitä kautta diakoniatyön kentille. Heikossa asemassa olevien auttamistyö, ihmis-ten voimavarojen ja toimintamahdollisuuksien vahvistaminen pelkän ruoanjakelun ohessa ovat tärkeitä keinoja tarjota ihmisille kalan ohessa myös onkivapa. Erilaisia auttamiskäytäntöjä ja avunsaajien kokemuksia niistä on tutkittu erityisesti kirkkoso-siologian alalla (Salonen 2016). Ruoka-apu on myös enenevissä määrin kasvava eko-loginen käytäntö, jossa ylijäämäruokaa, hävikkiruokaa jaetaan vähävaraisille. Tämän ympäristöpoliittisen lähestymistavan kautta teema kytkeytyy kysymyksiin ylituotan-non ehkäisemisestä, kestävästä kehityksestä, bio- ja kiertotaloudesta sekä resurssivii-saudesta. Tällöin teema on läheinen taloustieteelle, yritysten yhteiskuntavastuulle ja tavoitteisiin vähentää ruokahävikkiä tuotannollis-taloudellisista syistä niin kaupoissa kuin jo aiemmissa vaiheissa tuotannossa.

Ruoka-apu sijoittuu suomalaisessa ja eurooppalaisessa yhteiskuntapoliittisessa kehyksessä maatalouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan rajapintaan ennen kaikkea EU-ruoanjakelun maatalouspoliittisen historian vuoksi.

Kansainvälisesti ruoka-avun teemaa ovat tutkineet myös ravitsemustieteilijät ruo-an ravitsemuksen ja terveellisyyden näkökulmista. Terveysnäkökulma nousee ruoka-avussa esille toisaalta juuri ruoan kautta, mutta myös ruoka-apua saavien subjektii-visina terveyskokemuksina (Bazerghi ym. 2016).

Psyykkisen terveyden näkökulmasta psykologia on tieteenala, jonka tulkintatavat masennuksesta, yksinäisyydestä ja pärjäämisestä tarjoavat paljon myös sosiologille ruoka-avun tutkimuksessa.

Ruoka-avussa on usein kyse eettisistä ja moraalisista pohdinnoista: millaista alt-ruismia ruoka-apu on, kenellä on oikeus hakea ruokaa, käytetäänkö ruoka-apua ”väärin”, saako hyvinvointivaltiossa olla ruoka-apua, millaista on ja millaista pitäisi olla hyvän elämän hyvinvointivaltiossa tai kenen vastuulla heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat? Nämä ovat vain muutamia kysymyksiä, joita tutkimuksen tekijä väitöskirjatyössään kohtasi.

7 Yhdistyneiden kansakuntien taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä (TSS) oikeuksia koskeva kansain-välinen yleissopimus (ICESCR - International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights) takaa ihmisille oikeudet muun muassa riittävään elintasoon, sosiaaliturvaan, koulutukseen ja terveyteen sekä työntekijän oikeudet. (Yhdistyneet kansakunnat 2017a.) Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1975.

27

Suomalaisesta hyväntekeväisyyteen perustuvasta ruoka-avusta on tehty verrattain paljon selvityksiä ja erilaisia opinnäytetöitä 1990-luvun laman jälkeen. Tutkimusaloi-na ovat korostuneet sosiaalipolitiikka, sosiaalityö ja teologia, mutta teema on esiinty-nyt myös kuluttajaekonomian (Mäki 2005), historian (Korpela 2008) ja aikuiskasvatuk-sen (Mattila-Aalto 2012) tutkimuksen aloilla. Akateemista tutkimusta ruoka-avusta on Suomessa tehnyt erityisesti professori Tiina Silvasti, myös yhdessä esimerkiksi Teea Kortetmäen, Jouko Karjalaisen ja Sakari Hännisen kanssa (mm. Kortetmäki & Silvasti 2017; Silvasti 2011; 2015; Silvasti & Karjalainen 2014; Riches & Silvasti 2014; Hänninen ym. 2008). Toisten Pankki: Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa on ensimmäinen laajempi kokoomateos suomalaisesta ruoka-avusta (Hänninen ym. 2008). Teoksessa ruoka-apua käsitellään käytäntönä, mediakeskustelun kohteena, köyhyyttä kokevien näkökulmasta ja pohditaan ruoka-avun oikeutusta hyvinvointivaltiossa. Kirsi-Mar-ja Lehtelä ja Laura Kestilä (2014) selvittivät ruoka-apuun turvautuneiden määriä ja osuuksia, sekä niiden osuuksia, joiden ruokarahat olivat loppuneet vuoden 2013 aikana Suomalaisten hyvinvointi -tutkimuksessa. Artikkeli on tärkeä, sillä väestötason tutkimukset ruoka-avusta ovat harvinaisia. Ensimmäinen väitöskirja ruoka-avusta oli Anna-Sofia Salosen kirkkososiologian alaan lukeutunut työ vuonna 2016, jossa keski-össä olivat ruoka-apua saavien kokemukset uskonnollissävytteisestä ruoka-avusta ja esimerkiksi riittien, symbolien ja käytänteiden näkyminen avussa. Tutkimus pohjau-tuu Salosen havainnointiin ruoka-avun kentällä ja 25 ruoka-apua saaneiden ihmisten haastatteluihin. Tuomo Laihialan kanssa yhdessä tehdyt tämän väitöskirjan ulkopuo-liset ruoka-aputeemaiset artikkelit käsittelevät sukupuolta leipäjonoissa (Laihiala & Ohisalo 2017a) ja ruoka-apua ja avun saamiseen liittyvää ansaitsevuuskeskustelua verkossa (Laihiala & Ohisalo 2017b).

1990-luvun nälkäkeskustelun aikoina Sakari Hänninen ja Jouko Karjalainen (1994) koostivat Kirjeitä nälästä -teokseensa otteita kirjeistä, joissa ihmiset kuvasivat niukkuutta, puutetta ja nälkää hyvinvointivaltiossa lamavuosina. Anna-Maria Isolan, Meri Larivaaran ja Juha Mikkosen Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirja (2007) va-lotti kesällä 2006 kerättyjen satojen köyhyyskokemusten kautta kuvaa suomalaisesta monelle arkipäiväistyneestä köyhyydestä. Leipäjonoista vastaanvanlaisia kokemuk-sia keräsi vuonna 2016 oppilaitospastori Sanna Uusitalo (Uusitalo 2016). Projektin tehtävänä oli tuoda esille ruoka-avunsaajien ääntä ja lisätä tietoisuutta avun tarpeesta ja tarvitsijoista.

Ruoka-apua on Suomessa tutkittu myös lukuisissa pro gradu- sekä ammattikor-keakoulujen opinnäytetöissä. Usein tulokulmana on ollut ruoka-avussa käyvien ko-kemukset avusta ja syistä päätyä apuun (mm. Mäki 2005; Hämäläinen 2006). Kari Hippi tutki Turun Pelastusarmeijan ruoka-avussa käyneiden profiileja lamavuosien jälkeisenä aikana (N=246) (Hippi 1997) ja Anna-Maria Siiki ruoka-avunsaajien köy-hyyttä ja syitä päätyä ruoanjakeluun vuosina 2001–2003 keskusteluiden (N=297), tee-mahaastatteluiden (N=3) ja kenttämuistiinpanojen kautta (Siiki 2006). Myös häpeän kokemusta on selvitetty (Metsähuone, 2001; Laihiala ym. 2017).

Leipäjonoa on toisaalta pidetty myös yhteisönä, joka tarjoaa avun lisäksi siirtymä-mahdollisuuksia autettavista auttajiksi, ja jossa ihmisten osallistuminen yhteisön toimin-taan auttaa heitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan aktiivisina toimijoina (Mattila-Aalto 2012). EU-ruoanjakelusta8 on tehty selvityksiä lähinnä avun piirissä toimivien, kuten Kirk-

8 EU:n ruoka-apuohjelma (Food distribution programme for the most deprived persons of the community) ja vuodesta 2014 alkaen va havaraisimmille suunnatun eurooppalaisen avun rahasto (Fund for European aid to the most deprived, FEAD) (mm. Ohisalo 2013).

28

kopalveluiden (Kuvaja 2002) ja Maaseutuvirasto Mavin tarpeisiin. Vertaisarvioituja ar-tikkeleita teemasta ovat Susanna Korpelan (2008) analyysi ruoka-apuohjelman kehityk-sestä vuosina 1987–2008 sekä tämän väitöskirjan ensimmäinen artikkeli (Ohisalo 2013).

Osana tämän tutkimuksen aineistonkeruuta on julkaistu paikallisraportit Kuopion (Saari ym. 2012), Helsingin, Espoon ja Vantaan (Turunen ym. 2012), Lahden (Kuusinen-James & Saastamoinen 2013), Tampereen (Koivula ym. 2013), Turun (Kainulainen ym. 2013) ja Mikkelin (Karppinen ym. 2013) perustuloksista. Paikallisraporttien tehtävänä on ollut herättää kuntatason sosiaali- ja terveystoimen ja eri hyvinvointialojen ammat-tilaisia kuntien leipäjonoissa ilmenevään huono-osaisuuteen. Jokainen paikallisraportti nostatti aikanaan myös kiitettävästi mediakeskustelua. Koko 3474 vastauksen aineis-ton perustulokset julkaistiin vuonna 2014 Kuka seisoo leipäjonossa? -raportissa (Ohisalo & Saari 2014), jonka sähköinen versio on ollut Kunnallisalan kehittämissäätiön lada-tuimpia. Raportti herätti vuoden 2014 lopussa paljon keskustelua ja esimerkiksi edus-kunnassa esitettiin suullisella kyselytunnilla kysymyksiä raportin pohjalta. Myös esi-merkiksi oikeusministeriön Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015 -julkaisussa (Grönlund & Wass 2016) viitataan raporttiin ja sen esille nostamiin eriarvoistumisen kysymyksiin poliittisen osallistumisen eriytymisen yhteydessä.

Osana väitöskirjahanketta leipäjonoihin ja ruoka-apuun liittyviä kysymyksiä on lisäksi liitetty osaksi muita tutkimuksia, kuten Diakoniabarometri 2016 -teokseen (Gävert 2016) ja Helsingin Sanomien (Nykänen 2015) suurta köyhyyskyselyä. Myös ohjaaja Mikko Pielan televisiodokumentissa Kuka välittää? käytetään ruoka-avusta tuotettuja perustietoja (Piela 2013). Väitöskirjan kolmas artikkeli (Ohisalo ym. 2015b) oli Yhteiskuntapolitiikka-lehden vuoden 2016 ladatuin julkaisu verkosta.

Graham Richesin ja Tiina Silvastin First World Hunger Revisited. Food Charity or Right to Food? -teos avaa hyväntekeväisyysruoka-avun kenttiä Australiassa, Brasilias-sa, Kanadassa, Virossa, Suomessa, Hong Kongissa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afri-kassa, Espanjassa, Turkissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa (Riches & Silvasti 2014). Teos piirtää kuvaa ruoka-avusta vakiintuneena avustamisen muotona myös rikkaam-missa maissa ja kyseenalaistaa valtioiden kyvyn vastata Yhdistyneiden kansakuntien oikeus ruokaan (right to food) -periaatteeseen niin monien joutuessa turvautumaan ruoka-apuun. Oikeus ruokaan juontuu YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisesta julistuk-sesta (2017b), jossa ravinto on ihmisarvoisen elämän perusedellytys, joka turvaa hy-vinvoinnin, terveyden ja ihmisarvoisen elämän toimintakyvyt (mm. Silvasti 2011, 283).

Isossa-Britanniassa ruokapankkien leviäminen yhtä aikaa valtion julkiseen sek-toriin kohdistamien heikennysten ja Big Society -liikehdinnän kanssa on tuottanut lukuisia tutkimuksia ja aktiivista yhteiskuntapoliittista keskustelua julkisen vastuun siirrosta ruokapankeille (mm. Caplan 2016; Dowler 2014; Dowler & Lambie-Mumford 2015; Lambie-Mumford 2013; 2014). Ruokapankkien määrän lisääntymisen on osoitet-tu olleen yhteydessä niin paikallisen kuin kansallisen tason sosiaaliturvan leikkauk-siin (Loopstra ym. 2015). Yhdysvalloissa ja Kanadassa teemaa on tutkittu jo pitkään, sillä Eurooppaankin vakiintuneen ruoka-aputoiminnan juuret ovat 1960-luvun Yh-dysvalloissa ja 1980-luvun Kanadassa.

Nimekkäimpiä hyväntekeväisyysavun9 akateemisia kriitikoita Pohjois-Amerikas-

9 Hyväntekeväisyyteen perustuvasta lahjoittamisesta ja sen markkinoistumisesta ja medialisoitumisesta (kuinka hyväntekeväisyys toimii enenevissä määrin markkinoiden ja median ehdoilla) Suomessa on kirjoit-tanut erityisesti Emilia Saukko (mm. 2015). Vapaaehtoisuudesta, auttamisesta ja hyväntekeväisyydestä tällekin tutkimukselle likeistä tutkimusta ovat tehneet esimerkiksi Henrietta Grönlund (2012) ja Anne-Birgitta Pessi ja Juho Saari (2011).

29

ta ovat olleet Valerie Tarasuk (mm. Tarasuk ym. 2014), Janet Poppendieck (mm. 1999; 2000) ja Rachel Loopstra (mm. Loopstra & Tarasuk 2015; Loopstra ym. 2015). Heidän tutkimuksissaan on muun muassa esitetty ruoka-apuohjelmien paikallisuu-den (vs. kansallistason toiminta) ja riittämättömyyden ongelmia ja depolitisaation haasteita: kun ruoka-avun kentällä äänessä ovat ruoka-aputoimijat, ongelma esi-tetään nälän kautta, jonka ratkaisuna pidetään lisälahjoituksia ja tällöin poliittinen paine vähentää ruoka-avun tarvetta sosiaalipolitiikalla häviää. Poppendieck (1999) kiteyttää ruoka-avun ongelmat seitsemään tappavaan in:siin (seven deadly ins of food banks):

1. insufficiency (riittämättömyys), 2. inappropriateness (sopimattomuus), 3. indignity (arvottomuus), 4. inefficiency (huono vaikuttavuus), 5. inaccessibility (saavuttamattomuus), 6. ineffectiveness (tehottomuus), 7. nutritional inadequacy (ravitsemuksellinen riittämättömyys).

Ruokapankkeja on pidetty myös onnistuneina epäonnistumisina (successful failures), joista hyötyy usein enemmän moni muu kuin itse avunsaaja ja joiden tuloksellisuu-desta ei käydä lainkaan samanlaista keskustelua, kuin esimerkiksi julkisten palvelui-den (Ronson & Caraher 2016).

Ruoka-avun tutkimuksessa ovat painottuneet yhtäältä vahvasti instituutiot, itse ruoka-aputoiminta, sen suhde hyvinvointivaltioon ja sosiaaliturvaan, sekä toisaalta YK:n oikeus ruokaan -periaate ja ruoka-avun oikeutus ja moraaliset ongelmat. Myös ruoka-avun saajien kokemuksia ruokaköyhyyden ja ravitsemuksen näkökulmista on tarkasteltu erityisesti Yhdysvaltojen ja Kanadan ruoka-avusta tehdyissä lukuisissa tutkimuksissa (Bazerghi ym. 2016).

Lisäksi on tutkittu ruoka-apua saavien terveyttä ja (epä)terveelliseen ravitsemuk-seen liittyviä kysymyksiä eri puolilla maailmaa (Garthwaite ym. 2015; Caraher & Coveney 2016). Tämä tutkimus paikkaa tutkimusvajetta suomalaisissa leipäjonoissa käyvien hyvinvoinnin kokemuksista laajemmassa mittakaavassa: enemmän haasta-teltuja ja laajempi maantieteellinen kattavuus kuin aiemmissa paikallisissa tutkimuk-sissa. Lisäksi tutkimus tuottaa kansainvälisen ruoka-apututkimuksen kentälle ruoka-avunsaajien subjektiivisen hyvinvoinnin vertailun näkökulman, joka ei tähän asti ole rikkaiden maiden kontekstissa juuri tutkimuksissa esiintynyt.

3.2 RUOKA-APU JA SEN KENTTÄ

Suomalaisessa ruoka-avussa on kyse yhtäältä perusturvan vuotamisesta ensisijaisel-ta sosiaaliturvalta viimesijaiselle, osan ihmisistä jäämisestä sivuun yhteiskunnan positiivisesta kehityksestä, kuin toisaalta myös kasvavien ylijäämäruokien ja hä-vikin vähentämisen tarpeesta, kolmannen sektorin auttamistyöstä ja vapaaehtois-työstä.

Isobritannialaisessa kontekstissa termi breadline tarkoittaa usein köyhyysrajan ala-puolella elämistä. Suomalaisittain englanniksi käännettyä leipäjonoa (breadline tai bread queue) paremmin toimiikin ruoka-apu (food aid) ja vielä selkeämmin hyväntekeväi-

30

syyteen10 perustuva ruoka-apu (charity food aid), joka erottaa ruoka-avun tai avustus-ruoanjakelun esimerkiksi kehittyvien maiden humanitaarisesta ruoka-avustamisesta. Kyse on tavasta jakaa ylijäämäruokaa pääasiassa hyväntekeväisyysorganisaatioiden, kirkkojen ja järjestöjen toimesta ja erityisesti rikkaimmissa ja usein vähintään joitain hyvinvointivaltioiden piirteitä omaavissa maissa.

Suomessa pitkälti hyväntekeväisyyteen perustuvassa ruoka-avussa ollaan teke-misissä käsitteiden ruokaturva (food [in]security) tai ruokaköyhyys (food poverty) kanssa – erityisesti puhuttaessa ilmiöstä EU-kontekstissa tai esimerkiksi YK:n oikeus ruokaan -periaatteeseen viitatessa – tosin käsitteet näkyvät käytännön toimijoiden työssä har-vemmin (mm. Ohisalo ym. 2014). Yksilön tai kotitalouden voidaan katsoa elävän ruokaköyhyydessä, jos heillä ei ole mahdollisuutta riittävän ravitsevaan ruokaan (mm. Caraher & Coveney 2016). Aliravitsemuksesta (malnutrition) ei liiemmin Suo-men ruoka-avun yhteydessä puhuta, mutta nälkä (famine, hunger) esiintyi vahvasti suomalaisessa ruoka-apukeskustelussa erityisesti 1990-luvulla. Myös tämän tutki-muksen aikana on selvitetty ruoka-avussa käyvien nälkäkokemusta (mm. Ohisalo & Saari 2014).

Usein puhutaan leipäjonoista ja ruokajonoista, jotka ovat populaarimpia tapoja pu-hua ruoka-avusta. Myös tässä tutkimuksessa käytetään leipäjonon ja ruoka-avun termejä rinnakkaisina, vaikka ruoka-apu koskee kaikkia erilaisia ruoanjakelun muo-toja. Soppakeittiöissä tai yhteisruokailuissa taas ruokaillaan ja paikoin myös valmiste-taan ruokaa yhdessä. Ruokapankkeja syntyi Suomeen 1995 vuoden jälkeen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimesta. Niiden kautta jaettiin pääasiassa EU-ruokaa. Vantaalla aloitti syksyllä 2015 Yhteinen pöytä -hanke, jonka ruoka-avun malli on lähellä eurooppalaista ruokapankkia (European Federation of Food Banks 2017). Kyseessä on ruokavarasto, johon kerätään alueen hävikkiruoat ja jaetaan sieltä järjes-töihin edelleen jaettaviksi. Eräänlaiseksi ruoka-avuksi voidaan laskea myös kirkon diakoniatyössä ja kuntien sosiaalitoimessa jaettavat maksusitoumukset kauppoihin ruokaostoksia varten.

Maailmanlaajuisesti ruokapankkitoiminta alkoi 1960-luvulla Yhdysvalloissa ja 1980-luvulla Kanadassa sekä Euroopassa. Suomeen ruokapankkien toimintamal-li tuli Keski-Euroopasta. Muunlaista ruoanjakelutoimintaa on Euroopassakin ollut aina 1800-luvulta lähtien esimerkiksi Pelastusarmeijan järjestämänä ja Suomessakin jo 1890-luvulta lähtien. (Mm. Hänninen ym. 2008; Helsingin kaupunki 2008, 6.) Nyky-muotoinen leipäjonotyylinen ruoka-apu syntyi 1990-luvun laman tarpeisiin. Se vas-tasi massatyöttömyyden ja sosiaaliturvaetuuksien karsimisen jättämään tarpeeseen. Hyväntekeväisyyteen perustuva ruoka-apu kyseenalaistaa hyvinvointivaltion ajatuk-sen universalismista ja pohjautuu monin paikoin selektiivisiin käytäntöihin (Riches & Silvasti 2014; Larsen 2008; van Oorschot 2000). Siinä missä sosiaaliturvaetuuksien saaminen perustuu laissa määriteltyihin sääntöihin (Tuori 2014), vaihtelevat käytän-nöt ruoka-avun kentällä laajalti (Ohisalo ym. 2013). Kyseessä on siis avun muoto jossain ja joillekin, ei kaikille ja kaikkialla. Tällöin ongelmaksi muodostuu se, että avunantajat määrittävät kenelle ruoka kuuluu, kuka ansaitsee ja kenelle annetaan (Laihiala & Ohisalo 2017b). Antaminen taas kytkeytyy vahvasti lahjan tematiikkaan (Mauss 1999; Pessi & Saari 2011).

10 Hyväntekeväisyydellä tarkoitetaan esimerkiksi rahan tai materian lahjoittamista avun tarpeessa oleville (Mm. Tanskanen & Danielsbacka 2015). Hyväntekeväisyystyössä paljon esiintyvällä vapaaehtoistoimin-nalla tarkoitetaan vapaasta tahdosta ja palkatta tehtävää toisten ihmisten auttamista ja yhteisten asioiden edistämistä (Grönlund 2012).

31

Kansainväliset esimerkit osoittavat ruoka-avusta tulleen oma alansa (food aid in-dustry), jolle kerätään hyväntekeväisyystempauksin yritysten, järjestöjen ja yksityisten tukea sekä hankitaan projektien keulakuviksi näkyviä poliitikkoja tai julkisuudenhen-kilöitä (esim. Caraher & Coveney 2016; Poppendieck 1999).

Ruoka-apu on monella tavalla toissijainen kulutuksen kenttä (secondary field); yhtäältä toissijainen ruoan markkina ja toisaalta myös vaihtoehtoinen tapa lievit-tää tulojen ja menojen epäsuhtaa, kulutusyhteiskunnassa eräänlainen toissijais-ten kuluttajien kenttä (Salonen 2014). Tästä näkökulmasta ruoka-avun ekologinen ruokahävikin vähentämisen eetos asettuu mielenkiintoiseen valoon: pienituloisten ekologisen jalanjäljen tiedetään olevan suurituloisia pienempi (Lettenmeier ym. 2012), mutta pienituloiset ovat niitä, joiden osaksi hävikin pienentäminen tässä yhteydessä sysätään.

Ruoka-apu on suomalaisessa hyvinvointivaltiossa laajalle levinnyt ilmiö ja käy-täntö. Ruokajonoissa käy viikoittain yli 20 000 suomalaista tai Suomessa oleskelevaa henkilöä, ja ruokaa jakavat sadat eri toimijat (Ohisalo ym. 2013). Ruoka-avun yhteis-kunnallista merkitystä voi arvioida eri tavoilla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen väestötason otantatutkimuksen mukaan 2,3 prosenttia suomalaisista oli turvautunut ruoka-apuun vähintään kerran vuoden 2013 aikana, mikä tarkoittaa yli 80 000 ihmistä (Lehtelä & Kestilä 2014). Raha-automaattiyhdistyksen selvityksessä yksittäisiä käyn-tejä (ruokaa jakavien arvion mukaan) oli vuositasolla noin 1,7 miljoonaa, joista 1,2 miljoonaa oli vakituisesti ruoka-avussa käyvien käyntejä (Ohisalo ym. 2013). Suomen evankelis-luterilainen kirkko jakoi vuonna 2015 yli 156 000 ruokakassia. Lisäksi seu-rakunnat jakoivat EU-ruokaa ja järjestivät lähes 10 000 ilmaista tai edullista ruokailua, joissa oli yli 582 000 ruokailijaa. (Kirkkohallitus 2016.) Ruoka-apu ja taloudellinen auttaminen ovat keskeistä sisältöä diakoniatyössä: yli 78 prosenttia diakoniatyössä kohdatuista ihmisistä on toimeentulotuen asiakkaita ja yli 70 prosenttia turvautuu ruoka-apuun vähintään lähes viikoittain (Gävert 2016, 26).

Helsingissä on vuodesta 2012 toiminut vakituisemmin jalkautuvan sosiaalityön malli, jossa kaupungin sosiaalityöntekijät kiertävät lähes päivittäin kahdessa suuressa leipä-jonoissa Myllypurossa ja Helsinginkadulla. Myös esimerkiksi Espoossa on järjestöjen yhteistyönä Jalkautuva talousohjaus -hankkeessa vuosina 2014–2016 kuljettu avuntar-vitsijoiden rinnalla opastaen ja tukien. Resurssit ovat kuitenkin niukat ja toimijoita vähän, toimintamallit jäävät myös usein paikallisiksi ja lyhytkestoisiksi hankkeiksi.

Ylipäätään leipäjonoihin jalkautuvia toimijoita eri puolilla maata on vain joita-kin, vaikka juuri tällaiset matalan kynnyksen paikat olisivat niitä, joista ihmisiä olisi mahdollista tavoittaa julkisten palveluiden ja etuuksien piiriin. Osittain ekologisen eetoksen saattelemina erilaisia ruoka-avun tai ennemmin hävikkiruoan vähentämi-sen malleja tulee suomalaisen ruoka-avun kentälle jatkuvasti lisää. Erilaiset puhe-linsovellukset kertovat, koska lähikaupassa voi käydä ostamassa päiväysvanhaksi meneviä tuotteita ja esimerkiksi Helsingissä aloittanut hävikkiruokaravintola Loop osana From Waste to Taste -kiertotaloushanketta yhtäältä vähentää ruokahävikkiä ja toisaalta samalla työllistää vaikeasti työllistettäviä ihmisiä (Waste2taste.com 2017). Kaupunkilaisten oma pelto -ruokaosuuskunta aloitti vuonna 2016 kumppanuusmaa-talouden hengessä Helsingissä joukkorahoituksella kerättyjen solidaarisuusosuuksien (viljelykasvien satojen) jakamisen. Tarkoituksena oli rahoittaa yhdessä vähävaraisille mahdollisuus osallistua sadon tuotantoon ja saada pellolta lähiruokaa, esimerkiksi leipäjonon ruokakassin vastaanottamisen sijaan (Ruokaosuuskunta Kaupunkilaisten oma pelto 2015). Hanke toteutettiin yhdessä Herttoniemen seurakunnan kanssa, joka on pitkään järjestänyt Myllypuron suurta ruoanjakelua.

32

Vuosina 2013–2016 tehty mediaseuranta ruoka-aputeemaisesta uutisoinnista (mm. Laihiala & Ohisalo 2017b; Kunnallisalan kehittämissäätiö 2014) osoittaa, että leipäjono on vakiintunut suomalaisen köyhyyden symboliksi. Jono saattaa kuvittaa uutista, vaikka se ei liittyisi suoranaisesti ruoka-apuun, vaan esimerkiksi työttömyyden kas-vuun tai pienituloisuuden lisääntymiseen. Suomalainen leipäjono fyysisenä köyhyy-den ilmentymänä on eurooppalaisittain erikoinen.

Monessa Euroopan maassa ruoka-apu on järjestetty niin, että ruoan hakemi-nen ei edellytä ulkona jonottamista. Eräs yleisimmistä tavoista järjestää ruoka-apu Euroopassa on ruokapankkimalli. Ruokapankilla tarkoitetaan organisaatiota, joka järjestää ruoan logistiikan ja kylmäsäilytyksen; hakee ylijäämäruoan kaupoilta ja muilta toimijoilta ja jakaa sen ruoka-apua tarjoaville hyväntekeväisyysorganisaati-oille (mm. European Federation of Food Banks 2017. Tällöin ruoka toimii avustus-työntekijöiden toiminnan ohessa yhtenä elementtinä, eikä määritä koko toimintaa, kuten suomalaisessa leipäjonotoiminnassa, jossa lähes kaikki toiminta perustuu ruoanjakamiseen.

Maailmanlaajuisesti ruoka-apua on pidetty julkisen sosiaalipolitiikan epäonnis-tumisena tai tarkoituksellisena alasajona (Riches & Silvasti 2014; Ronson & Caraher 2016). Brasilia muodostaa tästä poikkeuksen: siellä YK:n oikeus ruokaan -periaate on kirjattu maan perustuslakiin ja ruoka-apu on otettu osaksi julkista palvelutarjontaa, jota seurataan ja rahoitetaan yhtäläisin kriteerein. Ruoka-apu ei ole jäänyt vain paik-kaamaan julkisen sosiaalipolitiikan aukkoja, vaan on vahvasti osa julkista, valvottua sosiaalipolitiikkaa (Rocha 2014).

Suomessa ruoka-aputoiminta ei ole kuntien tai valtion järjestämää. Ruoka-apu-toimijoiden tulonlähteitä tarkasteltaessa nähdään kuitenkin, kuinka toiminta on enenevissä määrin julkisen sektorin tukemaa. Toimintaa tuetaan esimerkiksi kunti-en järjestöavustuksista, Raha-automaattiyhdistyksen toiminta-avustuksista (Ohisalo ym. 2014), EU-ruoka-apuohjelman kautta (Ohisalo 2013) ja viimeisimpänä sosiaali- ja terveysministeriön kautta erityisenä kohdennettuna tukena heikossa asemassa olevi-en auttamiseen 765 000 euroa ja Kirkkohallitukselle Yhteinen keittiö -toimintamallin käyttöönottoon 36 kunnassa miljoona euroa vuonna 2016 (Sosiaali- ja terveysminis-teriö 2016b; 2016a). Yhteinen keittiö -toimintamalli kuuluu pääministeri Juha Sipilän hallituksen kärkihankkeeseen: Edistetään terveyttä ja hyvinvointia sekä vähennetään eriarvoisuutta. Kärkihankkeen tavoitteena on muun muassa lisätä terveellisiä elä-mäntapoja, torjua yksinäisyyttä ja vahvistaa mielenterveystyötä, sekä ennen kaikkea kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017.) Kyse ei siis ole suoranaisesta ruoka-aputoiminnasta, mutta toimintamallilla on mahdollista luoda ruoka-apua hakeville ja ruoka-avun kentälle yhteisöruokailun perinnettä, kuten diakoniatyössä on pyritty tekemään (esim. Aalto & Salama 2016). Suuri osa ilmaisruo-asta jaetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien, muiden uskonnol-listen yhteisöjen tai tausta-aatteeltaan hengellisten toimijoiden sekä järjestöjen, kuten työttömien yhdistysten tai Mannerheimin lastensuojeluliiton sekä lukuisten pienten omatoimiryhmien kautta. Ruoka-apua säätelevät pääasiassa elintarvikeviranomais-ten säädökset, mutta muuten kenttä on, poikkeuksellista Suomessa, melko sääntele-mätön. Kuviossa 4. on kuvattu ruoka-avun kentän pääasiallinen organisoituminen 2010-luvun loppupuolella.

33

kuvio 4. Ruoka-aputoiminta Suomessa

Vähintään 400 eri toimijaa jakaa Suomessa ruokaa eri paikkakunnilla. Pääasiassa pit-kiä leipäjonoja on suurimmissa kaupungeissa, joissa on enemmän avuntarvitsijoita, mutta myös laajempaa toimintaa. Kaupunkimaisuudesta huolimatta ruoka-apua on saatavilla ympäri maata. Pienemmissä kunnissa ja haja-asutusalueilla esimerkiksi dia-koniatyöntekijät saattavat kuljettaa ruoka-apua koteihin (Ohisalo ym. 2013) ja erilaiset järjestöt jakavat lähikauppojen ja koulujen ylijäämäruokia. Suurimmissa ruoka-avun toimipisteissä työskentelee vapaaehtoisten lisäksi myös työ- ja elinkeinotoimistojen työkokeiluissa ja kuntien kuntouttavan työtoiminnan piirissä olevia. Poislukien Suo-men evankelis-luterilaisen kirkon avustusruoanjakelu suomalainen ruoka-apu ei toi-mi minkään tietyn laajemman sateenvarjon alla, eikä yksikään toimija esimerkiksi kuulu Euroopan ruokapankkien keskusjärjestöön FEBA:an (European Federation of Food Banks).

Kentän tilkkutäkkimäisyys, erilaiset hengelliset tausta-aatteet, eri rahoituskanavat sekä yhteisten sääntöjen ja toimintatapojen puuttuminen ovat mahdollisesti vaikut-taneet siihen, että ruoka-avun kentällä ei ole yhtenäistä ääntä esimerkiksi median ja politiikan suuntaan. Usein haastatteluissa esiintyvät vakiintuneet ja nimekkäät toimi-jat. Vaikka ruoka-apua alettiin 1990-luvulla järjestää lähinnä protestina ja hätäapuna vallitsevaan tilanteeseen, ruoka-avun vakiintuminen on kuitenkin omalta osaltaan alkanut heikentää avustustoiminnan merkitystä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tai muutosvaatimuksen muotona (Hiilamo ym. 2008, 123). Ruoka-aputoimintaa ei myöskään mitata valtion tai kuntien tasolta systemaattisesti. Sitä, mitä ei tavalla tai toisella mitata, jää tai jätetään helposti poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Tästä depolitisaatiosta ja ilmiön väheksymisestä kirjoittavat myös kansainväliset tutkijat (mm. Poppendieck 1999; Dowler 2014).

Ruoka-avun vakiinnuttamista 1990-luvulla Suomessa vastustanut entinen perus-palveluministeri Osmo Soininvaara (2003) on myöhemmin kirjoittanut mittaamat-tomuuden ongelmasta siitä näkökulmasta, että Paavo Lipposen hallituksen tekemä niin sanottu köyhyyspaketti (2002) tehtiin pitkälti ministerien intuitioon perustuen. Pu-huttiin köyhyysrajan alapuolella olevista, mutta kyseessä olivat paikoin eri ihmiset, kuin ne, joita kirkon diakoniatyön ja ruoka-avun kautta kohdattiin. Rajan alapuolella

2014

2014 –2020

34

olevissa oli paljon esimerkiksi korkeakouluopiskelijoita, kun taas osa leipäjonoissa käyvistä jäi toimeentulotuen saamisen myötä rajan yläpuolelle. Hyvistä aikeista huoli-matta köyhyyspaketti ei poistanut ihmisiä leipäjonoista. Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka tietovaje ja Soininvaaran mukaan ”mututuntumalla” tehdyt päätökset voivat johtaa epätarkoituksenmukaiseen politiikkaan.

Kautta leipäjonojen näkyvämmän historian 1990-luvun lamasta lähtien julkinen valta on painottanut, että ruoka-apu ei ole osa suomalaista sosiaaliturvaa, vaan kansa-laistoimintaa, jota kunnat ovat halutessaan voineet tukea (Mm. Rehula 2016). Suomen eduskunnassa ruoka-avusta on keskusteltu lähinnä kansanedustajien aloitteiden ja kirjallisten kysymysten kautta. Viimeisimpänä syksyllä 2015 ruokahävikn näkökul-masta kansanedustajien tehtyä lakialoitteen kauppojen velvoittamisesta hävikkiruo-anjakeluun (Nurminen ym. 2016).

Ruoka-avun ekologinen kehys ei ole täysin uusi, mutta se on aiempaa voimak-kaampi: 1990-luvun laman aikaan Suomessa puhuttivat massatyöttömyys ja nälkä – leipäjono oli uusi ilmiö, joka kyseenalaistettiin. Kansainväliselle yleisölle hyvinvoin-tivaltion leipäjonon näkeminen vaikuttaa edelleen olevan hätkähdyttävä kokemus. Monissa maissa jonottaminen onkin hoidettu toisin, ja ruokaa jaetaan esimerkiksi erilaisten järjestöjen muun toiminnan ohessa, esimerkiksi yhteisen pöydän ääressä ruokaillen, eikä vain anonyymeille jonottajille ruokakasseina. Toki myös suomalai-nen sosiaaliturvajärjestelmä eroaa kansainvälisistä esimerkeistä: monissa EU-maissa lääkärit ja sosiaalityöntekijät kirjoittavat kuponkeja ruoka-apuun. Tätä toimintaa ei Suomessa ole kuin diakonia- ja sosiaalityöntekijöiden kirjoittamien, kaupassa ostok-siin mahdollistavien, maksusitoumusten muodossa.

Siinä missä suomalaisen ruoka-avun malli tuli Suomeen Euroopasta, ottaa ruoka-avun kenttä nykyiselläänkin toimintaansa mallia kansainvälisistä esimerkeistä, kuten keskieurooppalaisista ruokahävikin vähentämisen keinoista, erilaisista ruokapank-kimalleista ja hyväntekeväisyyskeräyksistä ruoka-avulle. Ruoka-avun tarpeeseen 2010-luvulla liittyy kuitenkin enemmän ulkosyntyisiä ja globaaleja kehityskulkuja, kuten työpaikkojen siirtyminen ulkomaille tai työn globaali muutos, kuin 1990-luvun laman aikaan.

3.3 LEIPÄ TOImEENTULON SYmBOLINA JA LAHJANA

Alaluvussa avataan leipäjonon leivän symboliikkaa ja sivutaan ruoan merkitystä elinehtona, mutta myös elämäntapoihin ja ravitsemustottumuksiin, ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja erottautumiseen sekä valintoihin liittyvänä välineenä. Yrityksiltä saatu jaettava ruoka on yhtäältä yritysten yhteiskuntavastuullisuuden ilmentäjä ja toi-saalta ekologisuuden ja kestävän kehityksen nimissä eteenpäin jaettava lahja – lahja, jolla on ruoka-avussa antajansa, saajansa ja valtasuhteensa.

Ruoka on elinehto, mutta se on myös paljon muuta kuin hengissä selviytymisen väline. Ruoka ja ravinto laajemmin on yksi ihmisen perustarpeista (Doyal & Gough 1991; Maslow 1954). Ruokaan kytkeytyy sosiokulttuurisia ja sosioekonomisia kysy-myksiä siitä, mitä, kuinka, kuinka usein, kenen kanssa, missä ja miksi mitäkin syöm-me. Ruoka heijastaa yksilöiden ja ryhmien välisiä eroja ja on erottautumisen väline (mm. Maurer & Sobal 1995; Purhonen ym. 2014).

Valinnoillamme, vapailla tai pakkovalinnoilla, on myös vaikutuksensa ympäris-töön, eläimiin, terveyteen, hyvinvointiin ja talouteen (mm. Vidgen 2016). Ruoka on yk-silöllisen valinnan ja erottautumisen keino: yksilölliset elämänpoliittiset valinnat voi-

35

vat liittyä ruoan muutostrendeihin, kuten ekologisoitumiseen, medikalisoitumiseen, ekonomisoitumiseen tai moralisoitumiseen. Yksilöiden henkilökohtaisten valintojen kautta muodostuu usein myös kollektiivisia liikehdintöjä, jotka voivat vaikuttaa aina ruokapolitiikoista ruoantuotannon, kaupan tai kierrätyksen muutoksiin. (Mononen & Silvasti 2006; Massa ym. 2006; Roos & Hoikkala 1998.) Ruoan ekologisoitumisesta, mutta myös politisoitumisesta ja eettistymisestä toimivat esimerkkeinä niin dyykkaa-minen kuin vaikka vegaaniruokaa popularisoimaan ja eläinten oikeuksia edistämään 2010-luvun puolessa välissä Suomessa syntynyt Sipsikaljaveganismi-ilmiö (Urbaani sa-nakirja 2015).

Pääosin suomalaisten ravitsemustottumukset ovat kehittyneet myönteiseen suun-taan kaikissa koulutusryhmissä, ja suurella osalla kuluttajista on varaa valita ravin-tonsa laajasta valikoimasta. Pelkän energian ohella ruoasta haetaan niin turvallisuut-ta, terveyttä kuin kauneuttakin (Massa ym. 2006, 156). Mahdollisuus keskittyä myös näihin ensisijaisten jälkeisiin tarpeisiin on osin seurausta yleisestä elintason noususta. Väestöryhmien väliset erot eivät ole kuitenkaan hävinneet: hyvä sosioekonominen asema, esimerkiksi koulutuksen ja tulojen perusteella, tarkoittaa usein, että ihmisen on mahdollista noudattaa ruokatottumuksia, jotka ovat lähellä kansallisia suosituksia. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016b; Ovaskainen ym. 2012.) Sosioekonomiset erot käyvät ilmi jo varhaisessa vaiheessa: esimerkiksi äidin koulutustaustan tiedetään vai-kuttavan lasten ruokatottumuksiin ja ateriointiin aina imettämiskäytännöistä lähtien (mm. Uusitalo ym. 2012, 24). Nälkää ruoka-avussa käyvistä koki vuosina 2012–2013 (jatkuvasti tai melko usein) yli viidesosa (21,8 %) (Ohisalo & Saari 2014).

Ruoka-avussa käyvien ihmisten ruokailutottumuksia ei ole Suomessa selvitetty erikseen, mutta kansallisista sosioekonomista taustaa ja ravitsemusta selvittäneistä tutkimuksista tiedetään, että koulutus- ja tulotasolla on ratkaiseva rooli suositus-ten mukaisissa ruokavalinnoissa: matala koulutus ja tulotaso selittävät vähäisem-pää kasvisten päivittäiskäyttöä ja esimerkiksi niukempi hedelmien ja marjojen tai toisaalta runsaampi sokeroitujen virvoitusjuomien toistuvaiskäytto selittyivät matalalla koulutuksella, vaikka kaikki sosiaalisen taustan muuttujat vakioitiin. (Ovaskainen ym. 2012.) Vuonna 1993 kansallisen ja kansainvälisen kohun aiheutti sosiaali- ja terveysministeriön julkaisema nälkäraportti Taloudellisen laman terveys-vaikutuksia 1992–1993 (Kontula & Koskela 1993), jonka mukaan jopa 100 000 suoma-laista oli kokenut nälkää. Nälkä teemana oli ruoka-avun laajenemisen alkuvuosina yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä (mt; Heikkilä ym. 1994). Samansuuntainen tulos ei enää 20 vuotta myöhemmin juuri herättänyt keskustelua: vuoden 2013 aikana ruoka-apuun oli turvautunut vähintään kerran yli 80 000 ihmistä. (Lehtelä & Kestilä 2014, 276.)

Iso-Britannian ruoka-avun tutkimuksista tiedetään, että ruoka-apuun turvautuvat joutuvat jatkuvasti tekemään valintoja terveellisen ruoan hankkimisen ja pärjäämisen välillä, eivätkä ravintosuosituksista huolimatta kykene elämään niiden mukaisesti (Garthwaite ym. 2015; Dowler 2014). Heikon toimeentulon yhteys epäterveellisiin ruokailutottumuksiin tunnetaan myös muualla (mm. Hopgood ym. 2010; Kettings ym. 2009). Kohtuullisen minimin mukaisesta kulutustasosta on laadittu Kuluttajatut-kimuskeskuksessa viitebudjetteja (Lehtinen & Aalto 2014; Lehtinen ym. 2010). Viite-budjetin alittuessa kyseessä on toimeentulon kannalta riittämättömätön kulutustaso, mikä taas osaltaan heikentää esimerkiksi terveellisten ruokavalintojen mahdollisuuk-sia ja hankaloittaa yhteiskunnallista osallistumista.

Leipää on usein pidetty symbolina toimeentulolle: ”valtion leipä on pitkä ja ka-pea”. Leipäjono terminä kuvaa siis myös toimeentulo- tai elantojonoa. Leipä on yksi

36

suurimmista poisheitettävien elintarvikkeiden ryhmistä vihannesten jälkeen sen lyhy-en myynti-iän vuoksi. Leipää ja muita viljatuotteita on kotitalouksissa ja anniskelura-vintoloissa arviolta 13–14 prosenttia kaikesta poisheitettävästä ruosta ja ruokahävikin suurimmat syntysyyt pilaantuminen ja homehtuminen sopivat juuri leipomotuottei-siin (Silvennoinen ym. 2012, 24–26). Viime vuosina on myös lisääntynyt tapa myydä päivän leipää paperipusseissa vain yhden päivän ajan. Kauppojen tarjontaa pidetään hyvänä koko kaupan aukioloajan, jolloin muun muassa tuoretta leipää on oltava tar-jolla lähellä sulkemisaikaa (Silvennoinen ym. 2012, 36).

Päivittäistavarakaupan näkökulmasta ruoka-apu tarjoaa mahdollisuuksia muun muassa yritysten yhteiskuntavastuullisuuden osoittamiseen ja ekologisen kestävyy-den eetokseen. Toiminta voi myös paikoin johtaa jätehuoltokustannusten laskuun, mutta kustannuspuolesta ei löydy julkisia tietoja. Keväällä 2013 elintarvikeviranomai-nen Eviran julkaisema ruoka-apuohje ruoan lahjoittamisesta hyväntekeväisyyteen on mahdollistanut ruoanjakelun aiempaa vapaammin hyväntekeväisyystoimijoille (Evira 2013). Esimerkiksi S-Ryhmän mukanaoloon ohje on vaikuttanut suoraan:

”… sitä ennen toiminta ei ollut vielä yhtä laajaa ja eri tuoteryhmien tuotteiden lahjoit-taminen oli varovaisempaa. Eviran ohje selkeytti tilannetta eli määritteli pelisääntöjä ja toimijoiden vastuut. Sen jälkeen aloimme S-ryhmässä voimakkaasti laajentaa ruoka-aputoimintaa. S-ryhmällä on yhteensä yli 300 kumppania, jotka tekevät yhteistyötä yli 500 S-ryhmän ruokakaupan kanssa. Kaikki 20 alueosuuskauppaa lahjoittavat vanhe-nevaa ruokaa ja kumppaneita on tullut kaiken aikaa lisää. S-ryhmä teki alkuvuodesta 2013 ryhmätason toimintaohjeen ruoka-avun lahjoittamiseen sekä sopimuspohjan, jolla myymälät voivat sopia allekirjoituksin ruoka-aputoimijan kanssa yhteistyöhön liitty-vistä pelisäännöistä. Jätekulumme ovat kyllä laskeneet hävikkimme pienentyessä, mutta suurin osa johtuu siitä, että ennusteemme ja tilatut määrät ovat aiempaa tarkemmin osuneet kysyntään. Ruoka-aputoiminnan osuutta on vaikea arvioida.” (Lyytikäinen 2016.)

Vuonna 2013 tekemämme selvityksen perusteella suurella osalla ruoka-apua jakavista toimijoista oli jaossa EU-ruokaa, joka muodosti usein pohjan jaettavalle ruokakassiko-konaisuudelle. Kassia oli täydennetty kaupoista saadulla lahjoitusruoilla, mutta pai-koin myös jo ostetuilla elintarvikkeilla, jolloin ruoka-avun ekologinen puoli hävikin vähentämisessä ei ollut keskeisessä roolissa. Lisäksi ruoka-avun kentällä oli toimijoita, jotka jakoivat ainoastaan joko EU- tai lahjoitusruokaa. Erityisesti ne toimijat, joiden toiminta keskittyi vain ruoanjakeluun, eikä esimerkiksi palveluohjaukseen tai yhtei-sölliseen toimintaan, saattoivat saada ruokaa myös lahjoituksina suurilta tuottajilta ja tukuilta. (Ohisalo ym. 2013.)

Leipäjonon leipä on myös lahja. Se on kauppojen lahja hyväntekeväisyystoimijoille ja sitä kautta ruoanjakajien lahja avuntarvitsijoille. Lahjaan ja lahjojen vaihdantaan liittyy kolme velvoitetta: lahjan antaminen on ensiaskel sosiaalisen suhteen luomi-sessa; toisessa vaiheessa lahjan vastaanottaminen kuvastaa tämän sosiaalisen suhteen hyväksymistä ja kolmanneksi vastavuoroisuus kuvaa vastaanottajan rehellisyyttä tai kunniallisuutta: jos lahjaa ei oteta vastaan tai ei anneta vastalahjaa, koko sosiaalinen suhde saattaa olla uhattuna. Lahja voi olla materiaalinen esine tai esimerkiksi palvelu, mutta se on luonteeltaan myös hyvin sosiaalinen, vahvistaa yhteisöjä ja luo ja ylläpitää suhteita. (Mauss 1999.)

Hyväntekeväisyys on esimerkki lahjasta. Se on usein yksipuolista resurssien luo-vuttamista ja tarkoitettu pyyteettömäksi lahjaksi. Marcel Maussin (emt.) mukaan ei

37

kuitenkaan ole olemassa pyyteettömiä lahjoja, vaan erilaisiin suoritteisiin sisältyy aina sisäänrakennettuna ajatus vastavuoroisuudesta ja antamisen ja vastaanottami-sen velvoitteita sekä taka-ajatuksia vaihtokumppanien välisestä tulevasta toiminnasta. Tilanne, jossa lahjansaaja ei kykene antamaan vastalahjaa, luo valtasuhteen. Vaikka Maussin tutkimukset koskivat esiteollisia yhteisöjä ja yhteiskuntia, lahjan teoria is-tuu myös nyky-Suomeen. Hyväntekeväisyyttä on paikoin hankala kritisoida. Lahjan antajat nousevat hyväntekijöinä sankarin asemaan ja sankarien tai sankarien toimin-tatapojen arvostelemista pidetään helposti kylmänä. Hyvinvointivaltiossa ihmisillä on lakisääteinen oikeus palveluihin ja tulonsiirtoihin, lahjaan taas periaatteessa ke-nelläkään ei ole oikeutta (Kortetmäki & Silvasti 2017). Perinteikkäästä leipäjonosta poiketen erilaisissa yhteisöllisen ruokailun malleissa vastavuoroisuutta saattaa syntyä esimerkiksi yhdessä ruokaa tai ruokailuhetkeä valmisteltaessa.

3.4 OdOTUKSEN JA HÄPEÄN JONO, VIImEINEN LUUKKU

Alaluvussa avataan leipäjonon jonoa yhtäältä ajankäytön näkökulmasta odotuksen tilana, ja toisaalta valinnanmahdollisuuksien näkökulmasta rajoittuneiden tai pakkovalintojen paikkana, jossa näyttäytyvät myös erilaiset valtasuhteet. Jono on mo-nelle myös viimeinen luukku niin julkisen sosiaaliturvan kuin seurakuntien diakonia-työn jälkeen.

Jono on useiden ihmisten, esineiden tai muiden asioiden peräkkäinen muodos-telma, joka syntyy, kun lyhyen ajan kysyntä ylittää vastaanottokyvyn tai kapasiteetin tuottaa palvelua tai hyödykettä (mm. Karp ym. 2016). Jonottaminen on arkipäiväistä ja jonoon saattaa joutua verkkokaupassa tuotetta tilatessaan, lääkärinaikaa puhelimessa odottaessaan, sosiaalitoimessa asioidessaan tai ruoka-apua hakiessaan. Logistiikan kielessä jono lyhenee, kun tuotanto lisääntyy. Sosiaalitoimessa tämä voi tarkoittaa useampaa sosiaalityöntekijää tai etuuskäsittelijää suhteessa avuntarvitsijoihin tai laajemmin ajateltuna vähemmän avuntarvitsijoita esimerkiksi sosiaaliturvaetuuksi-en tasoja korottamalla ja ihmisten hyvinvointia parantamalla jo ennen sosiaalitoimen palvelutarvetta. Ruoka-avun kontekstissa on kuljettu kahtalaiseen suuntaan: yhtäältä 1990-luvun lamasta lähtien on sanottu, että ruoka-apu ei kuulu hyvinvointivaltioon ja sitä ei ole haluttu nähdä suomalaisen sosiaalipolitiikan köyhyyspoliittisena jatkeena. Toisaalta on todettu, että ruokahävikin vähentämisen nimissä ja heikossa asemas-sa olevien auttamiseksi tarvitaan nopeaa apua, jota leipäjonot voivat sosiaalitoimen oheen, tai jopa sijaan, tarjota. Suomalainen ”kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka” (Saari 2011a) ei kuitenkaan ole onnistunut poistamaan leipäjonoja, saati vähentämään jonottajien määrää. Leipäjono on päinvastoin arkipäiväistynyt.

Yhteiskuntatieteiden, kuten sosiologian ja sosiaalipsykologian näkökulmasta jonot ovat kulttuureja, paikkoja kohtaamisille, symboleita ajankäytölle ja odottami-selle, hetkellisiä sosiaalisen järjestyksen mikrokosmoksia ja ihmisten välisten erojen esilletuomisen paikkoja (mm. Wexler 2015; Zerubavel 1976; Wajcman 2008; Watts Miller 2000). Leipäjonossa eivät jonota hyvätuloiset (Ohisalo & Saari 2014). Ajan-käytön sosiologian näkökulmasta jonoihin liittyy tietty sosiaalinen koreografia, jossa jonottajien liikettä ohjataan strategisesti koreografin toimesta (Parviainen 2013, 14). Puhutaan kokonaisesta jonottamisen kulttuurista, joka on muuttunut ajan saatossa satunnaisten ihmisten kokoontumisista yhä enemmän organisoiduksi jonottami-seksi tietyn asian ympärillä, ja jossa suurempaa roolia ottavat jatkuvasti ne, joilla on mahdollisuus tarjota ohituskaistoja ihmisille. Markkinavaltaisuus on tarjonnut

38

yhä uusia valinnan mahdollisuuksia ja oikoteitä niille, joiden on mahdollista valita. (Wexler 2015.)

Käytännöt suomalaisissa ruoanjakeluissa vaihtelevat vuoronumeroista, jotka ar-votaan satunnaisesti first-come, first-served -ajatteluun, jossa jonon ensimmäinen saa myös ruokansa ensimmäisenä (Ohisalo ym. 2013). Osa jonottamista on myös ajan tappaminen (killing time) (mm. Karp ym. 2016). Vuosien 2012–2016 aineistonkeruun aikana tehtyjen havaintojen perusteella suomalaisissa leipäjonoissa tapetaan aikaa pääasiassa sosiaalisella kanssakäymisellä, lukemisella ja usein vain jonon liikkumisen odottamisella.

Jonossa ovat läsnä yhtäältä niukkuus, köyhyyden häpeä (mm. Walker 2014) ja toi-saalta myös valta: ihminen ei voi mennä vapaasti ottamaan tai ostamaan haluamaansa, vaan hänet asetetaan odottamaan, ja palvelua saa, kun byrokraatti päättää sitä antaa (mm. Karp ym. 2016). Toisin sanoen hyödykettä tai palvelua on olemassa rajallinen määrä tiettynä aikana. Jos jonottamista pitäisi seurata palkinto, tarjolla voi paikoin olla myös ”eioota”. Kuluttajanäkökulmasta leipäjonossa ei ole yhtä lailla vapaan va-linnan mahdollisuutta kuin esimerkiksi ruokakaupassa. Ruoka-avussa valinnanva-paus kyseenalaistuu ja tilalle tulevat pakkovalinnat; ruokajakelusta otetaan vastaan se, mitä kulloinkin on tarjolla, eikä esimerkiksi yksilöllisille ruoka-aineallergioiden huomioimiselle usein ole tilaa. Aikanaan satamiin tultiin aamulla jonottamaan töitä, jonottamisen palkintona oli työpäivä, josta päätti jonoa kontrolloiva taho. Kontrollin ja vallankäytön kehyksessä leipäjonossa on erilaisia auttajien ja autettavien rooleja, järjestyksenvalvojia ja sääntöjä (tupakoida saa vain tien toisella puolella, päihtyneenä ei saa tulla ruoanjakeluun). Usein säännöistä päättävät jonon organisoijat ja jonotta-jalle jää passiivinen jonottajan rooli. Poikkeuksiakin löytyy: Helsingin Myllypuron ruoanjakelussa on tehty yhdessä ruokaa hakevien kanssa työtä yhteisten sääntöjen luomiseksi. Osallistava prosessi madaltaa kynnystä mukautua, ei vain ylhäältä an-nettuihin, vaan yhteisiksi koettuihin sääntöihin.

Ruoka-avussa jonottaminen on monelle niin kutsuttu ”viimeinen luukku”. 1990-lu-vun laman aikana kirkon diakoniatyössä muodostui näkemys viimesijaisen sosiaali-turvan murtumisesta ja diakoniatyö on ollut eräänlainen aitiopaikka sosiaaliturvan aukkojen paikkaajana. Seurakunnan taloudellisen avun periaatteena on, että ihminen on käyttänyt kaikki yhteiskunnan tarjoamat tuet ennen avun saamista (Juntunen ym. 2006). Ruoka-apu on viimeisen luukun jälkeistä apua: osa ruoka-avun hakijoista saa ensi- ja viimesijaista sosiaaliturvaetuutta, apua, tukea ja palveluja kunnalta ja seu-rakunnalta, sekä mahdollisesti myös taloudellista tukea ystäviltä ja sukulaisilta, ja joutuu silti turvautumaan ruoka-apuun (Ohisalo & Määttä 2014). Ongelmaksi muo-dostuu usein se, että suomalainen sosiaaliturva etuineen ja palveluineen toimii yhden ongelman kohdalla, muttei mukaudu moniin yhtäaikaisiin elämän ongelmiin (Saari 2015, 21). Näiden yhtäaikaisten ongelmien vuoksi sosiaaliturvaetuuksien perusteiden määrittely vaikeutuu: ihminen saattaa olla yhtä aikaa esimerkiksi työkyvytön ja työ-tön. Jos työkyvyttömyyden syytä ei kuitenkaan ole diagnosoitu, kriteerit etuudelle eivät toteudu tai toteutuvat mahdollisesti vain osittain, voi lopputuloksena olla kiel-teinen etuuspäätös. (Mm. Ohisalo & Määttä 2014.)

Ihmisten tavat selviytyä tällaisesta tilanteesta vaihtelevat: suomalaisten pienitu-loisten elämäntarinoissa esiintyy selviytymisstrategioita, joissa korostuvat oma-aloit-teisuuden, aktiivisuuden ja yritteliäisyyden roolit. Selviytymistarinoissa elämää niuk-kuudessa kannattelevat yhtäältä kirpputorit, tarjoukset kuin toisaalta ruoka-apukin (Isola ym. 2007, 14; Isola ym. 2016). Selviytyminen ja pärjäileminen omillaan saattavat paikoin johtaa tilanteeseen, jossa apua sosiaalitoimesta tai kirkon diakonista haetaan

39

vasta kun on ensin turvauduttu pikavippeihin tai pahimmillaan jopa rikollisiin kei-noihin (mm. Roivainen ym. 2011, 32).

Jos ystäviltä, perheeltä tai epävirallisesta avusta, leipäjonoista, ei saada apua, voi tällöin avun ulkopuolelle jäämistä kuvata väliinputoamiseksi. Jos ihminen kuiten-kin jää kaiken virallisen avun ulkopuolelle, on kyse väliinputoamista vaikeammasta tilanteesta, poiskäännyttämisestä (Hänninen ym. 2007). Poiskäännyttäminen on väliin-putoamista tavoitteellisempaa toimintaa, joka syntyy monista eritasoisista tekijöistä. Yhtäältä apu tai tuki saattaa olla monimutkaista tai leimaavaa, jolloin sitä ei lähtö-kohtaisesti haeta. Toisaalta avuntarvitsijalla ei aina ole tarvittavaa asiointiosaamista tai tietyt etuus- tai palvelukohtaiset kriteerit eivät aina täyty. Viranomaiset saatta-vat myös tulkita avunsaamisen kriteerejä tarpeettoman tiukasti tai tehdä toisistaan poikkeavia päätöksiä. Nämä poiskäännyttävät tekijät kasautuvat erityisesti monista samanaikaisista ongelmista kärsivien avuntarvitsijoiden tilanteissa. (Määttä 2012a; 2012b.)

Riskinä on, että avuntarvitsijat kokevat joutuvansa useiden palveluiden tai etui-suuksien peräjälkeen tapahtuvan hylkäämisen kohteeksi. Tämä ketjuuntunut hylkäys on useiden toisiinsa vaikuttavien päätösten summa, joiden yhteisvaikutuksia ei koor-dinoida. (Metteri 2012, 207.) Keskeinen syy on usein palvelujärjestelmän pirstalei-suudessa ja siiloutumisessa, jossa vallitsee puutteellinen vuorovaikutus eri sektorien toimijoiden välillä. Leipäjono käytäntönä heijastaa hyvinvointivaltion eräänlaista rakenteellista välinpitämättömyyttä (mm. Salmi 2008; Riches & Tarasuk 2014), jossa julkinen vastuu ja apu vuotavat eri tavoin kolmannelle sektorille. Myös leipäjonon vaihtelevista käytännöistä johtuen osa ihmisistä saattaa tulla poiskäännytetyiksi jopa ruoka-avusta: päihtyneisyys, häiriökäytös jonossa tai haluttomuus osallistua tiettyi-hin uskonnollisiin toimituksiin saattaa toimijasta riippuen olla syy poiskäännyttää (Ohisalo ym. 2013; Salonen 2016).

Yhdysvaltain Teekutsuliikettä tutkinut Arlie Hochschild (2016) on kuvannut jo-nottamisen metaforalla Yhdysvaltojen kulttuurisotaa, jossa on kyse kuihtuvien kau-punkien valkoisten konservatiivien subjektiivisesta kokemuksesta, omasta syvästä tarinastaan (deep story). Ennen kärsivällisestä jonottamisesta seurasi jokin palkinto, nyt jonossa eteen tuleekin uusia ryhmiä, joiden etninen tausta, sukupuoli, uskonto tai esimerkiksi seksuaalinen suuntautuminen poikkeavat omastasi. Tämä syvä tarina, tai jonossa seisomisen metafora, kuvaa laajemmin myös globalisaatiosta ja yhteiskun-tien positiivisesta kehityksestä sivuun jääviä ihmisryhmiä eri puolilla maailmaa, kun työpaikka katoaa halvemman tuotantokustannusten maihin, oma koulutus ei vastaa työmarkkinoiden tarpeita, asuntomarkkinoiden hinnat karkaavat käsistä ja maaseu-duilta häviävät palvelut kasvukeskuksiin.

3.5 KOETTU HYVINVOINTI JA HYVINVOINNIN TUTKImUS

Alaluvussa avataan hyvinvoinnin ja koetun hyvinvoinnin käsitettä, sen lähikäsitteitä, hyvinvoinnin tutkimusta ja tässä työssä käytettyä hyvinvoinnin määritelmää ja mit-taamistapaa.

Pohdinta hyvästä elämästä ja hyvinvoinnista on kiinnostanut ihmistä jo pitkään: esimerkiksi Aristoteleelle (2012) kyse oli siitä, kuinka mahdollistaa ihmisille kukoistus (eudaimoia) hyveellisen elämän kautta (mm. Nussbaum & Sen 1993). Valistusfilosofi Je-remy Bentham suositti hyvinvoinnin mittaamiseksi useita ihmiselämän elementtejä, ei vain fyysistä kuntoa (Collard 2006). Yhteiskuntatieteellinen hyvinvointitutkimus,

40

jonka keskiössä ovat käsitteet hyvinvointi, elintaso11, elämääntyytyväisyys12, elämän-laatu13 ja onnellisuus14, pyrkii systemaattisesti ja kokonaisvaltaisesti määrittelemään, mutta myös empiirisesti mittaamaan ja arvioimaan hyvää elämää. Alan tutkimus lisääntyi 1960- ja 1970-luvuilla. (Simpura & Uusitalo 2011, 106.) Tuohon aikaan vah-vistui myös hyvinvointi-indikaattorien kehittäminen (mm. Rauhala ym. 2000, 193; Kainulainen 2011). 1960- ja 1970-luvuilla vallinnut ja aina 1990-luvulle asti vahvasti vaikuttanut perinteikäs pohjoismainen hyvinvointitutkimus korosti materiaalisten resurssien ja esimerkiksi elinolojen merkitystä, kun 1990-luvulla kiinnostuttiin elä-mänkerroista tapana tutkia hyvinvointia (mm. Saari 2011b).

Hyvinvointitutkimuksen keskeinen jakolinja kulkee objektiivisen ja subjektiivi-sen hyvinvoinnin tutkimuksen välillä: onko hyvinvointia tutkittava ihmisten käy-tössä olevien resurssien vai ihmisten omien kokemusten ja arvioinnin kautta tai mahdollisesti molempia. Myös tässä tutkimuksessa ollaan tämän kysymyksen ää-rellä. Toinen tälle tutkimukselle keskeinen kysymys liittyy siihen, onko hyvinvointia mitattava kokonaiskäsitteenä vai monen komponentin yhdistelmänä. (Simpura & Uusitalo 2011, 118; Niemelä & Saari 2013.) Erityisesti hyvinvoinnin taloustietees-sä on luotettu resurssimittareihin, kuten bruttokansantuotteen vertailuihin maiden välillä tai yksilöiden välisten tuloerojen tai muiden käytettävissä olevien resurssi-en mittaamiseen. Resurssien lisäys on tuottanut lisää valinnanmahdollisuuksia ja näin myös lisännyt hyvinvointia. Resurssinäkökulmaa täydentämään on syntynyt useita hyvinvoinnin tutkimuksen perinteitä ja indikaattoreita ja niiden yhdistel-miä. Kiteyttävä klassikko hyvinvointitutkimuksessa on Erik Allardtin (1976) mää-ritelmä, jossa hyvinvointi rakentuu niin elintasosta (having), sosiaalisista suhteista (loving) kuin itsensä toteuttamisesta (being). Myöhemmin Allardtin listaa on jatket-tu myös vastuullisen ja mielekkään tekemisen (doing) aspektilla (Helne ym. 2012, 93). Amartya Senin toimintakykyteoria ja Martha Nussbaumin toimintakykyjen käsitejärjestelmä ovat yrityksiä tavoittaa ihmiselämästä ja hyvinvoinnista myös muuta kuin resursseja. Ne paikkaavat perinteistä hyvinvointitaloustiedettä ja pyr-kivät kuvaamaan niitä asioita, joihin ihmiset pystyvät ja kykenevät. Nussbaumin käsitejärjestelmä on lista universaaleja ja keskeisiä kyvykkyyksiä liittyen elämään, terveyteen, leikkiin, omistamiseen ja politiikkaan. (Nussbaum 2011; Nussbaum &

11 Elintasolla viitataan usein ihmisten käytettävissä oleviin aineellisiin resursseihin, kuten palveluihin, tu-loihin, tulonsiirtoihin tai tavaroihin.12 Elämääntyytyväisyydellä tarkoitetaan ihmisen arviota elämästään kokonaisuudessa, ei vain hetkellistä tyy-tyväisyyden tunnetta (mm. OECD 2013). 13 Elämänlaadun (quality of life) käsitettä käytetään usein koetun hyvinvoinnin synonyymina. Elämänlaatu syntyy siitä, kuinka ihminen arvioi elämänsä monien eri ulottuvuuksien “hyvyyttä”. Näihin arvioihin vaikuttavat ihmisten suhtautuminen elämäntapahtumiin, luonne, elämän merkityksellisyyden kokemus, tyytyväisyys ja tyytyväisyys työhön ja sosiaalisiin suhteisiin. (Diener ym. 1999.) Tässä työssä käytetään subjektiivisen, koetun hyvinvoinnin käsitettä, joka rakentuu eri myöhemmin esiteltävistä osista.14 Vaikka hyvinvointi- ja onnellisuustutkimuksesta ja -politiikoista puhutaan usein rinnakkain, tässä tut-kimuksessa keskitytään koetun hyvinvoinnin määrittelyyn ja mittaamiseen onnellisuus-termin sijaan. On-nellisuus on lukuisten tekijöiden, kuten geenien, yksilöpsykologian ja lähiyhteisön sosiaalisten suhteiden summa ja harvemmin voimakkaasti ja välittömästi sosioekonomisesti latautunutta, siinä missä tässä tut-kimuksessa käsiteltävä koettu hyvinvointi rakentuu elämääntyytyväisyydestä, elintasoon tyytyväisyydestä ja subjektiivisesta terveydestä (jakautuu fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen). (Mm. Saari & Ervasti 2011, 216.) Eräs tunnetuimmista psykologisista onnellisuusteorioista, Martin Seligmanin (2011) PERMA-teoria jakaa elämääntyytyväisyyden (onnellisuuden) viiteen osaan; positiiviset tunteet (Positive emotions), kiin-nittyneisyys omaan elämään ja merkityksellisiin tapahtumiin (Engagement), myönteiset ihmissuhteet (Re-lationships), elämän mielekkyys (Meaning and purpose) ja saavutukset (Accomplishment).

41

Sen 2004.) Hyvinvoinnin yksilöllinen ulottuvuus kattaa siis niin sosiaaliset suhteet, sosiaalisen pääoman, itsensä toteuttamisen kuin myös onnellisuuden. Yhteisötason hyvinvointiin taas liitetään laajemmin elinolot (asuminen ja ympäristö), työhön ja koulutukseen liittyvät tekijät (työolot ja työllisyys) sekä toimeentulo. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016a.)

Koettu, subjektiivinen, hyvinvointi eroaa materiaalisesta (tai ulkoapäin arvioidus-ta, objektiivisesta) hyvinvoinnista; niukat elinolot saatetaan kokea tyydyttäviksi, jos ne eivät poikkea liikaa ympäröivän yhteisön elintasosta tai odotuksista, tai jos henkilö ei odota parempaa tai tiedä siitä. Yksilön aktiivinen mukanaolo yhteiskunnassa tai toisaalta siitä syrjäytyminen riippuu ympäröivän yhteiskunnan laatuvaatimuksista, siitä, mitä kussakin yhteiskunnassa, tiettyinä aikoina pidetään normaalina ja vallitse-vana. Tällöin ”ihmisarvoinen elämä” määrittyy kunkin ajan ja vallitsevien yhteiskun-taolojen mukaan. (Niemelä & Raijas 2012, 5.)

Koettu hyvinvointi syntyy myös käsityksestä, millainen oma elintaso ja status pi-täisi olla ja niiden vertailusta saavutettuun tilaan (mm. Kainulainen & Saari 2013; Wilkinson & Pickett 2009; Marmot 2005). Väestötasolla keskimääräinen tyytyväisyys ei enää lisäänny yhteiskunnan materiaalisen elintason ylittäessä tietyn rajan. Tämä selittyy sillä, että hyvinvoinnin kokemus syntyy suhteessa muuhun yhteisöön; hyvä-osaisten elämänlaadun kokemus on huono-osaisten kokemusta parempi. Kun tietty materiaalinen elintaso on saavutettu, hyvinvointia määrittävät yhä enemmän muut kuin aineelliset tekijät. Tulojen lisääntyminen näkyy kyllä elämääntyytyväisyyden kasvuna (hyvinvoinnin kognitiivinen puoli), mutta hyvinvoinnin emotionaalinen (onnellisuus) puoli ei lisäänny määrättömästi tulojen kasvaessa (Kahneman & Dea-ton 2010). Koettua hyvinvointia tutkitaan erityisesti elämänlaadun tutkimuksen hy-vinvointiteoreettisessa lähestymistavassa, jossa hyvinvointi rakentuu objektiivisten ja subjektiivisten tekijöiden välisenä vuorovaikutuksena. (Simpura & Uusitalo 2011, 111; Vaarama ym. 2010, 13–14.)

Hyvinvoinnin tarkastelussa turvaudutaan usein monipuolisiin mittareihin, joissa erilaiset sosioekonomiset indikaattorit yhdistyvät yksilöiden omiin arvoihin ja ko-kemuksiin (Vaarama ym. 2010, 13–14). Yhtä kaiken kattavaa mittaria ei ole, vaan eri instituutiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat tai Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD käyttävät omia mittaristojaan. OECD:n määritelmän mukaan subjektii-visen hyvinvoinnin mittaamisella voidaan muun muassa tuottaa tietoa hyvinvointia luovista mekanismeista, tukea politiikka- ja kustannushyötyarvioita ja auttaa tun-nistamaan mahdollisia yhteiskunnallisia ongelmia (OECD 2013). Hyvinvointia eri näkökulmista monitahoisena (multidimensional) ilmiönä mitataan niin OECD:n Pa-remman elämän indeksillä (Better Life Index, BLI), Aidon kehityksen indikaattorilla (Genuine Progress Indicatorilla, GPI), Inhimillisen kehityksen indeksillä (Human Development Index, HDI), Maailman terveysjärjestö WHO:n elämänlaatuindeksillä (Quality of Life index, the WHOQOL), kuin Subjektiivisen hyvinvoinnin indeksillä (Subjective Well-Being index, the SWB) (mm. Hoffrén 2010; Hoffrén ym. 2010; Collard 2006). Vaikka moniulotteiset mittarit korostuvat muun muassa näissä kansainvälisissä esimerkeissä, on paikoin myös esimerkkejä siitä, kuinka yksittäiset kysymykset voivat toimia laajoja mittareita paremmin (mm. Veenhoven 1996).

Subjektiivisen hyvinvoinnin tutkimus on noussut myös Euroopan unionin agen-dalle eri jäsenvaltioiden vaadittua resurssimittarien, kuten bruttokansantuotteen, oheen muita tapoja mitata menestystä ja hyvinvointia (Saari 2011b; Kainulainen & Saari 2013). Erityisesti EU-komission toimesta hyvinvoinnin laaja-alainen mittaami-nen on alkanut vakiintua resurssimittauksen oheen ja moniulotteinen ilmiö nähdään

42

vähintään seuraavien tekijöiden summana: materiaaliset elintasoon liittyvät tekijät (kuten varallisuus, tulot ja kulutus), terveys, koulutus, henkilökohtainen aktiivisuus esimerkiksi työn ja poliittisen osallistumisen kautta, sosiaaliset suhteet, ympäristö (nyt ja tulevaisuudessa) ja turvallisuus (Stiglitz ym. 2009). European Social Survey ja EU-SILC (The European Union Statistics on Income and Living Conditions), joka perustuu EU:n jäsenmaissa kerättyihin aineistoihin pienituloisuudesta ja materiaalisesta dep-rivaatioista (Eurostat 2017) ovat mahdollistaneet hyvinvointitutkimuksen laajat kan-sainväliset vertailut. Hyvinvointi vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. On esimerkiksi osoitettu, että elämääntyytyväisyyden kasvu on ennustanut istuvien eurooppalaisten hallitusten uudelleenvalintaa 1970-luvulta lähtien taloudellista kasvua ja työttömyy-den laskua paremmin (Ward 2015).

Suomessa elämänlaadun (puhutaan myös subjektiivisesta hyvinvoinnista) tutki-musta on tehty väestöaineistoilla15 erityisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) toimesta (Vaarama ym. 2010; 2014). THL:n tutkimuksissa elämänlaatua on tutkittu Kansainvälisen terveysjärjestön WHO:n kahden mittarin, laajan WHOQOL-100-mittarin sekä siitä tehdyn lyhyen version WHOQOL-BREF:in avulla. Jälkimmäi-sessä mittarissa elämänlaatuun sisältyvät sosiaalinen, psyykkinen ja fyysinen sekä ympäristöulottuvuus, johon sisältyvät myös elinolot ja ympäristön yksilölle antama tuki (mm. palvelut, turvallisuus, esteettömyys). (Emt.) Edellä esitellyt mittaristot ja niillä tuotettavat aineistot nojaavat kaikki kansallisen tason kyselytutkimuksiin, jotka kuvaavat hyvinvoinnin keskiarvoja eri valtioissa. Keskiarvotarkastelut eivät kuiten-kaan kerro koko totuutta hyvinvoinnista, sillä ne jättävät usein (mm. vastauskadon vuoksi) näkymättömiin kokemukset yhteiskunnan huipuilta ja pohjalta. Lisäksi Suo-men itsenäisyyden juhlarahasto Sitrassa on tehty pitkään työtä hyvinvoinnin laaja-alaisen mittaamisen puolesta ja nähty hyvinvointiosaaminen Suomen mahdollisuu-tena (mm. Hämäläinen 2014; Hoffrén ym. 2010).

Hyvinvoinnin subjektiivisen kokemuksen mittaamista kohtaan on esitetty myös kritiikkiä; ihmiset arvioivat usein omaa tilannettaan positiivisemmin, kuin objektii-viset mittarit antavat ymmärtää (esim. Kainulainen & Saari, 2013). Kansainvälisissä vertailuissa maiden välisiä vaihteluita selittävät osittain kulttuuriset erot, sosiaaliset normit ja arvot sekä kielellinen ymmärrys kulloinkin käytettävistä termeistä. Ris-kinä subjektiivisen hyvinvoinnin mittaamisessa on pidetty myös sitä, että ihmiset saattavat haluta vaikuttaa kyselytutkimusten lopputuloksiin, jolloin tulokset vää-ristyvät. Myös kontekstuaalisilla tekijöillä, kuten kyselyyn vastaamishetken hy-väntuulisuudella, sääolosuhteilla tai yksittäisten termien tai kyselylomakkeiden muokkaamisella saattaa olla vaikutuksensa vastauksiin. (esim. White & Blackmore 2016.) Toisaalta jos kyse on tietystä sopeutumisesta vallitsevaan tilaan, adaptaati-osta, tai ihmisellä on ajatus, että nykytilaan täytyy tyytyä, eikä enempää saa vaatia, ihminen saattaa kokea vaikeassakin elämäntilanteessa tyytyväisyyttä elämäänsä (mm. Sen 1985).

Kritiikistä huolimatta hyvinvoinnin mittaamisen puolesta puhuu paitsi sosiaalipo-litiikan ja muun politiikan suuntaaminen (yhä useammin käytetään myös hyvinvointi-politiikka-termiä) muun kuin pelkän aineellisen hyvinvoinnin tuottamiseen, myös tietty hyvinvoinnin tuotteistuminen ja viihteellistyminen, jossa kansalaiset ovat enenevissä

15 Suomalaisissa väestötutkimuksissa on käytetty yleisesti myös 15D-elämänlaatumittaria, RAND-36-mit-taria, jota on käytetty esimerkiksi kuntoutuksen arvioinnissa, EQ-5D-mittaria, joka keskittyy erityisesti terveydentilan itsearviointiin, ja tutkimuksessa sekä EuroHIS-8-mittaria, joka on WHOQOL-BREF-mittarin lyhennetty versio (mm. Aalto ym. 2013).

43

määrin kuluttajakansalaisia, joilla on ostovoimaa hyvinvointiin liittyviin palveluihin (mm. Massa ym. 2006; Simpura & Uusitalo 2011). Tähän yhdistyy ihmisten lisääntynyt kiinnostus omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan, joka osittain selittyy koulutus-tason nousulla (Saari 2011b, 357). Terveysteknologiassa hyvinvoinnin mittaamiselle kehitetään jatkuvasti uusia puhelinsovelluksia, laitteita ja ohjelmia. Myös positiivisen psykologian nousu on osaltaan innoittanut hyvinvoinnin tutkimukseen vain pahoin-voinnin mittaamisen sijaan (mm. Diener 2000; Seligman 2011). Ihmisten tiedetään olevan tyytyväisempiä ja onnellisempia yhteiskunnissa, joissa on vähemmän eroa ih-misten onnellisuuden kokemuksissa (mm. Helliwell ym. 2016). Kasvanut kiinnostus laajemmasta hyvinvointikäsitteestä on lisännyt myös kiinnostusta erilaisista hyvin-voinnin vajeista ja sitä kautta huono-osaisuuden notkelmista, joista lisää teoriaosiossa.

Hyvinvointi tässä tutkimuksessa

Seuraavaksi esitellään tässä tutkimuksessa käytetty koetun hyvinvoinnin määritelmä ja sen tälle tutkimukselle keskeiset mittaamistavat. Elämänlaadun tutkimuksen hyvin-vointiteoreettisessa lähestymistavassa hyvinvointi rakentuu objektiivisten ja subjektii-visten tekijöiden välisenä vuorovaikutuksena (Simpura & Uusitalo 2011, 111; Vaarama ym. 2010, 13–14). Tässä tutkimuksessa keskitytään ihmisten omaan kokemukseen hyvinvoinnistaan, joka täydentää väestötason tietoja esimerkiksi pienituloisuudesta. Ihminen voi olla objektiivisesti mitattuna pienituloinen, mutta kokea subjektiivisesti elintasonsa tai hyvinvointinsa hyväksi. Hyvinvoinnin subjektiivinen, kokemukselli-nen, ulottuvuus, on mitattavissa ja sen tutkimus on 2000-luvulla lisääntynyt suoma-laisessa hyvinvointitutkimuksessa ja erityisesti väestökyselyissä. (Vaarama ym. 2010; Vaarama ym. 2014; Veenhoven 2007; Kainulainen 2011; 2014.)

Huono-osaisin Suomi -hankkeessa ja tämän väitöskirjan artikkeleissa 2–4 käyte-tyn kyselylomakkeen koetun hyvinvoinnin mittari rakentuu THL:nkin käyttämän WHOQOL-BREF-elämänlaatumittarin pohjalta, jossa 26 kysymyksestä yksi kuvaa yleistä terveydentilaa (general health), toinen yleistä elämänlaatua (overall quality of life) ja loput 24 mittaria kuvaavat fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja elinympäristöön liitty-vää tyytyväisyyttä. Kaksi ensin mainittua mittaria ovat myös Siegwart Lindenbergin (1996) Social Production Function (SPF) -teorian keskiössä. Teoriassa koettu hyvinvointi on yhtäältä fyysistä ja toisaalta sosiaalista hyvinvointia. Lindenbergin mukaan ihmi-set pyrkivät jatkuvasti näihin kahteen päätavoitteeseen (major goals). Niitä rakentavat ensisijaiset välineelliset tavoitteet (first-order instrumental goals) tai perustarpeet, joita ovat fyysisen hyvinvoinnin osalta tyytyväisyys ja virikkeellisyys ja sosiaalisen hyvin-voinnin osalta status, käyttäytymiseen liittyvä hyväksyttävyys ja kiintymys. Tässä tut-kimuksessa koettu hyvinvointi rakentuu sekä WHOQOL-BREF-elämänlaatumittarin, että Lindenbergin teorian pohjalta elintasoon ja elämääntyytyväisyydestä ja fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen tyytyväisyydestä.

Tutkimuksessa hyvinvointiin kytkeytyy myös ajatus pärjäämisestä (coping) resi-lienssiteorian kautta. Resilienssi (sietokyky, kimmoisuus) on erilaisten pärjäämiskei-nojen käyttämistä ja hyödyntämistä; mitä paremmin ihminen pärjää, sitä kapeampi on kuilu hänen elämäntilanteidensa ja -tavoitteidensa välillä. Pärjääminen on ihmisten kykyä yhdistää käytettävissä olevia resurssejaan elämänsä tavoitteisiin. Pärjäämiseen sisältyy myös ajatus aktiivisesta toimijuudesta pelkän olemisen sijaan. (Mm. Thoits 1995.) Ihmisillä on erilaisia kykyjä selvitä vastoinkäymisistä. Tutkimuksista tiedetään, että vähäinen resilienssi altistaa masennukselle, ahdistuneisuudelle, stressille ja eri-laisille fyysisille sairauksille. (Burton ym. 2010.)

44

Suomen väestötasolla hyvinvointinsa (elämänlaatunsa) hyväksi tuntevien osuus oli vuonna 2009 65 prosenttia (Sotkanet.fi 2017a)16. Kansainvälisissä väestötason tut-kimuksissa ja erityisesti rikkaammissa maissa naisten kokema hyvinvointi on usein miesten kokemaa parempi ja koulutuksella ja koetulla terveydellä on positiivinen yh-teys koettuun hyvinvointiin. Iän yhteys koettuun hyvinvointiin näkyy usein niin, että heikentynyt terveydentila ennustaa iäkkäämpien matalampaa elämänlaatua. (Mm. Sun ym. 2015; Ohisalo ym. 2017.)

Koettu terveys, ihmisen itsensä ilmaisema kokemus omasta yleisestä terveyden-tilastaan, on osa hyvinvoinnin kokemusta. Vuosina 2013–2015 Suomen väestötasolla reilu kolmannes työikäisistä koki terveytensä enintään keskinkertaiseksi (Sotkanet.fi 2017b). Iäkkäämmät arvioivat terveydentilansa nuorempia heikommaksi. Parempi sosioekonominen asema liittyen tuloihin, ammattiin ja koulutustasoon sekä työllisyy-teen ennustaa parempaa koettua terveyttä. Myös esimerkiksi äidin korkeampi kou-lutustaso on yhteydessä lasten positiivisempaan terveyskokemukseen. Yksinäisyys, masennus, fyysisen toimintakyvyn aleneminen ja ongelmat palveluiden saatavuu-dessa ovat riskitekijöitä negatiivisemmalle koetulle terveydelle. (Rahkonen ym. 2007.)

Hyvinvointia ja sen puutteita (huono-osaisuutta, josta seuraavassa alaluvussa) voidaan yhtäältä mitata absoluuttisin ja suhteellisin kriteerein ja toisaalta objektiivi-sin ja subjektiivisin mittarein. Ristiintaulukoimalla nämä ulottuvuudet muodostuu neljä erilaista tapaa asemoida hyvinvointia (taulukko 1). Ruoka-avussa käyvien ih-misten hyvinvointia ja sen vajeita tutkittaessa asemoinnissa mielenkiinnon kohteina ovat esimerkiksi käytettävissä olevien resurssien absoluuttinen määrä (A) (tässä tut-kimuksessa on kysytty käytössä olevan vapaan kuukausitulon määrää, eri sosiaali-turvaetuuksien ja palveluiden hakemista ja saamista), ihmisten kokema tyytyväisyys näihin resursseihin (B) (tyytyväisyys elintasoon, tyytyväisyys avun, tuen ja palvelui-den saantiin kunnista ja seurakunnilta), ruoka-avussa käyvän ihmisen käytettävissä olevien resurssien määrä suhteessa väestön keskitasoon (C) (esimerkiksi eri etuuksien käytön yleisyys suhteessa väestöön) ja esimerkiksi koettuun elintasoon tyytyväisyy-den suhde väestön keskimääräiseen elintasoon tyytyväisyyteen (D).

Taulukko 1. Hyvinvoinnin asemointi tässä tutkimuksessa (mukaillen Niemelä & Saari 2013)

Objektiivinen SubjektiivinenAbsoluuttinen (A) Ruoka-avussa käyvän ihmisen

käytettävissä olevien resurssien määrä (esim. tulonsiirrot, tulot). ei vertailua muihin ihmisiin tai ryhmiin tai keskiarvoihin.

(B) Ruoka-avussa käyvän ihmisen kokema tyytyväisyys kyseessä oleviin (A) resursseihin.

Suhteellinen (C) Ruoka-avussa käyvän ihmisen käytettävissä olevien resurssien määrä suhteessa väestön keskiarvoon.

(d) koetun tyytyväisyyden suhde väestön keskimääräiseen tyytyväisyyteen.

16 Elämänlaatuindikaattori on THL:n tutkimuksissaan käyttämä indikaattori, joka rakentuu WHO8-EURO-HIS-mittarin sisältämien kahdeksan kysymyksen pohjalta. Elämänlaatunsa keskimäärin hyväksi tunte-viksi on määritelty ne henkilöt, joiden WHO8-EUROHIS-mittarin kahdeksan kysymyksen keskiarvo on vähintään neljä. (Sotkanet.fi 2017a.)

45

3.6 HUONO-OSAISUUS JA HUONO-OSAISUUdEN NOTKELmAT

Alaluvussa avataan tälle tutkimukselle hyvinvoinnin lisäksi keskeistä huono-osai-suuden termiä ja pohditaan ruoka-avun ja huono-osaisuuden välistä yhteyttä; missä määrin ruoka-avun hakemisessa on kyse huono-osaisuudesta tai köyhyydestä tai missä määrin ruoka-avun hakemista voi pitää huono-osaisuuden tai köyhyyden mittarina?

Erilaiset köyhyyden mittaamisen tavat antavat eri arvioita pienituloisten ja muilla tavoin huono-osaisten määrästä ja huono-osaisuudesta ilmiönä. Yhtä kaikenkattavaa määritelmää köyhyydelle ei ole (mm. Kangas & Ritakallio 1996; Nolan & Whelan 1996; Walker 2014). Esimerkiksi siitä, kuinka paljon erilaisia köyhyyden muotoja esiin-tyy tiedetään verrattain paljon, mutta sitä, kuinka nämä köyhyyden eri ilmentymät koetaan, on tutkittu vähemmän (Walker 2014). Keskeisin köyhyystutkimuksen jako kulkee absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden välillä: Absoluuttisessa köyhyydessä on kyse ruoan, asunnon, lämmön ja muiden perustarpeiden puutteista. Suhteellinen köyhyys on perustarpeita laajempi resurssivajeisiin liittyvä kysymys; voiko yksilö tai perhe hankkia ravitsevaa ruokaa, osallistua yhteiskunnan moniin toimintoihin, asua säällisesti tai elää muuten ympäröivän yhteiskuntansa mukaista elämää. (Mm. Gordon 2006; Townsend 1979). Köyhyysilmiön ja sen mittaamisen moniuloitteisuus on monin paikoin tunnistettu: Esimerkiksi Stein Ringenille (1988) tulot olivat vain epäsuora köyhyyden mittari, sillä todellinen köyhyys koetaan väistämättöminä vä-häisinä kulutusmahdollisuuksina, jotka estävät ihmisiä elämästä tavallista elämää. Brian Nolan ja Christopher T. Whelan (2011) kritisoivat köyhyystarkatselujen yksi-ulotteisuutta ja keskittymistä vain tulonjakomittareihin.

Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa esiintyvä köyhyys on pääasiassa suhteel-lista, jolloin sitä tarkastellaan suhteessa hyvinvoivan enemmistön elintasoon ja elämänlaatuun (mm. Saari 2015). Huono-osaisuuteen liitetään suomalaisessa tut-kimuskirjallisuudessa tavallisesti resurssivajeita ja tyypillisesti suomalainen köyhä tai huono-osainen elää vähimmäisturvan varassa (muun muassa työmarkkinatuki, minimisairauspäiväraha, toimeentulotuki, vähimmäiseläke) (mm. Heikkilä 1990). Välttämättömän toimeentulon vaade on kirjattu Suomen perustuslakiin, joskaan perustoimeentuloturvan tasoa ei ole rahamääräisesti määritelty. Perustuslain 19 § turvaa jokaiselle oikeuden perustoimeentulon turvaan. (Suomen perustuslaki 1999.) Vähimmäisturvaetuudet muodostavat pääasiallisen toimeentuloturvan työmarkki-noiden ulkopuolella oleville ja ansiosidonnaisten etuuksien piiriin kuulumattomille ihmisille.

Vuonna 2016 noin kahdeksalla prosentilla suomalaisista (noin 440 000 ihmistä) tulot eivät kattaneet kohtuullista vähimmäiskulutusta. Toisin sanoen heidän tulon-sa alittivat minimibudjetin (Moisio ym. 2016). Pienituloisia ihmisiä, joiden tulotaso jäi alle 60 prosenttiin väestön mediaanituloista, oli Suomessa 631 000 vuonna 2015 (Suomen virallinen tilasto 2016). Resurssien kautta mitattuna osa ihmisistä saattaa juuri päästä köyhyysrajan yläpuolelle, eikä mahdollisesti ole oikeutettu esimerkiksi viimesijaiseen toimeentulotukeen, mutta elämä saattaa silti olla niukkaa esimerkiksi korkeiden vuokrien, sairausmenojen tai velkaantumisen vuoksi. Tästä tuloköyhyy-destä kirjoitti Anna-Mari Siiki jo 2000-luvun alun kokemusten perusteella Helsingin Myllypuron leipäjonossa: suhteellisella köyhyysmittarilla (pienituloisuus) mitattuna leipäjonossa käyvistä osa oli tuloineen köyhyysrajan yläpuolella, mutta tulot eivät silti välttämättä riittäneet perustarpeiden tyydyttämiseen, ruokakassille oli tarve tuloista huolimatta. (Siiki 2008, 130.)

46

Kuten köyhyys, myös huono-osaisuus17 on vain tulonjakoa laajempi konstruktio. Se on elintason, elämänlaadun ja elämäntavan eroja suhteessa hyvinvoivaan väes-töön (Saari 2015). Suuri osa suomalaisista on nykyisellään universaalien sosiaali-turvaetuuksien tai erilaisten palveluiden piirissä. He eivät silti ole huono-osaisia. Tästä osasta väestöä erottautuu tarveharkintaisilla, residuaaleilla, etuuksilla elävien ryhmiä, joihin kansalaiskeskusteluissa helposti istutetaan ”sosiaalipummien” ja erilaisten ansaitsemattomien tai kunniattomien köyhien leimoja (Saari 2017; Van Oorschot 2000).

Huono-osaisia ovat pääosin hyvinvoivan valtaväestön ala- tai ulkopuolelle sijoit-tuvat, erilaisiin huono-osaisuuden notkelmiin sijoittuvat ryhmät, kuten esimerkiksi asunnottomat, ruoka-avun saajat, oikeuspsykiatrian potilaat ja muu laitosväestö sekä suonensisäisten huumeiden käyttäjät (Saari 2015, 20). Huono-osaisuuden notkelmissa huono-osaisuus kasautuu ja tiivistyy yhteiskunnan reunoille. Notkelma on kielikuva yhteiskunnan marginaalille, mutta myös usein kolmannen sektorin matalan kynnyk-sen palveluille, joissa huono-osaiset tulevat näkyviksi ja joista huono-osaisten ryhmiä voidaan paikallistaa heidän jäädessään erilaisten väestötason tutkimusten ulkopuo-lelle. (Emt.)

Notkelmien ihmisryhmät ovat usein sisäisesti heterogeenisia; ruoka-avussa kä-vijöitä yhdistää väestöä matalampi koulutustaso. Tästä huolimatta ruoka-apuun turvautuu myös korkeasti koulutettuja. Toisaalta heikko työmarkkina-asema ja pienituloisuus ovat selkeitä yhdistäviä tekijöitä, mutta ruokaa hakevat myös niin työssäkäyvät kuin opiskelijatkin, perheelliset kuin perheettömätkin. (Saari 2015; Ohisalo & Saari 2014.) Huono-osaisten ryhmiä eriytetään aiemmista sosiaalisista viitekehyksistään valtaa käyttävien toimesta sosiaalipolitiikan kohteiksi. Georg Simmelin (1971) mukaan näin synnytetään köyhiä, ja pidetään samalla yllä va-kiintunutta sosiaalista etäisyyttä väestöryhmien välillä. Kategorisointi toisaalta hel-pottaa palveluiden suuntaamista, mutta voi sisältää myös diskriminoivaa valtaa, joka määrittää mihin palveluihin ihminen on oikeutettu (esim. Jokinen ym. 2012; Virokannas 2014).

Hyvinvoivat katsovat huono-osaisia, muukalaisia, toisia etäisyyden päästä ja toi-sin päin, eikä erilaisia elämäntodellisuuksia tunnisteta. Sosiaalinen etäisyys aiheuttaa asenteisiin liittyviä empatiakuiluja ja sosiaaliturvaan ja sen ansaittavuuteen liittyviä solidaarisuusvajeita (mm. Laihiala & Ohisalo 2017b; Saari 2015, 94–97; Van Oorschot 2000). Helsingin Sanomien (2015) kanssa osana Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus? -hanketta tehdyssä Suuressa köyhyyskyselyssä18 (Nykänen 2015; Laihiala & Ohisalo 2017b) tiedusteltiin, kuinka paljon yhteiskunnan pitäisi auttaa ruoka-apuun turvau-tuvia ihmisiä. Mitä vähemmän omakohtaista tai läheistä kokemusta ruoka-avusta oli, sitä vähemmän apua haluttiin ruoka-avussa käyville antaa (emt.).

Resurssiniukkuuden ja toimeentulotukiriippuvuuden lisäksi huono-osaisuus on erilaisia hyvinvointivajeita ja jäämistä sivuun perinteisistä suhteista, kuten työ-, pari-, asunto- tai pankkisuhteista, mutta myös koulutuksesta sekä vallankäytöstä ja osallistumisesta (Rauhala 1988; Kangas ym. 1996; Saari 2015; Grönlung & Wass 2016). Pitkittyneen niukkuuden tiedetään vaikuttavan negatiivisesti jopa ihmisen kognitiivisiin kykyihin, kun eräänlainen mielen laajakaista ylikuormittuu pelkästä

17 Keskeisiä huono-osaisuuden ulottuvuuksia ovat taloudellinen, sosiaalinen ja terveydellinen huono-osa-isuus (Raunio 2006; Karvonen & Kestilä 2014). 18 Helsingin Sanomien näyte, verkkokysely N=8853, p<0,001.

47

sinnittelystä ja selviytymisestä, eikä elämässä ole sijaa muulle (Mullainathan & Sha-fir 2013). Palvelujärjestelmän näkökulmasta tämä näyttäytyy usein vaikeutena saada apua moniin, mahdollisesti kasautuneisiin, yhtäaikaisiin ongelmiin siiloutuneessa ja erikoistuneiden professioiden palvelujärjestelmässä (Saari 2015, 21). Osa huono-osaisista päätyykin täydentämään toimeentuloaan kolmannen sektorin palveluihin, kirkon diakoniatyöhön ja järjestöjen ja muiden vapaaehtoisten järjestämään ruoka-apuun.

Perusturvan riittävyydestä tehdyn arvioinnin mukaan asumiskustannusten jälkei-set käytettävissä olevat tulot eivät riittäneet kattamaan viitebudjetin mukaista koh-tuullista minimikulutusta perusturvan varassa eläneillä kotitalouksilla eläkkeensaajia lukuun ottamatta (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015; Lehtinen & Aalto 2014). Vuoden 2013 aikana noin joka kymmenes suomalainen oli joutunut tilanteeseen, jossa ruokarahat olivat loppuneet. Toimeentulotukea saaneista näin oli useammalla kuin joka toisella ja nuorempi ikä, työttömyys ja tilanteeseen olivat yhteydessä matalampi koulutus. (Lehtelä & Kestilä 2014, 276.) Kulutus elintarvikkeisiin on asumisen ohella yksi keskeisimmistä kulutuseristä ja näin osa välttämätöntä arjen kulutusta (mm. Nie-melä 2004; Findikaattori 2017a). Kotitalouksien toimeentulon näkökulmasta ruoka-apu helpottaa tätä olennaista kulutuskohdetta. Ruoka-avun jakajien arvion mukaan jaetun ruokakassin arvo on keskimäärin 27 euroa hakijaa kohden (Ohisalo ym. 2013, 26).

Huono-osaisuuden ja viimesijaisen turvan väliset syy-seuraussuhteet ovat melko yksioikoisia: usein huono-osaisuus johtaa viimesijaisen turvan pitkäaikai-seen käyttöön. Huono-osaisuuden ei kuitenkaan voida nähdä suoraan aiheutuvan viimesijaisella turvalla elämisestä. Kytkentä huono-osaisuuden ja viimesijaisen turvan välillä ei silti ole täydellinen: Kaikki huono-osaiset eivät avuntarpeestaan huolimatta saa tai ylipäätään hae viimesijaista turvaa, eivätkä kaikki viimesijai-sen turvan käyttajät ole huono-osaisia. (Saari 2017.) Ruoka-avussa käyvistä vain noin puolet oli toimeentulotuen asiakkaita. Leipäjonossa käyminen voi siis osalle ihmisistä tarkoittaa viimesijaisen turvan välttämistä (Ohisalo & Saari 2014). Myös ruoka-avun ja huono-osaisuuden välinen yhteys on selvä: väestötasoon verrattu-na ruoka-avunsaajat raportoivat kautta linjan väestötasoa negatiivisempia hyvin-voinnin, pärjäämisen ja esimerkiksi luottamuksen tasoja (Ohisalo & Saari 2014). Huono-osaisuus ruoka-avussa kasautuu taloudelliselle, terveydelliselle ja sosiaa-liselle ulottuvuudelle, kahdella viidesosalla ruoanhakijoista kaikille näistä yhtä aikaa (Ohisalo ym. 2015a; 2015b).

Kuviossa 5 on kuvattu erilaisia ryhmiä suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Pe-rinteikkäin tapa puhua köyhyydestä on kuvata pienituloisten määrää ja tuloeroja, jotka kertovat aineellisesta elintasosta. Myös minimibudjettirajan alapuolella elävien määriä on tutkittu. Tämä raja tavoittaa pienituloisuusrajaa syvempää köyhyyttä ja kuvaa niitä kotitalouksia väestöstä, joiden tulot eivät riitä kohtuullisena pidettyyn vähimmäiskulutukseen. (Moisio ym. 2016.) Kuviossa leipäjonoihin turvautuvat si-joittuvat pääasiassa eri pienituloisuusrajojen alapuolelle, elävät perusturvan varassa (osittin tai kokonaan) ja turvautuvat lisäksi kolmannen sektorin apuun. Väestötason hyvinvoinnin kokemusten lisäksi nyt tiedetään myös erilaisten huono-osaisuuden notkelmien ihmisryhmien koetusta hyvinvoinnista. On myös väestöryhmiä, kuten paperittomat ja laitosväestö, joiden subjektiivisen hyvinvoinnin kokemuksista ei ole juuri lainkaan tietoa.

48

kuvio 5. eri ryhmien objektiivisen ja subjektiivisen hyvinvoinnin kokemuksia

Leipäjonoja suomalaisen köyhyyden symboleina pidetään helposti suoranaisina köyhyyden ja huono-osaisuuden mittareina. Esimerkiksi leipäjonojen piteneminen ei kuitenkaan aiheudu vain huono-osaisuuden lisääntymisestä, vaan ilmiöön vaikut-tavat myös ruoan hinnanmuodostus (Lehtelä & Kestilä 2014, 279), koko ruoka-aputoi-minnan vakiintuminen, uudet ja tehokkaammat käytännöt19 sekä tuttuus ja tottumus (Silvasti 2015).

Tässä tutkimuksessa käytetyssä kyselylomakkeessa selvitetään huono-osaisuutta seuraavalla kysymyksellä: ”Seuraavassa esitetään erilaisia väittämiä. Valitse se vaihtoehto, joka vastaa parhaiten käsitystäsi… Tunnen itseni huono-osaiseksi.” Kysymys pohjaa Erving Goffmanin (1963) identiteettiteoriaan (spoiled identity). Jos ihminen kohtaa paljon vas-toinkäymisiä tai ei syystä tai toisesta saa osakseen ympäröivän yhteisön hyväksyntää, nämä asiat muuttuvat osaksi ihmisen minuutta. Riittävän kolhittu ihminen tuntee itsensä huono-osaiseksi. Stuart Hallin mukaan jälkimodernissa identiteetit eivät ryh-mity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi jonkin tietyn eheän ”minän” ympärille, vaan ih-misen identiteetti rakentuu ristiriitaisista ja eri suuntiin tempoilevista identiteeteistä, jolloin myös identifikaatiot vaihtelevat jatkuvasti. Jälkimodernilla subjektilla ei ole kiinteää tai pysyvää identiteettiä, vaan ennemmin jatkuvasti muokkautuva identiteetti suhteessa käytäntöihin, joilla ihmisiä representoidaan tai puhutellaan ihmistä ympä-röivissä kulttuurisissa järjestelmissä. (Hall 1999, 23.) Kulutuskeskeisessä ja globaalissa uusien riskien maailmassa identiteetit myös irtautuvat traditioista, ajoista ja paikoista; ihmisille tarjotaan erilaisia samaistumispintoja, joista Hall kirjoittaa osuvasti ”näyttää olevan mahdollista valita” itseään miellyttäviä imagoja, paikkoja tai tyylejä (Hall 1999, 62). Hall on oikeassa; osa ihmisistä voi valita ja osalle jää vain pakkovalintojen mah-dollisuus. Harva on kuitenkaan identiteetiltään vain ja ainoastaan huono-osainen.

19 Monessa länsimaisessa hyvinvointivaltiossa ruoan jakeluketjujen ruokahävikki- ja jäteongelmat on so-vitettu jo aikaa sitten kohtaamaan huono-osaisten kansalaisten ruoka-avun tarpeet ruoka-aputoiminnan erilaisissa muodoissa (Riches 1997).

49

Edeltävissä kappaleissa on kuvattu tässä tutkimuksessa käytettyjä koetun hyvin-voinnin ja huono-osaisuuden määritelmiä. Ensin mainittu kuvaa ennen kaikkea yk-silön sisäistä tuntemusta ja jälkimmäinen suhdetta yksilön ja yhteiskunnan välillä sekä yksilön asemaa suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin ja mahdollisuuksiin. Hyvin-voinnin vajeet aiheuttavat huono-osaisuuden kokemusta, joka taas entisestään saat-taa heikentää hyvinvoinnin osatekijöitä. Negatiivisissa kehityskuluissa huonot asiat vahvistavat toisiaan, ellei kehitystä kyetä kääntämään positiiviseksi hyvän kehäksi (mm. Myrdal 1944; Kuusi 1961; Kettunen 2012).

50

Äiti, 72 ja poika, 53:

”Äiti: Me käymme täällä yhdessä kaksi kertaa viikossa. Minulla on minimieläke. Asun yksin ja kaikki pitää maksaa itse. Minulla on isot lääkekulut. Pakko käydä täällä. Poika: Minä olen työmarkkinatuella. Ei riitä rahat. Meille molemmille ruoka-apu on tärkeä. Jonossa palelee. Pitäisi saada liikkua niin kuin ennen, mutta nyt meitä on niin paljon. Mutta ei pidä valittaa. Minä olen käynyt täällä 7 vuotta ja äiti 2,5 vuotta.”(Uusitalo 2016)

Kuva: Arto Timonen.

51

4 TUTkIMUkSeN TOTeUTUS

Väitöskirja rakentuu kahden keskeisen kysymyksen ympärille: Millainen käytäntö ruoka-apu on hyvinvointivaltiossa ja kuinka se on vakiintunut suomalaiseen yhteis-kuntaan? Sekä: Kuinka ruoka-avussa käyvät ihmiset kokevat oman hyvinvointinsa ja huono-osaisuutensa? Luvussa kuvataan tämän väitöskirjatyön keskeinen tutkimus-tehtävä ja tarkoitus, käytetyt aineistot, menetelmät ja ohjelmat. Nämä kuvataan tiivis-tetysti taulukossa 2. Väitöskirja-artikkelien keskeiset tulokset esitetään taulukossa 4.

Taulukko 2. Tutkimuksen artikkelien tutkimuskysymykset, käytetyt tutkimusaineistot, ana-lyysimenetelmät ja ohjelmat

Artikkelien päätutkimus-kysymykset

Artikkelien alakysymykset

Käytetyt tutkimusaineistot

Käytetyt analyysi-menetelmät ja ohjelmat

1. Millainen vaikutus eU:n ruoka-apuohjel-malla on ollut ruoka-avun vakiintumiseen Suomessa?

- Millaisten tapahtu-mien, tapahtumien ketjujen ja tapahtu-marakenteen kautta suomalainen leipäjono on alkanut muodostua käytännöksi suomalai-sessa yhteiskunnassa?

- eU-komission, -parlamentin ja Suomen eduskunnan asiakirjat, työryhmä-mietinnöt, kannanotot.

- Tapahtuma-rakenne-analyysi (Event Structure Analysis).-ethno-ohjelma

2. kuinka erilaisten ryhmien elämässä pärjääminen ja hyvin-vointikokemukset poikkeavat toisistaan? Vertailussa ruoka-avussa ja terveys-neuvonta-pisteissä käyvien sekä väestö-tason kokemukset.

- keitä suomalaisissa leipäjonoissa ja terveys-neuvontapisteissä käy?- kuinka he käyttävät erilaisia tukia ja palveluja?- kuinka he pärjäävät elämässään? - kuinka heidän elämänlaatunsa ja hyvinvointinsa eroavat muusta hyvinvoivasta väestöstä?

- Ruoka-avun toimipis-teistä 11 kunnassa ja seitsemässä seura-kunnassa Suomessa kerätty kyselyaineisto, näyte (N=3474).

- Suorat jakaumat, ristiintaulukoinnit ja keskiarvovertailu väestö-aineistoon. - SPSS 22

3. kuinka ruoka-avussa käyvien huono-osaisuus jakautuu eri ulottuvuuksille ja kuinka se kasautuu eri ihmisille?

- Millaisille ulottuvuuk-sille ruoka-avussa käyvien huono-osaisuusjakautuu?- Miten huono-osaisuus kasautuu?- Miten sosioekonominen tausta on yhteydessä tähän?

- Ruoka-avun toimipis-teistä 11 kunnassa ja seitsemässä seura-kunnassa Suomessa kerätty kyselyaineisto, näyte (N=3474). Ver-tailukelpoiset näytteet kelan kansalaiskyselyl-lä (N=1006) ja Sumu-aineisto terveysneuvon-tapisteistä (N=526).

- Suorat jakaumat, faktori- ja klusteri-analyysi, keskiarvo-vertailu, ristiintaulukointi.- SPSS 22

4. Millaista on koettu hyvinvointi suomalai-sissa, kreikkalaisissa ja liettualaisissa ruoka-avun toimipisteissä ja millaisia maaeroja esiintyy?

- Mikä on koetun hyvin-voinnin taso kolmen eurooppalaisen pääkau-pungin leipäjonoissa?- kuinka paljon vaihtelua hyvinvoinnin kokemuksissa on kolmen kaupungin välillä?- Millaiset tekijät ovat yhteydessä ruoka-avun saajien hyvinvoinnin kokemukseen eri kaupungeissa?

- Ruoka-avun toimi-pisteistä Suomessa (N=600), kreikassa (N=500) ja Liettuassa (N=558) kerätyt kysely-aineistot, näytteet.

- Suorat jakaumat, multinomiaalinen logistinen regressio, keskimääräiset marginaaliefektit.- Stata 13.1

52

Suomi pärjää kansainvälisissä elämänlaatu- ja onnellisuusvertailuissa, mutta nämä väestötason tutkimukset tavoittavat harvoin yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia: moni asunnoton ei omista puhelinta, johon tutkija voisi soittaa tai asuntoa, johon kyselylomakkeen voisi lähettää. Huono-osaisimpien (mutta myös erittäin hy-väosaisten) väestöryhmien vastaamisaktiivisuus on tunnetusti muita väestöryhmiä selvästi heikompaa (Saari 2015). Väestötutkimusten pohjalta suomalaisten hyvin-voinnista piirtyy yltiöpositiivinen kuva ja tietty hyvinvointiharha. Toisaalta erilaiset rekisteriaineistot ja köyhyysmittarit kertovat hyvinvoinnista tärkeää numeerista tie-toa, mutta eivät vielä paljasta erilaisten huono-osaisten ihmisryhmien subjektiivisia kokemuksia omasta hyvinvoinnistaan ja huono-osaisuudestaan. Väitöskirjan kes-keisten aineistojen keruumenetelmä on perustunut ajatukseen vaikeasti tutkittavista ihmisryhmistä. Tämä hard-to-survey-populations (H2S) -tutkimusote on korostunut esi-merkiksi European Social Survey:n kaltaisten kyselyjen tai katastrofialueilla tehtävien tutkimusten kontekstissa ja kerännyt aiheesta kiinnostuneita tutkijoita yhteen rat-komaan edustavuuteen ja vastauskatoihin liittyviä ongelmia (erityisesti Tourangeau ym. 2014). Aliedustettuja ryhmiä löytyy epäilemättä myös kaikista muista maista, ja erityisesti niistä, joissa esimerkiksi asunnottomien tai paperittomien ihmisten määrä on suuri, eikä Suomen asema mahdollisesti muuttuisi kansainvälisissä vertailuissa, jos eri maissa saataisiin tutkimuksiin mukaan huonoimmassa asemassa olevia vastaajia.

4.1 TUTKImUSKYSYmYKSET

Väitöskirja rakentuu kahden keskeisen kysymyksen ympärille:

1. Millainen käytäntö ruoka-apu on hyvinvointivaltiossa ja kuinka se on vakiintunut suomalaiseen yhteiskuntaan?

2. Kuinka ruoka-avussa käyvät ihmiset kokevat oman hyvinvointinsa ja huono- osaisuutensa?

Väitöskirjan ensimmäinen tutkimuskysymys liittyy ruoka-avun vakiintumiseen Suomes-sa ja väitöskirjan toinen keskeinen tutkimuskysymys vie tutkimuksen ruoka-avun käy-tännöstä ruoka-avunsaajien subjektiivisiin hyvinvointikokemuksiin. Väitöskirjan kah-den laajemman tutkimuskysymyksen lisäksi väitöskirja-artikkeleissa on seuraavat neljä tutkimuskysymystä, jotka jakautuvat alatutkimuskysymyksiinsä taulukon 2 mukaisesti.

1. Millainen vaikutus EU:n ruoka-apuohjelmalla on ollut ruoka-avun vakiintumiseen Suomessa?

2. Missä määrin ja miten erilaisten ryhmien elämässä pärjääminen ja hyvinvointi- kokemukset poikkeavat toisistaan? Vertailussa ruoka-avussa ja terveysneuvonta- pisteissä käyvien sekä väestötason kokemukset.

3. Millä tavoin ruoka-avussa käyvien huono-osaisuus jakautuu eri ulottuvuuksille ja missä määrin se kasautuu eri ihmisille?

4. Millaista on koettu hyvinvointi suomalaisissa, kreikkalaisissa ja liettualaisissa ruoka- avun toimipisteissä ja millaisia maaeroja esiintyy?

53

4.2 TUTKImUSAINEISTOT

Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa hyödynnetään EU-ruoanjakeluun liittyvää, pääasiassa politiikka-asiakirja-aineistoa Suomesta ja EU-tasolta, erilaisia kannanot-toja, asiantuntijahaastatteluja sekä teemasta tehtyä aiempaa tutkimusta. Kolmen seu-raavan artikkelin tutkimusaineistoina toimivat ruoka-avun toimipisteistä, mutta myös terveysneuvontapisteistä kerätyt tutkimusnäytteet sekä Kelan kansalaiskysely. Suurin osa tutkimuksessa käytettävistä aineistoista on kerätty matalan kynnyksen avun toi-mipisteissä soveltaen vaikeasti tutkittavien ihmisryhmien tutkimuksessa käytettyä tutkimusperinnettä.

Hard-to-survey-populations (H2S) -tutkimusperinne

Väitöskirjan keskeinen aineistollinen lähestymistapa on vaikeasti tutkittavat ih-misryhmät (hard-to-survey-populations, H2S) -tutkimusperinne, jossa laajoissa väes-tökyselyissä tavoittamattomat tai vahvasti aliedustetut väestöryhmät pyritään ta-voittamaan tutkimuksen piiriin. Tällaisia ryhmiä ovat ne, joiden kohdalla tutkimus vaikeutuu yhdestä tai useammasta seuraavasta syystä: ryhmästä ei tiedetä tarkkaa perusjoukkoa, ryhmää on vaikea tunnistaa (tiettyjä vastaajien ominaisuuksia ei tie-detä tai ne ovat piilossa mahdollisesti häpeästä johtuen), ryhmää on vaikea löytää tai kontaktoida (esimerkiksi liikkuvat ryhmät), ryhmää on vaikea suostutella tutkit-tavaksi tai ryhmää on vaikea haastatella esimerkiksi kielimuurien vuoksi (mukaillen Tourangeau ym. 2014). Köyhyys itsessään on keskeinen tekijä ihmisten jäämiselle erilaisten tutkimusten ulkopuolelle (Smith 2014). Leipäjonojen ja terveysneuvonta-pisteiden kohdalla monet näistä tekijöistä toteutuvat lähtien perusjoukon määritte-lyn vaikeudesta.

Tutkimuksen aineistonkeruuprosessi katsoo väestökyselyiden ja rekisteriaineis-tojen taakse, tapahtuu matalan kynnyksen avun toimipisteissä ja ottaa mallia H2S-perinteestä. Tässä tutkimuksessa on toteutettu muun muassa asunnottomuuden tutkimuksessa suositeltuja H2S-metodeja; aineistonkeruupaikalla on oltu jo ennen itse aineistonkeruuta, kyselyyn vastanneilla on ollut mahdollisuus keskustella tut-kijoiden kanssa vastauspaikalla ja vastauskadon välttämiseksi tutkijat ovat paikan päällä tarkistaneet, että suurin osa lomakkeiden kysymyksistä on täytetty. (Glasser ym. 2014.)

Vaikka esimerkiksi European Social Survey mahdollistaa eurooppalaisia vertailu-ja, ei se tutkimuksena aina tavoita heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Tällöin erilaiset matalan kynnyksen toimipisteistä kerätyt väestönäytteet tuottavat lisä-tietoja kansallistason vertailujen oheen. Subjektiivisen hyvinvoinnin osatekijöistä ja niiden jakautumisesta on paljon tietoa, mutta ruoka-avussa käyvien ihmisten kokemaa hyvin- ja pahoinvointia ei ole aiemmin selvitetty vertailuasetelmalla suo-raan ruoka-avun kentältä. Eräs syy tähän on se, että ruoka-avusta ei Suomessa, mutta ei myöskään muualla juuri kerätä systemaattisesti tietoa. Lukuisilla toimi-joilla on omia raportointikäytäntöjään, mutta mittaamisen kohteena ovat usein ennemmin kävijävolyymit ja jaetun ruoan määrät kuin subjektiivisen hyvinvoinnin kokemukset.

Väitöskirjan keskeisenä tutkimusaineistona toimii Itä-Suomen yliopiston huono-osaisuushankekokonaisuuden puitteissa, työnimellä Huono-osaisin Suomi kulkeneessa hankkeessa kerätty HUSO-aineisto. Aineisto on suomalaisissa ruoka-avun toimipis-teissä käyvien ihmisten hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden kokemuksista kerätty

54

väestönäyte (N=3474). Tutkimus käynnistyi keväällä 2012 Itä-Suomen yliopistosta. Sen pilottihankkeessa kerättiin Kuopion kaupungille aineisto Kuopion leipäjonoista (N=308) (Saari ym. 2012). Aineisto kerättiin lopulta yhteensä 36:sta eri ruoka-avun toimipisteestä 11 eri kunnassa20 ja seitsemästä eri seurakunnassa. Kyselylomake oli nelisivuinen (LIITE 1) ja sitä jaettiin suomen, venäjän ja englannin kielillä. Strukturoi-dun kyselylomakkeen temaattisine kokonaisuuksineen ja kysymyksineen suunnitte-li Kuopion pilottihankkeen tutkimusryhmä yhdessä ruokaa jakavien toimijoiden ja Kuopion kaupungin kanssa (Saari ym. 2012).

Saman huono-osaisuushankekokonaisuuden sisällä on kerätty myös väestönäyte kahdeksassa kaupungissa terveysneuvontapisteissä käyvien ihmisten hyvin- ja pa-hoinvoinnista, luottamuksesta sekä tulonsiirtojen ja palveluiden käytöstä (N=526) (Laitinen ym. 2017). Tämä Sumuisten sielujen hyvinvointi -hankkeen (SUMU) tuotta-ma aineisto on tehty vertailukelpoiseksi HUSO-aineiston kanssa (ks. LIITE 2). Hanke käynnistyi Kuopiossa vuonna 2013 ja laajeni myöhemmin eri puolille Suomea. Aineis-tonkeruu eteni vaiheittain kahdeksassa kunnassa ja 12 eri terveysneuvontapisteessä. Näiden aineistojen kanssa vertailukelpoinen ja saman sisältöinen kysely toteutettiin vuonna 2012 Kelan toimesta puhelinhaastatteluna 1006 vastaajalle. Kelan kansalais-kysely on Kelan markkinatutkimusyritys TNS Gallupilta vuonna 2013 tilaama pu-helinhaastatteluaineisto, jonka keräämisessä on sovellettu monivaiheista ositettua otantaa (Kela 2013; Niemelä & Pajula 2014). Aineisto edustaa koko 15 vuotta täyttä-nyttä väestöä Suomessa Ahvenanmaata lukuun ottamatta21. Vuosittain toteutettavan Kansalaiskyselyn ydinmoduulissa on kysymyksiä Kelassa asioinnista, asiointitavoista ja asioinnin syistä. Kyselyssä selvitetään myös muun muassa mielipiteitä ja koke-muksia Kelan palveluista ja toiminnasta. Vuoden 2013 kyselyyn lisättiin kysymykset vastaajien koetusta hyvinvoinnista ja terveydentilasta ja esimerkiksi luottamuksesta muihin ihmisiin ja viranomaisiin. (Niemelä & Pajula 2014.)

Väitöskirjan neljännessä artikkelissa vertaillaan keskenään HUSO-aineiston Hel-singin ja Vantaan osuutta (N=600) sekä samalla kyselylomakkeella toteutettua (to-teutus kreikan kielellä22) kyselyä Kreikan Ateenassa (N=500) sekä Liettuan Vilnassa (N=558) (toteutus liettuan kielellä). Ruoka-avussa ja terveysneuvontapisteissä käy-tetty kyselylomake on tehty mahdollisimman selkeäksi, sillä jonotustilanteissa aikaa vastaamiselle on usein rajoitetusti. HUSO-aineistoa käytetään artikkeleissa 2 ja 3, SUMU- ja Kela-referenssiaineistoja väitöskirjan artikkelissa 2, ja kansainvälisiä ver-tailuaineistoja artikkelissa 4. Ne esitellään taulukossa 3.

20 Joensuu, Oulu ja Kouvola eivät pyynnöistä huolimatta osallistuneet hankkeeseen.21 Aineiston edustavuutta parantaa painokerroin, jossa otostiedot on painotettu demografisten (iän ja sukupuolen) ja maantieteelliseen sijaintiin liittyvien tekijöiden osalta.22 Kieliversiot saatavissa tutkijalta.

55

Taulukko 3. Väitöskirjan keskeiset tutkimusaineistot

Aineisto Keräyspaikka Keräysaika N %-osuus aineistosta

HUSO

kuopio helmi-maaliskuu 2012 306 8,8

espoo huhti-heinäkuu 2012 305 8,8

Helsinki touko-elokuu 2012 396 11,4

Vantaa touko-elokuu 2012 204 5,9

Pori lokakuu 2012 308 8,9

Jyväskylä joulukuu 2012 292 8,4

Turku joulukuu 2012 331 9,5

Mikkeli joulukuu 2012 300 8,6

Tampere tammi-helmikuu 2013 354 10,2

Lahti kesäkuu 2013 168 4,8

Porvoo joulukuu 2013 105 3

eU-ruokaJurva, kurikka, Lahti, Lieksa, Ranua, Seinäjoki, Sääksmäki

marraskuu 2012-helmi-kuu 2013

405 11,7

Yhteensä 3474 100

SUMU

kuopio Portti Vuorikatu & Pyörönkaari

kesä-syyskuu 2013 100 19

Helsinki Vinkit

marraskuu 2014 105 20

Helsinki HdL 1 - 37 7

Helsinki HdL 2 - 28 5,3

Helsinki HdL 3 - 5 1

Tampere Nervi syys-lokakuu 2014 107 20,3

Hämeenlinna Living Room

loka-marraskuu 2014 21 4

kotka Vinkki loka-marraskuu 2014 11 2,1

kouvola Vinkki loka-marraskuu 2014 12 2,3

Oulu Vinkki loka-joulukuu 2014 81 15,4

Joensuu Vinkki marras-joulukuu 2014 19 3,6

Yhteensä 526 100

kelankansalaiskysely

kela kesä-heinäkuu 2013 1006 100

kv-aineistot

kreikka Ateena maalis-kesäkuu 2014 500 100

Liettua Vilna syys-marraskuu 2014 558 100

56

Väitöskirjassa käytettyihin kyselytutkimuksiin vastanneet ovat osallistuneet tut-kimukseen omasta tahdostaan, anonyymisti ja usein ruoanjakelun (tai terveysneu-vonnan tai neulanvaihdon) alkamista odottaessaan. Vastausmahdollisuutta tarjottiin jokaiselle aineistonkeruupaikassa keräyshetkellä olleelle ihmiselle. Vastaajat täytti-vät lomakkeet pääasiassa itsenäisesti ja avustettuina tutkijan tai opiskelijan kanssa, jos heikko näkö tai esimerkiksi lukutaito olivat vaikeutena osallistumiselle. Matalan kynnyksen toimipaikoissa tehtyyn aineistonkeruuseen on liittynyt aineistonkeruuta edeltävä tutkittavien informointi tulevasta tutkimuksesta. Ruoka-avun toimipaikoissa on vietetty viikkoja ensin jakamalla tietoa tutkimuksesta ja sen jälkeen keräämällä kyselyitä. Lähestymistapa on koettu toimivaksi, sillä ruoanjakelussa käyvien kokema häpeä, madaltuneet luottamuksen tasot ja esimerkiksi kielteiset kokemukset viran-omaisavusta (mm. Ohisalo & Saari 2014), mutta myös median ja tutkijoiden jatkuva kiinnostus aiheesta (mm. Laihiala & Ohisalo 2017b) ja lukuisat kyselijät jonoissa ovat omiaan ruokkimaan vastauskatoa. Vastauksia on saatu kerättyä, kun ihmisillä on ollut tietoa tulevasta ja mahdollisuus harkita tutkimukseen osallistumista sekä kysyä siitä etukäteen tutkijoilta ja muilta aineistonkerääjiltä.

Tärkeä osa pohjatyötä aineistonkeruussa on ollut luoda luottamuksellinen suhde ruoanjakelijoihin, jotka toimivat eräänlaisina portinvartijoina toimipisteissään. Myös erityisesti Helsingissä tehty yhteistyö jalkautuvan sosiaalityön kanssa on voinut helpottaa vastaamista: aineistonkerääjinä on ollut paikoin ruoanjonottajille tuttuja kasvoja. Yhteistyö Kirkkopalveluiden, Sosiaalialan osaamiskeskusten ja Diakonia-ammattikorkeakoulun sosiaalialan opiskelijoiden kanssa oli korvaamaton osa aineis-tonkeruuprosessia. Opiskelijat ovat voineet saada osallistumisestaan opintopisteitä ja osa-aineistoja on tarjottu myös opinnäytetöiden aineistoiksi (esim. Eskelinen 2016; Hjelm 2015; Saarijärvi & Hokkanen 2014). Erillisiä tutkimuslupia ei aineistonkeruulle ole haettu kuin tapauksissa, joissa mukana olleet kunnat ovat sitä vaatineet: esimer-kiksi pääkaupunkiseudun ruoanjakelusta tehtyä selvitystä (Turunen ym. 2012) varten lupaa haettiin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston eettiseltä toimikunnalta.

Aineistojen rajoitteet

Ruoka-avun kentällä ei ole yhdenmukaisia tilastointikäytäntöjä ja kaikki toimijat eivät pidä kirjaa ruoka-avun saajien määristä. Myös ruoka-avun toimijoiden kenttä elää jatkuvasti, uusia toimijoita tulee ja osa häviää, eikä kaikista toimijoista ole kootusti tietoa yhdessä paikassa. Koska kaikkia havaintoyksikköjä ei tunneta, on mahdotonta tehdä kattavaa arviota ruoka-avun koko perusjoukosta. Väestönäytteiden edustavuut-ta suhteessa perusjoukkoon perustelee muun muassa se, että näytteet on kerätty niin ruoka-avun kuin terveysneuvontapisteiden suurimpien toimijoiden toimipisteistä (myös kansainvälisessä vertailuartikkelissa) ja lukuisista pienemmistä ruoka-avun toimipaikoista. Suuruus on määritelty tiedossa olevien kävijämäärien ja jaetun ruo-an volyymien perusteella. Vaikka aineistoa on ollut keräämässä useita eri toimijoita erilaisista paikoista, ovat tulokset eri (Suomen) paikkakunnilla noudatelleet pitkälti samaa yleislinjaa, mikä kertoo jotain ruoka-avussa käyvien profiilin samankaltaisuu-desta eri puolilla maata (mm. Ohisalo & Saari 2014).

Vastaanotto tutkimukselle kentällä on ollut pääosin hyvä. Vastaajilta kuullun palautteen perusteella he ovat pitäneet tärkeänä, että heidän ääntään kuullaan. Toi-saalta paikoin on raportoitu kyselyn olleen alentava (Karppinen ym. 2013, 20), liian pitkä tai kerrottu, että kyselyillä ei muuteta heikossa asemassa olevien tilannetta. Tutkimuksesta kieltäytyneitä oli kaikissa ruoka-avun toimipisteissä ja kaikissa kun-

57

nissa. Tilannesidonnaiset tekijät, kuten vastaajan mahdollinen negatiivinen mieliala tai päihtymys ovat voineet olla syitä vastaamattomuuteen (Laitinen ym. 2017). Myös tutkijan ja vastaajan yhteisen kielen puuttuminen on voinut olla syy kieltäytymiseen tutkimuksesta (Koivula ym. 2013). Tutkimuksessa eivät ole mukana myöskään ne ruoka-apua saavat, joille ystävä tai sukulainen hakee ruokaa, heidän itsensä ollessa esimerkiksi liikuntakyvyttömiä. Osa satunnaisista ruoka-avussa käyvistä on myös voinut jäädä pois kyselyistä.

Huono-osaisimpien vastausaktiivisuus kyselytutkimuksiin on muita paremmin voivia ryhmiä matalampi (mm. Niemelä & Saari 2013). Myös tämän tutkimuksen aikana on käynyt ilmi paitsi aineistonkeruun, mutta myös siihen liittyvän vastaus-kadon arvioinnin vaikeudet: paikoin ruoanjakelupaikoissa käyvien määrä saattoi vaihdella päivittäin, paikalla saattoi olla useana aineistonkeruupäivänä samoja hen-kilöitä, jotka olivat jo osallistuneet tutkimukseen ja ylipäätään H2S-ryhmien tutki-mukseen liittyy omat edellä esitellyt haasteensa. Syksyllä 2016 Helsingissä tehdyn aineistonkeruun23 aikana tarkasteltiin päivittäin saatujen vastausten määrää suhteessa kaikkien kävijöiden määrään. Parhaimpana keräyspäivänä, kun paikasta kerättiin aineistoa ensimmäistä kertaa, vastaajia oli vajaa neljännes kaikista päivän kävijöistä. Vastanneiden määrän kasvaessa uusien keräyspäivien vastausprosentti pieneni päivittäin. Kieltäytyneitä saattoi siis olla jopa yli kolme neljästä leipäjonossa tietty-nä päivänä käyneestä, mutta useana päivänä tehty aineistonkeruu kasvatti kustakin aineistonkeruupaikasta kerätyn näytteen kokoa. Kieltäytymisen syyt olivat yhtäältä osallistuminen tutkimukseen aiemmin, haluttomuus osallistua johtuen esimerkiksi silmälasien, ajan tai kiinnostuksen puutteesta tai se, että jonossa käyminen oli epä-säännöllistä.

23 Myllypuron ja Helsinginkadun Hurstin jonoista kerättiin syyskuussa 2016 Itä-Suomen yliopiston, Helsingin yliopiston Svenska social och kommulahögskolanin sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun kanssa 829 vastausta käyttäen HUSO-kyselylomaketta hieman muokattuna.

58

LEIPÄJONOSSA, ILmAN PAKKOA

Olen väitöskirjatyöni kautta päässyt tutustumaan maailmaan, johon moni joutuu tu-tustumaan. Vuosien 2012–2016 aikana tapasin satoja ihmisiä niin suomalaisissa leipäjo-noissa kuin erilaisissa ruokapankeissa, ruoanjakeluissa kuin yhteisruokailuissakin eri puolilla Eurooppaa. Yhtäältä ruokaa hakevien kokemukset suomalaisesta sosiaalipoli-tiikasta ja sen jatkeista, leipäjonoista, mutta toisaalta myös ruokaa jakavien toimijoiden kertomukset kentän niukoista resursseista ja paineista jakaa kasvavalle määrälle avun-tarvitsijoita ruokaa, ovat olleet tälle tutkimukselle kallisarvoisia. Ne ovat usein myös surullisia ajankuvia 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä.

Jonottaminen Helsingin Myllypuron leipäjonossa alkaa osalla ihmisistä jo ennen aamukuutta. Paikalle tullaan, jotta jonosta saa hyvän paikan ja lopulta jakelun alettua saa ruokansa nopeasti. Parhaimmillaan jonosta selviää kahdessa tunnissa. Helsingin-kadun Hurstin jonosta selviää hieman nopeammin. Kaksi tuntia on neljäsosa työpäi-västä ja matkoineen kaupungin toiselle puolelle jo suurempi osa. Siinä missä ympäröi-vä kulutusyhteiskunta on täynnä jatkuvaa erottautumista elämäntapa- ja tavarahan-kinnoilla, leipäjonossa ei ole sijaa yksilöllisille valinnoille – ruoanjakelusta otetaan mitä on tarjolla. Jonottava ihminen on yhtäältä sidottu ruoanjakelijan aikaraameihin, mutta myös vähäiseen päätäntävaltaan, mitä jonossa saa tehdä tai mitä jonosta saa mukaansa.

Aineistonkerääjinä menimme yleensä paikalle tuntia kahta ennen jakelun alkamis-ta, jolloin ihmisillä oli mahdollisuus täyttää kyselylomakkeita odottaessaan. Paikalla oltiin kahdesta kolmeen tuntia, kunnes jakelu oli päättynyt ja kaikille jonottajille oli tarjottu mahdollisuutta vastata kyselyyn. Jokainen vastaaja on antanut merkittävän pa-noksensa suomalaiselle yhteiskuntatieteelle.

1990-luvun laman aikana perheemme sai apua sosiaalitoimesta ja kirkon diakonia-työstä. Opiskeluaikoina menot ylittivät tulot ja välillä laskettiin senttejä. Läheisiäni on joutunut leipäjonoon. Olen kiitollinen siitä avusta ja niistä mahdollisuuksista, joita hyvinvointivaltio on minulle ja perheelleni suonut. Voin kuitenkin vain jossain mää-rin samaistua tunteeseen, jossa pitkittynyt niukkuus vaikeuttaa elämässä etenemistä ja sulkee mahdollisuuksia edes unelmoida muusta kuin selviytymisestä. Jos tämän väitöskirjan myötä yksikin ihminen, joka joutuu turvautumaan ruoka-apuun, kokee, että hänen ääntään on kuultu ja elämäntilannettaan haluttu avata laajemmalle yleisölle, koen, että tästä työstä on ollut jotain hyötyä.

Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun leipäjonoista puhuessani olen tuntenut puhu-vani monelle hyvin kaukaisesta teemasta. Sosiaalinen etäisyys on totta suomalaisessa hyvinvointivaltiossa. Etäisyys ei kapene millään muulla kuin tutustumalla erilaisiin elämäntilanteisiin ja ihmisiin, joiden taustat eroavat omista. Tämän etäisyyden kaven-taminen on avain suomalaisen hyvinvointivaltion yhtenäisyydelle.

Väitöskirjaprosessi on ollut matka, ei vain syvälle teemaan kirjallisuuden ja tilas-tojen, vaan myös lukuisten ruohonjuuritason kohtaamisten kautta, joissa on päässyt tutustumaan ruoka-apua hakevien elämäntarinoihin, ruoka-avun toimintaan tilkkut-äkkimäisellä kentällä, kentän kehittymiseen, ruoanjakelun eri muotoihin, lukuisiin ruokaa jakaviin järjestöihin ja yksittäisiin vapaaehtoisiin.

En koskaan käydessäni leipäjonossa tai mennessäni sen ohi säästy ajatukselta, kuin-ka ihmisten jonottamista pakkasessa ei saada korvattua inhimillisemmällä keinolla. Mi-ten voi olla, että eräässä maailman rikkaimmista maista huono-osaisuuden annetaan kasautua näin? Syyt ovat syvällä rakenteissa, monessa politiikassa asumiseen, sosiaa-liturvaan, koulutukseen ja esimerkiksi eläkkeisiin liittyen. Vastuussa leipäjonoista ovat kaikki puolueet. Ruoanjakelijat on asetettu paikkaamaan hyvinvointivaltion vuotavaa pohjaa. Paikoin heidät on asetettu mahdottoman tehtävän eteen.

59

4.3 TUTKImUSmENETELmÄT

Alaluvussa avataan väitöstutkimuksessa käytetyt metodit; tapahtumarakenneanalyysi, ristiintaulukoinnit, keskiarvovertailut, faktori- ja klusterianalyysit sekä multinomiaalinen regressioanalyysi. Artikkelista riippuen aineistosta esitellään perusjakaumat ja aineis-toa pelkistetään monimuuttujamenetelmin. Tutkimusaineistoja on analysoitu Ethno-, SPSS- sekä Stata-tilasto-ohjelmilla.

Tapahtumarakenneanalyysi

Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa on aineistolähtöisesti valittu keskeisiä tapah-tumia suomalaisen ruoka-avun historiasta. Analyysissä mukana olevat keskeiset ta-pahtumat on analysoitu Event Structure Analysis (ESA) -menetelmällä ja käyttämällä verkkopohjaista Ethno-ohjelmaa, joka analysoi tapahtumaketjuja. Larry J. Griffinin (2007) sosiologiaan 1990-luvulla tuoman ja David Heisen (1989) kehittämän analyysi-metodin avulla politiikkaprosesseja voidaan paloitella osiin, yksittäisiin tapahtumiin (events) ja vaiheisiin (stages) ja tarkastella eri tapahtumien suhteita ja vaikutuksia toisiinsa. Artikkelissa piirtyy kahdenkymmenen keskeisen toisiaan enemmän ja vä-hemmän ehdollistaneen tapahtuman tapahtumaketju, joka esitetään myös kuviona. Tapahtumat on syotetty ohjelmaan aikajärjestyksessä, näin ohjelma on määrittänyt tapahtumien sijainnin artikkelin keskeisessä kuviossa (3.) sen perusteella, kuinka tut-kija on vastannut ohjelman esittämiin kysymyksiin.

Metodi poikkeaa tavanomaisesta narratiivisesta analyysistä formalisoimalla yksit-täiset tapahtumat loogisten ehtolausekkeiden avulla tapahtumaketjuksi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tapahtumien väliset syy-seuraussuhteet ja tapahtumien toisiaan ehdollistavat merkitykset määrittävät taas tulevien tapahtumien toteutumisen toden-näköisyyttä. Aineistolähtöinen analyysimetodi auttaa yhtäältä mielenkiintoisella ta-valla keskustelemaan erilaisten tapahtumien vaikutuksista toisiinsa, ja toisaalta sen avulla voi tiivistää taannehtivasti erilaisia politiikkaprosesseja. Toisaalta metodi pel-kistää paikoin liiaksikin monimutkaisia prosesseja, joiden taustalla vaikuttaa lukuisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja, toimijoita ja intressejä. Lopullinen tapahtumaketju (artikkelin kuvio 3) on yksi esimerkki suomalaisen ruoka-avun vakiintumiseen vai-kuttaneista keskeisistä tapahtumista ja tekijöistä.

Ristiintaulukointi Väitöskirjan toisessa artikkelissa on käytetty ristiintaulukointia havainnollistamaan yhteyttä kahden eri muuttujan välillä. Ryhmien välistä todellista eroa (eikä esimer-kiksi sattumaan pohjavaa eroa) on selvitetty käyttämällä Khiin neliö (χ2) -testiä. Ris-tiintaulukointi on valittu metodiksi, kun selitettävä muuttuja on ollut järjestysastei-kollinen ja selittäviä muuttujia on ollut vain yksi.

Keskiarvovertailu

Väitöskirjan kahdessa artikkelissa tehdään keskiarvovertailuja. Toisessa artikkelissa tehdyille keskiarvovertailuille ei ole laskettu tilastollisia merkitsevyyksiä, sillä aineis-tojen ikäjakaumat eroavat huomattavasti toisistaan.

60

Eksploratiivinen faktorianalyysi

Faktorianalyysi helpottaa useiden Likert-asteikollisten muuttujien tuottaman tiedon tiivistämistä. Analyysimenetelmää käytettiin, koska haluttiin löytää muuttujajoukosta yhteisiä piirteitä tai ulottuvuuksia ja löytää keskenään eniten korreloivia muuttujia. Metodi auttoi löytämään niitä muuttujia, joilla on samankaltaista vaihtelua ja jot-ka ovat toisista muuttujista riippumattomia. Faktoreiden tulkittavuutta parannettiin rotaation avulla, joka maksimoi muuttujien lataukset yhdelle faktorille minimoiden samalla lataukset muille faktoreille (mm. Metsämuuronen 2009, 654). Keskeisessä osassa oli faktorien tulkinta ja nimeäminen, eli se, mitä yhteistä tutkijat näkivät muo-dostuneissa faktoreissa. Jotta voitiin selvittää, miten eri vastaajaryhmät sijoittuvat fak-toreiden suhteen, piti muodostaa faktoripisteet (factor scores) (mm. Metsämuuronen 2009, 671).

Hiearkkinen klusterianalyysi

Klusterianalyysiä (ryhmittelyanalyysi) käytettiin ryhmittelemään faktorianalyysilla saadut huono-osaisuuden standardoidut faktoripistemuuttujat mahdollisimman sa-mankaltaisiin ryhmiin, klustereihin. Klusterianalyysin tuloksena aineistosta erottuvat toistensa kaltaiset havainnot, jotka voidaan luokitella ryhmiin tiettyjen ominaisuuk-siensa perusteella (Nummenmaa 2008, 363–367; Metsämuuronen 2009, 875–884).

multinomiaalinen logistinen regressioanalyysi

Multinomiaalinen logistinen regressioanalyysi on perinteikkään regressioanalyysin erityistyyppi. Metodiin päädyttiin, koska selitettävä muuttuja sisälsi useampia luok-kia kuin kaksi. Analyysimetodi selvittää, mitkä tekijät selittävät riskiä kuulua johonkin muuhun selitettävän tekijän luokkaan kuin valittuun vertailutasoon (Jokivuori & Hietala 2007, 78). Tämän tutkimuksen neljännessä artikkelissa tutkitaan selittävien muuttujien vaikutusta ”riskille” kokea itsensä usein tai jatkuvasti hyvinvoivaksi. Tarkoituksena oli löytää tekijöitä, jotka selittävät positiivisen koetun hyvinvoinnin ryhmään kuulumista.

Keskimääräiset marginaaliefektit

Neljännessä artikkelissa regressiomallin yhteyteen on laskettu keskimääräiset margi-naaliefektit (average marginal effects, AME). Toisin kuin logistisen regressioanalyysin riskikertoimet, AME:t ovat käyttökelpoisia estimaatteja eri logististen regressiomal-lien, mutta myös eri aineistojen välisiä tarkempia vertailuja tehtäessä (Mood 2010). Vaihtelun arvioimiseksi on käytetty pseudoselityskerroin R2:n arvoja.

Keskeiset muuttujat

Tutkimusartikkelien analyyseissä käytetyt keskeiset selitettävät muuttujat ovat nel-jä koettua hyvinvointia yhdessä kuvaavaa muuttujaa. Muuttujat ovat neliluokkaisia (Jatkuvasti – Melko usein – Joskus – Hyvin harvoin):

”Kun ajattelet elämääsi viimeisen kuukauden aikana, oletko tuntenut itsesi…” 1. ”…tyytyväiseksi elämääsi?” 2. ”…tyytyväiseksi elintasoosi?”

61

3. ”…tyytyväiseksi fyysiseen terveyteesi?” 4. ”…tyytyväseksi henkiseen terveyteesi?”

Valittu hyvinvoinnin mittari pohjaa THL:nkin käyttämään kansainväliseen WHOQOL-BREF-elämänlaatumittariin, mutta on tiivistetty ruoka-avun vastaustilanteita ajatellen lyhyempään muotoon. Paikoin lomakkeisiin saatettiin joutua vastaamaan esimerkiksi vesisateessa, pakkasessa tai kiireessä. Mittari mittaa hyvinvoinnin kokemuksen useutta viimeisen kuukauden aikana. Yhdessä nämä neljä mittaria mittaavat hyvin samaa asi-aa: niistä voisi rakentaa myös summamuuttujan, sillä Cronbachin alfakerroin on 0,76.

Mukana analyyseissä ovat lisäksi neliluokkaiset kysymykset: ”Kun ajattelet elämääsi viimeisen kuukauden aikana, oletko tuntenut itsesi…

…masentuneeksi?”…yksinäiseksi?”…nälkäiseksi?”

Näiden kolmen kokemus korreloi negatiivisesti kaikkien neljän koetun hyvinvoinnin mittarin kanssa. Kyselylomakkeella on lisäksi selvitetty elämässä pärjäämistä kah-della viisiluokkaisella Likert-asteikollisella muuttujalla (Täysin samaa mieltä – Osin samaa mieltä – Ei samaa, eikä eri mieltä – Osin eri mieltä – Täysin eri mieltä): ”Pärjään elämässäni” ja ”Ruoanjakelu on pärjäämiseni kannalta välttämätöntä”. Lisäksi on kysytty niukkuuteen liittyvät kysymykset: ”Tuloni riittävät menoihini”, ”Pystyn huolehtimaan veloistani”, ”Saan seurakunnalta riittävästi tukea, apua ja palveluita”, ”Saan kaupungilta riittävästi, tukea, apua ja palveluita”.

Eri analyyseissä käytetään selittävinä muuttujina perinteikkäitä sosioekonomisen ja -demografisen taustan muuttujia, kuten sukupuolta, kansalaisuutta, ikää ja kou-lutusta, työtilannetta, asumismuotoa sekä kotitaloudessa asuvien aikuisten määrää. Lisäksi on kuvattu suorin jakaumin tulonsiirtojen ja palveluiden käyttöä ja keskiarvo-vertailuin ruoka-avun asiakkuutta (useus), ruoanhakemista (itselle vai myös muille), kotitalouden lasten määrää, kuukaudessa käytössä olevia vapaita tuloja, sosiaalitur-vaetuuksien yhtäaikaista käyttöä, huono-osaisuuden kokemusta, päihdeongelmaa ja ruoanjakelun pärjäämiselle välttämättömyyttä. Selittäviä muuttujia on erityisesti nel-jännessä artikkelissa uudelleenluokiteltu tiivimpään muotoon (ks. Ohisalo ym. 2017).

Validiteetti ja reliabiliteetti

Tutkimustulosten luotettavuutta voidaan arvioida reliabiliteetin ja validiteetin käsit-teiden kautta. Validiteetilla tarkoitetaan tutkimuksen luotettavuutta, ollaanko tutkittu sitä, mitä piti tutkia. Validiteetti jakautuu ulkoiseen ja sisäiseen. Ulkoisella validitee-tilla voidaan pohtia, ovatko tutkimustulokset yleistettäviä ja jos, niin mihin ryhmiin. Sisäisellä validiteetilla tarkoitetaan tutkimuksen omaa luotettavuutta, muun muassa kysymyksiä, ovatko käytetyt käsitteet oikeita, onko valittu teoria oikea, mitataanko mittareilla mitä oli tarkoitus mitata. (Metsämuuronen 2009, 65.)

Laaja ja suurimmista suomalaisista ruoanjakeluista ja terveysneuvontapisteistä kerätty aineisto mahdollistaa tulosten yleistettävyyden laajempiin perusjoukkoihin. Aineiston edustavuudesta keskusteltiin jo edellä. Huono-osaisuuden kasautumisen ja hyvinvoinnin vajeiden tutkimuksen osalta tulokset noudattelevat aiempaa tutki-musta väestötasolla, mutta myös pienempien laadullisten tutkimusten tuloksia ruoka-avusta. Kyselylomakkeen kysymyksistä pyrittiin tehdä mahdollisimman selkeitä ja nopeasti vastattavia, mutta monitulkintaisuus on väistämätöntä puhuttaessa moni-

62

mutkaisista ja monien tekijöiden rakentamista konstruktioista, kuten terveys, hyvin-vointi tai huono-osaisuus. Monitulkintaisuus lisääntyy, mitä laajempaa kansainvälistä vertailua teemoista tehdään, sillä kussakin kielessä termit saavat omia kulttuurisia ja tilannesidonnaisia merkityksiään.

Reliabiliteetilla viitataan tutkimuksen toistettavuuteen ja mittauksen virheettö-myyteen (Metsämuuronen 2009). Leipäjonojen ja terveysneuvontapisteiden perusjou-kon tuntemattomuus ja oletetun populaation jatkuva muutos (muun muassa siirtymiä pois ja takaisin leipäjonoista, huumeiden käytön aiheuttamia kuolemia) saattavat vai-keuttaa tutkimuksen toistettavuutta. Toisaalta syksyllä 2016 tehtiin Helsingissä lähes samaa kyselylomaketta käyttäen aineistonkeruu, jonka tarkoituksena oli juuri osoit-taa toistettavuuden mahdollisuus. Alustavasti aineisto noudatteli samaa peruslinjaa kuin neljä vuotta aiemmin kerätty. Tämä tutkimus osoittaa osaltaan, miksi ruoka-avun kentän ja terveysneuvontapisteissä käyvien ihmisten hyvinvointia pitäisi seurata sys-temaattisesti ja laajemmin väestötason tutkimusten ohessa. Kyselylomakkeen kysy-mykset on rakennettu olemassa olevaan teoriaan pohjaten ja pilottihanke Kuopiossa vuonna 2012 antoi suunnan laajemman tutkimuksen toteuttamiselle.

4.4 TUTKImUKSEN ARTIKKELIT JA KESKEISET TULOKSET

Väitöskirja rakentuu neljästä tutkimusartikkelista. Seuraavassa esitetään tiivistetysti niiden keskeiset tulokset ensin taulukossa 4 ja sen jälkeen artikkeli kerrallaan.

Taulukko 4. Tutkimusartikkelien tutkimuskysymykset ja keskeiset tulokset

Artikkelien pää- ja alatutkimuskysymykset

Artikkelien keskeiset tulokset

1. Millainen vaikutus eU:n ruoka-apuohjelmalla on ollut ruoka-avun vakiintumiseen Suomessa?

- Millaisten tapahtumien, tapahtu-mien ketjujen ja tapahtumaraken-teen kautta suomalainen leipäjono on alkanut muodostua käytännöksi suomalaisessa yhteiskunnassa?

- 1990-luvun lama, Suomen liittyminen eU:hun ja sitä kautta eU:n ruoka-apuohjelmaan, euroopan unionin köyhyyspolitiikan jatkuva laajeneminen sekä kansainvälinen taloustaantuma 2000-luvun loppupuolella ovat olleet keskeisiä ruoka-avun va-kiintumiseen Suomessa liittyneitä tapahtumia ja tapahtumakoko-naisuuksia.

- Ruoka-apuohjelma on ollut osaltaan luomassa ja ylläpitämäs-sä polkuriippuvuutta, jossa kolmannen sektorin toimijoille valuu hyvinvointivastuuta sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion pohjan vuotaessa.

63

2. kuinka erilaisten ryhmien elä-mässä pärjääminen ja hyvinvoin-tikokemukset poikkeavat toisis-taan? Vertailussa ruoka-avussa ja terveysneuvontapisteissä käyvien sekä väestötason kokemukset.

- keitä suomalaisissa leipäjonois-sa ja terveysneuvontapisteissä käy?- kuinka he käyttävät erilaisia tukia ja palveluja?- kuinka he pärjäävät elämässään? - kuinka heidän elämänlaatunsa ja hyvinvointinsa eroavat muusta hy-vinvoivasta väestöstä?

- Suomalaisissa leipäjonoissa käyvien profiili poikkeaa terveys-neuvontapisteiden asiakkaiden profiilista. Tulonsiirroista useim-min saadaan asumistukea ja terveysneuvontapisteissä käyvät ovat useammin toimeentulotuen saajia. Leipäjonoissa käyvillä korostuu terveyskeskuspalveluiden ja diakoniatyön asiakkuus.

- Pärjäämisen kokemus on eri tavoin ikäsidonnainen leipäjonois-sa ja terveysneuvontapisteissä käyvillä: nuorimmat ruoanhakijat pärjäävät elämässään parhaiten ja pärjäämättömyyden kokemus vahvistuu iän myötä. Suonensisäisten huumeiden käyttäjistä nuo-rimmat ikäryhmät pärjäävät elämässään heikoiten ja kokemus pärjäämisestä vahvistuu iän myötä. Sukupuolen mukaan heikoin pärjäämiskokemus on terveysneuvontapisteissä käyvillä naisilla. Ruoka-avussa käyvät naiset kokevat pärjäävänsä miehiä parem-min.

- Leipäjonoissa käyvät ovat koetun hyvinvoinnin ja niukkuuden kaikilla eri mittareilla mitattuna väestötasoa heikommassa ase-massa. Heitäkin heikommassa asemassa ovat terveysneuvon-tapisteissä käyvät. Leipäjonoissa käyvät eivät siis ole ryhmänä suomalaisen yhteiskunnan huonoimmassa asemassa olevia.

3. kuinka ruoka-avussa käyvien huono-osaisuus jakautuu eri ulot-tuvuuksille ja kuinka se kasautuu eri ihmisille?

- Millaisille ulottuvuuksille ruoka-avussa käyvien huono-osaisuus jakautuu?- Miten huono-osaisuus kasautuu?- Miten sosioekonominen tausta on yhteydessä tähän?

- Ruoka-apua hakevien ihmisten kokema huono-osaisuus jakau-tuu huono-osaisuuden taloudelliselle, sosiaaliselle ja terveydelli-selle ulottuvuudelle. Jako vastaa aiemmissa rekisteripohjaisissa väestötason tutkimuksissa paikannettuja keskeisiä ulottuvuuk-sia.

- Taloudellinen huono-osaisuus on vaikeuksia selvitä veloista ja kokemusta tulojen riittämättömyydestä menoihin. Sosiaalinen huono-osaisuus on masentuneisuutta, yksinäisyyttä ja nälkää. Terveydellinen huono-osaisuus on fyysistä ja psyykkistä, ja yh-distyy heikentyneeseen elämääntyytyväisyyteen.

- Ruoka-avussa käyvistä on taloudellisesti huono-osaisia 33,7% (erityisesti nuoret, opiskelijat ja perheelliset), ei-kasautuneesti huono-osaisia 24,7% (mm. pienituloisia eläkeläisiä sekä pysy-västi työssäkäyviä ja niitä, joille jää kuukaudessa eniten vapaata tuloa käytettäväksi) sekä kolmelle ulottuvuudelle kasautuneen huono-osaisuuden omaavia 41,5%. Tämä vahvasti kasautunut huono-osaisuus on tyypillistä työttömille ja lomautetuille, asun-nottomille ja tukiasunnoissa asuville, vain viimesijaisia sosiaali-turvaetuuksia saaville, vähiten vapaata tuloa käytössään omaa-ville, itsensä huono-osaisiksi kokeville ja ongelmia päihteiden käytössä kokeville.

4. Millaista on koettu hyvinvointi suomalaisissa, kreikkalaisissa ja liettualaisissa ruoka-avun toi-mipisteissä ja millaisia maaeroja esiintyy?

-Mikä on koetun hyvinvoinnin taso kolmen eurooppalaisen pääkau-pungin leipäjonoissa?-kuinka paljon vaihtelua koetun hyvinvoinnin kokemuksissa on kolmen kaupungin välillä?-Millaiset tekijät ovat yhteydessä ruoka-avun saajien hyvinvoinnin kokemukseen eri kaupungeissa?

-Ruoka-avunsaajien profiili kolmessa tutkitussa kaupungissa vaihtelee. Samoin vaihtelee hyvinvoinnin kokemus. elämään-tyytyväisyys on korkeinta Helsingissä, melko usein tyytyväisten määrä on lähes sama Ateenassa ja Vilnassa, mutta Ateenassa lähes puolet vastaajista on vain hyvin harvoin tyytyväisiä elä-määnsä. elämääntyytyväisyyden osalta tulokset ruoka-avusta mukailevat väestötutkimuksia.

-elintasoon tyytyväisyys on Helsingissä ja Ateenassa samal-la tasolla. Vilnassa elintasoon tyytymättömyys on selkeintä. Terveyteen tyytymättömyys vaihtelee vähemmän kaupunkien välillä. Ateenassa on eniten jatkuvasti terveyteensä tyytyväisiä ja Vilnassa on enemmän tyytymättömyyttä.

-Huono-osaisuutta määrittävät eri kaupungeissa eri tekijät, mutta kolmen eurooppalaisen pääkaupungin leipäjonoissa korostuvat koetun hyvinvoinnin vajeet erityisesti korkean iän, naissukupuolen sekä työttömyyden kautta.

-Vilnassa hyvinvoinnin kokemukset jäävät negatiivisemmiksi kuin muissa tutkituissa kaupungeissa. Tulos poikkeaa väestö-tason tutkimuksista, joissa kreikka näyttäytyy usein Liettuaa negatiivisemmassa valossa.

64

Euroopan unionin ruoka-apuohjelma ja ruoka-avun vakiintuminen Suomessa Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa (Ohisalo 2013) tutkitaan EU:n ruoka-apuoh-jelmaa Suomessa politiikkaprosessina, jota selvitetään asiakirja-analyysin ja tapah-tumarakenneanalyysin keinoin. Suomi on poikkeuksellinen Pohjoismaa, sillä se on koko EU-jäsenyytensä ajan vastaanottanut EU-ruokaa. Toisin sanoen Suomi on ollut mukana EU:n elintarvikeohjelmissa yhteisön vähävaraisille vuodesta 1995 lähtien, sii-nä missä Ruotsi on kategorisesti kieltäytynyt järjestelmään osallistumisesta, ja Tanska on ollut mukana vain muutamia vuosia. Elintarviketuen koordinointi on erilaisten ta-pahtumaketjujen kautta muodostunut Suomessa vakiintuneeksi osaksi heikommassa asemassa olevien epävirallista auttamisjärjestelmää.

Artikkeli avaa EU:n ruoka-apuohjelman taustaa osana EU:n maatalouspolitiik-kaa, jossa unionissa harjoitetun elintarvikkeiden intervention tavoitteena on pää-asiassa ollut tiettyjen EU:ssa tuotettujen (ja kalastettujen) tuotteiden hintatason va-kauttaminen. Kyseessä ei siis lähtökohtaisesti ole ollut sosiaalipolitiinen ohjelma, mutta ajan kuluessa markkinoiden vakauttamisen ja kuluttajahintojen sääntelyn ohella ohjelmalla on pyritty myös edistämään unionin koheesiota ja sosiaalista vas-tuuta. Päättyneen EU:n ruoka-apuohjelman tilalla on vuodesta 2014 lähtien ollut EU:n vähävaraisten avun rahasto. Rahaston sääntöjen mukaan ruoka-apua ja muuta materiaalista apua on annettava aina yhdistettynä sosiaalista osallisuutta edistäviin toimenpiteisiin, esimerkiksi Euroopan sosiaalirahaston toimiin. (Ohisalo 2013; Leh-telä & Kestilä 2014, 272.) Artikkelin julkaisun jälkeen aiempi maatalouspoliittinen viitekehys ylijäämien jakelusta on siis ottanut askeleen kohti sosiaali- ja työllisyyspo-litiikka, mutta Suomessa ohjelmaa hallinnoi edelleen maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalan yhteistyöverkostossa Maaseutuvirasto Mavi (ja ohjelman valmistelus-ta vastaa työ- ja elinkeinoministeriö).

Tapahtumarakenneanalyysin perusteella ruoanjakelutoiminnan vakiintumi-seen Suomessa ovat vaikuttaneet keskeisimmin 1990-luvun lama, EU-jäsenyy-den myötä alkanut ruoka-apuohjelma ja siihen sitoutuminen, Euroopan unionin ko yhyyspolitiikan jatkuva laajeneminen sekä kansainvälinen taloustaantuma 2000-luvun loppupuolella. Nämä tapahtumat tai laajemmin tapahtumakokonai-suudet nousevat analyysin päätapahtumiksi, joiden alle muut tapahtumat järjes-tyvät. Ruoka-apuohjelman käynnistyminen Suomessa tapahtui lamaa seuranneina vuosina yhtäältä massatyöttömyyden, sosiaaliturvaleikkausten ja nälkäkeskustelun aikoina, mutta toisaalta ohjelma oli osa eurooppalaista köyhyyspolitiikkaa, joka alkoi vähitellen määrittää myös uuden jäsenvaltion toimia. Vuosien varrella tämän köyhyyspolitiikan kehitys esimerkiksi EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen teemavuoden (2010) kaltaisten toimien, politiikkaohjelmien, 2008 alkaneen talous-taantuman vuoksi ja satojentuhansien ihmisten saatua apua ruoka-apuohjelmasta, siitä irrottautuminen on muodostunut jatkuvasti vaikeammaksi. Kehitys on ollut ennemmin kohti erilaisten ruoka-avun muotojen vakiintumista osaksi suomalaista hyvinvointivaltiota.

Huono-osaiset hyvinvoinnin keskellä

Toinen artikkeli (Ohisalo, Laihiala & Saari 2015a) vertailee keskenään kolmea eri ryhmää suomalaisessa yhteiskunnassa ja esittää elämässä pärjäämisen sekä hy-vinvointikokemusten kautta ryhmien välisiä eroja. Suomalaisten suuri enemmistö voi paremmin kuin koskaan, mutta huono-osaisuus tiivistyy ja kasautuu erilaisiin

65

huono-osaisuuden notkelmiin (Saari 2015; Ohisalo ym. 2015a, 2015b). Yliarvioimme suomalaisten hyvinvoinnin, kun heikoimmassa asemassa olevat eivät ole mukana kansallisissa hyvinvointiselvityksissä. Artikkelin lähestymistapa edustaa perinteikäs-tä pohjoismaista hyvinvointitutkimusta, se on kiinnostunut sekä väestötasosta, että erilaisista reunaryhmistä ja näiden välisistä hyvinvointieroista ja -etäisyyksistä (Sim-pura & Uusitalo 2011, 116). Tässä artikkelissa mukana on kaksi huono-osaisuuden notkelmista paikannettavaa ryhmää; ruoka-avussa ja terveysneuvontapisteissä käyvät ihmiset.

Tulosten mukaan ruoka-avunsaaja on usein yli 46-vuotias24, pääasiassa perus- tai toisen asteen koulutuksen varassa oleva, työtön, lomautettu tai eläkeläinen, usein vuokralla ja yksin asuva mies tai nainen, joista yli 70 prosentin vapaasti käytettävissä olevat tulot jäävät kuukaudessa alle 300 euron. Terveysneuvontapis-teissä käyvien profiili poikkeaa tästä niin, että puolet ovat 26–35-vuotiaita, tätä van-hempia on vain vähän, miesten osuus on kaksi kolmesta, työmarkkina-asemassa painottuvat työttömien ja lomautettujen lisäksi kotona, mutta myös töissä olevat, asunnottomia tai tukiasunnossa asuvia on kolmasosa ja rahaa jää käyttöön leipä-jonoissa käyviä enemmän. Tulonsiirroista useimmin käytössä ovat asumistuki ja terveysneuvontapisteissä käyvät ovat useammin toimeentulotuen saajia. Leipäjo-noissa käyvillä korostuu terveyskeskuspalveluiden ja diakoniatyön palveluiden käyttö.

Pärjäämisen kokemus on eri tavoin ikäsidonnainen leipäjonoissa ja terveysneu-vontapisteissä käyvillä: nuorimmat ruoanhakijat pärjäävät elämässään parhaiten ja pärjäämättömyyden kokemus vahvistuu iän myötä. Suonensisäisten huumeiden käyttäjistä nuorimmat ikäryhmät pärjäävät elämässään heikoiten ja kokemus pär-jäämisestä on parempi iäkkäämmillä. Sukupuolten välinen ero näyttäytyy terveys-neuvontapisteissä käyvien naisten heikoimpana pärjäämiskokemuksena suhteessa miehiin. Ruoka-avussa käyvät naiset taas kokevat pärjäävänsä miehiä paremmin. Edellä esitetyistä vain ruoka-apuaineiston pärjäämiskokemus suhteessa ikään on tilastollisesti merkitsevä (N=1808, p<0,01), mikä selittyy osittain terveysneuvon-tapisteaineiston pienuudella. Tuloksia on vaikeampi yleistää suurempaan perus-joukkoon, siinä missä leipäjonoaineisto on jo suurempi ja tulokset yleistettäväm-piä. Keskiarvovertailun mukaan leipäjonoissa käyvät ovat koetun hyvinvoinnin (elämään ja elintasoon tyytyväisyys sekä tyytyväisyys psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen) ja niukkuuden kaikilla eri mittareilla (tuloni riittävät menoihini, pystyn huolehtimaan veloistani, saan seurakunnalta riittävästi tukea, apua ja palveluita sekä saan kaupungilta riittävästi tukea, apua ja palveluita) mitattuna väestötasoa heikommassa asemassa. Heitäkin heikommassa asemassa ovat terveysneuvonta-pisteissä käyvät, joille ainoastaan veloista selviytyminen on ruoka-avussa käyviä helpompaa.

Havainnollistamalla eri ryhmien kokemuksia nähdään hyvinvointikokemusten jakautuvan selkeästi: väestötasolla hyvinvointi on leipäjonoissa parempaa, mutta suonensisäisten huumeiden käyttäjien kokemukset ovat leipäjonoissakin käyviä heikommat. Se, että ruoka-apuun turvautuvien hyvinvointikokemukset eroavat muusta väestöstä, ei sinänsä ole yllättävää, mutta osoittaa, kuinka metodologiset valinnat määrittävät lopputuloksia: Kelan kansalaiskyselyn tulokset poikkeavat

24 Ikä korostuu koko HUSO-aineistossa (N=3474), jossa on mukana myös yli 56-vuotiaat. Tässä artik-kelissa nämä vastaajat on jätetty pois, jotta aineisto olisi paremmin vertailtavissa terveysneuvontapisteistä kerättyyn aineistoon, jossa painottuvat nuoremmat vastaajat.

66

vahvasti ruoka-avusta ja terveysneuvontapisteistä kerätyistä näytteistä. Kansalais-kyselyn pohjalta ei saada tietoa heikoimmassa asemassa olevien hyvinvointivajeista ja hyvinvoinnin osatekijöiden etäisyyksistä suhteessa väestöön. Tämä väestötason tut-kimusten kautta syntyvä kuva kansakunnan hyvinvoinnista luo eräänlaisen hyvin-vointiharhan, joka on omiaan luomaan sosiaalista etäisyyttä eri ihmisryhmien välille; muukalaisten todellisuutta ei tunneta.

Artikkeli kyseenalaistaa leipäjonon suomalaisen köyhyyden äärimmäisenä il-mentymänä, jota se usein median kuvastossa ja yhteiskunnallisessa keskustelus-sa on. Tulokset osoittavat yhtäältä, että suonensisäisten huumeiden käyttäjät ovat kaikilla tutkituilla indikaattoreilla leipäjonoissa käyviä heikommassa asemassa. Toisaalta terveysneuvontapisteisiin ja ruoanjakelutoimipisteisiin pääseminen on jo eräänlaisen kynnyksen takana: vaikka molemmissa on kyseessä matalan kyn-nyksen toiminta, vaatii sinne pääsy jo lukuisia toimintakykyjä ja heikoimmassa asemassa olevat, kuten liikuntarajoitteiset, eivät pääse osaksi edes näistä avun muodoista.

Huono-osaisuuden ulottuvuudet ja kasautuminen suomalaisissa leipäjonoissa

Kolmannessa väitöskirja-artikkelissa (Ohisalo, Laihiala & Saari 2015b)25 tutkitaan huono-osaisuuden ulottuvuuksien esiintymistä ja huono-osaisuuden kasautumista eri henkilöille suomalaisessa ruoka-avussa (N=3473). Huono-osaisuudesta ja sen kasautu-misesta eri tavoin eri ihmisryhmille tiedetään melko paljon, mutta artikkelin keskeisenä ajatuksena oli selvittää, vastaavatko väestötason tutkimuksissa löydetyt huono-osai-suuden ulottuvuudet spesifiä huono-osaisuuden notkelmaa kuvaavaa väestönäytettä.

Artikkelissa selvitettiin yhtäältä tiettyjen teemojen toistuvuutta ja eri sisältöulot-tuvuuksien (faktorit) näkymistä aineistossa, ja toisaalta myös sitä, kuinka nämä ulot-tuvuudet jakautuvat vastaajatyyppien (klusterit) mukaisesti. Keskeinen tulos on, että ruoka-apua hakevien ihmisten kokema huono-osaisuus jakautuu huono-osaisuuden taloudelliselle, sosiaaliselle ja terveydelliselle ulottuvuudelle. Jako vastaa aiemmissa rekisteripohjaisissa väestötason tutkimuksissa paikannettuja keskeisiä ulottuvuuksia. Ruoka-avun kontekstissa taloudellinen huono-osaisuus on vaikeuksia selvitä veloista ja kokemusta tulojen riittämättömyydestä menoihin. Sosiaalinen huono-osaisuus ilme-nee masentuneisuutena, yksinäisyytenä ja nälkänä. Terveydellinen huono-osaisuus on yhtäältä fyysistä ja psyykkistä, ja yhdistyy toisaalta myös heikentyneeseen elämään-tyytyväisyyteen.

Se, millaisille vastaajatyypeille huono-osaisuus kasautuu, on toinen keskeinen tu-los: Ruoka-avussa käyvistä kolmannes on taloudellisesti huono-osaisia (33,7 %). Tähän ryhmään kuuluvat sosioekonomisen ja -demografisen taustansa puolesta 16-25-vuotiaat nuoret, opiskelijat, kahden aikuisen kotitalouksissa asuvat ja perheelliset, joilla on kaksi tai useampi lapsi. Ruoanhaku itselle ja perheelle korostuu tässä ryhmässä. Ei-kasautu-neen huono-osaisuuden klusterille kuuluu vastaajista noin neljännes (24,7 %). Vaikka tämä ryhmä koostuu väestöön nähden heikommassa asemassa olevista (ks. Ohisalo ym. 2015a), ei huono-osaisuus ole kasautunutta. Ryhmässä on yli 65-vuotiaita, pienituloisia

25 Artikkeli sisältyy myös Tuomo Laihialan väitöskirjaan ”Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista: avun-saajien huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus”. Laihialan väitöskirjassa tarkastellaan lisäksi ruoka-apuun turvautuvien huono-osaisuuden sukupuolittuneisuutta, huono-osaisuuden ja häpeän kokemista selittäviä tekijöitä sekä avunsaajien ansaitsevuuteen kohdistuvaa arviointia.

67

eläkeläisiä, pysyvästi työssäkäyviä, omistusasujia, muita kuin Suomen kansalaisia ja nii-tä, joille jää kuukaudessa eniten vapaata tuloa käytettäväksi. Kaksi viidesosaa ryhmään kuuluvista ei koe itseään huono-osaiseksi ja keskimääräistä enemmän niitä, joille ruoka-apu ei ole pärjäämisen kannalta välttämätöntä. Aineiston suurin ryhmä on kasautuneen huono-osaisuuden klusteri, jossa huono-osaisuus on yhtä aikaa taloudellista, sosiaalista ja terveydellistä. Kasautuneen huono-osaisuuden omaavia on yli kaksi viidestä (41,5 %). Tämä vahvasti kasautunut huono-osaisuus on tyypillistä työttömille ja lomautetuille, asunnottomille ja tukiasunnoissa asuville, vain viimesijaisia sosiaaliturvaetuuksia saa-ville, vähiten vapaata tuloa käytössään omaaville, itsensä huono-osaisiksi kokeville26 ja ongelmia päihteiden käytössä kokeville. Analyysi osoittaa myös, mille vastaajatyypeille eri ulottuvuuksien huono-osaisuus kasautuu keskimääräistä vähemmän.

Ruoka-avussa käyvien kokema hyvinvointi meillä ja muualla

Väitöskirjan neljännessä artikkelissa palataan EU-tasolle (vs. 1. artikkeli EU:n ruoka-avusta). Artikkeli vertailee ruoka-avussa käyvien hyvinvoinnin kokemuksia kolmen eurooppalaisen maan pääkaupungissa; Suomen Helsingissä (ja Vantaalla osana pää-kaupunkiseutua ja ruoka-avussa käyvien elämänpiiriä), Kreikan Ateenassa ja Liettuan Vilnassa. Kun väitöskirjan toisessa artikkelissa väestötason hyvinvointitietoa vertail-tiin marginaaliryhmien kokemuksiin (pohjoismainen lähestymistapa), tarkastellaan tässä artikkelissa pääasiassa huono-osaisuuden notkelmista paikannettavia kokemuk-sia. Tämä kiinnostus reunaryhmien hyvinvoinnista on ominainen EU:n tiedontuo-tannolle (Simpura & Uusitalo 2011, 116). Myös joitain väestötason tuloksia esitellään kuvaamaan keskiarvojen hyvinvointia.

Ruoka-avunsaajien profiili kolmessa kaupungissa vaihtelee27. Samoin vaihtelee hyvinvoinnin kokemus. Elämääntyytyväisyys on korkeinta Helsingissä. Melko usein tyytyväisten määrä on lähes sama Ateenassa ja Vilnassa, mutta Ateenassa lähes puolet vastaajista on vain hyvin harvoin tyytyväisiä elämäänsä. Tulokset ruoka-avusta anta-vat väestötutkimuksia mukailevan kuvan elämääntyytyväisyydestä. Koetun hyvin-voinnin muilla aspekteilla tulokset poikkeavat väestötason tutkimuksista. Elintasoon tyytyväisyys on Helsingissä ja Ateenassa samalla tasolla. Kaksi viidestä vastaajasta molemmissa kaupungeissa on hyvin harvoin tyytyväisiä elintasoonsa. Vilnassa elin-tasoon tyytymättömyys on selkeintä (puolet vastaajista hyvin harvoin tyytyväisiä). Terveyteen tyytymättömyys vaihtelee vähemmän kaupunkien välillä. Ateenassa on eniten jatkuvasti terveyteensä tyytyväisiä ja Vilnassa on enemmän tyytymättömyyttä.

26 Alkuperäisessä artikkelissa täysin/osin samaa mieltä väittämän ”Tunnen itseni huono-osaiseksi” kanssa on kolmannessa klusterissa 53,8 % vastaajista. Tulos poikkeaa siis yli viisi prosenttiyksikköä keskimääräisestä ja pitäisi olla lihavoitu, mutta on virheellisesti jäänyt lihavoiduksi sekä kursivoiduksi. Sama koskee 3-klus-terin asumistuen ja toimeentulotuen saajia. Myös työtilanteen osalta 1-klusterissa töissä pysyvästi olevien klusterijäsenyys on keskimääräistä harvinaisempaa (kursiivi puuttuu). Kursiivi puuttuu myös ”Ongelmia päihteiden käytössä” -väittämän 2-klusterin Täysin/osin samaa mieltä olevista (17,9 %) sekä ”Ruoanjakelu on pärjäämiseni kannalta välttämätöntä” -väittämän 3-klusterin Täysin/osin eri mieltä (31,4 %) ja ei samaa eikä eri mieltä -vaihtoehdoista (32,4 %).27 Vilnassa ruokaa hakevat useammin naiset, muualla sukupuolijako on tasaisempi. Helsingissä on eniten iäkkäimpiä yli 56-vuotiaita ruoanhakijoita, seuraavaksi eniten heitä on Ateenassa ja Vilnassa suurin osa kävijöistä on alle 45-vuotiaita. Helsingissä on eniten korkea-asteen koulutuksen saaneita, Vilnassa enem-mistöllä on toisen asteen koulutus ja Ateenassa perusasteen tutkinto. Vilnassa kävijät asuvat usein yhdessä muiden kanssa, kun Helsingissä suuri osa on yksin asuvia. Suurin työttömien määrä ruoka-avussa on Ateenassa ja matalin Vilnassa. Molemmissa asunnottomia on yli neljäsosa vastaajista.

68

Korkeampi ikä (yli 45-vuotiaat), naissukupuoli ja työttömyys ovat keskeisiä ko-ettuun hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ruoka-avunsaajilla kolmessa tutkitussa kaupungissa. Keskeisin interaktiovaikutus kaupunkien ja hyvinvointia selittävien tekijöiden välillä on ikä erityisesti Vilnassa (46–55-vuotiailla matalin elämääntyytyväi-syys). Helsingissä ikäryhmien välillä ei ole selkää eroa. Asunnottomuuden tiedetään vaikuttavan negatiivisesti hyvinvointiin ja Helsingissä asunnottomuuden vaikutus elämääntyytyväisyyteen on suurin. Helsingissä myös koulutuksella ja työllisyydellä on suurin vaikutus elintasoon tyytyväisyyteen – suomalaisen yhteiskunnan työkes-keisyys näyttäytyy mielenkiintoisella tavalla leipäjonosta käsin.

Yli 45 vuoden ikä ennustaa matalampaa koettua fyysistä ja psyykkistä terveyttä erityisesti Vilnassa ja Ateenassa. Analyysi paljastaa myös sukupuolieron. Helsingissä naiset ovat selvästi miehiä tyytymättömämpiä terveyteensä. Binäärinen sukupuolen määritelmä tutkimusasetelmassa mahdollistaa vain naisten ja miesten kokemusten erojen vertailun, mutta piirtää jo niistä selkeitä jakoja. Ateenassa korkein koulutustaso on yhteydessä parempaan psyykkiseen terveyteen ja Vilnassa matalammin koulutetut kokevat selkeästi enemmän tyytymättömyyttä psyykkiseen terveyteensä kuin muissa kaupungeissa. Vilnassa hyvinvoinnin kokemukset jäävät muista kaupungeista, mikä poikkeaa väestötason tutkimuksista. Pseudoselityskerroin R2:n arvot jäävät melko pieniksi, mutta viittaavat toisaalta siihen, että koettua hyvinvointia on hieman hel-pompi selittää käytetyillä ennustavilla tekijöillä kuin koettua terveyttä.

Sen sijaan, että artikkeli koettaisi selittää hyvinvointivaltiomallien onnistumisia tai epäonnistumisia, se herättää, kuten myös väitöskirjan toinen artikkeli, pohtimaan tiettyä hyvinvointiharhaa, jos European Social Survey:n kaltaiset tutkimukset sulkevat osan vaikeasti tutkittavista ryhmistä pois. Yhtä aikaa artikkeli piirtää mielenkiintois-ta kuvaa ruoka-avusta, joka on alkanut yleistyä ja vakiintua eri puolilla Eurooppaa erityisesti vuonna 2008 alkaneen talouskriisin jälkimainingeissa.

69

”Hyväntekeväisyytenä tarjottavan ruoka- avun muodostuminen uuden köyhyys-politiikan keskeiseksi välineeksi Suomessa paljastaa karulla tavalla yhteiskunta-politiikan erkaantumisen pohjoismaisesta mallista. Se kertoo yhteiskunnan halut-tomuudesta käsitellä kasvavaa sosiaalista eriarvoistumista ja osoittaa, että kaikkien kansalaisten perusarvojen tunnustamisen poliittisesta tavoitteesta ja viimekädessä universalismin ideasta on luovuttu.” (Silvasti 2011, 286.)

Kuva: Arto Timonen.

70

5 TULOSTeN POHdINTA JA JOHTOPÄÄTökSeT

Seuraavassa käyn läpi edellä esiteltyjen artikkelien tulosten, mutta myös koko väitös-kirjan kontribuutioita suomalaiselle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle ja yhteis-kuntapolitiikalle. Leipäjonon vakiintuminen osaksi suomalaista hyvinvointivaltiota, ruoka-apukentän sääntelemättömyys ja erilaiset käytännöt pitävät yllä tilannetta, jossa nälän torjunta ajaa ihmisten hyvinvoinnin edistämisen edelle.

Lokaalista globaaliin ja universalismista selektivismiin

Ruoka-apu laajemmin ei ole suomalaiselle yhteiskunnalle epätavanomainen auttamis-keino. Yhtäältä hyvinvointivaltiota edeltäneeseen köyhäinhoitoon on liittynyt vah-vasti perustarpeiden tyydytyksen näkökulma ja toisaalta esimerkiksi seurakuntien diakoniatyöhön on aina sisältynyt myös aineellinen auttaminen. 1990-luvun suoma-laiselle hyvinvointivaltiolle leipäjono oli kuitenkin poikkeus, universaalin hyvinvoin-tivaltion institutionaalisen rakenteen vuotoja paikattiin väliaikaiseksi tarkoitetulla ruoka-avulla. 1990-luvun lama, Suomen sitoutuminen eurooppalaiseen köyhyys-politiikkaan ja EU-ruoanjakeluun sekä kansainvälinen taloustaantuma 2000-luvun loppupuolella loivat yhdessä polkuriippuvuutta28 ruoanjakelutoiminnan vakiintu-miselle. Poikkeuksesta muodostui sääntö. Sama vakiintumisen polkuriippuvuus on tunnistettavissa eri puolilla maailmaa. Se, mikä kerran väliaikaiseksi perustetaan, on vaikea myöhemmin purkaa (mm. Riches & Silvasti 2014; Ronson & Caraher 2016).

Keskeinen uusi piirre ruoka-avun vakiintumisessa nähtiin syksyllä 2016, kun aiem-min etäällä ruoka-avusta pysytellyt sosiaali- ja terveysministeriö jakoi 1,1 miljoonaa euroa erityisen tuen tarpeessa oleville ihmisille (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016b). Rahasta 765 000 euroa jaettiin suoraan ruoka-avun toimijoille. Jaosta käytiin media-keskustelua muun muassa asiantuntija-arvioiden sivuuttamisen ja vahvan poliittisen ohjauksen näkökulmista (Helsingin Sanomat 2016). Vähemmälle keskustelulle jäi se, kuinka päätös vakiinnutti suomalaista kolmannen sektorin ruoka-apua hätäapuna entisestään aikoina, jolloin sosiaaliturvaan kohdennettiin leikkauksia ja viimesijaisen turvan merkityksen ennustettiin kasvavan entisestään (Ahola 2016). Tapahtunut on jatkumoa väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa esitetylle polkuriippuvuudelle, jos-sa kolmannen sektorin avustustyö paikkaa julkisen sektorin karsintaa.

Vuosina 1991–2017 Suomea on johtanut kymmenen eri hallitusta eri kokoonpanoil-la. Tänä aikana ruoka-aputoiminta on sekä lisääntynyt voimallisesti, että vakiintunut osaksi suomalaista hyvinvointivaltiota. Kun leipäjono vielä 1990-luvulla kyseenalais-tettiin, on kyseenalaistaminen korvautunut ruokahävikin ekologisella eetoksella, tut-tuudella ja tietyllä ruoka-avun pakollisuusretoriikalla: ”köyhillä on nälkä”, kuten eräs kansanedustaja puolusti ruoka-apua vuonna 2016. Niin kansalaisoikeuksien teorian (Marshall 1950), kuin myös perustuslain 19 §:n ja sen sosiaalisten oikeuksien, välttä-mättömän toimeentulon näkökulmasta sosiaaliset oikeudet ovat paikoin uhattuina

28 Polkuriippuvuudella käsitteellistetään historiallisten ja sosiaalisten prosessien jäykkyyttä ja palautumat-tomuutta. Joistain historiassa tapahtuneista asioista muodostuu tulevia tapahtumia määrittäviä ja jopa osan tulevista tapahtumista poissulkevia. Käytännöt tai esimerkiksi tuotteet eivät helposti päivity tuoreimpiin ja mahdollisesti parempiin, koska historiassa on totuttu tekemään tietyllä tavalla. (Mm. Peltonen 2004.)

71

ruoka-avussa: ruoka-avun toiminnoissa on nähty esimerkkejä, joissa ruoan saami-seksi on esimerkiksi pitänyt esittää Kela-kortti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että avustusruokaa saadakseen täytyy kuulua suomalaisen sosiaaliturvan piiriin ja näin esimerkiksi paperittomille ihmisille ei ole jaettu ruoka-apua. Myös perustuslain 6 § yhdenvertaisuudesta29 asettuu kyseenalaiseen valoon, kun ruoka-avun toimipisteet ovat paikoin esteellisiä ja ruoanjakelutoimipisteissä on paikoin osallistuttava hengelli-siin toimituksiin ruokaa saadakseen. (Mm. Salonen 2016; Ohisalo ym. 2013.) Suomi on myös sitoutunut YK:n oikeus ruokaan -periaatteeseen, mutta periaatetta ei ole (Brasi-lian tavoin) kirjattu perustuslakiin (Silvasti 2011). Ruoka-avussa oikeus ruokaan ei to-teudu suoraan, vaan on avun antajasta kiinni, kenelle, koska, mitä ja kuinka annetaan.

Köyhäinhoidon ja köyhyyspolitiikan elementtejä on omaksuttu osaksi hyvinvoin-tivaltiota, universalismia on korvattu selektivismillä (mm. Kuivalainen & Niemelä 2010). Kehitys on yleiseurooppalainen. Ruoka-apua on saatavilla jossain joillekin, ei kaikille kaikkialla – ja käytännöt vaihtelevat. Ruoka-avun kenttä saa jatkuvasti uu-sia toimijoita, omaksuu uusia toimintamalleja ja palvelee kasvavaa joukkoa avun-tarvitsijoita. Suomalainen leipäjono ei enää 2010-luvulla synny vain hyvinvointival-tion kansallisesta kriisistä, vaan sen syntyyn vaikuttavat myös laajemmat globaalit kehityskulut. Osa ihmisistä jää sivuun positiivisesta kehityksestä, eikä esimerkiksi ulkomaille karanneen tai koneen korvaaman työpaikan korvaajaksi löydy uutta tai aiempi koulutus vastaa enää työmarkkinoiden uusia tarpeita. Yleiseurooppalaisesta ja jopa maailmanlaajuisesta rikkaiden maiden ruoka-avusta on tullut normi myös pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. ”Ensimmäisen maailman nälkä” (First World Hun-ger) on läsnä meilläkin (Riches & Silvasti 2014) ja Suomi on seurannut amerikkalaista kehitystä kymmenen vuotta jäljessä (Silvasti & Karjalainen 2014, 78).

Kun tavoitteena on vain poistaa nälkää ja kurjuutta sekä ylläpitää pärjäämistä, jäävät positiiviset uudet mahdollisuudet, osallisuuden ja toimintakykyjen vahvista-minen tai hyvinvoinnin lisääminen toissijaisiksi tavoitteiksi. Jos ruoka-apuun liitty-vä köyhyys ymmärretään ensisijaisesti vain riittävän ravinnon puutteena ja erilaiset kolmannen sektorin ruokapankit tai leipäjonot yhteisöllisenä ratkaisuna tähän on-gelmaan, jäävät yhteiskunnan köyhyyttä uusintavat valtarakenteet kyseenalaistamatta (Poppendieck 1999; 2000). Laajamittainen ruoka-aputoiminta on sekä sosiaalisen, että ekologisen kestävyyden näkökulmasta kestämätöntä: se on yhtä aikaa ristiriidassa jul-kilausuttujen tavoitteiden kansalaisten osallisuudesta ja vastavuoroisuudesta kanssa (Lehtelä & Kestilä 2014, 279), mutta toiminta ei myöskään puutu elintarvikejärjestel-mässä syntyvän ylijäämäruoan juurisyihin, vaan koettaa korjata kulutusyhteiskunnan ylikulutusta loppupäästä (Salonen 2016).

Sosiaalinen aspekti on yhdistettävissä inhimillisempiin avunmuotoihin kuin ul-kona ylijäämäruoan jonottamiseen. Toisaalta ruoka-avun piirissä toimii lukuisia va-paaehtoisia, joiden arkeen toiminta luo sisältöä ja rytmiä. Myös osalle ruoka-avussa kävijöistä muiden ihmisten tapaaminen jonossa on tärkeää (Ohisalo & Saari 2014).

Poppendieckin mukaan (1999) ruoka-apu hyödyttää paikoin enemmän kaikkia muita kuin ruoka-avunsaajia: yrityksille se tarjoaa yhteiskuntavastuullisena profi-loitumisen mahdollisuuden, hyväntekeväisyystoimijoille hyväntekijän roolin, jota on vaikea kritisoida, uskonnollisille yhteisöille ruoka-apu voi toimia eräänlaisena si-säänheittotuotteena myös sanan levittämiselle ja poliitikoille keinon olla puuttumatta

29 ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” (Suomen Perustuslaki 1999.)

72

nälkäongelmaksi profiloitavaan ongelmaan. Kun julkinen valta jättää mittaamatta ja tutkimatta ruoka-apukenttää, jäävät pi-

mentoon ne eriarvoisuuden mekanismit, jotka ylläpitävät väestöryhmien välisiä eroja ja hyvinvoinnin vajeita. Gini-kertoimen stagnaatio ei ole poistanut ihmisiä leipäjonois-ta: tulomittarien oheen tarvitaan uutta tietoa ihmisten itsensä kokemasta hyvinvoin-nista ja huono-osaisuudesta.

Hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden kokemus leipäjonoissa

Tässä tutkimuksessa hyvinvointia tutkitaan usean tekijän yhdistelmänä. Hyvinvointia rakentavat tyytyväisyys elämään ja elintasoon sekä positiiviset kokemukset fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä.

Ruoka-avussa käyvien ihmisten kirjo on laaja. Siellä ja terveysneuvontapisteis-sä käyvät – erilaisia huono-osaisuuden notkelmia edustavat ja vaikeasti tutkittavat H2S-väestöryhmät – erottuvat hyvinvoinnin vajeineen selkeästi muusta väestötasos-ta. Toisaalta kirjosta piirtyy esiin keskeisiä huono-osaisuuden riskitekijöitä, kuten esimerkiksi eläkeläisyyttä, työttömyyttä, yksin asumista, pieniä käytettävissä olevia tuloja, väestötasoa matalampaa koulutustasoa, heikompaa koettua hyvinvointia tai korkeaa ikää.

Kasautumisefekti on tärkeä pohdittaessa sitä, millaisiin ihmisryhmiin erilaiset po-litiikkatoimet, etuuskorotukset tai leikkaukset ja palvelumaksujen uudelleenpoh-dinnat kohdentuvat. Ruoka-avussa käyvillä huono-osaisuus kasautuu vahvimmin kolmelle huono-osaisuuden ulottuvuudelle: Suomessa ruoka-apua saava ihminen kokee useimmin yhtä aikaa taloudellista, sosiaalista ja terveydellistä huono-osai-suutta. Siinä missä huono-osaisuuden tiedetään kasautuvan tietyille riskiryhmille, olisi tällaisten ryhmien entistä yksityiskohtaisempi tarkastelu palvelu- ja tulonsiirto-järjestelmässä tarpeen. Toisaalta on tärkeää tuntea myös hyvinvoinnin ja hyväosai-suuden kasautumiseen liittyviä mekanismeja ja tekijöitä, hyvän kierteitä, joita olisi pyrittävä levittämään laajemmin. Huono-osaisuuden kasautuminen saattaa jatkossa koetella entistä vahvemmin tiettyjä positiivisesta kehityksestä sivuun jääviä ryhmiä.

Sosiaaliturvaetuuksiin vuonna 2016 tehdyt leikkaukset kohdentuvat ennakoivan arvion mukaan pienituloisimpiin ja saattavat tuottaa uutta toimeentulotukiriippu-vuutta (Aaltio 2016). Tämä yhdistettynä esimerkiksi terveydenhuollon ja sairaanhoi-don asiakasmaksujen korotuksiin ja kalliiseen asumiseen saattaa aiheuttaa entisestään tulojen ja menojen epäsuhtaa. Tämän kehityksen jäljet näkyvät leipäjonoissa, mutta samaa on nähtävissä myös palveluissa, kun työvoimapalvelut vuotavat kuntoutta-vaan työtoimintaan ja kallis vuokra-asuminen asunnottomuuteen ja asunnottomien palveluihin.

Sosiaalipolitiikan rinnalle syntyy köyhyyspolitiikkaa, vaikka hyvinvointivaltion tarkoitus oli päästä siitä eroon. Tämä on inhimillisesti kestämätöntä, usein yksilöä leimaavaa ja tarveharkintaa korostavaa, mutta myös kansantaloudellisesti kallista: esi-merkiksi asumistukeen käytettävät vuotuiset noin kaksi miljardia euroa eivät korjaa kasvukeskusten asuntopulaa. Erilaisten varaventtiilien, kuten leipäjonojen olemassa-olo oikeuttaa osaltaan heikot julkiset instituutiot.

Ruoka-avun todellisuus on yhä useamman eurooppalaisen arkea. Vaikka EU:n ja laajemmin OECD:n ja YK:n tasolla on voimistunut puhe hyvinvoinnin uusien indi-kaattorien käyttönoton ja mittaamisen tarpeesta, tavoittavat väestötasoiset maaver-tailut keskiarvoja, mutta eivät tietoa huono-osaisuuden notkelmien ihmisten ja ihmis-ryhmien hyvinvoinnista.

73

Leipäjonoissa Euroopan eri pääkaupungeissa tehty vertailu ihmisten koetus-ta hyvinvoinnista osoittaa mielenkiintoisia maaeroja: väestötasolla Kreikkaa paremmin pärjäävässä Liettuassa pääkaupungin ruoka-avussa käyvät ihmiset voivat jopa kreikkalaisissa ruoka-avun toimipisteissä käyviä huonommin. Analyysi nostaa mielenkiintoisella tavalla esille myös suomalaisen yhteiskunnan työkeskeisyyden, jossa työn menetys heikentää selkeästi hyvinvointia. Suomalaisessa leipäjonossa käyvän voidaan paikoin nähdä olevan pidemmän etäisyyden päässä ympäröivän yhteiskunnan hyvinvoinnista kuin Ateenassa ja Vilnassa ruoka-apuun turvautuvan

Sukupuolten välisiin hyvinvointieroihin puuttuminen lähtee erojen tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Ruokajonojen naisten kokema (miehiä) heikompi terveys kertoo mahdollisesti eri sukupuolten eri tavoista reagoida ja raportoida sairauksista. Yhtä aikaa on siis hankittava tietoa siitä, miksi osa miehistä jää sivuun hyvästä kehityksestä, eikä mahdollisesti hakeudu ajoissa hoitoon. Hyvinvoinnin etäisyydet luovat myös sosiaalista etäisyyttä ihmisryhmien välille ja vaikeuttavat entisestään eriarvoisuuden mekanismien tunnistamista.

Psykologi Ed Dienerin (2000) tutkimustulosten kanssa linjassa tämäkin tutkimus paljastaa objektiivisesti tarkasteltuna huono-osaisten ihmisten positiivisiakin hyvin-voinnin kokemuksia. Vaikka kokemukset eroavat väestötasosta, olisi niiden voinut odottaa olevan rajumpia. Esimerkiksi kreikkalaisissa ruoka-avun toimipisteissä käy-vät ovat kuitenkin melko tyytyväisiä elintasoonsa, mikä osaltaan kertoo ympäröivän yhteiskunnan kurjuudesta, mutta mahdollisesti myös siitä, että ruoka-apu helpottaa heidän elämässä pärjäämistään.

Ihmisten hyvinvoinnin kokemuksella on merkitystä myös palvelujärjestelmän nä-kökulmasta: jos ihmisellä on henkilökohtainen kokemus, että on tullut kohdelluksi huonosti, eikä ole saanut apua kokemiinsa ongelmiin – vaikka viranomaisnäkökul-masta katsottuna se ei näyttäytyisi niin – ei avuntarvitsija mahdollisesti enää jatkos-sa hakeudu palveluun ja ajautuu ongelmineen entistä vaikeampaan asemaan (mm. Määttä 2012a; Virokannas 2014). Toimeentulotuen alikäyttö on yksi osoitus tästä.

Leipäjono köyhyyden mittarina

Leipäjono ja ruoka-apu laajemmin paikkaavat yhtäältä ensisijaisen sosiaaliturvan aukkoja, asuntopolitiikan epäonnistumisia ja tarjoavat toisaalta nopean ja usein ano-nyymin avun byrokraattisen sosiaaliturvan sijaan sekä lievittävät kauppojen painetta heittää ylijäämäruokaa pois. Leipäjono on monella tapaa huono-osaisuuden ja hyvin-vointivaltion epäonnistumisen symboli (mm. Silvasti 2015). Se ei kuitenkaan suoraan ole köyhyyden mittari. Ruoka-apuilmiön taustalla on ruoanjakelutoiminnan arkipäiväis-tyminen ja vakiintuminen sosiaalisena käytäntönä, jota myös rahoitetaan enenevissä määrin.

Aiemmin sosiaalitoimessa hoidettuja avuntarpeita tulee nyt näkyvämmäksi lei-päjonoissa. Katseet pitääkin suunnata pelkästään tulonsiirtojen ja tuloerojen sijaan palvelujärjestelmään laajemmin: erilaiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat paikoin alka-neet korvautua tällaisilla matalan kynnyksen avun paikoilla. Kyse on siis yhtäältä pal-veluiden tavoitettavuudesta, mutta toisaalta myös ihmisten toimintakyvyistä löytää itselleen parhaimmat avun kanavat ja selviytyä erilaisista poiskäännyttämisistä niin sanotuilta ”virallisilta luukuilta”. Kyse on pitkälti menojen ja tulojen epäsuhdasta, joka aiheutuu erityisesti suuremmissa kaupungeissa kasvavista asumiskustannuk-sista ja esimerkiksi (yli)velkaantumisesta.

74

Leipäjonon politiikka

”… jos valtio epäonnistuu tehtävässään köyhyyden poistamisessa, jätättekö köy-hät näkemään nälkää siihen asti, kunnes valtio – ehkä joskus – pystyy vastaamaan köyhyyden poistamisesta. Minusta on suorastaan järkyttävää tämä kaiken vastu-un siirtäminen valtiolle. Jos naapurissa on nälkää näkevä, ei minun kuulu auttaa. Vastuu on valtiolla! Alas Heikki Hursti. Hän rapauttaa hyvinvointivaltion!” – Heikki Paloheimo 2016.

Vaikka leipäjono on usein poliittisessa retoriikassa ja kansalaiskeskusteluissa (kuten edellä) käytetty termi, on leipäjonon ja ruoka-avun politisaatio ollut hidasta. EU-ruo-anjakelua on harjoitettu maassamme aina 1990-luvulta lähtien. Yksittäiset kunnat ovat alkaneet rahoittaa toimintaa. Raha-automaattiyhdistyksen30 määrärahoja on myön-netty ruoka-apua muun toiminnan ohessa jakaville järjestöille toiminta-avustuksina. Vuosi 2016 jää historiaan vuotena, jolloin sosiaali- ja terveysministeriö selkeämmin tunnusti ruoka-avun tarpeen ja myönsi sille toiminta-avustuksia (sosiaali- ja terveys-ministeriö 2016a; 2016b).

Ruoka-avun tutkimusta vaikeuttaa kuitenkin systemaattisen tiedonkeruun puute. Tämä tutkimus nostaa toivottavasti keskusteluun sen, miksi yhteisin verovaroin ra-hoitettavaa ruoka-aputoimintaa ja sen vaikuttavuutta ei mitata, arvioida tai haluta julkisissa keskusteluissa ylipäätään nähdä sosiaalipoliittisena tai edes poliittisena kysymyksenä. Aiheen kiertäminen ja depolitisaatio yhtä aikaa ruoka-aputoiminnan vakiintumisen ja vakiinnuttamisen kanssa on vaikea yhtälö. Vaikea siitä tulee, kun ruoka-apu nähdään enenevissä määrin kestävän kehityksen hengessä toimintana, jol-la päästään eroon hävikkiruoasta (esim. Hanssen ym. 2014; European Federation of Food Banks 2017), mutta yhtä aikaa sivuutetaan eriarvoisuutta tuottavat mekanismit. Ruoka-aputoimintaa perustellaan usein hävikin vähentämisellä. Käytännössä siis yh-teiskunnan pienituloiset kantavat vastuun hävikkitalkoissa, vaikka heidän ekologinen jalanjälkensä on jo ennestään muita pienempi. Kun hävikkiä paikataan loppupäästä, sivuuttaa ruoka-apurtoiminta keskustelun hävikin alkuperäisistä syistä, synnystä ja ylikulutuksesta.

Tiina Silvasti ja Jouko Karjalainen (2014) ovat todenneet, että köyhyys ja nälkä sosiaalisina pahoina tuntuvat putoavan poliittiselta agendalta, jos niistä ei pidetä yllä jatkuvaa poliittista painetta. Asunnottomuuden poistaminen tai vähintään vähentäminen on ollut kirjattuna hallitusohjelmiin, mutta leipäjonojen poistamista ei ole vielä kukaan vaatinut. Herää kysymys, miksi jo esimerkiksi entinen Stakes, nykyinen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, ei ole tutkinut ruoka-apuun turvautuvien hyvin-vointia ja huono-osaisuutta aiemmin systemaattisemmin? Entä miksi perusturvan riit-tävyyden arvioinnissa ei oteta huomioon paikkoja, jonne perusturva vuotaa? Harvas-sa ovat myös ne kunnat, jotka rahoittavat ruoka-apua tarjoavia järjestöjä, mutta jotka samalla vaatisivat toiminnan oheen esimerkiksi säännöllistä raportointia tai jonoissa käyvien ihmisten hyvinvoinnin selvittämistä, saati julkisiin palveluihin ohjaamista ja neuvontaa.

Ruoka-apu on yhtä aikaa sekä poliittinen mahdottomuus että mahdollisuus. Jokai-nen uusi ruoka-avun toimintamalli vakiinnuttaa toimintaa entisestään. EU-ruoanjakelu yhtenä tekijänä osaltaan sementoi suomalaista ruoka-apujärjestelmää: kun jotain pe-

30 Raha-automaattiyhdistys on vuodesta 2017 lähtien Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA.

75

rustetaan ja siihen tukeudutaan, on siitä vaikea irrottautua. Kun ruokaturva ja näl-kä on nähty kolmannen sektorin vastuulle kuuluviksi, käännös kohti julkista muuttuu hankalaksi. Tämän hyväksyminen aiheuttaa sen, että ruokaturvaa ei nähdä poliittisena kysymyksenä ja poliitikko voi myös vetäytyä vastuustaan. (Silvasti & Karjalainen 2014, 75.) Poliittiseksi mahdottomuudeksi ruoka-apu muodostuu myös siksi, että ruoka-hävikin hyödyntämiseksi kehitetään jatkuvasti uusia tapoja polttoaineista erilaisiin mobiilisovelluksiin.

Leipäjonoa ja ruoka-apua laajemmin voi pitää isobritannialaisen Big society, not big government -ajattelun hengessä myös poliittisena mahdollisuutena. Siinä universa-listisen hyvinvointivaltion elementtejä karsitaan ja korvataan kolmannen sektorin ja uskonnollisten yhteisöjen toimilla (mm. Lambie-Mumford 2013). Ajattelulle on ominaista yksilönvastuun sekä läheisavun painottaminen. Tutkimuksen mukaan ruoka-apuun turvautuvat ovat muuta väestöä useammin yksin asuvia, kokevat useammin yksinäisyyttä ja kokevat saavansa kaupungilta tukea, apua ja palveluita muita vähemmän, sekä ystäviltä ja sukulaisilta taloudellista tukea tarvittaessa mui-ta harvemmin (Ohisalo & Saari 2014, 129–130; Ohisalo ym. 2015b). Ruoka-apuun turvautuville ihmisille siis hyvinvointivaltion tarjoamat mahdollisuudet tukeen ja apuun tulisivat muita suurempaan tarpeeseen. 1990-luvun ja 2010-luvun esimerkit sosiaaliturvaan tehdyistä heikennyksistä ja yhtäaikaiset kolmannen sektorin vastuun kasvattamiseen tähdänneet toimet voi nähdä poliittisena mahdollisuutena säästää määrärahoja. Hyvinvointivaltion ”vuotava haava” on kyllä mahdollista tukkia, mut-ta vuoto ei lakkaa, jos sosiaaliturvaa ja -palveluita karsitaan, kun niitä päinvastoin pitäisi kehittää vastaamaan paremmin esimerkiksi niiden ihmisten tarpeita, joilla on useita yhtäaikaisia ongelmia.

Tutkimuksen rajoitteet ja tulevat tutkimustarpeet

Tässä tutkimuksessa käytetyt hyvinvoinnin mittarit antavat kuvan ihmisten koke-masta hyvinvoinnista, mutta jättävät paljon myös kertomatta. Leipäjonoissa ja muissa ruoanjakelupisteissä kierrätetty kyselylomake on kuitenkin ollut aineistonkeruuym-päristöön soveltuva melko nopean täytettävyytensä ja lyhyiden kysymystensä vuok-si31. Yksinkertaisia kysymykset eivät missään tapauksessa ole olleet, ja siksi aineistojen otoskoot ovat olleet positiivinen yllätys aineistonkerääjille. Koska kyse on subjektii-visista kokemuksista, kukin vastaaja on nähnyt hyvinvoinnin ja huono-osaisuuden määritelmät tavallaan. Kyselylomakkeessa olisi voinut käyttää jo aiemmin olemassa olevia hyvinvoinnin mittareita ja selvittää esimerkiksi ruoka-avussa käyvien ihmisten poliittista osallistumista. Kyselylomake kehitettiin pilottihankkeen tarpeisiin, enkä itse tutkijana ole päässyt vaikuttamaan sen sisältöön.

Syksyllä 2016 tehdyssä aineistonkeruussa kyselylomakkeessa selvitettiin uusina kysymyksinä muun muassa ruoka-avussa käymisen kestoa ja stressin kokemusta sekä toimeentulotuen alikäyttöön liittyviä kysymyksiä. Tässä vaiheessa pääsin myös itse muotoilemaan uusia kysymyksiä.

Jatkossa olisi tärkeää tutkia jonoihin päätyneiden ihmisten perhetaustoja ja aiem-paa elämänhistoriaa, mahdollisesti myös ruoka-apukokemusten ylisukupolvisuutta ja jonoihin johtaneen huono-osaisuuden juurisyitä.

31 Tutkimuksen luotettavuutta ja pätevyyttä avattiin edellisessä luvussa.

76

Tutkimuksen objektiivisuus ja eettisyys

Tutkija voi tuskin koskaan olla täysin arvovapaa toimija. Tämän tunnistan myös itse: jo tutkimusaiheen valintaan ovat kiistatta vaikuttaneet yksilölliset ominaisuu-teni, aiempi työhistoriani eriarvoisuuden ja huono-osaisuuden kysymysten paris-sa sekä arvoni ja käsitykseni hyvinvointivaltiosta, hyvinvoinnista ja sen edistämi-sestä. Politiikassa mukana olevana olen pitänyt tärkeänä mahdollisuutena päästä tarkastelemaan erästä suomalaisen hyvinvointivaltion huono-osaisuuden notkelmaa läheltä ja pohtimaan hyvinvoinnin vajeiden torjuntaa sosiologisen kulman lisäksi myös yhteiskuntapoliittisesta tulokulmasta. Arvoni vaikuttavat epäilemättä myös tutkimustulosten käyttöön. Itse tutkimuksen teossa tutkimuksen objektiivisuuteen on pyritty tukeutumalla olemassa oleviin teorioihin ja tutkimusyhteisössä koeteltuihin menetelmiin ja tutkimusasetelmiin. Kyselytutkimuksen kysymykset ja mittarit sekä niiden pohjalta tehdyt tutkimuskysymykset pohjaavat yhteiskuntatieteelliseen teoriaan ja aiempaan tutkimustietoon. Aineistonkeruussa kentällä tutkija ja tutkijayhteisö on pysynyt etäällä tutkittavista, jotka ovat täyttäneet kyselyt anonyymisti, pääosin itse ja vain paikoin avustettuina. Toisaalta aineistonkeruun aikana ja jälkeen tutkijoilla on ollut mahdollisuus kuulla paljon ihmisten kokemustietoa, joka ei ole suoraan istunut kyselylomakkeen kysymyksiin. Kentällä, mutta myös tutkimuksesta eri yliopistoilla, ammattikorkeakouluissa ja järjestöissä luennoidessa ja kentällä toimineiden opiskeli-joiden kanssa keskustellessa, olen oppinut lisää niin ruoka-aputoiminnan järjestämi-sestä, toimintaperiaatteista kuin ruokaa hakevien ihmisten elämäntilanteista. Tämä oppi on ollut korvaamaton lisä tutkimukselle.

Helen Longinon (2002) mukaan yksittäisen tutkijan mahdollisia yksittäisiä subjek-tiivisia vinoumia tärkeämpää on pohtia kokonaisen tutkijayhteisön toimintaa (mm. Koskinen 2016). Longinon kriteereitä tutkijayhteisön objektiivisuudesta lainaten tästä väitöstutkimuksesta on käyty jatkuvaa akateemista ja laajempaa yhteiskuntapoliittis-ta keskustelua erilaisissa tutkimusalan konferensseissa Suomessa ja ulkomailla kuin myös tieteellisissä julkaisuissa, sosiaalisessa mediassa ja perinteisissä medioissa, kuten radiossa, televisiossa ja lehdissä. Tutkimuksen teon aikana on huomioitu tutkimuk-selle osoitettu kritiikki: milloin uusia tutkimuskysymyksiä on noussut tutkimuksen teon ja sen esittelyn aikana, niihin on pyritty vastaamaan seuraavissa tutkimuksissa, tai milloin esimerkiksi yksittäisen artikkelin tutkimusasetelmaa on pitänyt muokata, niin on tehty. Tutkijayhteisöllä on ollut yhteiset standardit ja perustelut hyvinvoin-nin ja huono-osaisuuden määrittelylle ja matalan kynnyksen toimipaikoissa tehdyn aineiston keräämiselle, joilla on voitu vastata esitettyyn palautteeseen esimerkiksi koetun hyvinvoinnin mittaamisen tarpeellisuudesta. Lisäksi tutkijayhteisö on ollut keskenään tasa-arvoinen, kullakin on ollut omat roolinsa työssä ja jokainen on saanut äänensä kuuluviin taustastaan riippumatta.

Kuopion pilottihankkeesta lähtien on pidetty huolta siitä, että jokaisen vastaajan anonymiteettiä on kunnioitettu ja jokaista vastaajaa on kohdeltu ja kohdattu kunnioit-tavasti. Tutkijoiden yhteystiedot ovat olleet myös kyselyyn osallistuneiden tiedossa. Kaikista kerätyistä aineistoista on pyritty julkaisemaan tutkimusta. Akateemisen työn pirstaleisuus on paikoin tarkoittanut monen yhtäaikaisen artikkelin työstämistä, ja pit-kät vertaisarviointiprosessit ovat pitkittäneet entisestään aikaa aineistonkeruun ja tulos-ten julkaisemisen välillä. Aineistosta on kuitenkin julkaistu jo vuonna 2014 perusraportti (Ohisalo & Saari), josta esimerkiksi kyselyyn osallistuneet ja kyselyn tuloksia työssään tarvinneet ovat päässeet näkemään perusjakaumia. Tutkijana olen koettanut kautta väi-töskirjaprosessin osallistua parhaani mukaan aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun.

77

Oma tutkimuseettinen kysymyksensä on, olisiko koko kyselylomake pitänyt läh-tökohtaisesti suunnitella ja aineisto kerätä yhdessä leipäjonoissa käyvien ihmisten kanssa. Tällaisen enemmän osallistavan tutkimuksen toteuttaminen jatkossa olisi tärkeää, sillä kokemusasiantuntijoilla on paras tieto siitä, millaista elämä ruoka-avun varassa on.

mitä sitten ja kuka välittää?

Ollessani tutkijavaihdossa Oxfordin yliopistossa keväällä 2016 kuulin sekä omalle työlleni, että lähes kaikille opiskelijoiden, mutta myös professorien esittelemille tut-kimuksille esitettävän tärkeät kysymykset: so what and who cares? Leipäjonoista ja niitä laajemmasta hyväntekeväisyyteen perustuvasta ruoka-avusta voisi kirjoittaa lukuisia väitöskirjoja. Teema on sosiologisesti kiinnostava monesta eri näkökulmasta ja yhteiskuntapoliittisesti ajankohtainen ja tärkeä. Leipäjonoja on tutkittu lukuisin laadullisin ja paikallisin haastattelututkimuksin, mutta laajempia kyselytutkimuksia eri puolilla maata (tai Eurooppaa) ei ole tehty niin, että niistä olisi voitu tehdä määräl-lisiä päätelmiä. Yksittäisten leipäjonoissa käyvien ihmisten hyvin- ja pahoinvoinnin kokemuksia ei aiemmin ole voinut yleistää laajempaan ruoka-avussa käyvien ihmis-ten kokemusmaailmaan. Tämä tutkimus toivottavasti herättää enemmän kiinnostusta yhtäältä vaikeasti tutkittavien ryhmien tutkimisesta kyselytutkimuksin, mutta toi-saalta myös innostaa tutkijoita, kansalaisjärjestöjä ja poliitikkoja tarttumaan enem-män koetun hyvinvoinnin tutkimukseen, jossa hyvinvointi rakentuu objektiivisten ja subjektiivisten tekijöiden välisenä vuorovaikutuksena. (Simpura & Uusitalo 2011, 111; Vaarama 2010, 13–14). Tätä kautta on mahdollista myös pohtia yhteiskuntapolitiikan laajempaa keinovalikoimaa huono-osaisuuden vähentämiseksi. Sosiaaliturvatutki-muksessa olisi tärkeää huomioida ryhmiä, jotka jäävät väestötutkimuksissa sivuun ja joiden hyvinvoinnin vajeisiin ei päästä käsiksi.

Onko hyvinvointivaltio sitten muuttunut niin radikaalisti, että leipäjonot olisivat tulleet jäädäkseen? Luvussa kaksi esitettyjen hyvinvointivaltion kahdeksan kriteerin mukaan (Saari 2017, 39–41) Suomi on tänään ja huomennakin hyvinvointivaltio, mutta entistä vakavammin on otettava erityisesti pitkäaikaisesti viimesijaisen turvan varassa olevien määrän kasvu. On myös pohdittava, tuottaako hyvinvointivaltio objektiivista ja subjektiivista hyvinvointia myös kaikista heikoimmassa asemassa oleville. Lisäksi mitä enemmän kolmannelle sektorille ja yrityksille annetaan palveluiden tuottamis-vastuuta, sitä haastavammaksi nousee myös kysymys siitä, onko palveluiden vai-kutuksista saatavilla tietoa. Entä onko näillä tuottajilla halua muuttaa järjestelmässä olevia ja eriarvoisuutta tuottavia epäkohtia, vai vain paikata epäkohtien synnyttämiä väliinputoamisia?

Ruoka-apua paljon tutkinut Janet Poppendieck (1999) on puhunut ylävirta–alavir-ta-metaforasta; alavirralla asuva kansa ottaa hoivatakseen virrasta poimimiaan koreis-sa kelluvia vauvoja. Eräänä päivänä joku kysyy, mistä vauvat tulevat, mitä ylävirralla tapahtuu. Metaforaan istutettuna ruoka-apu on alavirran korjaavaa toimintaa, ja sitä aiheuttavat tekijät syntyvät ylävirrassa. Olisiko siis aika lähteä ylävirtaan? Leipäjo-noissa jonottavien hyvinvoinnin vajeita ei voi enää jättää huomiotta.

78

LÄHTeeT

Aaltio, E. (2013) Hyvinvointivaltio, Baumolin tauti ja väärät lääkkeet. Poliittinen talous 1(1). Http://www.poliittinentalous.fi/ojs/index.php/poltal/article/view/6/8 (luettu 29.10.2016).

Aalto, A.-M., Korpilahti, U., Sainio, P., Malmivaara, A., Koskinen, S., Saarni, S., Valkeinen, H. & Luoma, M.-L. (2013) Aikuisten geneeriset elämänlaatumittarit terveys- ja hyvinvointitutkimuksessa sekä terveys- ja kuntoutuspalvelujen vaikutusten arvioinnissa. Toimia-tietokanta, suositus 31.10.2013. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinninlaitos. Www.thl.fi/toimia/tietokanta/suositus/40 (luettu 15.1.2015).

Aalto, K. & Salama, H. (2016) Yhteinen pöytä -hanke osana Korson seurakunnan yhteisöruokailua. Sosiaalialan koulutusohjelma, opinnäytetyö. Diak Etelä: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Ahola, E. (2016) Budjettiehdotuksen 0,85 prosentin etuusleikkaukset – mitkä olisivat vaikutukset tuloihin ja tulon-jakoon? Helsinki: Kela. Http://blogit.utu.fi/tita/wp-content/uploads/sites/45/2016/08/ahola_policy_brief_31082016.pdf (luettu 17.12.2016).

Airio, I. (2013) (toim.) Toimeentuloturvan verkkoa kokemassa: Kansalaisten käsitykset ja odotukset. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.

Allardt, E. (1976) Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Helsinki: WSOY.Aristoteles (2012) Nikomakhoksen etiikka (Teokset VII). Helsinki: Gaudeamus.Bauman, Z. (2000) Liquid Modernity. Cambridge: Polity.Bazerghi, C., McKay, F. H. & Dunn, M. (2016) The Role of Food Banks in Addressing Food Insecurity : A

systematic review. Journal of Community Health 41(4), 732–740.Beck, U. (2006) Living in the world risk society. Economy and Society 35(3), 329–345.Biswas-Diener, R. & Diener, E. (2009) Making the Best of a Bad Situation: Satisfaction in the Slums of Cal-

cutta. Social Indicators Research 55(3), 261–278. Blomgren, J., Hiilamo, H., Kangas, O. & Niemelä, M. (2012) Growing inequalities and their impacts in Finland.

Gini Country Report for Finland.Bourdieu, P. (1986) The Forms of Capital. Teoksessa J. Richardson (toim.) Handbook of Theory and Research

for the Sociology of Education. New York: Greenwood, 241–258.Burton, N., Pakenham, K. & Brown, W. (2010) Feasibility and effectiveness of psychosocial resilience train-

ing: A pilot study of the READY program. Psychology, Health & Medicine 15(3), 266–277.Caplan, P. (2016) Big society or broken society? Food banks in the UK. Anthropology Today 32(1), 5–9.Caraher, M. & Coveney, J. (2016) (toim.) Food Poverty and Insecurity: International Food Inequalities. Springer

International Publishing 2016. Springer eBooks.Collard, D. (2006) Research on Well-Being. Some Advice from Jeremy Bentham. Philosophy of the Social

Sciences 36(3), 330–354.Diener, E. (2000) Subjective well-being: The science of happiness, and a proposal for national index. Ameri-

can Psychologist 55(1), 34–43.Diener , E., Suh, E. M., Lucas, R. E., & Smith, H. L. (1999) Subjective well-being: Three decades of progress.

Psychological Bulletin 125(2), 276-302. Doyal, L. & Gough, I. (1991) A Theory of Human Need. Basingstoke: Palgrave Macmillan.Dowler, E. & Lambie-Mumford, H. (2015) (toim.) Hunger, Food Poverty and Social Policy in Austerity.

Special themed issue Social Policy and Society 14(3).Dowler, E. (2014) Food banks and food justice in “Austerity Britain”. Teoksessa G. Riches & T. Silvasti

(toim.) First World Hunger Revisited. Food Charity or Right to Food? Basingstoke: Palgrave Macmil-lan, 160–175.

Eskelinen, N. (2016) Leipää ja luottamusta. Tutkimus luottamuksen tasoista ja yleistynyttä luottamusta ennustavista tekijöistä ruoka-avun asiakkaiden ja suomalaisen väestön keskuudessa. Pro gradu -tutkielma. Yhteiskun-tatieteiden laitos/sosiologia. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto.

79

Euroopan komissio (2016) Fighting poverty & exclusion through social investment. A European research perspec-tive. A Policy Review. Brussels: European Commission.

European Federation of Food Banks (FEBA) (2017) European Federation of Food Banks. Bourg la Reine. Https://www.eurofoodbank.eu (luettu 3.2.2017).

Eurostat (2017) European Union Statistics on Income and Living Conditions (EU-SILC). Luxembourg: Eurostat. Http://ec.europa.eu/eurostat/web/microdata/european-union-statistics-on-income-and-living-

conditions (luettu 10.5.2017).Evira (2013) Ruoka-apuun luovutettavat elintarvikkeet. Ohje. Helsinki: Evira. Https://www.evira.fi/

globalassets/tietoa-evirasta/lomakkeet-ja-ohjeet/elintarvikkeet/elintarvikehuoneistot/ruoka-apuohje_16035_2013.pdf (luettu 3.2.2015).

Findikaattori (2017a) Kotitalouksien kulutusmenot. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Http://www.findikaattori.fi/fi/23 (luettu 26.1.2017).

Findikaattori (2017b) Toimeentulotuki. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Http://www.findikaattori.fi/fi/67 (luettu 6.1.2017).

Garthwaite, K., Collins, P. & Bambra, C. (2015) Food for thought: an ethnographic study of negotiating ill health and food insecurity in a UK foodbank. Social Science & Medicine 132(1): 38–44.

Glasser, I., Hirch, E. & Chan, A. (2014) Reaching and enumerating homeless populations. Teoksessa R. Tourangeau, B. Edwards, T. Johnson, K. Wolter & N. Bates (toim.) Hard-to-Survey Populations. Cam-bridge: Cambridge University Press, 180–200.

Goffman, E. (1963) Stigma. Notes on the Management of Spoiled Identity. London: Penguin Books.Gordon, D. (2006) The Concept and Measurement of Poverty. Teoksessa Pantazis, C., Gordon, D. & Levitas,

R. (toim.) Poverty and Social Exclusion in Britain: The Millennium Survey. Bristol: Policy Press, 29–69.Griffin, L.J. (2007) Historical sociology, narrative and event-structure analysis. Fifteen years later. Sociologica

3(1), 1–17.Grönlund, H. (2012) Volunteerism as a mirror of individuals and society: reflections from young adults in Finland.

Academic dissertation. Faculty of Theology/Theology. Helsinki: University of Helsinki.Grönlund, K. & Wass, H. (2016) (toim.) Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015.

Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 28/2016. Helsinki: Oikeusministeriö.Gävert, T. (2016) Diakoniabarometri 2016. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 45. Helsinki: Kirkon

tutkimuskeskus.Haataja, A. (2014) Yksin asuvana EU:ssa – taloudellinen riski vai mahdollisuus? Teoksessa M. Niemelä

(toim.) Eurooppalaiset elinolot. Helsinki: Kela, 122–150.Haatanen, P. (1992) Suomalaisen hyvinvointivaltion kehitys. Teoksessa O. Riihinen (toim.) Sosiaalipolitiikka

2017. Näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Helsinki: WSOY, 31–67.Hagfors, R. & Kajanoja, J. (2010) Hyvän kehän hypoteesi. Teoreettista taustaa ja empiiristä arviointia. Nettityö-

papereita 11/2010. Helsinki: Kela. Hall, S. (1999) Identiteetti. Tampere: Vastapaino.Hanssen, O. J., Ekegren, P., Gram-Hanssen, I., Korpela, P., Langevad-Clifforth, N., Skov-Olsen, K., Silven-

noinen, K., Stare, M., Stenmarck, A. & Svanes, E. (2014) Food Redistribution in the Nordic Region: Experiences and results from a pilot study. TemaNord 2014:562. Nordic Council of Ministers.

Heikkilä, M. (1990) Köyhyys ja huono-osaisuus hyvinvointivaltiossa: Tutkimus köyhyydestä ja hyvinvoin-nin puutteiden kasautumisesta Suomessa. Sosiaalihallituksen julkaisuja 8. Helsinki: Sosiaalihallitus.

Heikkilä, M. & Uusitalo, H. (1997) (toim.) Leikkausten hinta. Tutkimuksia sosiaaliturvan leikkauksista ja niiden vaikutuksista 1990-luvun Suomessa. Helsinki: Stakes.

Heikkilä, M., Hänninen, S., Karjalainen, J., Kontula, O. & Koskela, K. (1994) Nälkä. Raportteja 153. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Heise, D. (1989) Modeling Event Structures. Journal of Mathematical Sociology 14, 139–169.Helliwell, J., Layard, R. & Sachs, J. (2016) (toim.) World Happiness Report 2016 Volume 1. Http://worldhappi-

ness.report/wp-content/uploads/sites/2/2016/03/HR-V1_web.pdf (luettu 2.3.2017).

80

Helne, T. (2004) Sosiaalivakuuttava hyvinvointiyhteiskunta? Teoksessa K. Hellsten & T. Helne (toim.) Vaku-uttava sosiaalivakuutus? Helsinki: Kela, 222–239.

Helne, T., Hirvilammi, T. & Laatu, M. (2012) Sosiaalipolitiikka Rajallisella Maapallolla. Helsinki: Kela. Helsingin kaupunki (2008) Leipäjonossa. Ruoka-aputyöryhmän selvitys 31.12.2008. Helsinki: Helsingin

kaupungin sosiaalivirasto.Hemerijck, A. (2011) 21st Century Welfare Provision is more than the “social insurance state”: A reply to

Paul Pierson. ZeS-Arbeitspapier, No. 03/2011.Hiilamo, H. (2016) Miten perustulokokeilu onnistuisi? Yhteiskuntapolitiikka 81(3), 343–351.Hiilamo, H., Pesola, U. & Tirri, S. (2008) Kirkon ruoka-apu. Teoksessa S. Hänninen, J. Karjalainen, K.-M.

Lehtelä & T. Silvasti (toim.) Toisten pankki – Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Helsinki: Stakes, 115–124.Hiilamo, H. & Saari, J. (2010) (toim.) Hyvinvoinnin uusi politiikka – johdatus sosiaalisiin mahdollisuuksiin. A

tutkimuksia 27. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu. Hippi, K. (1997) Köyhyys, nälkä ja ruokajono. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalipolitiikan laitos/sosiaalipolitiikka.

Turku: Turun yliopisto.Hjelm, K. (2015) Leipää ja sirkusta – kokemuksellinen köyhyys leipäjonoasiakkaiden näkökulmasta. Pro gradu

-tutkielma. Yhteiskuntatieteiden laitos/sosiaalityö. Kokkola: Kokkolan yliopistokeskus Chyde-nius.

Hochschild, A. (2016) Strangers in Their Own Land. New York: The New Press.Hoffrén, J. (2010) Hyvinvoinnin mittaaminen vaatii uusia työkaluja. Tieteessä tapahtuu. Http://ojs.tsv.fi/index.

php/tt/article/viewFile/3078/2828 (luettu 2.9.2016).Hoffrén, J., Lemmetyinen, I. & Pitkä, L. (2010) Esiselvitys hyvinvointi-indikaattoreista. Mittareiden vertailu ja

kehittämiskohteet. Sitran selvityksiä 32. Helsinki: Sitra.Hopgood, T., Asher, I., Wall, C., Grant, C., Stewart, J., Muimuiheata, S. & Exeter, D. (2010). Crunching the

Numbers: The Affordability of Nutritious Food for New Zealand Children. Nutrition and Dietetics 67(4), 251–257.

Hudson, J., Lunt, N., Hamilton, C., Mackinder, S., Swift, C. & Meers, J. (2016) Nostalgia narratives? Pejora-tive attitudes to welfare in historical perspective: survey evidence from Beveridge to the British Social Attitudes Survey. Journal of Poverty and Social Justice 24(3), 227–243.

Hämäläinen, K. (2006) Ettei totuus unohtuisi – Ruoka-avun tarve Porissa. Pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntati-eteiden laitos/sosiaalipolitiikka. Tampereen yliopisto: Tampereen yliopiston Porin yksikkö.

Hämäläinen, T., J. (2014) In search of coherence: sketching a theory of sustainable well-being. Teoksessa T. J. Hämäläinen & J. Michaelson (toim.) Well-being and beyond. Broadening the Public and Policy Discourse. Chaltenham & Northampton: Edward Elgar, 17–67.

Hänninen, S. & Karjalainen, J. 1994 (toim.) Kirjeitä nälästä. Helsinki: Stakes.Hänninen, S., Karjalainen, J. & Lehtelä, K.-M (2007) (toim.) Pääsy kielletty! Poiskäännyttämisen politiikka ja

sosiaaliturva. Helsinki: Stakes.Hänninen, S., Karjalainen, J., Lehtelä, K.-M. & Silvasti, T. (2008) (toim.) Toisten pankki: Ruoka-apu hyvinvoin-

tivaltiossa. Helsinki: Stakes.Isola, A.-M., Turunen, E. & Hiilamo, H. (2016) Miten köyhät selviytyvät Suomessa? Yhteiskuntapolitiikka

81(2), 150–160.Isola, A.-M., Larivaara, M. & Mikkonen, J. (2007) (toim.) Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Helsinki: Kustan-

nusosakeyhtiö Avain.Jokinen, A., Juhila, K. & Suoninen, E. (2012) Kategoriat, kulttuuri & moraali. Tampere: Vastapaino.Jokivuori, P. & Hietala, R. (2007) Määrällisiä tarinoita. Monimuuttujamenetelmien käyttö ja tulkinta. Helsinki:

WSOY. Julkunen, R. (2001) Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino.Juntunen, E., Grönlund, H. & Hiilamo, H. (2006) Viimeisellä luukulla. Tutkimus viimesijaisen sosiaaliturvan

aukoista ja diakoniatyön kohdentumisesta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2006:7. Helsinki: Kirkkohallitus.

81

Kahneman, D. & Deaton, A. (2010) High income improves evaluation of life but not emotional well-being. PNAS 107(38), 16489–16493. DOI: 10.1073/pnas.1011492107.

Kainulainen, S. (2014) Raha ja rakkaus hyvinvoinnin lähteinä. Yhteiskuntapolitiikka 79(5), 485–497.Kainulainen, S. (2011) Hyvinvointitutkimuksen kehityslinjat Suomessa. Teoksessa J. Saari (toim.) Hyvin-

vointi: Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, 140–165.Kainulainen, S. (1998) Elämäntapahtumat ja elämään tyytyväisyys eri sosiaaliluokissa. Kuopion yliopiston ju-

lkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 62. Kuopio: Kuopion yliopisto.Kainulainen, S., Karppinen, K. & Saari, J. (2013) Ruoka-avun kohdentuminen Turussa. Selvitys leipää jonottavien

ihmisten hyvinvoinnista. Turku: Diakonia-ammattikorkeakoulu.Kainulainen, S. & Saari, J. (2013) Koettu huono-osaisuus Suomessa. Teoksessa M. Niemelä & J. Saari (toim.)

Huono-osaisten hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Kela, 22–42.Kajanoja, J. (2015) Rakenteelliset uudistukset ja inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Kansantaloudellinen

aikakauskirja 111(2), 241–244.Kangas, O., Niemelä, M. & Raijas, A. (2013) (toim.) Takaisin perusteisiin. Perusturvan riittävyys kulutuksen

näkökulmasta. Helsinki: Kela.Kangas, O. & Ritakallio, V.-M. (1996) Kuka on köyhä? Köyhyys 1990-luvun puolivälin Suomessa. Sosiaali- ja

terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Tutkimuksia 65. Helsinki: Stakes.Karisto, A., Takala, P. & Haapola, I. (1998) Matkalla nykyaikaan: Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan

muutos Suomessa. Helsinki: WSOY.Karjalainen, J. (2008) Nälkä-äläkästä Nälkäryhmään. Tutkimus, ruokapankit ja politiikka lehdistössä. Teok-

sessa S. Hänninen, J. Karjalainen, K.-M. Lehtelä & T. Silvasti (toim.) Toisten pankki – Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Helsinki: Stakes, 69–114.

Karp, D., Yoels, W., Vann, B. & Borer, M. (2016) Sociology in Everyday Life Fourth Edition. Illinois: Waveland Press, Inc.

Karppinen, K., Kainulainen, S., Saari, J., Hyrkkäinen, K. & Kaipainen, K. (2013) Ruoka-apu Mikkelissä. Selvi-tys leipää jonottavien ihmisten hyvinvoinnista. Diakonia-ammattikorkeakoulun D Työpapereita 65. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Karvonen, S. & Kestilä, L. (2014) Nuorten aikuisten syrjäytymisvaaraan liittyvä huono-osaisuus. Teoksessa M. Vaarama, S. Karvonen, L. Kestilä, P. Moisio & A. Muuri (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 160– 176.

Kauppinen, T. M., Martelin, T., Hannikainen-Ingman, K. & Virtala, E. (2014) Yksin asuvien hyvinvointi – Mitä tällä hetkellä tiedetään? Työpaperi: 2014_027. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Kela (2013) Kansalaiskysely 2013. Helsinki: Kela.Kettings, C., Sinclair, J. & Voevodin, M. (2009) A healthy diet consistent with Australian health recom-

mendations is too expensive for welfare-dependent families. Australian And New Zealand Journal Of Public Health 33(6), 566–572.

Kettunen, P. (2012) Hyvän kehän kerrokset ja rajat. Teoksessa A. Alaja (toim.) Kriisikierteestä hyvän kehään. Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2012. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö, 13–36.

Kirkkohallitus (2016) Kirkon diakoniarahaston avustustoiminta v. 2015. Kirkon diakoniarahasto. Helsinki: Kirkkohallitus. Http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/E3537B3D390324C5C22578E10047CB71/$FILE/KDR%202015.pdf (luettu 14.1.2017).

Koivula, U.-M., Ohisalo, M. & Saari, J. (2013) Kyselytutkimus ruoka-avusta Tampereella. ”Tää on Tampereen paras paikka.” Tietotuotannon ja laadunarvioinnin julkaisuja D6/2013. Tampere: Tampereen kaupunki.

Kontula, O. & Koskela, K. (1993) Taloudellisen laman terveysvaikutuksia 1992–1993. Sosiaali- ja terveysminis-teriö, julkaisuja 10. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Korhonen, R. (2013) Leipäjono. Teoksessa V.-T. Huotarinen (toim.) Taskunovellit. Hämeenlinna: Karisto, 9–16.Korkman, S. (2011) Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta? Helsinki: Taloustieto Oy.Korpela S. (2008) Elintarviketuki Euroopan yhteisön vähävaraisille. Ohjelman kehitys ja merkitys vuosien

1987–2008 aikana. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos/historia. Turku: Turun yliopisto.

82

Kortetmäki, T. & Silvasti, T. (2017) Charitable food aid in a Nordic welfare state – A case for environmental and social injustice. Food Policy (tulossa).

Koskinen, I. (2016) Objektiivisuus humanistisissa tieteissä. Niin & Näin 4/2016.Koskinen, S., Martelin, T., Notkola, I., Notkola, V., Pitkänen, K., Jalovaara, M., Mäenpää, E., Ruokolainen,

A., Ryynänen, M. & Sjöberg, I. (2007) (toim.) Suomen väestö. Helsinki: Gaudeamus.Kuivalainen, S. (2013) (toim.) Toimeentulotuki 2010-luvulla. Tutkimus toimeentulotuen asiakkuudesta ja

myöntämiskäytännöistä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportteja 9/2013. Helsinki: Tervey-den ja hyvinvoinnin laitos.

Kuivalainen, S. & Niemelä, M. (2010) From Universalism to Selectivism: The Ideational Turn of the Anti-Poverty Policies in Finland. Journal of European Social Policy 20(3), 263–276.

Kuivalainen, S., Airio, I., Hiilamo, H. & Niemelä, M. (2005) Suomalainen köyhyyspolitiikka. Teoksessa J. Saari (toim.) Köyhyyspolitiikka. Johdatus sosiaalipolitiikan ytimeen. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, 63–120.

Kunnallisalan kehittämissäätiö (2014) Ruoka-apuun ja -hävikkiin liittyvää uutisointia vuonna 2014. Koonnut Maria Ohisalo (Itä-Suomen yliopisto, UEF). Linkkilista. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö. Http://www.kaks.fi/sites/default/files/Linkkilista_leip%C3%A4_2014.pdf (luettu 3.2.2015).

Kuusi, P. (1961) 60-luvun sosiaalipolitiikka. Helsinki: WSOY.Kuusinen-James, K. & Saastamoinen, A.-R. (2013) Leipäjonoja vai kynsiä? Tutkimus Lahden leipäjonoissa. Lahti:

Päijät-Hämeen ja Itäisen Uudenmaan Sosiaalialan osaamiskeskus Verso.Kuvaja, S. (2002) Ruokapankeista vaikuttamisen foorumeille. Näkökulmia kirkon yhteiskuntavastuuseen. Kirkko-

palvelujen julkaisuja numero 8. Helsinki: Kirkkopalvelut.Laihiala, T., Kallio, J. & Ohisalo, M. (2017) Perceived Shame. Research on Finnish Society. (Artikkeli tulossa)Laihiala, T. & Ohisalo, M. (2017a) Leipäjonot sukupuolisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ilmentäjinä. So-

siologia 54(2), 128–149.Laihiala, T. & Ohisalo, M. (2017b) Sosiaalipummit leipäjonossa? – Kansalaisten käsityksiä huono-osaist-

en ansaitsevuudesta. Teoksessa J. Saari (toim.) Sosiaaliturvariippuvuus. Sosiaalipummit Oleskeluy-hteiskunnassa? Tampere: Tampere University Press, 230–255.

Laipio, K., Saari, J., Honkalampi, K., Saarinen, P. & Blåfield, E. (2014) Terveysneuvontapiste Portin asiakkaat Kuopiossa: Suonensisäisten huumeiden käyttäjien hyvinvointi sekä palveluiden ja tulonsiirtojen käyttö. Kuopio: Kuopion kaupunki.

Laitinen, K., Uhlbäck, S., Eskelinen, N. & Saari, J. (2017) Sumuisten sielujen hyvinvointi – Terveysneuvon-tapisteiden asiakkaiden hyvinvointi ja palvelujärjestelmään kiinnittyminen. Helsinki: Diakonia-ammat-tikorkeakoulu.

Lambie-Mumford, H. (2014) The right to food and the rise of charitable emergency food provision in the United Kingdom. Sheffield: University of Sheffield. Http://etheses.whiterose.ac.uk/7227 (luettu 23.4.2015).

Lambie-Mumford, H. (2013) “Every town should have one”: emergency food banking in the UK. Journal of Social Policy 2013;42, 73–89.

Larsen, C. A. (2008) The Institutional Logic of Welfare Attitudes: How Welfare Regimes Influence Public Support. Comparative Political Studies 41(2), 145–168.

Lehtelä, K.-M. & Kestilä, L. (2014) Kaksi vuosikymmentä ruoka-apua. Teoksessa M. Vaarama, S. Karvonen, L. Kestilä, P. Moisio & A. Muuri (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2014. Helsinki: Terveyden ja hy-vinvoinnin laitos, 270–281.

Lehtinen, A.-R., & Aalto, K. (2014) Viitebudjettien päivitys vuodelle 2013. Mitä kohtuullinen elämä maksaa? Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuksia ja selvityksiä 3/2014. Helsinki: Kuluttajatutkimus-keskus.

Lehtinen, A.-R., Varjonen, J., Raijas, A., Aalto, K. & Pakoma, R. (2010) Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen min-imin viitebudjetit. Kuluttajatutkimuskeskus, julkaisuja 4/2010. Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus. Https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/152360/Mita_elaminen_maksaa.pdf?sequence=1 (luettu 3.2.2017).

83

Lettenmeier, M., Hirvilammi, T., Laakso, S., Lähteenoja, S. & Aalto, K. (2012) Material Footprint of Low-Income Households in Finland – Consequences for the Sustainability Debate. Sustainability 4(7), 1426–1447.

Lindenberg, S. (1996) Continuities is the theory of social production functions. Teoksessa H. Ganzeboom & S. Lindenberg (toim.) Verklarende sociologie; opstellen voor Reinhart Wippler. Thela Thesis: Amster-dam, 171–184.

Longino, H.E. (2002) The Fate of Knowledge. Princeton University Press, Princeton.Loopstra, R., Reeves, A., Taylor-Robinson, D., Barr, B., McKee, M. & Stuckler, D. (2015) Austerity, sanctions,

and the rise of food banks in the UK. BMJ, Clinical research ed. 350. ISSN 0959-8138 DOI: 10.1136/bmj.h1775 (luettu 4.5.2016).

Loopstra, R. & Tarasuk, V. (2015) Food Bank Usage Is a Poor Indicator of Food Insecurity: Insights from Canada. Social Policy and Society 14(3), 443-455.

Malkavaara, M. (2002) Nälkä ja köyhyys kirkon asiaksi: Näkökulmia laman ja markkinakilpailun aikaan. Teoksessa V. Mäkinen (toim.) Lasaruksesta leipäjonoihin: Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: At-ena Kustannus, 283–312.

Marmot, M. (2005) The Status Syndrome: How Social Standing Affects Our Health and Longevity. New York: Times Books.

Marshall, T. H. (1950) Citizenship and Social Class: And Other Essays. Cambridge: University Press.Maslow, A. (1954) Motivation and Personality. New York: Harper & Row Publishers.Massa, I., Lillunen, A. & Karisto, A. (2006) Ruokaan liittyvät uudet merkitykset. Teoksessa T. Mononen &

T. Silvasti (toim.) Ruokakysymys. Helsinki: Gaudeamus, 156–182.Mattila-Aalto, M. (2012) Oppimista ja syrjäytymisen ehkäisemistä oma-avun yhteisössä. Tapaus leipäjono.

Aikuiskasvatus 32(1), 6–16.Maurer, D. & Sobal, J. (1995) Eating agendas: Food and nutrition as social problems. New York: Transaction

Publishers. Mauss, M. (1999) Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Suomentaneet Jouko Nur-

miainen ja Jyrki Hakapää. Paradeigma-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.Merton, R. (1968) The Matthew effect in science: The reward and communication system of science. Science

(199), 55–63.Metsähuone, P. (2001) Köyhyyden häpeä. Pelastusarmeijan ruoka-avun hakijoiden kokemuksia köyhyydestä 1990-lu-

vun Suomessa. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, selvityksiä 2002:16. Helsinki: Helsingin kau-pungin sosiaalivirasto.

Metsämuuronen, J. (2009) Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä 4 – tutkijalaitos. Helsinki: Interna-tional Methelp Oy.

Metteri, A. (2012) Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Tampere: Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö.

Moisio, P., Lehtelä, K.-M., & Mukkila, S. (2014) Estimating the Poverty Reduction Effect of Tax and Ben-efit Policies in Finland 1993–2013. Using a Microsimulation Method. Discussion Paper No. 14/06 October 2014. Https://appam.confex.com/appam/int16/webprogram/Paper15982.html (luettu 12.10.2015).

Moisio, P., Mukkila, S., Ilmakunnas, I., Mäkinen, L. & Saikkonen, P. (2016) Perusturvan riittävyys ja köyhyys. Tutkimuksesta tiiviisti: 2016_023; Suomen sosiaalinen tila: 2/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvin-voinnin laitos. Http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131346/URN_ISBN_978-952-302-743-5.pdf?sequence=1 (luettu 1.12.2016).

Mononen, T. & Silvasti, T. (2006) Ruokakysymys. Näkökulmia yhteiskuntatieteelliseen elintarviketutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.

Mood, C. (2010) Logistic regression: Why we cannot do what we think we can do, and what we can do about it. European sociological review 26(1), 67–82.

Mullainathan, S. & Shafir, E. (2013) Scarcity: Why Having Too Little Means So Much. New York: Picador.

84

Myrdal, G. (1944) An American Dilemma. The Negro Problem and Modern Democracy. New York: Harper & Row Publishers.

Mäki, S. (2005) Leipäjonon arki. Pro gradu -tutkielma. Taloustieteen laitos/kuluttajaekonomia. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Määttä, A. (2012a) Perusturva ja poiskäännyttäminen. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja A Tutkimuk-sia 36. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Määttä, A. (2012b) Perusturvan poiskäännytetyt. Yhteiskuntapolitiikka 77(2), 145–156.Niemelä, M. (2014) (toim.) Eurooppalaiset elinolot. Helsinki: Kela.Niemelä, M. (2004) Sidotut menot taloudellisen toimeentulon mittaamisessa. Yhteiskuntapolitiikka 69(6),

594–607.Niemelä, M. & Pajula, H. (2014) Kansalaisten ja yhteistyökumppanien mielikuvat ja arviot Kelan toiminnasta

2000-luvulla. Sosiaali- ja terveysturvan selosteita. Helsinki: Kela. Niemelä, M. & Raijas, A. (2012) Kohtuullinen kulutus ja perusturvan riittävyys. Näkökulmia kohtuullisen ku-

lutuksen määrittelyyn ja mittaamiseen. 80/2012 Sosiaali- ja terveysturvan selosteita. Helsinki: Kela.Niemelä, M. & Saari, J. (2013) (toim.) Huono-osaisten hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Kela. Nolan, B. & Whelan, C. T. (2011) Poverty and Deprivation in Europe. Oxford: Oxford University Press.Nummenmaa, L. (2008) Käyttäytymistieteiden tilastolliset menetelmät. Helsinki: Tammi.Nurminen, I. (2016) Lakialoite laiksi elintarvikelain muuttamisesta. Lakialoite LA 29/2016 vp. Helsinki:

Eduskunta. Https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lakialoite/Documents/LA_29+2016.pdf (luettu 26.7.2016).

Nussbaum, M. (2011) Creating Capabilities. Harvard: Harvard University Press.M. Nussbaum & A. Sen (1993) The quality of life. New York: Routledge.Nykänen, A.-S. (2015) Suuri köyhyyskysely. Helsingin Sanomat 20.12.2015. Http://www.hs.fi/sunnuntai/

a1450417761263 (luettu 6.1.2016).OECD (2013) OECD Guidelines on Measuring Subjective Well-being. OECD Publishing. Paris: OECD. Http://

dx.doi.org/10.1787/9789264191655-en (luettu 22.11.2016).Ohisalo, M. (2013) EU:n ruoka-apuohjelman vaikutus ruoka-avun vakiintumiseen Suomessa. Teoksessa M.

Niemelä & J. Saari (toim.) Huono-osaisten hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Kela, 146–170.Ohisalo, M., Eskelinen, N., Laine, J., Kainulainen, S. & Saari, J. (2013) Avun tilkkutäkki – suomalaisen ruoka-

apukentän monimuotoisuus. Espoo: Raha-automaattiyhdistys.Ohisalo, M., Laihiala, T., Kouvo, A., Kahma, N. & Saari, J. (2017) Subjective well-being of the recipients of food

aid in the capitals of Finland, Greece and Lithuania. (Käsikirjoitus)Ohisalo, M., Laihiala T. & Saari, J. (2015a) Huono-osaiset hyvinvoinnin keskellä: ruoka-avussa ja tervey-

sneuvontapisteissä käyvien elämässä pärjääminen ja hyvinvointikokemukset. Teologinen Ai-kakauskirja 120(4), 291–309.

Ohisalo, M., Laihiala, T. & Saari, J. (2015b) Huono-osaisuuden ulottuvuudet ja huono-osaisuuden kasau-tuminen leipäjonoissa. Yhteiskuntapolitiikka 80(5), 435–446.

Ohisalo, M. & Määttä, A. (2014) Viimeisen luukun jälkeen – ruoka-avussa käyvien paikka julkisessa palvelu- ja tulonsiirtoverkossa. Teoksessa M. Ohisalo & J. Saari (toim.) Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö, 42–58.

Ohisalo, M. & Saari, J. (2014) (toim.) Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö.

van Oorschot, W. (2000) Who Should Get What and Why? On Deservingness Criteria and the Conditionality of Solidarity among the Public. Policy & Politics 28(1), 33–48.

Ovaskainen M-L., Paturi, M., Harald, K., Laatikainen, T. & Männistö, S. (2012) Aikuisten ruokavalinnat ja sosioekonomiset erot Suomessa. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 49(2), 132–139.

Palosuo, H. (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa A. Kaiho-vaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Parviainen, A. (2013) Vallan ja resistanssin koreografioita kaupunkitilassa. Tieteessä tapahtuu 30(1), 13–16.

85

Peltonen, L. (2004) Paikallisen hallintatavan muutos – Tampereen aseveliakselin tie rintamalta regiimiksi. Yhteiskuntasuunnittelu 42(3–4), 30–50.

Pessi, A. & Saari J. (2011) (toim.) Hyvien ihmisten maa – auttaminen kilpailukyky-yhteiskunnassa. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Piela, M. (2013) Kuka välittää? Televisiodokumentti. Helsinki: Silva Mysterium.Poppendieck, J. (2000) Hunger in the United States: Policy Implications. Nutrition 16(7–8), 651–653.Poppendieck, J. (1999) Sweet Charity? Emergency Food and the End of Entitlement. New York: Penguin Books.Purhonen, S., Gronow, J., Heikkilä, R., Kahma, N. & Toikka, A. (2014) Suomalainen maku: Kulttuuripääoma,

kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus.Rahkonen, O., Talala, K., Sulander, T., Laaksonen, M., Lahelma, E., Uutela, A. & Prättälä, R. (2007) Koettu

terveys. Teoksessa H. Palosuo, S. Koskinen, E. Lahelma, R. Prättälä, T. Martelin, A. Ostamo, I. Kes-kimäki, M. Sihto, K. Talala, E. Hyvönen & E. Linnanmäki (toim.) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojen muutokset 1980−2005. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2007:23. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 65–73.

Rauhala, P.-L., Simpura, J. & Uusitalo, H. (2000) Hyvinvoinnin tutkimusperinteet, hyvinvointipolitiikka ja 1990-luvun uudet avaukset. Yhteiskuntapolitiikka 65(3), 191–207.

Rauhala, U. (1988) Huono-osaisen muotokuva. Sosiaali- ja terveysministeriön suunnitteluosasto, julkaisuja 7/1988. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Raunio, K. (2006) Syrjäytyminen. Sosiaalityötä kiinnostavia näkökumia. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry.

Rehula, J. (2016) Vastaus kirjalliseen kysymykseen kolmannen sektorin ruoka-avun järjestämisen toimintaedelly-tyksistä. Vastaus kirjalliseen kysymykseen KKV 146/2016 vp. Helsinki: Eduskunta. Https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Kysymys/Documents/KKV_146+2016.pdf#search=ruoka%2Dapu (luettu 12.12.2016).

Riches, G. (1997) First World Hunger. Food Security and Welfare Politics. London: Macmillan Press Ltd.Riches, G. & Silvasti, T. (2014) (toim.) First World Hunger Revisited. Food Charity or Right to Food? Basingstoke:

Palgrave Macmillan.Riches, G. & Tarasuk, V. (2014) Canada: Thirty Years of Food Charity and Public Policy Neglect. Teoksessa

G. Riches & T. Silvasti (toim.) First World Hunger Revisited. Food Charity or Right to Food? Basingstoke: Palgrave Macmillan, 42–56.

Riihelä, M. & Suoniemi, I. (2015) Tuloliikkuvuus ja köyhyyden pysyvyys. Teoksessa H. Taimio (toim.) Hyvinvointivaltio 2010-luvulla – mitä kello on lyönyt? Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos, 170–188.

Ringen, S. (1988) Direct and indirect measures of poverty. Journal of Social Policy 17(3), 351–365.Rocha, C. (2014) A Right to Food Approach: Public Food Banks in Brazil. Teoksessa G. Riches & T. Silvasti

(toim.) First World Hunger Revisited. Food Charity or Right to Food? Basingstoke: Palgrave Macmil-lan, 29–41.

Roivainen, I., Heinonen, J. & Ylinen, S. (2011) Köyhä byrokratian rattaissa. Helsinki: Kunnallisalan kehit-tämissäätiö.

Ronson, D. & Caraher, M. (2016) Food Banks: Big Society or Shunting Yards? Successful Failures. Teoksessa M. Caraher & J. Coveney (toim.) Food Poverty and Insecurity: International Food Inequalities. Springer eBooks. Springer International Publishing 2016, 79–88.

Roos, J.P. & Hoikkala, T. (1998) (toim.) Elämänpolitiikka. Helsinki: Gaudeamus.Ruokaosuuskunta Kaupunkilaisten oma pelto. Nimimerkki olirepo@gmail.com (2015) Miten myös vähä-

varaiset pääsisivät mukaan toimintaan? 29.12.2015. Http://ruokaosuuskunta.fi/2015/solidaarisuus (luettu 15.5.2016).

Ruotsalainen, P. (2011) Jäävätkö tuloerot pysyvästi suuriksi? Hyvinvointikatsaus 1/2011. Helsinki: Tilas-tokeskus.

Saari, J. (2017) (toim.) Sosiaaliturvariippuvuus. Sosiaalipummit Oleskeluyhteiskunnassa? Tampere: Tampere University Press.

86

Saari, J. (2016) (toim.) Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus.Saari, J. (2015) Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Helsinki: Gaudeamus. Saari, J. (2011a) Eriarvoisuus kasvun ja työllisyyden Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 76(1), 78–84.Saari, J. (2011b) (toim.) Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Helsinki: Gaudeamus. Saari, J. & Ervasti, H. (2011) Onnellisuus hyvinvointivaltiossa. Teoksessa J. Saari (2011b) (toim.) Hyvinvointi.

Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, 191–218.Saari, J., Hämäläinen, L., Kaitokari, P. & Honkalampi, K. (2012) Kuopion Ruokajonot 2012: Hyvinvointi, palve-

lujen ja tulonsiirtojen käyttö ja ruokajonojen laatu. Kuopio: Kuopion kaupunki.Saarijärvi, S. & Hokkanen, M. (2014) ”Mun toiveet on hyvin pieniä. Tai ei ne oo pieniä, ne on mulle tosi suuria.”

Ruoka-apua tarvitsevien lapsiperheiden kokemuksia ja ajatuksia arjestaan ja tulevaisuudestaan. Sosiaalialan koulutusohjelma, opinnäytetyö. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu.

Salmi, M. (2008) Rakenteellinen välinpitämättömyys riski lasten tulevaisuudelle. Futura 27(4).Salonen, A. S. (2016) Food for the soul or the soul for food - Users’ perspectives on religiously affiliated food charity

in a Finnish city. Academic dissertation. Faculty of Theology/Church Sociology. Helsinki: University of Helsinki.

Salonen, A. S. (2014) The Christmas celebration of secondary consumers: Observations from food banks in Finland. Published online before print July 7, 2014. Journal of Consumer Culture. Http://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/1469540514541881 (luettu 17.9.2015).

Saukko, E. (2015) Kilpailu lahjoituksista. Rahankeräysmarkkinoiden muutos Suomessa 2000-luvun alussa. Janus 23(1), 3–25.

Seligman, M. (2011) Flourish – New Understanding of Happiness and Well-being and How to Achieve Them. London: Nicholas Brealey.

Sen, A. (1985) Commodities and Capabilities. Amsterdam: North - Holland.Siiki, A.-M. (2008) Myllypuron ruokajono – esimerkki hyvinvointiköyhyydestä. Teoksessa S. Hänninen, J.

Karjalainen, K.-M. Lehtelä & T. Silvasti (toim.) Toisten pankki: Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Hel-sinki: Stakes, 127–161.

Siiki, A.-M. (2006) ”Se on ihan ehdoton se leipäjono.” Selviytymistä köyhyydessä. Pro gradu -tutkielma. Yhteiskun-tapolitiikan laitos/sosiaalityö. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Silvennoinen, K., Koivupuro, H.-K., Katajajuuri, J.-M., Jalkanen, L., & Reinikainen, A. (2012) Ruokahävikki suomalaisessa ruokaketjussa: Foodspill 2010–2012 -hankkeen loppuraportti. Helsinki: Maa- ja elintar-viketalouden tutkimuskeskus.

Silvasti, T. (2015) Food aid – normalising the abnormal in Finland. Social Policy and Society 14(3), 471–482.Silvasti, T. (2011) Ruoka-avun vakiinnuttaminen Suomessa. Tarpeen ja oikeutuksen jäljillä. Janus 19(3),

279–289. Silvasti, T. (2008) Elintarvikejärjestelmä globalisoituu – Ruokaturvasta yksityinen liikesuhde? Teoksessa S.

Hänninen, J. Karjalainen, K.-M. Lehtelä & T. Silvasti (toim.) Toisten pankki: Ruoka-apu hyvinvointi-valtiossa. Helsinki: Stakes, 241–262.

Silvasti, T. & Karjalainen, J. (2014) Finland: Hunger in a Nordic welfare state. Teoksessa G. Riches & T. Silvasti (toim.) First World Hunger Revisited. Food Charity or Right to Food? Basingstoke: Palgrave Macmillan, 72–86.

Simmel, G. (2005) Suurkaupunki ja moderni elämä: Kirjoituksia vuosilta 1895–1917. Helsinki: Gaudeamus.Simmel, G. (1971) The Poor. Teoksessa D. Levine (toim.) Georg Simmel. Chicago: Chicago Press.Simpura, J. & Uusitalo, H. (2011) Hyvinvointi ja sosiaalinen kehitys. Teoksessa J. Saari (2011b) (toim.) Hy-

vinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, 106–139. Smith, T. (2014) Hard-to-survey populations in comparative perspective. Teoksessa R. Tourangeau, B. Ed-

wards, T. Johnson, K. Wolter & N. Bates (2014) Hard-to-Survey Populations. Cambridge: Cambridge University Press, 21–36.

Soininvaara, O. (2013) Meritokratia ja henkinen köyhyysloukku. Savon Sanomat 13.10.2013. Http://www.soininvaara.fi/2013/10/14/meritokratia-ja-henkinen-koyhyysloukku (luettu 1.20.2017).

87

Soininvaara, O. (2003) Yhteiskunnallinen tutkimus ja päätöksenteko. Suomen Kuvalehti 39/2003. Http://www.soininvaara.fi/Kolumnit_Suomen_kuvalehti/kolumnit_SK_39_2003.html (luettu 1.2.2017).

Sotkanet.fi (2017a) Elämänlaatunsa hyväksi tuntevien osuus. Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi 2005–2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Sotkanet.fi (2017b) Terveytensä keskitasoiseksi tai sitä huonommaksi kokevien osuus. Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi 2005–2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Sotkanet.fi (2017c) Toimeentulotuen saajien osuudet. Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanet.fi 2005–2017. Hel-sinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Sosiaali- ja terveysministeriö (2017) Edistetään terveyttä ja hyvinvointia sekä vähennetään eriarvoisuutta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Http://stm.fi/hankkeet/terveys-ja-hyvinvointi (luettu 2.5.2017).

Sosiaali- ja terveysministeriö (2016a) Sosiaali- ja terveysministeriö jakoi valtionavustuksia hyvinvointia ja terveyt-tä lisäävien käytäntöjen levittämiseen. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Http://stm.fi/artikkeli/-/

asset_publisher/sosiaali-ja-terveysministerio-jakoi-valtionavustuksia-hyvinvointia-ja-terveytta-lisaavien-kaytantojen-levittamiseen (luettu: 26.1.2017).

Sosiaali- ja terveysministeriö (2016b) Yli miljoona euroa valtionapua erityisen tuen tarpeessa olevien auttamiseksi. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/yli-miljoona-euroa-valtionapua-erityisen-tuen-tarpeessa-olevien-auttamiseksi (luettu: 15.1.2017).

Stiglitz, J., Sen, A. & Fitoussi, J.-P. (2009) Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress. Paris: Insee. Http://www.insee.fr/fr/publications-et-services/dossiers_web/stiglitz/doc-commission/RAPPORT_anglais.pdf (luettu: 3.5.2015).

Sun, S., Chen, J., Johannesson, M., Kind, P. & Burström, K. (2015) Subjective Well-Being and Its Asso-ciation with Subjective Health Status, Age, Sex, Region, and Socio-economic Characteristics in a Chinese Population Study. Journal of Happiness Studies. Published online: 10 January 2015

Https://openarchive.ki.se/xmlui/bitstream/handle/10616/45122/10.1007_s10902-014-9611-7.pdf?sequence=3&isAllowed=y (luettu 2.11.2016).

Suomen perustuslaki (1999) Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. Https://www.finlex.fi/fi/laki/ajanta-sa/1999/19990731 (luettu 4.3.2015).

Suomen virallinen tilasto (SVT) (2016) Pienituloisuuden kehitys Suomessa 1987–2015. Helsinki: Tilastokeskus. Http://www.stat.fi/til/tjt/2015/01/tjt_2015_01_2016-12-21_kat_001_fi.html (luettu 10.1.2017).

Suomen virallinen tilasto (SVT) (2015a) Tulonjakotilasto. Tuloerot (kansainvälinen vertailu) 2015, 3 Kotital-ouden elinvaihe ja pienituloisuus. [Verkkojulkaisu]. Helsinki: Tilastokeskus. Http://www.stat.fi/til/tjt/2015/01/tjt_2015_01_2017-03-03_kat_003_fi.html (luettu 22.2.2017).

Suomen virallinen tilasto (SVT) (2015b) Tulonjaon kokonaistilasto. Tuloerot 2015, 1. Tuloerojen kehitys Suomes-sa vuodesta 1995 vuoteen 2015. [Verkkojulkaisu]. Helsinki: Tilastokeskus. Http://www.stat.fi/til/tjkt/2015/02/tjkt_2015_02_2016-12-20_kat_001_fi.html (luettu 18.2.2017).

Suomen virallinen tilasto (SVT) (2013) Tulonjakotilasto [verkkojulkaisu]. Tulot, asuminen ja asumismenot 2013, 4. Tuloerojen muutos Suomessa pitkällä aikavälillä. Helsinki: Tilastokeskus. Http://www.stat.fi/til/tjt/2013/04/tjt_2013_04_2015-05-25_kat_004_fi.html (luettu: 9.11.2016).

Tanskanen, A. & Danielsbacka, M. (2015) Ovatko vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys yhteydessä onnel-lisuuteen? Yhteiskuntapolitiikka 80(5), 469–481.

Tarasuk, V., Dachner, N. & Loopstra, R. (2014) Food banks, welfare, and food insecurity in Canada. British Food Journal 116(9), 1405–1417.

Tarkiainen, L., Martikainen, P., Laaksonen, M. & Valkonen, T. (2012) Trends in life expectancy by income from 1988 to 2007: decomposition by age and cause of death. Journal of Epidemiology & Community Health 66(7), 573–578.

Taylor-Gooby, P. (2004) (toim.) New Risks, New Welfare: The Transformation of the European Welfare State. Oxford: Oxford University Press.

88

Teittinen, P. (2016) Yli satatuhatta euroa päätyi perussuomalaisten kansanedustajaa lähellä oleville yh-distyksille – THL arvioi kilpailevan ruoka-apuhankkeen kirkkaasti paremmaksi. Helsingin Sanomat 14.10.2016. Http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002925610.html (luettu 2.12.2016).

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016a) Hyvinvointi. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Https://www.thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/hyvinvointi (luettu 17.2.2016).

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016b) Suomalaisten ravitsemus ja ruokailu. Helsinki: Terveyden ja hyvin-voinnin laitos. Https://www.thl.fi/fi/web/elintavat-ja-ravitsemus/ravitsemus/suomalaisten-ravitse-mus-ja-ruokailu (luettu 16.11.2016).

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2015) Perusturvan riittävyyden arviointiraportti 2011–2015. THL Työpape-reita 1–2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Thoits, P. (1995) Stress, Coping, and Social Support Processes: Where Are We? What Next? Journal of Health and Social Behavior 35, 53–79.

Toivo, M. & Häikiö, L. (2016) Niukkuuden ajan sosiaalipolitiikka. Teoksessa A. Halmetoja, P. Koistinen & S. Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo. Tampere: Tampere University Press, 140–149.

Tourangeau, R., Edwards, B., Johnson, T., Wolter, K. & Bates, N. (2014) Hard-to-Survey Populations. Cam-bridge: Cambridge University Press.

Townsend, P. (1979) Poverty in the United Kingdom. London: Allen Lane and Penguin Books.Tuori, K. (2014) Sosiaalioikeus. Helsinki: WSOY.Turunen, S., Ohisalo, M., Petrovskaja, V. & Tukiala, A.-K. (2012) Kuka käy leipäjonossa? Pääkaupunkiseudun

ruoanjakotutkimuksen tuloksia. Työpapereita 1, 2012. Helsinki: Pääkaupunkiseudun sosiaalialan os-aamiskeskus (Socca).

Törmälehto, V.-M. (2015) Kuinka keskittynyttä varallisuus on? Tieto & trendit 5/2015. Helsinki: Tilastokeskus. Http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/142/ (luettu 6.5.2016).

Urbaani sanakirja (2015) Hakusana ’sipsikaljaveganismi’. Https://www.urbaanisanakirja.com/word/sipsi-kaljaveganismi/ (luettu 2.3.2017).

Uusitalo, L., Nyberg, H., Pelkonen, M., Sarlio-Lähteenkorva, S., Hakulinen-Viitanen, T. & Virtanen, S. (2012) Imeväisikäisten ruokinta Suomessa vuonna 2010. Terveyden hyvinvoinnin laitoksen Raportteja 8/2012. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Uusitalo, S. (2016) Tarinoita leipäjonosta. Diakoniaa.net. Http://diakoniaa.net/?s=Tarinoita+leip%C3%A4jonosta (luettu 7.11.2016).

Vaarama, M. (2013) Kaikenikäisille Hyvä Suomi – Sukupolvipolitiikalla sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään hyvinvointiyhteiskuntaan. Työpaperi 18/2013. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Vaarama, M., Karvonen, S., Kestilä, L., Moisio, P. & Muuri, A. (2014) Suomalaisten hyvinvointi 2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Vaarama, M., Moisio, P. & Karvonen, S. (2010) Suomalaisten hyvinvointi 2010. Helsinki: Terveyden ja hyvin-voinnin laitos.

Valtioneuvoston kanslia (2015) Ratkaisujen Suomi. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015. Http://valtioneuvosto.fi/documents/10184/1427398/Ratkaisujen+Suomi_FI_YHDISTET-TY_netti.pdf/801f523e-5dfb-45a4-8b4b-5b5491d6cc82 (luettu 2.7.2015).

Veenhoven, R. (2007) ”Subjective Measures of Well-being”. Human Well-being: Concept and Measurement. Teoksessa M. McGillivray (toim.) Studies in Development Economics and Policy. London: Palgrave Macmillan, 214–239.

Veenhoven, R. (1996) Developments in satisfaction-research. Social Indicators Research 37, 1–46.Vidgen, H. (2016) (toim.) Food Literacy: Key concepts for health and education. London & New York: Rout-

ledge.Virokannas, E. (2014) Vertaisten ja ammattilaisten jäsenyyskategoriat huumeidenkäyttäjille suunnatussa

katuklinikkatyössä. Yhteiskuntapolitiikka 79(6), 657–668.Vähätalo K. (1994) Suomalainen huono-osaisuuden tutkimus 1980- ja 1990-luvulla. Teoksessa M. Heikkilä

& K. Vähätalo (toim.) Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Helsinki: Gaudeamus, 7–31.

89

Walker, R. (2014) The Shame of Poverty. New York: Oxford University Press.Ward, G. (2015) Is Happiness a Predictor of Election Results? Centre for Economic Performance Discussion

Paper No 1343, LSE. London: London School of Economics.Waste to Taste -kiertotaloushanke (2017) Helsinki: From Waste to Taste ry. Http://waste2taste.com (luettu

2.2.2017).Watts Miller, W. (2000) Durkheimian Time. Time & Society 9(1), 5–20.Wexler, M. N. (2015) Re-thinking queue culture: The commodification of thick time. The International Journal

of Sociology and Social Policy, 35(3), 165–181.Wajcman, J. (2008) Life in the fast lane? Towards a sociology of technology and time. The British Journal of

Sociology 59(1), 59–77.White, S. & Blackmore, C. (2016) (toim.) Cultures of Wellbeing. Method, Place, Policy. New York: Palgrave

MacMillan.Wilkinson, R. & Pickett, K. (2011) Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi. Hel-

sinki: HS kirjat.Yhdistyneet kansakunnat (2017a) ICESCR - International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights.

New York: Yhdistyneet kansakunnat. Http://www.ohchr.org/EN/ProfessionalInterest/Pages/CE-SCR.aspx (luettu 3.1.2017).

Yhdistyneet kansakunnat (2017b) Universal Declaration of Human Rights. New York: Yhdistyneet kansakun-nat. Http://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/Language.aspx?LangID=fin (luettu 17.1.2017).

Zerubavel, E. (1976) Private Time and Public Time: The Temporal Structure of Social Accessibility and Professional Commitments. Social Forces 58(1), 38–58.

JULKAISEmATTOmAT LÄHTEET

Lyytikäinen, M. (2016) S-ryhmän vähittäiskaupan suunnittelujohtajan sähköpostihaastattelu. Paloheimo, H. (2016) Kommentti. Eriarvoisuusvarasto-ryhmä. Facebook.com. Ruoka-apuun liittyvä kes-

kustelu. 23.10.2016.

90

LIITTeeT

LIITE 1. RUOKA-APUTUTKImUS 2012-2014

Ole hyvä ja vastaa kysymyksiin valitsemalla vaihtoehto, joka parhaiten kuvaa tilan-nettasi tai kokemuksiasi. Kyselyssä ei kysytä henkilötietoja.

1. Kun ajattelet elämääsi viimeisen kuukauden aikana, oletko tuntenut itsesi

Jatkuvasti melko usein Joskus Hyvin harvoin

Tyytyväiseksi elämään

Tyytyväiseksi elintasoosi

Tyytyväiseksi fyysiseen terveyteesi

Tyytyväiseksi henkiseen terveyteesi

Masentuneeksi

Yksinäiseksi

Nälkäiseksi

2. Seuraavassa esitetään erilaisia väittämiä. Valitse se vaihtoehto, joka vastaa parhaiten käsitystäsi.

Täysin samaa mieltä

Osin samaa mieltä

ei samaa, eikä eri mieltä

Osin eri mieltä

Täysin eri mieltä

Tunnen itseni huono-osaiseksi

Pärjään elämässäni

Ihmisiin voi luottaa

Viranomaisiin voi luottaa

Tuloni riittävät menoihini

Pystyn huolehtimaan veloistani

Saan kaupungilta riittävästi tukea, apua ja palveluita

Saan seurakunnalta riittävästi tukea, apua ja palveluita

Tulevaisuudessa elämäni on parempaa

Saan ystäviltäni ja sukulaisiltani taloudellista tukea tarvittaessa

Minulla on ongelmia päihteiden (kuten alkoholin tai huumeiden) käytössä

91

3. Seuraavassa luetellaan kunnan, Kelan ja eläkelaitosten tarjoamia palveluja ja tulon-siirtoja. Mitä niistä olet saanut viimeisen kahden kuukauden aikana?

Olen saanut

Olen hakenut, mutta en ole saanut

en ole hakenut

Toimeentulotukea

Opintotukea

Asumistukea

Vammaisetuuksia

Sairauspäivärahaa

Äitiys-, isyys- tai vanhempainpäivärahaa

Lasten kotihoidon tukea

Työmarkkinatukea / työttömyysturvan peruspäivärahaa

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa

kansaneläkettä

Työkyvyttömyyseläkettä

Työttömyyseläkettä

Työeläkettä iän perusteella

4. Seuraavassa luetellaan kunnan, seurakunnan ja Kelan palveluja. Mitä niistä olet käyttänyt viimeisen kahden kuukauden aikana?

Olen käyttänyt Olen hakenut, mutta en ole

saanut

en ole käyttänyt

Mielenterveyspalveluja

Päihdepalveluja

Sosiaalitoimiston palveluja

Terveyskeskuksen palveluja

kelan palveluja (kuntoutus, terapia jne.)

Seurakunnan palveluja (diakoniatyö)

Työvoimatoimiston palveluja (työttömyysasiat)

92

5. Seuraavassa esitetään erilaisia väittämiä ruoanjakelusta. Valitse se vaihtoehto, joka vastaa parhaiten käsitystäsi

Täysin samaa mieltä

Osin samaa mieltä

Ei samaa, eikä eri mieltä

Osin eri mieltä

Täysin eri mieltä

Ruoanjakelu on pärjäämiseni kannalta välttämätöntä.

Ruoan hakeminen on minulle nöyryyttävää.

Ruoanjakelu on järjestetty hyvin.

en halua, että naapurini tai sukulaiseni näkevät minut hakemassa ruokaa.

Ruokajonossa on ihmisiä, jotka eivät tarvitsisi ruokaa.

Jaettu ruoka on laadukasta.

Muiden ihmisten tapaaminen ruokajonossa on minulle tärkeää.

6. Seuraavassa kysytään eräitä taustakysymyksiä sinusta ja mahdollisista kotitalouden muista jäsenistä. Ympyröi sopiva vaihtoehto.

Sukupuoli mies Nainen

Kansalaisuus Suomen kansalainen muu

Ikä (täysinä vuosina) 16-25 26-35 36-45 46-55 56-65 Yli 65

koulutus Perus- tai kansakoulu Lukio- tai ammattikoulu

Opisto- tai yliopisto

Työtilanne Töissä pysyvästi

Töissä määrä- tai osa-

aikaisesti

Työtön tai lomautettu

Opiske-lija

koto-na eläkeläinen

Asumismuoto Omistus-asunto

Vuokra-asunto

kunnan vuokra-asunto

Tuki-asunto Asunnoton

Ruokapankin asiakas viimeisen vuoden

aikanaJoka viikko keskimäärin joka

toinen viikko

keski-määrin kerran

kuukau-dessa

Muutaman kerran vuo-dessa

käyn myös muissa ruuanjakelupisteissä en Joka

viikko

keski-määrin

joka toinen viikko

keski-määrin kerran

kuukau-dessa

Muutaman kerran vuodessa

Ruuanhaku Vain itselle Itselle ja perheelle Itselle ja muille

93

7. Vastaa seuraaviin kohtiin numeroin.

kotitalouden jäsenetAikuisten lukumäärä:

___________Lasten lukumäärä:

___________

kuinka paljon kotitaloutesi käytössä on kuukau-dessa rahaa pakollisten asunto, ruoka- yms. menojen jälkeen? Vastaa sadan euron tarkkuudel-la:___________€

Kiitos vastauksestasi!

94

LIITE 2. PORTTI-TUTKImUS 2013

Ole hyvä ja vastaa kysymyksiin valitsemalla vaihtoehto, joka parhaiten kuvaa tilan-nettasi tai kokemuksiasi. Kyselyssä ei kysytä henkilötietoja.

Jatkuvasti Melko usein Joskus Hyvin harvoin

Tyytyväiseksi elämään

Tyytyväiseksi elintasoosi

Tyytyväiseksi fyysiseen terveyteesi

Tyytyväiseksi henkiseen terveyteesi

Masentuneeksi

Yksinäiseksi

1. Kun ajattelet elämääsi viimeisen kuukauden aikana, oletko tuntenut itsesi

2. Seuraavassa esitetään erilaisia väittämiä. Valitse se vaihtoehto, joka vastaa parhaiten käsitystäsi

Täysin samaa mieltä

Osin samaa mieltä

ei samaa, eikä eri mieltä

Osin eri mieltä

Täysin eri mieltä

Tunnen itseni huono-osaiseksi

Pärjään elämässäni

Ihmisiin voi luottaa

Viranomaisiin voi luottaa

Tuloni riittävät menoihini

Pystyn huolehtimaan veloistani

Saan kaupungilta riittävästi tukea, apua ja palveluita

Saan seurakunnalta riittävästi tukea, apua ja palveluita

Tulevaisuudessa elämäni on parempaa

Saan ystäviltäni ja sukulaisiltani taloudellista tukea tarvittaessa

Huumeiden käyttö aiheuttaa minulle ongelmia

Alkoholin käyttö aiheuttaa minulle ongelmia

95

3. Seuraavassa luetellaan kunnan, Kelan ja eläkelaitosten tarjoamia palveluja ja tu-lonsiirtoja. Mitä niistä sinä tai muut perheenjäsenesi on saanut viimeisen kahden kuukauden aikana?

Olen saanut

Olen hakenut, mutta en ole saanut

En ole hakenut

Toimeentulotukea

Opintotukea

Asumistukea

Vammaisetuuksia

Sairauspäivärahaa

Äitiys-, isyys- tai vanhempainpäivärahaa

Lasten kotihoidon tukea

Työmarkkinatukea / työttömyysturvan peruspäivärahaa

Ansiosidonnaista työttömyysturvaa

kansaneläkettä

Työkyvyttömyyseläkettä

Työttömyyseläkettä

Työeläkettä iän perusteella

4. Seuraavassa luetellaan kunnan, seurakunnan ja Kelan palveluja. Mitä niistä olet käyttänyt viimeisen kahden kuukauden aikana?

Olen käyttänyt

Olen hakenut, mutta en ole saanut

en ole käyttänyt

Mielenterveyspalveluja

Päihdepalveluja

Sosiaalitoimiston palveluja

Terveyskeskuksen palveluja

kelan palveluja (kuntoutus, terapia jne.)

Seurakunnan palveluja (diakoniatyö)

Työvoimatoimiston palveluja (työttömyysasiat)

96

5. Seuraavassa esitetään erilaisia väittämiä käyttämiesi palvelujen laadusta ja omasta motivaatiosta muutokseen. Valitse se vaihtoehto, joka vastaa parhaiten käsitystäsi

Täysin samaa mieltä

Osin samaa mieltä

ei samaa, eikä

eri mieltä

Osin eri

mieltä

Täysineri

mieltä

Nautin huumeiden käytöstä

Olen ollut viimeisen vuoden aikana huolissani huumeiden käytöstäni

Olen väsynyt huumeiden käyttööni

Minusta on tärkeää tehdä muutos huumeiden käytössäni

Olen valmis tekemään töitä aikaansaadakseni muutoksen huumeiden käytössäni

Tarvitsen ammattiapua muuttaakseni huumeiden käyttöäni

Voin saada oikealaista apua ammattilaisilta

Ammattiavun hakeminen on minulle nöyryyttävää.

Portin apu on järjestetty hyvin.

en halua, että naapurini tai sukulaiseni näkevät minut Portissa.

97

6. Seuraavassa kysytään eräitä taustakysymyksiä sinusta ja mahdollisista kotitalou-den muista jäsenistä. Ympyröi sopiva vaihtoehto.

Sukupuoli mies Nainen

kansalaisuus Suomen kansalainen Muu

Ikä (täysinä vuo-sina)

16-25 26-35 36-45 46-55 56-65 Yli 65

Minkä ikäisenä aloitit suonensi-

säisten huumeiden käytön?

Alle 18 vuoti-aana

18-25 26-35 36-45 46-55 Yli 55- vuo-tiaana

koulutusPerus- tai

kansa-koulu jäi kesken

Perus tai kan-sakoulu Lukio- tai ammattikoulu Opisto- tai yliopisto

Työtilanne Töissä pysy-västi

Töissä mää-rä- tai osa-ai-kaisesti

Työtön tai lo-

mautettu

Työkokei-lussa

Opiskelijakotona eläkeläinen

Asumismuoto Omistus-asunto

Vuokra-asunto

kunnan vuokra-asunto

Tukiasunto Asunnoton

Ruokapankin (lei-päjonon) asiakas viimeisen vuoden

aikana

en ole Joka viikko keskimäärin kerran kuu-kaudessa

Muutaman kerran vuodessa

Tuomittu huumei-den käytön takia viimeisen kahden vuoden aikana?

Valitse kaikki sinuun sopivat

ei Sakkoa Yhteiskuntapalvelua ehdollista vankeutta

ehdotonta vankeutta

Osallistuu uskon-nollisen yhteisön

toimintaan

ei lainkaan Satunnaisesti (muutaman kerran vuodessa)

Säännöllisesti (use-ammin kuin kerran

kuukaudessa)

7. Vastaa seuraaviin kohtiin numeroin.

kotitalouden jäsenet Aikuisten lukumäärä: ___________

Lasten lukumäärä:___________

kuinka paljon kotitaloutesi käytössä on kuukaudes-sa rahaa pakollisten asunto, ruoka- yms. menojen

jälkeen? Vastaa sadan euron tarkkuudella:___________€

Kiitos vastauksestasi!

98

LIITE 3. KESKEISIÄ KÄSITTEITÄ (AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ)

Absoluuttinen vs. suhteellinen köyhyysKeskeisin köyhyystutkimuksen jako kulkee absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden välillä: Absoluuttisessa köyhyydessä on kyse ruoan, asunnon, lämmön ja muiden perustarpeiden puutteista. Suhteellinen köyhyys on perustarpeita laajempi resurssi-vajeisiin liittyvä kysymys; voiko yksilö tai perhe hankkia ravitsevaa ruokaa, osallistua yhteiskunnan moniin toimintoihin, asua säällisesti tai elää muuten ympäröivän yh-teiskuntansa mukaista elämää. (Mm. Gordon 2006; Townsend 1979).

ElintasoElintasolla viitataan usein ihmisten käytettävissä oleviin aineellisiin resursseihin, ku-ten palveluihin, tuloihin, tulonsiirtoihin tai tavaroihin.

ElämänlaatuElämänlaadun (quality of life) käsitettä käytetään usein koetun hyvinvoinnin sy-nonyymina. Elämänlaatu syntyy siitä, kuinka ihminen arvioi elämänsä monien eri ulottuvuuksien “hyvyyttä”. Näihin arvioihin vaikuttavat ihmisten suhtautuminen elämäntapahtumiin, luonne, elämän merkityksellisyyden kokemus, tyytyväisyys ja tyytyväisyys työhön ja sosiaalisiin suhteisiin. (Diener ym. 1999.) Tässä työssä käyte-tään subjektiivisen, koetun hyvinvoinnin käsitettä.

ElämääntyytyväisyysElämääntyytyväisyydellä tarkoitetaan ihmisen arviota elämästään kokonaisuudessa, ei vain hetkellistä tyytyväisyyden tunnetta (mm. OECD 2013). Hard-to-survey populations (H2S)On tutkimusperinne, jossa laajoissa väestökyselyissä tavoittamattomat tai vahvasti ali-edustetut väestöryhmät pyritään tavoittamaan tutkimuksen piiriin. Perinne kattaa erilaisia vaikeasti tutkittavia väestöryhmiä, joiden kohdalla tutkimus vaikeutuu yh-destä tai useammasta seuraavasta syystä: ryhmästä ei tiedetä tarkkaa perusjoukkoa, ryhmää on vaikea tunnistaa (tiettyjä vastaajien ominaisuuksia ei tiedetä tai ne ovat piilossa mahdollisesti häpeästä johtuen), ryhmää on vaikea löytää tai kontaktoida (esimerkiksi liikkuvat ryhmät), ryhmää on vaikea suostutella tutkittavaksi tai ryh-mää on vaikea haastatella esimerkiksi kielimuurien vuoksi (mukaillen Tourangeau ym. 2014).

Huono-osaisuusKuten köyhyys, myös huono-osaisuus on vain tulonjakoa laajempi konstruktio. Se on elintason, elämänlaadun ja elämäntavan eroja suhteessa hyvinvoivaan väestöön (Saari 2015). Keskeisiä huono-osaisuuden ulottuvuuksia ovat taloudellinen, sosiaali-nen ja terveydellinen huono-osaisuus (Raunio 2006; Karvonen & Kestilä 2014). Suuri osa suomalaisista on nykyisellään universaalien sosiaaliturvaetuuksien tai erilaisten palveluiden piirissä. He eivät silti ole huono-osaisia. Tästä osasta väestöä erottautuu tarveharkintaisilla, residuaaleilla, etuuksilla elävien ryhmiä, joihin kansalaiskeskus-teluissa helposti istutetaan ”sosiaalipummien” ja erilaisten ansaitsemattomien tai kunniattomien köyhien leimoja (Saari 2017; Van Oorschot 2000).

99

Huono-osaisuus ja huono-osaisuuden notkelmatHuono-osaisia ovat pääosin hyvinvoivan valtaväestön ala- tai ulkopuolelle sijoittuvat, erilaisiin huono-osaisuuden notkelmiin sijoittuvat ryhmät, kuten esimerkiksi asun-nottomat, ruoka-avun saajat, oikeuspsykiatrian potilaat ja muu laitosväestö sekä suo-nensisäisten huumeiden käyttäjät (Saari 2015, 20). Huono-osaisuuden notkelmissa huono-osaisuus kasautuu ja tiivistyy yhteiskunnan reunoille. Notkelma on kielikuva yhteiskunnan marginaalille, mutta myös usein kolmannen sektorin matalan kynnyk-sen palveluille, joissa huono-osaiset tulevat näkyviksi ja joista huono-osaisten ryhmiä voidaan paikallistaa heidän jäädessään erilaisten väestötason tutkimusten ulkopuo-lelle. (Saari 2015, 20.)

Hyvinvointi

Absoluuttinen vs. suhteellinen hyvinvointi (resurssien mukaan tarkasteltuna)Hyvinvointia ja sen puutteita (huono-osaisuutta) voidaan mitata absoluuttisin ja suh-teellisin kriteerein. Voidaan mitata käytettävissä olevien resurssien absoluuttista mää-rää (esim. tukia ja tuloja), käytettävissä olevien resurssien määrää suhteessa väestön keskitasoon (esim. eri etuuksien käytön yleisyys suhteessa väestöön) ja voidaan mitata objektiivisesti esimerkiksi koettuun elintasoon tyytyväisyyden suhdetta väestön kes-kimääräiseen elintasoon tyytyväisyyteen.

Koettu, subjektiivinen vs. objektiivinen hyvinvointiKoettu, subjektiivinen, hyvinvointi eroaa resurssipohjaisesta (tai ulkoapäin arvioidus-ta, objektiivisesta) hyvinvoinnista; niukat elinolot saatetaan kokea tyydyttäviksi, jos ne eivät poikkea liikaa ympäröivän yhteisön elintasosta tai odotuksista, tai jos henkilö ei odota parempaa tai tiedä siitä. Yksilön aktiivinen mukanaolo yhteiskunnassa tai toisaalta siitä syrjäytyminen riippuu ympäröivän yhteiskunnan laatuvaatimuksista, siitä, mitä kussakin yhteiskunnassa, tiettyinä aikoina pidetään normaalina ja vallit-sevana. Tällöin ”ihmisarvoinen elämä” määrittyy kunkin ajan ja vallitsevien yhteis-kuntaolojen mukaan. (Niemelä & Raijas 2012, 5.) Koettu hyvinvointi syntyy myös käsityksestä, millainen oma elintaso ja status pitäisi olla ja niiden vertailusta saavutet-tuun tilaan (mm. Kainulainen & Saari 2013; Wilkinson & Pickett 2009; Marmot 2005).

Hyvinvointi tässä tutkimuksessaTämän väitöskirjan artikkeleissa 2–4 käytetyn kyselylomakkeen koetun hyvinvoinnin mittari rakentuu THL:nkin käyttämän WHOQOL-BREF-elämänlaatumittarin pohjal-ta, jossa 26 kysymyksestä yksi kuvaa yleistä terveydentilaa (general health), toinen yleistä elämänlaatua (overall quality of life) ja loput 24 mittaria kuvaavat fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja elinympäristöön liittyvää tyytyväisyyttä. Kaksi ensin mai-nittua mittaria ovat myös Siegwart Lindenbergin (1996) Social Production Function (SPF) -teorian keskiössä. Teoriassa koettu hyvinvointi on yhtäältä fyysistä ja toisaalta sosiaalista hyvinvointia. Lindenbergin mukaan ihmiset pyrkivät jatkuvasti näihin kahteen päätavoitteeseen (major goals). Niitä rakentavat ensisijaiset välineelliset ta-voitteet (first-order instrumental goals) tai perustarpeet, joita ovat fyysisen hyvin-voinnin osalta tyytyväisyys ja virikkeellisyys ja sosiaalisen hyvinvoinnin osalta status, käyttäytymiseen liittyvä hyväksyttävyys ja kiintymys. Tässä tutkimuksessa koettu hyvinvointi rakentuu sekä WHOQOL-BREF-elämänlaatumittarin, että Lindenbergin teorian pohjalta elintasoon ja elämääntyytyväisyydestä ja fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen tyytyväisyydestä.

100

Hyvän kehäRobert Hagfors ja Jouko Kajanoja (2010) ovat puhuneet hyvän kehän hypoteesista, jossa positiiviset asiat tuottavat positiivisia seurausvaikutuksia: sijoittamalla ihmis-ten hyvinvointiin, lisätään eriarvoisuuden vähenemisen, terveyden parantumisen ja terveysmenojen laskun kautta sosiaalista pääomaa. Tämä puolestaan vahvistaa inhi-millistä pääomaa ja lisää tuottavuutta ja ihmisten hyvinvointia sekä vaikuttaa positii-visesti kansalaisten luottamukseen ja tukeen hyvinvointivaltiota kohtaan.

Inhimillinen pääomaInhimillisellä pääomalla ei tarkoiteta vain koulutusta, vaan myös laajemmin tietotai-toa; yksilön kokemuksia, luovuutta, sosiaalisia taitoja ja esimerkiksi sitoutuneisuutta. (Kajanoja 2015.)

KöyhyysriskiKöyhyysriskiä (at-risk-of-poverty rate) käytetään pienituloisuusasteen rinnakkais-terminä ja sillä tarkoitetaan ns. pienituloisuusrajan alapuolelle jäävien osuutta koko väestöstä. ”Pienituloisuusraja perustuu kotitalouksien kulutusyksikköä kohden las-kettuun käytettävissä olevan rahatulon mediaaniin. EU-jäsenvaltioissa pienituloisiksi katsotaan ne, joiden tulot jäävät pienemmiksi kuin 60 % väestön mediaanista.” (Suo-men virallinen tilasto 2016.)

OnnellisuusVaikka hyvinvointi- ja onnellisuustutkimuksesta ja -politiikoista puhutaan usein rin-nakkain, tässä tutkimuksessa keskitytään koetun hyvinvoinnin määrittelyyn ja mit-taamiseen onnellisuus-termin sijaan. Onnellisuus on lukuisten tekijöiden, kuten gee-nien, yksilöpsykologian ja lähiyhteisön sosiaalisten suhteiden summa ja harvemmin voimakkaasti ja välittömästi sosioekonomisesti latautunutta. Eräs tunnetuimmista psykologisista onnellisuusteorioista, Martin Seligmanin (2011) PERMA-teoria jakaa elämääntyytyväisyyden (onnellisuuden) viiteen osaan; positiiviset tunteet (Positive emotions), kiinnittyneisyys omaan elämään ja merkityksellisiin tapahtumiin (Enga-gement), myönteiset ihmissuhteet (Relationships), elämän mielekkyys (Meaning and purpose) ja saavutukset (Accomplishment).

PolkuriippuvuusPolkuriippuvuudella käsitteellistetään historiallisten ja sosiaalisten prosessien jäyk-kyyttä ja palautumattomuutta. Joistain historiassa tapahtuneista asioista muodostuu tulevia tapahtumia määrittäviä ja jopa osan tulevista tapahtumista poissulkevia. Käytännöt tai esimerkiksi tuotteet eivät helposti päivity tuoreimpiin ja mahdollisesti parempiin, koska historiassa on totuttu tekemään tietyllä tavalla. (Mm. Peltonen 2004.)

Pärjääminen (coping) ja resilienssiTutkimuksessa hyvinvointiin kytkeytyy myös ajatus pärjäämisestä (coping) resiliens-siteorian kautta. Resilienssi on erilaisten pärjäämiskeinojen käyttämistä ja hyödyntä-mistä; mitä paremmin ihminen pärjää, sitä kapeampi on kuilu hänen elämäntilantei-densa ja -tavoitteidensa välillä. Pärjääminen on ihmisten kykyä yhdistää käytettävissä olevia resurssejaan elämänsä tavoitteisiin. Pärjäämiseen sisältyy myös ajatus aktiivi-sesta toimijuudesta pelkän olemisen sijaan. (Mm. Thoits 1995.) Ihmisillä on erilaisia kykyjä selvitä vastoinkäymisistä. Tutkimuksista tiedetään, että vähäinen resilienssi

101

(sietokyky, kimmoisuus) altistaa masennukselle, ahdistuneisuudelle, stressille ja eri-laisille fyysisille sairauksille. (Burton ym. 2010.)

Sosiaalinen pääomaSosiaalinen pääoma on yhteistä hyvää tuottavista ja yhteiskuntaa integroivista te-kijöistä syntyvä kattokäsite, jota mitataan usein esimerkiksi luottamuksen, osallis-tumisen ja verkostoitumisen kautta (Hagfors & Kajanoja 2010). Sosiaalinen pääoma on yhtäältä ryhmän jäsenyyttä ja toisaalta myös ymmärrystä sosiaalisista tilanteista (mm. Bourdieu 1986).

102

103

ALkUPeRÄISeT ARTIkkeLIT

ARTIKKELI IOhisalo, Maria (2013) EU:n ruoka-apuohjelman vaikutus ruoka-avun vakiintumiseen Suomessa. Teoksessa Niemelä, Mikko & Saari, Juho (toim.) Huono-osaisten hyvin-vointi Suomessa. Helsinki: Kela, 146–170. (Julkaistu Kelan luvalla)

ARTIKKELI IIOhisalo, Maria, Laihiala Tuomo & Saari, Juho (2015) Huono-osaiset hyvinvoinnin keskellä: ruoka-avussa ja terveysneuvontapisteissä käyvien elämässä pärjääminen ja hyvinvointikokemukset. Teologinen Aikakauskirja 2015; 120 (4): 291–309. (Julkaistu Teologisen Aikakauskirjan luvalla)

ARTIKKELI IIIOhisalo, Maria, Laihiala, Tuomo & Saari, Juho (2015) Huono-osaisuuden ulottuvuudet ja huono-osaisuuden kasautuminen leipäjonoissa. Yhteiskuntapolitiikka 2015; 80 (5): 435–446. (Julkaistu Yhteiskuntapolitiikka-lehden luvalla)

ARTIKKELI IVOhisalo, Maria, Laihiala, Tuomo, Kahma, Nina, Kouvo, Antti & Saari, Juho (2017) Subjective well-being of the recipients of food aid in the capitals of Finland, Greece and Lithuania. (Julkaisematon käsikirjoitus)

Artikkelit on julkaistu väitöskirjan painetussa ja elektronisessa muodossa alkuperäis-ten kustantajien ystävällisellä luvalla.