Kollektiivinen asiantuntijuus

Kollektiivinen asiantuntijuus

T o i m i t t a n u t

Jaana Parviainen

Copyright ©2006 Tampere University Press ja tekijä

MyyntiTiedekirjakauppa TAJUPL 61733014 Tampereen yliopistopuhelin (03) 3551 6055fax (03) 3551 7685taju@uta.fiwww.uta.fi/tajuhttp://granum.uta.fi

Kansi ja sivunvalmistusMaaret Young

Kannen valokuvaJaana Parviainen

ISBN 951-44-6559-8

Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes PrintTampere 2006

Sähköinen julkaisuISBN 951-44-6658-6

Sisältö

Esipuhe 7

ASIANTUNTIJAT, VALTA JA TIETOYHTEISKUNTA 17

Risto Eräsaari: Objektiivisuus, asiantuntijat ja instituutiot 19Pasi Pyöriä: Tietoyhteiskunta, tietotyö ja asiantuntijuus 55

Jussi Vähämäki: Älyn kollektiivisuus ja sen hallinta 82Marja Eriksson: Pelko, johtaminen ja asiantuntijatyö 115

TIEDON KOLLEKTIIVISUUS JA ASIANTUNTIJATTIEDONRAKENTAJINA 153

Jaana Parviainen: Kollektiivinen tiedonrakentaminenasiantuntijatyössä 155

Tuula Heiskanen: Tilat, rajat ja yhteisöt tiedon luomisessa– Esimerkkinä asiantuntijatyö 188

Kai Hakkarainen ja Sami Paavola: Kollektiivisen asiantuntijuudenmahdollisuuksia ja rajoituksia – Kognitiotieteellinen näkökulma 214

KOLLEKTIIVINEN TYÖ JA LUOVUUS 273

Susan Eriksson-Piela: Arjen ja valkokankaan vaatimukset– Elokuvan tekemisen kollektiivinen asiantuntijuus 275

Tarja Saaren-Seppälä: Kollektiivinen tietovaranto potilastyössä 309Niklas Vainio ja Tere Vadén: Valoa basaarista

– Internetin vapaan ja avoimen koodin kollektiivinen kehitystyö 341

Lopuksi 366

7

Esipuhe

1. Hyvä, paha kollektiivisuus

Kollektiivisuus herättää monia ristiriitaisia mielikuvia kuulijasta riip-puen. Toiset yhdistävät käsitteen kommunismiin ja entisten sosialist-isten maiden talouden kollektivisointipyrkimyksiin. Toiset ajattelevatjungilaista kollektiivista piilotajuntaa. Jotkut taas yhdistävät käsitteentyön organisointiin ja hallinnointiin. Jotkut ajattelevat kollektiivi-suutta yhteisöllisyytenä.

Tyypillisin tapa lähestyä kollektiivisuutta on asettaa se vastakkainyksilöllisen tai yksityisen kanssa. Yksilöllisen vastakohtana kollektiivi-suuteen on liitetty sekä myönteisiä että kielteisiä piirteitä. Kollektiivi-suuteen liitetyt kielteiset piirteet liittyvät pääsääntöisesti kahteen asi-aan, toisaalta pelkoon joukon voimasta, sen vapaudenrajoituksista taimielivallasta, ja toisaalta epäilyyn joukon tyhmistyttävästä vaikutuk-sesta. Kansanliikkeitä, puolueita ja etujärjestöjä on syytetty usein mus-tavalkoisesta ajattelusta ja jyräämisestä, jonka seurauksena asioidenmonimutkaisuus, monitasoisuus ja moniarvoisuus unohdetaan. Kyseei ole niinkään pelosta yhdenasianliikkeiden poliittista valtaa kohtaan,vaan siitä, että järjestöissä ja puolueissa toimimisen pelätään kaventa-van yksilöiden ajattelu- ja sananvapautta. Samaan aikaan katsotaan,että joukon tukemina ja kannustamina ihmiset, varsinkin nuoret, hel-posti ottavat vapauksia, joita he eivät yksilöinä uskaltaisi ottaa. Nuor-ten katsotaan joukossa menettävän oman tahtonsa ja arvostelukykyn-sä ja olevan ilman valvontaa liian helposti muiden vietävissä. Nuoriso-joukot edustavat uhkaa, jonka väkivallan ja ilkivallan katsotaan koh-distuvan täysin sattumanvaraisesti ihmisiin ja omaisuuteen.

8

Suomalaisten kansanviisauksien mukaan joukossa tyhmyys tiivis-tyy ja seura tekee kaltaisekseen. Kansanperinteistä tutut hölmöläistari-nat toistavat tätä kollektiivista tyhmyyttä. Joukossa yksilöiden erityis-lahjakkuuden kehittymisen on pelätty tyrehtyvän ja joukon on katsot-tu tasapäistävän yksilöt keskinkertaisuuksiksi. Varsin säännöllisin vä-liajoin esiin nouseva keskustelu tarpeesta luoda lahjakkuuksille omaerityiskoulutuksensa on yksi osoitus kollektiivin tyhmyyden oletuk-sesta ja sen infektoivasta vaikutuksesta.

Elias Canetti pohtii yhdenlaista ”Pekka ja hölmöläiset” -asetel-maa 1960-luvulla julkaistussa kirjassaan Joukko ja valta (1998). Hänsuomii älymystöä, intellektuelleja ja tiedemiehiä siitä, että nämä ovatnähneet joukon aina ulkopuolisina ja erottautuneet kaikin keinoinmassasta. Puolustaakseen itsenäistä kykyään ajatella nämä ihmisetovat pyrkineet joukon edessä korostamaan omaa riippumattomuut-taan ja autonomisuuttaan. Canetti toteaa osuvasti: ”Joukko näytti ole-van heille jotain pitaalista; se oli eräänlainen tauti, ja oli löydettävä senoireet ja kuvattava ne. Heille oli ratkaisevaa, että he pysyivät selväpäi-sinä joutuessaan vastakkain tämän ilmiön kanssa, etteivät antaneetvietellä itseään, eivät hukkuneet joukkoon.” (Lång 1998, 37.)

Joukon voima liittyy myös tarpeisiin valjastaa joukko toimimaanjotakin tiettyä tavoitetta varten riippumatta siitä, kuinka tyhmänä taiälykkäänä joukkoa pidetään. Joukon voiman ottaminen hallintaantuottaa ennen kaikkea sen hallitsijalle tai johtajalle monia etuja, onkyse sitten sotilaallisesta operaatiosta, uskonlahkosta tai liikkeenjoh-dosta. Klassisen liiketaloustieteen lähes koko teorianmuodostus liittyykysymykseen, miten sekalainen ihmisjoukko saadaan toimimaan or-ganisoidusti ja mahdollisimman tehokkaasti, jotta se voi tuottaa taivalmistaa tiettyjä hyödykkeitä. Koulukunnasta ja historiallisesta ajan-kohdasta riippuen on ehdotettu hyvin erilaisia keinoja ja tapoja hallitaja johtaa kollektiiveja. Jopa taylorilaisessa liiketaloustieteen teoriassatyöntekijöiden erilaisuus ja erityiskyvyt tunnustetaan, mutta johdontehtävä on järjestää heidät työskentelemään kollektiivina mahdolli-simman tehokkaasti. Epäkelvot ja kurittomat työntekijät voidaan ainakorvata uusilla, koska työtehtävät ovat ensisijaisia satunnaisiin työnte-kijöihin nähden. Vaikka työolot, työn organisointi, työnteon vaati-

9

mukset ja työn luonne ovat muuttuneet huimasti sadassa vuodessa,työntekijöiden joukon hallintaan etsitään edelleen sopivia keinoja jo-ko ylhäältä alas, alhaalta ylös tai sisältä tai ulkoa päin. Tosin kollektii-visuuden sijasta puhutaan nykyään mieluummin inhimillisten resurs-sien hallinnasta, ”Human resource management” (HRM).

2. Joukossa älykkyys tiivistyy?

Kollektiivisuuteen liitetyt myönteiset piirteet liittyvät pääsääntöisestiyhteisöllisyyden kehittämiseen ja yksilöllistymisen kritiikkiin. Yhtei-söllisyyteen ja sosiaalisten taitojen merkitykseen on alettu kiinnittäähuomiota lähes kaikilla elämän alueilla. Kun yrityksissä ja julkisyhtei-söissä on yhä enemmän siirrytty tiimityöskentelyyn, kyky toimia tois-ten kanssa on korostunut. Liiketoimintaosaamisen yhdeksi menesty-misen kriteeriksi on nostettu sosiaalinen pääoma ja verkostoituminen.Monien tunteiden kokemiseen on liitetty yhä enemmän kollektiivisiapiirteitä. Viime vuosien suuronnettomuuksien yhteydessä on alettupuhua kollektiivisesta surusta eräänlaisena ihmisiä yhdistävänä tekijä-nä. On katsottu, että kollektiivinen surun kokemus helpottaa myösomaistensa menettäneiden surun käsittelyä. Samoin onnellisuus ja iloon alettu käsittää myös sosiaalisena voimana, ei vain yksilön psykolo-gisena tunteena. Michel Maffesoli väittää, että yksilöllisellä onnelli-suudella on arvokkuutta vain, kun se saavutetaan kollektiivisen onnel-lisuuden yhteydessä (1995, 73).

Kollektiivisuuden ymmärtäminen pelkästään yksityisen tai yksi-löllisen binaarisena vastakohtana ei anna täysin oikeaa kuvaa kollektii-visuuden koko merkityksestä. Kollektiivinen ei ole välttämättä yksi-löllisyyttä poissulkeva piirre, vaan joskus jopa sen edellytys. Kollektii-visuutta on pidettävä myös yksilöiden yhteenkuuluvuutta ja identi-teettiä rakentavana voimana. Vasta ryhmän kautta yksilö voi löytääoman identiteettinsä, kuten jo varhainen organisaatiotutkija MaryParker Follet (1918) esitti.

Jos kollektiivinen ja yksilöllinen toiminta eivät ole toisiaan pois-sulkevia, on perusteltua olettaa, että yksilöiden toimintavapaus lisään-

10

tyy ja heidän erityispiirteensä tulevat paremmin kuuluviin ryhmässä,organisaatiossa tai kollektiivissa kuin yksinään. Millaista tällaisen kol-lektiivisen toiminnan silloin pitäisi olla? Olemme olleet pitkään val-miita uskomaan, että vain yksilöt kykenevät toimimaan autonomi-sesti ja rationaalisesti. Piileekö kollektiivisuudessa jotakin sellaista, jo-ka ei välttämättä tee joukosta aina sen yksilöitä tyhmempää, vaanmyös toisinaan älykkäämmän kuin sen jäsenet keskimäärin? Mitenasiantuntijuus ja älykäs kollektiivisuus liittyvät yhteen?

3. Asiantuntijat ja yhteistoiminnallisuus

Asiantuntijuudesta on ilmestynyt viime vuosina useita yleiskatsauksia,kuten Muuttuva asiantuntijuus (1997), Arviointi ja asiantuntijuus(1999) ja Asiantuntijoiden areena (2002). Kollektiivinen asiantuntijuus-kirja pyrkii syventämään ja laajentamaan asiantuntijuutta koskevaakeskustelua pohtimalla asiantuntijoiden yhteistoiminnallisuutta, senuusia mahdollisuuksia ja ongelmia. On selvää, että nykyinen asian-tuntijatyö edellyttää yhä enemmän tiimityötä, yhteistyötä ja verkos-toitumista sekä toisten asiantuntijoiden että ”maallikoiden”, kutenasiakkaiden tai potilaiden, kanssa. Tiimi-, ryhmä- ja verkostotyöstä onilmestynyt useita tutkimuksia ja kirjoja viime vuosina, ja ne koskevaterilaisia ammattiryhmiä ja työelämän organisointia.

Tämä kirja ei käsittele tiimityön ongelmia, vaan asettaa kysymyk-sen yhteistoiminnallisuudesta laajemmaksi kuin ammattikäytäntöjä,organisaatioita, yritysten liikevoittoa, hallintoa tai oppimista koske-vaksi keskusteluksi. Kirja kysyy, millä ehdoin ja miltä pohjalta asian-tuntijat ovat tehneet, tekevät tai heidän pitäisi tehdä yhteistyötä kes-kenään, jakaa tietoa tai vastuuta yhdessä. Keiden puolesta, keitä var-ten, kenelle tai kenen ehdoilla he tuottavat tietoa ja toimivat asiantun-tijoina? Millaisten eettisten sääntöjen varassa asiantuntijat voivat taiheidän pitäisi kollektiivisesti toimia?

Kysymys kollektiivisuuden merkityksestä on aiheellinen nyt, kunrakenteet ja instituutiot asiantuntijoiden alla, ympärillä ja välillä var-sinkin julkisella sektorilla ovat haurastuneet, joskaan eivät vielä mur-

11

tuneet. Yhä useamman asiantuntija- ja tietotyötä tekevän työsuhde onepätyypillinen pätkätyö. Asiantuntijan työnkuva ja jopa ammattini-mike voivat vaihdella rajusti, vaikka työn luonne pysyisi samana. Glo-balisaation puristuksessa yritykset ovat supistaneet luovan työn osuut-ta, kuten tuotekehittelyä, ja osa yrityksistä on aikeissa siirtää tieto-työtään myös ulkomaille. Esimerkiksi Suomalaisen Työn Liiton jaRisc Monitorin vuonna 2005 julkaiseman selvityksen mukaan luovaluokka Suomessa on supistunut parissa vuodessa 22 %:sta 17 %:iin.

On aiheellista nostaa esiin kysymys asiantuntijoiden ja tietotyö-läisten toiminnan mahdollisuuksista, vastuusta ja tiedonjakamisestanykyisessä työelämässä. Kyse ei ole asiantuntijoiden oman edun aja-misesta, koska tietämystä ja osaamista voidaan pitää koko nykyisentalouden keskeisenä voimavarana. Kirja ei pyri pelkästään kritisoi-maan nykyistä työelämää, vaan kehittelee vaihtoehtoista näkemystäasiantuntijatyön kollektiivisista merkityksistä ja mahdollisuuksista. Kir-jan kirjoittajat ovat filosofian, psykologian, kognitiotieteen, politii-kan, sosiologian, hypermedian, sosiaalipolitiikan ja liiketaloustieteentutkijoita.

Ensimmäinen osa ”Asiantuntijat, valta ja tietoyhteiskunta” selvit-tää asiantuntija- ja tietotyön filosofista, historiallista ja poliittista taus-taa suhteessa tietoyhteiskunnan ja työelämän muuttuviin vaatimuk-siin 2000-luvun vaihteessa. Risto Eräsaari tarkastelee asiantuntijuu-den muodostumisen historiallisia ehtoja nyky-yhteiskunnan vaati-musten näkökulmasta. Hän pohtii asiantuntijuuteen liitettyä objek-tiivisuutta, kun kiistattomia faktoja on yhä vähemmän ja on vaikealöytää kaikille universaalisti pätevää totuutta. Moninaisuuteen, moni-kulttuurisuuteen ja erilaisuustietoisuuteen perustuvassa yhteiskun-nassa asiantuntijat eivät voi olla enää puolueettomasti ja riippumatto-masti ulkoapäin asioita tarkastelevia arvioitsijoita. Asiantuntijoista ontulossa pikemminkin välittäjiä, taitureita ja ajatustenkiteyttäjiä risti-riitaisten tietojen ja erilaisten ihmisryhmien intressien välillä.

Pasi Pyöriä selvittää artikkelissaan tietotyötä tekevien yhteiskun-nallista asemaa Suomessa perinteisen työnsosiologian näkökulmasta.Hän osoittaa artikkelissaan empiirisiin tuloksiin vedoten, että vaikkaasiantuntijatyön merkitys on korostunut, työelämän perinteiset valta-

12

ja auktoriteettisuhteet ovat säilyneet lähes muuttumattomina. Tilastotosoittavat, että tietotyön kasvu on taittunut, mutta kuitenkaan asian-tuntijuutta ja tietotyötä koskevia koulutuspaikkoja ei olla vähentä-mässä. Pyöriä pohtii, miten tämä korkeasti koulutettujen ryhmä rea-goi työmarkkinoilla, kun tarjolla on yhä vähemmän koulutusta vas-taavaa työtä.

Jussi Vähämäki pohtii, millä tavoin työskentely älyn ja tiedonavulla, ”aivotyö”, tekee työn yhä vaikeammin määriteltäväksi ja vai-keammin hallinnoitavaksi tai hallittavaksi. Aivotyö vaatii kommuni-kaatiota ja yhteistyötä, näin osaamisen paikantaminen yksilöihin eiole enää perusteltua. Ajatus älyn ja ajattelun kollektiivisuudesta ei oleuusi, mutta se on ollut pitkään vaiennettu filosofian historiassa. Vähä-mäki esittelee keskiajalla vaikuttanutta averroeslaisuus-liikettä, jokaväitti, että yksilöt eivät voi ajatella. Hän pohtii averroeslaisten älynkollektiivisuutta suhteessa nykyisen työelämän käytäntöihin, joissayksilöiden kontrollointi ja yksilöiden vastuu ovat yhä korostuneem-pia.

Yritysten irtisanomisbuumi vuoden 2003 syksyllä herätti keskus-telun ”pelolla johtamisesta”. Marja Erikssonin artikkeli selvittää liike-taloustieteen näkökulmasta pelon ilmapiirin syntyä työyhteisössä jasen tahatonta tai tahallista käyttöä yritysten johtamisessa. Erikssoninmukaan on löydettävissä ainakin kolmentasoista ”pelolla johtamista”.Johtajuus voidaan rakentaa tietoisen pelottelun ja uhkailun varaan(”machiavellismi”). Pelottelu voi olla tiedostamatonta kuten johtajanauktoriteetin ja karisman varaan rakentuva ”vanhat patruunat” - tyyp-pinen johtajuus. Eriksson keskittyy artikkelissaan kolmanteen, pelonilmapiirin ja epävarmuuden käyttöön johtamisessa. Hän selvittää,miten työyhteisössä syntyvä kollektiivinen pelon ilmapiiri on kytkök-sissä johtajien pelkoon, epävarmuuteen ja taitamattomuuteen.

Toisessa osassa ”Tiedon kollektiivisuus ja asiantuntijat tiedonra-kentajina” tarkastellaan asiantuntijoiden kykyä ja mahdollisuuksiayhteiseen tiedonmuodostukseen ja tätä kautta myös kollektiivisenasiantuntijuuden kehittymisen esteitä ja edisteitä. Asiantuntijoiltavaaditaan yhä enemmän kykyä toimia tiimissä, tehdä yhteistyötä jamuodostaa sosiaalisia verkostoja. Jaana Parviainen kysyy artikkelis-

13

saan, ovatko nämä verkostot vain asiantuntijoiden strateginen keinoselviytyä yhä tiukentuvassa työelämässä pikemminkin kuin merkkiyhteisöllisyydestä. Parviaisen artikkeli selvittää kollektiivisen tiedon-rakentamisen yleisiä ehtoja ja luonnetta asiantuntijatyössä. Hän poh-tii ennen kaikkea kollektiivisen tiedonmuodostuksen esteitä ja sitä,miksi tiedonmuodostus niin usein epäonnistuu. Esteet ovat usein so-siaalisia, rakenteellisia tai ”kokemuksellisia”, kuten liiallinen luotta-mus, luottamuksen puute, tilalliset eristykset, hierarkiat, kommuni-kaatiovaikeudet, ikä- tai sukupuolierot, kiire, kilpailutilanteet tai val-tapositiot.

Tuula Heiskanen selvittää kahden asiantuntijatyötä koskevan esi-merkkitapauksen avulla, millainen rooli tilalla on tietoa luovien yhtei-söjen kehittymisessä. Epäonnistuneen ja onnistuneen tapauksen kaut-ta Heiskanen osoittaa, millaisia mahdollisuuksia ja rajoituksia fyysi-nen, mentaalinen, sosiaalinen ja virtuaalinen tila asettavat asiantunti-joiden väliselle yhteistoiminnalle. Hän selvittää ensin syitä siihen,miksi tutkijoiden yhteistyön kehittämistä varten luotu web-foorumiepäonnistui. Seuraavaksi hän tarkastelee erään julkisen sektorin eriammattilaisista kootun ryhmän tiedonmuodostuksen dynamiikkaa.Kokoontumiset alkoivat vähitellen johtaa työhyvinvointia koskevanyhteisen tiedon muodostukseen, kun ongelmat ymmärrettiin organi-saatioiden fyysisiä, mentaalisia ja sosiaalisia rajoja läpäiseviksi.

Kai Hakkarainen ja Sami Paavola selvittävät asiantuntijuuteenliittyviä yhteisöllisiä ja yksilöllisiä prosesseja psykologian ja kognitio-tieteen näkökulmasta. Asiantuntijuuden kehitys vaatii pitkäaikaistasosiaalisessa yhteisössä tapahtuvaa harjoittelua, jonka välityksellä kol-lektiivinen tietämysverkosto voi sulautua osaksi toimijan älyllistä jär-jestelmää ja muuttaa siten olennaisesti älyllisen toiminnan ehtoja. Ar-tikkelissa pohditaan myös kollektiiviseen asiantuntijuuteen liittyviärajoituksia, kuten asiantuntijuuden jakamista rajoittavia esteitä, osaa-misen keskittymistä, ”kuumaa” kognitiota ja asiantuntijatyön ei-toi-vottuja seurauksia, kuten ryhmäharhaa. Lopuksi käsitellään kollektii-vista viisautta käsitteenä, joka auttaa ylittämään asiantuntijuuteen liit-tyviä ongelmia ja rajoituksia.

14

Kolmannessa osassa ”Kollektiivinen työ ja luovuus” tarkastellaankollektiivisen työskentelyn rutiineja, kollektiivista vastuuta ja kollek-tiivisen luovuuden mahdollisuuksia erilaisissa tieto- ja taitotyön muo-doissa. Susan Eriksson-Piela pohtii, miksi taiteista ja taiteilijoista käy-tävässä keskustelussa korostetaan taiteilijan yksilöllistä luovuutta javirtuositeettia. Elokuvan katsotaan kuvastavan ohjaajan omakohtaisiamerkitysmaailmoja, vaikka elokuvan tekeminen vaatii monen eri alantaiteilijan yhteistyötä. Analysoidessaan elokuvaohjaajien haastattelu-aineistoa Eriksson-Piela tekee yllättävän havainnon: ohjaajat nostavatammattitaitonsa tärkeimmäksi piirteeksi sosiaaliset taidot. Eriksson-Piela selvittää, millainen kollektiivinen ponnistus elokuvan tekemi-nen on, millaisia valtasuhteita elokuvan tekemiseen liittyy ja kenelläon lopullinen teoksen määrittelyvalta.

Tarja Saaren-Seppälä tarkastelee eri organisaatioissa toimivienterveydenhuollon ammattilaisten keskinäistä yhteistyötä ja vastuutavaikeasti sairaiden potilaiden hoidossa. Tietojärjestelmien avulla orga-nisaatioiden toimintaa on pyritty verkottamaan toisiinsa siten, ettäkäyttöön saataisiin yhä enemmän yhteisiä tietoja. Ongelma on, ettäkokonaiskuva potilaan hoidosta pirstoutuu organisaatioiden väliselleei-kenenkään maalle ja potilas joutuu toimimaan oman tapauksensa”managerina”. Saaren-Seppälä pohtii mahdollisuutta kehittää kollek-tiivista tietovarantoa vaikeasti sairaiden potilaiden hoidossa. Potilaas-ta kirjatut tiedot ovat kollektiivisen tietovarannon perusta, mutta il-man hoitavien tahojen yhteistoiminnallisuutta ja aktiivista toimijuut-ta ei synny todellista vastuuta potilaan hoidosta.

Niklas Vainio ja Tere Vadén tarkastelevat GNU/Linux-käyttöjär-jestelmän kollektiivista kehittämistyötä. Nykyiset ohjelmistohankkeetovat niin laajoja ja monialaisia, että niiden valmistamiseen kukaan eienää voi ryhtyä yksin. Yleensä ohjelmistohankkeissa ohjelmoijien lu-kumäärän lisääminen lisää koodissa esiintyvien virheiden määrää.GNU/Linuxin suhteen asia oli toisin: kehittäjien määrän lisääminenpäinvastoin takasi koodin laadun. Vainio ja Vadén huomauttavat, ettäavoimen koodin kehitystyö on eräänlaista tietoyhteiskunnan käsityö-läisyyttä, jossa tuote on yhtä aikaa monien käsien muokattavana. Vai-nio ja Vadén selvittävät syitä, mikä sai Linux-ohjelmiston koodauksenhuippuasiantuntijat työskentelemään yhdessä ilmaiseksi.

15

Tämä kirja liittyy Suomen Akatemian vuosina 2001–2004 ra-hoittamaan ja professori Marja Erikssonin johtamaan tutkimushank-keeseen ”Asiantuntijoiden johtamisosaaminen”. Jaana Parviainen jaNiina Koivunen selvittivät hankkeessa kollektiivisen asiantuntijuudenluonnetta (ks. Koivunen 2005). Tutkimushankkeessa työskentelivätmyös tutkijat Emma Vironmäki, Kari Natunen, Hanna Nordlund jaErika Sauer.

Kirjallisuus

Canetti, E. 1998. Joukko ja valta. Suomentanut Markus Lång. Helsinki:Loki-Kirjat (Masse und Macht, 1960).

Eräsaari, R. (toim.) 1999. Arviointi ja asiantuntijuus. Helsinki: Gaude-amus.

Follet, M. 1918. The New State: Group Organization, the Solution ofPopular Government. New York: Longman, Green and Co.

Kirjonen, J., Remes, P. & Eteläpelto, A. (toim.) 1997. Muuttuva asian-tuntijuus. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.

Koivunen, N. 2005. ”Miten kollektiivinen asiantuntijuus organisoituu?”Hallinnon tutkimus 24(3), 32-44.

Lång, M. 1998. ”Väkivallan ruumiinavaus”. Niin & näin 2/98, 36-42.Maffesoli, M. 1995. Maailman mieli: Yhteisöllisen tyylin muodoista.

Helsinki: Gaudeamus.Pirttilä, I. & Eriksson, S. (toim.) 2002. Asiantuntijoiden areenat. Jyväsky-

lä: Sophi.

Asiantuntijat, valta ja tietoyhteiskunta

19

Objektiivisuus, asiantuntijat ja instituutiot

Risto Eräsaari

1. Kylmä asiantuntija

”Ongelma”, ”objektiivisuus” ja ”asiantuntija” eivät ole vain yksittäisiäsanoja. Niistä muodostuu ideaalityyppiseksi kolminaiskaavaksi pel-kistyvä pikakuvaus yhteiskunnasta. Tarvitsemme autenttista infor-maatiota, päteviä kuvauksia ja lopulta hyväksytyn kuvauksen yhteis-kunnallisista olosuhteista voidaksemme puhua yhteisestä maailmas-tamme. Käytännössä asetelma voi olla esimerkiksi tällainen: ensin ha-vaitaan järjestykseen tai ajankohtaisiin kiistoihin liittyvä ongelma, sit-ten vaaditaan, hankitaan ja saadaan käyttöön mahdollisimman tark-koja kuvauksia tai hyväksyttäviä kompromisseja asianosaisille ja lo-pulta nämä vaikuttavat yhteiskunnan toimintaan joko sellaisenaan taierilaisille rationaalisille yhteiskuntapoliittisille interventioille anta-mansa oikeutuksen välityksellä. Tässä on vain yksi ongelma. Valitetta-vasti tällaiselle autenttista, objektiivista ja rationaalista yhteen sovitta-valle mallille ei löydy tukea edes yksinkertaisimmista oppikirjoista.

Läpinäkyviä, välittömiä ja kiistattomia faktoja on yhä vähemmänja vähemmän. Kiistattoman näytön antamisesta, vakuuttavien todis-teiden esittämisestä ja niistä muodostuvan kuvauksen konstruoinnistaon tullut sotkuista, hankalaa ja epävarmaa puuhaa. Kyse ei ole vainulkopuolisen ja sisäpuolisen kuvauksen yhteensovittamiseen liittyvis-tä metodisista ongelmista. Koko yhteiskunnallisen yhteisön vakuutta-van julkisen näytön esittäminen on – ja on aina ollut – jo ongelmienalkuperän, vaikutusyhteyksien ja ratkaisuehdotusten oikeuttamiseen(justifikaatioon) sekä modernin järjestyksen integraatioon liittyvien

20

ratkaisemattomien kysymysten vuoksi tavoittamattomissa. Mitenniin? Mistä on kysymys? Minkälaisia kätkettyjä ennakko-olettamuk-sia tai muita ehtoja tähän asetelmaan sitten liittyy? Ensinnäkin me on-gelminemme, odotuksinemme, kokemuksinemme ja havaintoinem-me olemme osa maailmaa emmekä sen sivustakatsojia – kaikista tar-koituksista riisuttua objektiivista tietoa ei siis ole odotettavissa. Toisek-si ongelmien oletetaan useimmiten olevan siinä mielessä yksinkertai-sia, että niihin voidaan aina puuttua ja niitä voidaan kontrolloida.Kolmanneksi ongelmien parissa elävien ihmisten oletetaan olevan ak-tiivisia, huolehtivia, vastustus- ja tunnistuskykyisiä. Neljänneksi järjes-tyksen ongelman ratkaisijoiksi kutsutut asiantuntijat oletetaan riippu-mattomiksi, itsensä hillitseviksi ja juuri mittaukseen ja kuvaukseenkeskittyviksi huippuammattilaisiksi (Daston & Galison 1992, 83).Viidenneksi meillä kaikilla oletetaan olevan tietty määrä toleranssia,joten yhteiskunnan toiminnassa mukana olevien ei koskaan oletetaolevan täysin tyrmistyneitä eikä lamaantuneen kauhuissaan ympärilläolevista uhkista ja vaaroista siinäkään tapauksessa, että niihin ei oletarjolla mitään ratkaisua. Kuudenneksi lähdemme useimmiten siitä,että asiantuntijoihin voi luottaa, että he eivät ole helposti haavoittuviaja että heidän uurastuksensa auttaa ongelmien ja esteiden poistamises-sa. Seitsemänneksi oletamme, etteivät ihmiset anna asioiden ja ilmiöi-den koskettaa elämänkäytäntöjään ja toimintaansa täysin ilman aina-kin jonkinlaista refleksiivisyyttä, siis erittelevää keskustelua. Mikämahdollisuuksien mykkä mahti tai normatiivisen (kognitiivisen) orien-taation ohjaus tämän voi puhaltaa eloon?

Kirjallisuudessa tällaista asiantuntijoiden, instituutioiden ja ob-jektiivisuuden puhdasta asetelmaa on luonnehdittu ”kylmäksi” (Strat-hern 2001, 2004) ja ”heikoksi” (Walzer 1994). Asetelma onkin joten-kin kaavamainen, keinotekoinen ja yksinkertainen. Kaiken huipuksise totuudenkaltaisessa puolueettomuudessaan on kylmä juuri objek-tiivisuutensa, siis juuri maailman tapahtumista irtoamisen, itsestään-selvyyksien esittämisen, tunnistamiseen ja arvottamiseen kuuluvienvivahteiden ja erityisominaisuuksien laiminlyönnin tai piittaamatto-muuden, tiedon ja kokemuksen jyrkän erottamisen ja joskus jopa to-dellisuuden ontologisoinnin johdosta. Käytännössä tämä voi näkyä

21

esimerkiksi siten, että asiantuntijoilta ei vaadita tavanomaisia tekno-kraattisia normaalitaitoja ja omaa osaamisalaa laajempaa pätevyyttä.Asiantuntijat liikkuvat turvallisesti ensimmäisellä tasolla, palauttavatasiat ja ongelmat puhtaasti tieteellisiksi ja puhtaasti teknisiksi kysy-myksiksi sekä kohdistavat puheensa asiantuntijaääntä kuuntelemaantottuneelle ”objektivoidulle” yleisölle (Nowotny 2003, 152). Niinvahva näyttää olevan kiinnittyminen tähän ongelmaa, faktaa ja yhteis-kunnan instituutioita kontrolloivan ritualistisen yhtälön lupaamanratkaisun voimaan, että viime vuosisadan puoltaväliä räväkästi ”la-maannuttavan asiantuntijavallan kaudeksi” kutsunut Ivan Illichkään(1990, 29) ei radikaalissa kritiikissään osannut kiinnittää huomiotamuuhun kuin asiantuntijoiden ulkoisiin ominaisuuksiin ja ehtoihin,nimittäin byrokraattisuuteen ja epäsosiaalisuuteen. Ikään kuin asian-tuntija aina personifioituisi henkilöksi, ja ikään kuin kaavamaisestabyrokraattisuudesta ja piittaamattomasta epäsosiaalisuudesta siistimi-nen tekisi tämän tavarasta kuumaa ja vahvaa.

Kuljen seuraavassa keskustelussa pitkän matkan jatkaen aluksikeskustelua edellä jo esille tulleista asiantuntijamielikuvista ja luotet-tavan tiedon edellytyksistä ja siirtyen sitten asiantuntijuuden muodos-tumisen historiallisiin ehtoihin ja lopulta sitä koskeviin nykykeskuste-luihin. Pidän kiinni kolmesta sanasta eri sijainneissaan: objektiivisuu-desta, asiantuntijoista ja instituutioista. Ne saavat tulla ymmärretyksisekä asiantuntijuuden toimesta välitetyn yhteiskunnallistumisen tul-kinnaksi että sitä täsmentävän yhteiskuntapoliittisen kolmijalan (tie-to, professio, instituutio) historiallisten muutosten kriittiseksi tarkas-teluksi. Asiantuntija on eräs periaate tai rakenne, joka muodostetaansilloin kun ”ei ole käytettävissä objektiivista kokoomapistettä ’yhteis-kuntaa’” (Schwinn 2001, 434).

2. Objektiivisuuden kahleet

Objektiivista on ”tiedoista, havainnoista ja tietoisuudesta riippuma-ton ulkoinen maailma”. Objektiivista on ”kaikille ihmisille universaa-listi pätevä”. Siinä kaksi kenties yleisintä objektiivisuuden perusmää-

22

ritelmää, jotka ovat synnyttäneet loputtoman hedelmättömän vastak-kainasettelun. Ikävästä ristiriidasta on siis päästävä eroon. Meidän toi-votaan luottavan vähemmän ”omiin kokemuksiimme” ja enemmän”intersubjektiivisesti testattuihin käsityksiin”, Karl Popper (1995,267) huomauttaa. Asioita ja ilmiöitä koskevien käsitysten ja tulkinto-jen uudelleenarviointi nostetaan keskeiseksi tiedon pätevyyden ym-märtämistavaksi. Olosuhteita ja puitteita uudelleen arvioimalla etsi-mään jopa mahdollisuutta ajatella toisin, sillä myös kollektiiviset käsi-tykset voivat olla vääriä (Kusch 2002, 127; Niiniluoto 2002, 236).Keskustelu on laajentunut koskemaan myös pulma- ja kiistakysymys-ten synnyttämien uhkien ja vaarojen mediavälitteisiä spektaakkeleitasekä lainsäätäjien ja keskustelijoiden vapaata julkista sfääriä (Boltanski1999, 24). Keskusteluun perehtyminen on hyödyllistä, sillä se auttaaymmärtämään, ettei objektiivisuutta ole olemassa sellaisenaan, vaan seaina työstetään ja tuotetaan. Työstämiseen ja tuottamiseen liittyväterilaiset järjestykset, näköalat, mallit ja ajattelutyylit. Silti niistä voimuodostua symboli, johon objektivoivan järjen latteuksista huolimat-ta uskotaan.

”Olemme objektivistisen tradition perillisiä” kuten Richard Ror-ty (1991, 22–23) sanoo. Olemme nimittäin vahvasti kiinni sellaisessaolettamuksessa, että on asetuttava ”riittävän kauaksi yhteisömme ul-kopuolelle, jotta voimme tarkastella sitä jonkin sitä ylittävän ominai-suuden valossa”. Juuri tämän ylittävän ominaisuuden vuoksi ”totuu-dellinen” yhdistyy – tai se halutaan yhdistää – ”rehelliseen”, ”elävään”,”paikkansapitävään”, ”yleispätevään”, ”ilmeiseen” ja ”varmaan”. Ob-jektiivisuuteen pyrkiminen on riittävän voimakkaan argumentin et-sintää. Niitä jotka perustavat solidaarisuuden perspektiivinsä objektii-visuuteen, Rorty kutsuu ”realisteiksi”, koska heidän on konstruoitavatotuus vastaavuussuhteessa todellisuuteen (reality). Puolestaan niitä,jotka haluavat perustaa objektiivisuuden solidaarisuuteen, hän kutsuu”pragmatisteiksi” – he eivät tarvitse metafysiikkaa eivätkä epistemolo-giaa, eikä totuuden ja justifikaation välinen ero ole heille paha kuiluvaan ”aktuaalisen hyvän ja mahdollisen paremman” välinen erottelu.

Halvan objektiivisuuden normia ei moninkertaistuneessa nykyi-syydessä juuri enää tapaa. Nykyisyys on pikemminkin eräänlainen

23

assemblaasi (assemblage) (Olds & Thrift 2005; Latour 2005), löyhästiyhteen sidotuista osista muodostuva ja ei-konstitutiivinen, ei siis asi-oita varsinaisesti perustava asetelma, joka antaa eri osatekijöille, kutenväestölle, alueille, vaikutuksille, tapahtumille jne., uusia spatiaalisiamahdollisuuksia. Kyse ei ole subjekteista eikä yhtenäisistä kuvaus-,mittaus- tai havainnointikeskuksista, vaan vain jostakin joka tapah-tuu. Sen tunnusmerkkejä ovat symbioottisista elementeistä muodos-tuvat kiinteät suhteet, erilaisuudestaan huolimatta solmitut keskinäi-set sopimukset, asetelmien yhteistoiminta muiden asetelmien kanssa,toiminnallisten osapuolien toteuttamat muodonmuutokset sekä va-pautuminen tiukoista syy-seurausmalleista. Keskeisenä ajatuksena täs-sä näyttää olevan se, että luonnollisista ominaisuuksistaan riisutut ase-telmat onnistuvat yhteen hakeutumalla lisäämään toimintatilaa ja pe-livaraa. Asetelmat eivät toimi eri tavoin eri paikoissa sen vuoksi, ettäne mukauttavat toimintaperiaatteensa paikallisiin olosuhteisiin, vaansen vuoksi että juuri paikalliset olosuhteet, kontekstit ja tilanteet ovatasetelmaa muodostavia osatekijöitä. Arvatenkin edellä esitetty on erästoimintahorisontin historiallisen satunnaisuuden eli kontingenssin li-sääntymistä koskevan keskustelun teemoista.

3. Tieteen ja järjen vaatimusten osittaistuminen

Tiede ja järki nähtiin 1700-luvulta 1900-luvulle turvapaikkana ja si-ten myös asiantuntijana suvaitsemattomuutta, taikauskoa, yksinval-tiutta ja hallitsevien ideologioiden mahtia vastaan. Valistuksen suo-maa, järjen käyttöön ja tietämisen uskaltamiseen rohkaisevaa orien-taatiota pidettiin varauksettomasti hyvänä, vaikka sen mukana tulimyös uusia velvoitteita ja taakkoja. Mutta nykyään tieteelle ja samallamyös asiantuntijoiden antamille ohjeille ja osviitoille on muodostu-nut toisenlainen hahmo. Tieteellisyyden ja asiantuntemuksen käypyy-den vaatimuksissa lähdetään yhä enemmän siitä, että ne tieteen ja jär-jen ääninä voivat aina olla vain osittaisia. Tämä eetoksen muutos ei voiolla heijastumatta tietojen ja taitojen, pätevyys- ja laatuvaatimustensekä yhteiskunnan instituutioiden välisiin suhteisiin. Näin ollen myös

24

yhteiskunnan järjestyksen integraatio on ajateltava toisin (ks. Wagner2001; Schwinn 2001).

Intressin, kiinnostuksen, mielihyvän tai kärsimyksen toivottiinvaikuttavan asioiden ominaisuuksien totuusehtojen muotoutumi-seen. Empiristisen tietonäkemyksen vaikutuksesta tiedon mielen jamerkityksen ”objektiivisuutta” koskeva kiinnostus kytkeytyi tilanteis-ta syntyneisiin tuntemuksiin, samaistumismekanismeihin sekä hyväk-syttävyyttä koskeviin arvioihin. Mitään asiaa ei voi puristaa tyhjiinempiiristen määritelmien avulla. Kaikki asiat voidaan tuntea myösniihin liittyvien muiden asioiden ja ilmiöiden kautta. Objektiivisuu-desta on siis tullut ”selektiivistä”. Havainnot ja kuvaukset saattavatolla tosia, mutta niiden merkitykset kelluvat tuuliajolla. Tunnetullatavalla tätä valottaa Adam Smithin kehittelemä – inhimillisen uteliai-suuden ja rationaalisen arvioinnin kontekstissa tapahtuvaan emotio-naaliseen samaistumiseen ja hyväksyntään perustuva – sympatian käsi-te (Kangas 2001, 222-223). Siinähän on kyse ”tarkkailijan ja toimijanidiosynkraattisista piirteistä abstrahoidun ja neutraalin, periaatteessamyös hyvin informoidun puolueettoman tarkkailijan hyväksyttävissäolevan moraaliarvostelman” muotoutumisesta.

Järjestyksen, politiikan ja integraation aktivointi voi tapahtuatiettyjen yhteenkuuluvuuden (Locke: manners, fashions and customs)tai sympatian (Smith: moral sentiments) mekanismien avulla. Avain-asemassa ovat tällöin hyveiden, suopeuden, hyväntahtoisuuden ja ih-misuskon kautta mahdolliseksi ja tavoiteltavaksi muodostuva tieto,viisaus, tunteista vapautuminen ja itsensä hallitseminen. Mutta erisfäärejä yhdistävä tieto voi myös ilmaantua erilaisiin käsityksiin, mie-likuviin, tuntemuksiin ja merkkeihin, jotka sallivat ihmiselle myösmoraalintuntoon nähden ristiriitaisia asioita. Tämä kelluva ja kehys-tämätön tieto ”häiritsee” sallimillaan mielipiteillä ja subjektiivisillatuntemuksilla ensiksi mainittua, yhteiskuntaelämään järjestystä muok-kaavaa tietoa. Samalla se kuitenkin myös takaa, että on olemassa tilaaja mahdollisuuksia ottaa huomioon objektiivisuuden määrittelyssäkohdattavia muutoksia.

Vastaus kysymykseen ”minkälaista informaatiota tarvitsemmeyhteiskunnallisista olosuhteista voidaksemme antaa sellaisen kuvan

25

yhteiskunnallisista olosuhteista, että se voidaan hyväksyä kuvaukseksiyhteiskunnallisista olosuhteista” (Eräsaari 2004, 112) riippuu siitä,mitä informaatiotarpeella, olosuhteiden kuvauksella ja hyväksytylläkuvauksella tarkoitamme ja miten kuvauksen hyväksynnän täsmen-nämme. Tarvitaan sekä käsitteellistä että empiiristä, sekä tulkinnallistaettä elämänkäytännöllistä, sekä teoreettista että elämismaailmallistapelivaraa. Teoreettiset näköalat poikkeat huomattavasti siitä, mitkäovat hyväksyttävän selityksen tai ylipäänsä ymmärrettävän selityksenehdot arkielämässä. Tällaisille eroille on opittava antamaan riittävästi”dramaattista painokkuutta” (Dahrendorf 1969, 99). Ilman sitä mi-tään vakavasti otettavaa yhteiskuntapoliittista asiantuntijuutta ei voiolla olemassa. Joudutaan tuottamaan yhä kalliimpia ja monimutkai-sempia yhteiskuntakuvauksessa tarvittavia välineitä, välitysoperaatioi-ta ja näyttöjä (Strathern 2000; Siikala 2005). Sitä paitsi dramaattisenpainokkuuden eliminointi pitkälle viedyn läpinäkyvyyden ja välittö-myyden toteuttamisen avulla on – kuten olemme viime aikoina näh-neet – omiaan tukahduttamaan tutkimuksen ja politiikan mahdolli-suudet. Halpa objektiivisuus (a cheapened notion of objectivity, ks.Latour 2005) aiheuttaa paljon porua, mutta antaa vähän villoja.

4. Lainsäätäjat ja tulkit

Zygmunt Baumanin (1987) esittämä yleistys ”lainsäätäjän” ja ”tulkin”välillä antoi ymmärtää, ettei tiedon hallitsevana mallina ole enää ollutjärjen käyttöä valvova ja määräilevä lainsäädäntö (legislation; filosofi”ihmisjärjen lainsäätäjänä”, Kant 1983a, 700), vaan tämän on asteit-tain täytynyt tehdä tilaa erilaisia kulttuurisia traditioita ja kielipelejätäsmentävälle tulkinnalle (interpretation). Vaikka jo tämä auttaa näke-mään, että intellektuaaliset mahdollisuudet kulkevat muodollistenmahdollisuuksien edellä, vielä on täsmennettävä seuraavat asiat: i) mi-kä on toiminnan substanssi: onko kyse tieteellisten totuuksien tuotta-misesta, maailman tulkinnoista, suurista ideoista, maakuntahenkises-tä kuvailusta vai kenties jostain muusta; ii) mihin järkeilytyyliin tukeu-dutaan: onko sen perusta esimerkiksi tieteen totuuden tuottaminen

26

ainoana totuutena, tieteen sisäisistä kriteereistä määräytyvän pätevyy-den tarkastelu, innovaatioihin tähtäävien ideoiden esitteleminen vaierilaisten professionaalisten yleisöjen informoiminen jne.; iii) mikäon toiminnan rooli tai toimintatapa: minkälainen eetos on omaksut-tu, siis toimiiko intellektuelli totuudenpuhujana, asianajajana, kasvat-tajana, vallankumouksellisena aktivistina, kaikkea kyseenalaistavanasfinksinä jne. sekä iv) minkälainen on ajateltu toimintastrategia: mitenintellektuaalisen työn oletetaan vaikuttavan elämään ja maailman hal-lintaan, yhteiskuntapoliittisiin interventioihin, kritiikkiin, diagnoo-seihin, selityksiin jne. (Osborne 2004).

Substanssin sisältönä ovat tiedollisten tapahtumien havaittavissaolevat ominaisuudet, olennaiset piirteet ja aineksellisuus. Järkeilyssäkorostuvat tiedollinen perusta, argumentit ja järjestelmällisyys. Tyylis-sä tärkeää on sen ”tuottava labiliteetti”, joka yllyttää puhumaan sa-manaikaisesti sekä vaihtelusta ja muutoksista että pysyvyydestä ja var-muudesta. Strategia tietenkin viittaa tavoitteen saavuttamisen taitoon.Myöskään niiden yhdistelmiä ei tule jättää huomiotta. Voidaan esi-merkiksi puhua sääntely-, mallintamis- ja mittausteknologioiden pii-rissä käytetystä ”substanssistrategiasta” (Kreissl 2004, 307–311) sekätieteellisten ajattelutapojen liikkeitä kokoavasti tarkastelevista, toisinsanoen tutkimuksen, luokittelun ja nimeämisen käytäntöjen kokonai-suuteen viittaavista ”järkeilytyyleistä” (Hacking 2002a).

Asiantuntijuus on niin outo ja epäuskottava konstellaatio, ettäsen takana täytyy olla sekä epistemologisista että yhteiskuntaraken-teellisista tekijöistä johtuva tietämyksen ja sen esityksen paradigmanmuutos. Palaan vielä takaisin olojen ja tilanteiden yksinkertaiseen ku-vaukseen tarkastelemalla järkeilytyylejä ja sen jälkeen tietostrategianläpinäkyväistämistä.

5. Järkeilytyylit

1600-luvulle tunnusomainen faktojen keruu (”matters of facts”, ”evi-dences of the fact”, ”truth of the facts”, ”discourses of the fact”, ”noto-rious matter of fact” etc., ks. Shapiro 2000) on vielä kansanomaiseen

27

kulttuuriin ja kunniaan perustuvaa kuvausta (Shapin 1994). Kuiten-kin ongelmien muotoilulle ja ratkaisuyrityksille saattoivat ratkaiseviasysäyksiä antaa matemaattiset olettamukset, kokeelliset havainto- jamittausmenetelmät, analogiamallien tarjoamat mahdollisuudet, ver-tailun ja taksonomian avulla saavutettu järjestys sekä geneettisen kehi-tyksen keksiminen. Oli siis olemassa poikkeuksellisen paljon keskus-telua totuudellisuuden kehysideoista, mutta ei vielä tyylejä eikä strate-gioita, joilla ne kehystetään.

Hacking (2002a, 180–199) ymmärtää järkeilytyylit (style of reaso-ning) eräänlaisiksi merkityiksi tiloiksi, käsitteellisiksi valinnoiksi taiargumenteiksi, jotka auttavat selvittämään, mikä on totta ja mikäepätotta. Järkeilytyyli ei anna ilmi varsinaisia ”faktoja” eikä ”totuuk-sia” vaan jotakin, joka on niitä perustavampaa tai tärkeämpää. Kyse onkeskitetystä tai rajatusta piiristä tai kentästä, jonne järkeilytyylille tun-nusomainen totuuden tavoittelu ja siitä kiistely asettuu. Niitä tarkastitutkimalla on löydettävissä ”tapoja, joilla järkeilytyylit tarjoavat va-kaata tietoa ja joilla niistä tulee, ei niinkään objektiivisen totuudenpaljastajia, vaan ennemminkin objektiivisuuden standardeja”. Järkei-lytyyli näyttää näin ollen olevan tarpeellinen ja hyödyllinen käsite, sil-lä se auttaa meitä ymmärtämään, mitä me missäkin yhteydessä tarkoi-tamme objektiivisuudella. Otetaan esimerkiksi vaikka tilastollinentyyli, joka on ”täydellisesti muuttanut elämämme jokapäiväisen maa-ilman ilmapiirin” (Hacking 2002b, 3). Sen vaikutuspiirissä olennai-sesti julkiset – ja näin myös tietyllä tavalla Habermasin (2004, 367)julkisuuden problematiikkaa lähelle tulevat – järkeilytyylit ”vakiin-nuttavat sitä, mitä on olla objektiivinen”, vaikka eivät itsessään ole-kaan ”objektiivisia”. Näin ollen järkeilytyylien tunnistaminen ja täs-mentäminen on epistemologinen avain asiantuntijuudella tavoitellunobjektiivisuuden tarkasteluun.

Kiinnostus järkeilytyylejä kohtaan lisääntyy olennaisesti tarkaste-lun historiallistamisen myötä. Järkeilytyylit kyllä muodostavat osansiitä tiedosta ja ajattelusta, jota tarvitsemme ymmärtääksemme, mitäobjektiivisuus on. Ne eivät kuitenkaan itsessään tarjoa, kuten Hack-ing (2002a, 181) toteaa, ”parhaita puolueettomia teitä totuuteen pää-semiseksi”. Ne ovat vain vakiinnuttamassa sitä, mitä ollaan ymmärtä-

28

mässä objektiiviseksi. ”Tietynlaista totuutta on se, jota saamme ryhty-mällä tutkimaan asioita, suhteuttamalla niitä tiettyihin standardei-hin”, Hacking toteaa. Näin ollen järkeilytyyliä voi pitää eräänlaisenaobjektiivisuutta täsmentävien ja vakiinnuttavien tietostrategioidenselityspolkuna ja asiointipaikkana.

Tyyli perustuu aikaisempaan ymmärrykseen, mutta se myös keh-keytyy uuden kohtaamisesta. Järkeilytyylin käsitteen kiinnostavuuspiilee ehkä juuri sen kyvyssä tulkita pätevyyden täsmentymisprosessia.Objektiivisuus ei synny siten, että ihmiset päättävät mikä on objektii-vista, keksivät tarvittavat korrespondenssisäännöt tai tuottavat jonkinonnistuneen esityksen. Objektiivisuus syntyy pikemminkin mahdolli-suudesta kuvata, täsmentää ja tulkita. Järkeilytyylit ovatkin lopultasuhteellisen vakaita, kestäviä ja jopa kasautuvia. Esittääpä Hacking(2002a, 192) ajatuksen, jonka mukaan järkeilytyylien löytäminensaattaa auttaa ymmärtämään tieteen vakautta tai robustisuutta – tie-teellisen tiedon käypyyttä tai erityistä kykyä tai mahdollisuutta ”mat-kustaa” kontekstista toiseen.

6. Asiantuntijuuden läpinäkyväistäminen

Ulospääsytien ”standardoimattomalle objektiivisuudelle” ominaisenmonimielisyyden ja monimutkaisuuden tilasta tarjoaa tietysti ainatukeutuminen normeihin ja normaliteettiin. Niiden avulla objektiivi-suus vakiinnutetaan, moninaisuus saadaan kommunikoimaan saman-kaltaisuuden kautta, partikulaarinen yksiköllistetään ja sisäinen vaih-telu tehdään säännellyksi muunteluksi. Kysymyksessä on toisin sa-noen erityinen epistemologinen strategia, jonka avulla todellisuuttapyritään samalla kertaa sekä ”näkyväistämällä” herättelemään henkiinettä ”faktuaalistamalla” yhtäläistämään kaikkia koskevaksi standar-diksi.

Kvantifiointi liittyy väestön hallinnointiin ja ohjaukseen sekäolojen kuvausta palvelevien indikaattoreiden ja mallien laadintaan.Nykyään on vallalla kehittyneempi malli, jossa auditoinnin ja tilivel-vollisuuden (accountability) avulla taloudellinen ja moraalinen saa-

29

daan kohtaamaan toisensa. Se tapahtuu kehittelemällä taloudellistatehokkuutta ja eettisiä käytäntöjä koskevia sääntöjä ja ohjeita (Strat-hern 2000, 1–18). Normalisoitua objektiivisuutta ei silloin vain ollavakiinnuttamassa yhteiskuntien olojen ja tapausten kuvausten ratio-nalisoitumista palvelevaksi tiedoksi. Julkisuudelle, yleisölle ja kansa-laisille voidaan näin tapahtuneen objektiivisuuden nimeämisen avullamyös vakuuttaa, että osoitettavissa olevasta ja osoitetusta vastuullisuu-desta ja velvollisuudesta voidaan pitää kiinni, niitä voidaan mitata,toiminnat voidaan sitä varten läpinäkyväistää ja tämä kaikki edistäähyvää hallintoa. Kyse ei siis ole pelkäksi tekniseksi operaatioksi palau-tuvasta toimenpiteestä, vaan laajennettuun läsnäoloon perustuva olo-jen kuvaus laajenee erilaisten hallintatapojen (audit regimes, rituals ofverification) vaikutuksesta (Strathern 2004) ongelmien kääntämiseksikognitiiviselle ja siten myös universaalille ”kielelle”.

Viimeksi mainittuja on usein puolusteltu niiden kyvyllä lisätäyhteisöllistä ja yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä. Moninaisuuteen,monikulttuurisuuteen ja erilaisuustietoisuuteen perustuvassa yhteis-kunnassa vetoaminen hyväntahtoisuuteen tai moraaliseen näkyvyy-teen paljastaa Strathernin (2000) mukaan kuitenkin myös tyranni-maisen puolensa: näkymättömän näkyväistäminen ei ole mitään via-tonta puuhaa. Mikä esimerkiksi on tai minkä tulisi olla läpinäkyväätieteessä, oikeudessa, taiteessa, hyvinvointivaltiossa, ympäristöpolitii-kassa jne.? Näihin kysymyksiin ei ole helppoa vastausta. Kriittinenasiantuntija voi tuskin tähän reagoida millään muulla tavalla kuin li-säämällä entisestään pyrkimyksiä läpinäkyvyyttä aikaansaavan infor-maation hankkimiseksi. Läpinäkyvyydestä (transparence) näyttää kai-kessa välineellisyydessään ja välittyneisyydessään tulleen uusi välittö-myyden (immeadiacy) ilmentämistapa. Jos rationalismin paradoksinaovat tiedon laajentumisen paljastamat uudet aukot ja individualisminparadoksina uudet abstraktit riippuvuudet, niin läpinäkyvyydenparadoksina on atomistinen hajanaisuus. Se ei ole spesifin kulttuurinkyllästämää. Sen rajatietoisuus on pieni. On epäselvää, mitä se integ-roi. Sen luomaa järjestysperustaa kuvaa hyvin termi “legitiimi indiffe-renssi” (yleisesti hyväksytty yhdentekevyys) (Tyrell 2005).

30

Reaalisen korvautuessa mallilla ja todellisuuden itse muuttuessasimuloivan järjestelmän satelliitiksi mallien ja simulaation taustalla eiole mitään syvempää todellisuutta. Jean Baudrillard nimitti tätä läpi-näkyvyyden järjestelmäksi, jossa kaikki eivät vain näy toisilleen vaanjossa kaikkien on myös paljastettava salaisuutensa toisilleen, ylitettävähiljaisuuden kynnys, astuttava kommunikaatioon ja oltava läsnä tässäavaruudessa. Silloin systeemin ylittäminen ja yhteiskuntautopian ke-hittely käyvät mahdottomiksi, sillä asiat ovat itse ”ylittäneet omat ra-jansa ja saturoineet merkityksen liikamäärän seurauksena” kuten Arp-pe (1987, 81) tiivistää. Tämä on samalla esimerkki traagisesta objek-tivismista. Kuten muun muassa Niklas Luhmann on huomauttanut,järjestelmässä toimii aina palautuvuuden ja käännettävyyden ironinenperiaate, eräänlainen objektiivinen ironia, joka viime kädessä tekeeläpinäkyvyyden täydellistämisestä mahdotonta.

7. Asiantuntija välittäjänä

Kuten muistetaan, lainsäätäjä antaa arvovaltaisia ja virallisia arvioita,joita niiden hyväksytyiksi tultua yleensä pidetään virheettöminä (kor-rekteina) ja sitovina. Lainsäätäjä siis muuttaa erityisen koodin avullamielipiteiden ja käsitysten kirjon toiseen muotoon. Tässä toiminnassahän tukeutuu kulloiseenkin kulttuuriseen ja poliittiseen järjestykseen.Bauman (1967, 4, 45–46, 57) löysi lainsäätäjän järkeilytyylin ranska-laisesta kulttuurista: ”Les philosophes” kertovat vallanpitäjille, mitäkansa tekee ja ajattelee, ja toimivat näin ajatusten kylvämisen (dissemi-naation) asianajajina sekä järjen kuriin perustuvan yhteiskuntapoliit-tisen järjestyksen pystyttäjinä. Tulkki taas kääntää ajatuksia, lausumiasekä erilaista kokemuksellista tietoa spesifeiksi tiedollisiksi järjestel-miksi. Asiantuntija näyttää olevan selvästi lainsäätäjää ja tulkitsijaakapeampi ja teknisempi toimija.

Asiantuntijuuden historiallisena syntykontekstina on teollisenyhteiskunnan aluksi autonomiset ja myöhemmin yhä enemmän jul-kista tietoa painottavat muodolliset laatuvaatimukset (kvalifikaatiot),ammattimaisuus (professionaalisuus), arvoasteikot (hierarkiat), virka-

31

valta (byrokratia) sekä eriytymisen suunnissa laajenevan yhteiskunnankuvaaminen. Asiantuntija on arvoihin perustuvan järjestyksen integ-raation ristiriitojen käsittelijä ja instituutioihin perustuvan järjestyk-sen integraation rakenneperiaate (Schwinn 2001, 348–385). Asian-tuntija on funktionaalisessa mielessä tarkan tiedon välittäjä (eksakti-ekspertti).

Tämä ei ole kyseenalaistaja vaan eriytyneiden sfäärien (oikeus,talous, politiikka, tiede, taide, uskonto jne.) muovaavien vaikutustenselittäjä. Tämän tehtävänmäärityksen yli tai ohi menevät tehtävät,kuten asioiden tarkastelu yleisemmältä kannalta, toisen asteen proble-matisointi, syvemmällä olevien järkeilytyylien ja niitä koskevien kes-kustelujen osoittaminen, eettisten seurausten ennakointi, välillistenseurausten ja sfäärienvälisten vaikutusten osoittaminen jne., ovat ra-kenne-ekspertiisille ylivoimaisia. Moderni ekspertiisi on siirtymäkau-den rakenne. Se on rakenne, joka muokkaa arvo- ja henkilösidon-naisesta järjestyksen integraatiosta instituutio- ja professioperustai-seen järjestyksen integraatioon siirtymisen konkreettisia ideoita ja jär-jestelyjä. Tähän ekspertiisiin kytkeytyy alituinen ylirationaalisuudenvaara. Ei mikään ihme, että asiantuntijuuden voimakasta yleistymistäovat jo 1970-luvun lopulta asti seuranneet rajut väittelyt ja kiistat.Nämä pätevyyttä ja oikeutusta koskeneet kiistat on ymmärretty eks-pertiisin uskottavuus- ja luotettavuuskriisiksi. Kiistojen ja samalla siisjärjestysten integroinnin ratkaisuyritykset ovat heijastuneet kaikilleelämisen alueille.

Nykyään tällaista valtavaa asiantuntijaa pidetään mahdottomuu-tena. Järjestelmää ei voi laajasti suunnitella ja ohjata. Näyttää siltä,että asiantuntijasta on yhä enemmän tullut pikemminkin taituri taivälittäjä kuin ohjeistaja tai täytäntöönpanija (Osborne 2004, 440).Hän on ajatusten kiteyttäjä, järjestelijä tai meklari, joka tarttuu innok-kaasti ajatukseen tai luo sen tyhjästä, jos sitä ei vielä ole. Kaiken kaik-kiaan järjestyksen integrointi voi siis tapahtua arvokeskustelun, insti-tutionaalisen koordinoinnin tai sosiaalisen integraation avulla. Asian-tuntijuuden käyttö on mahdollista ja tarpeellista nimenomaan pitkäl-le eriytyneiden instituutioiden tarvitsemien merkityskriteerien vuok-si. Mutta miten keskinäisriippuvuuksien ja integraation kysymystä

32

valotetaan? Katse kääntyy klassiseen puolueettoman asiantuntijan pe-riaatteeseen.

8. Puolueettoman asiantuntijan periaate

Aperspektiivisestä objektiivisuudesta kiinnostuttiin valistusajattelunpiirissä siksi, että intohimoista ja subjektiivisista mielihaluista muo-dostuvan syvyysulottuvuuden poistaminen ymmärrettiin hyvin in-formoidun puolueettoman tarkkailijan ja tämän hyväksyttävissä ole-van moraaliarvostelman muodostamisen edellytykseksi. Tässä tieto-käsityksessä ei ole kyse laskemisvimmasta, totuuden luovuttamisestaluonnolle eikä saksalaiselle kulttuurille tunnusomaisesta läpimorali-soidusta objektiivisuudesta, vaan vapaan elämän sisäisestä äänestä jasen mahdollistamasta keskinäisestä ymmärryksestä. Tämä kunnianhi-moinen ideaali tai moraalipoliittinen maksiimi voidaan hyvin kiteyt-tää perspektiivien kätkemiseen tai niiden yläpuolelle asettumiseen pe-rustuvan puolueettoman asiantuntijan periaatteeksi (Daston 1992;Seligman 1997, 112). Se mikä skotlantilaisen valistuksen piirissä hy-väksyttiin hyvin informoidun puolueettomuuden moraaliksi, ei kui-tenkaan 1800-luvun puolenvälin valtiopainotteisessa ajattelussa eikävarsinkaan klassisen sosiologian liberalismikriittisessä ajattelussa saa-vuttanut vastakaikua. Arvo-orientaatiot arvioitiin uudelleen.

”Postliberaalin ajattelun poliittisessa projektissa” (Wagner 2001,8) erityisen selväsanainen oli Max Weberin vuonna 1904 esittämä ju-listus (Weber 1968). Syvyysulottuvuus (todellisuuden kuvaus) ym-märrettiin siinä toisin kuin valistuksen ja romantiikan piirissä. Valis-tuksen modernin merkitysparadigman kätkemä perspektiivi palautet-tiin teollisen modernin näyttämölle. Tämä tapahtui korostamalla sub-jektin elämää ja subjektille itselleen merkityksellistä toimintaa (Lash2005, 16). Todellisuutta ei tarjota perustaksi empiiriselle tieteelle.”Asioiden” aktuaaliset suhteet eivät ylipäänsä määritä tiedon näkö-alaa. Mikään edeltävä tai puhdas lainalaisuus tai propositio ei voi pal-jastaa meille todellisuuden merkitystä. Lähtökohdaksi on otettava neideat ja se kulttuuri, joista käsin yksilöt antavat mielen ja merkityksen

33

asioille. Mitään asioiden ja tapahtumien ylä- tai ulkopuolelle asettu-vaa asiantuntijapositiota ei tarvita.

Sekä ymmärryksen kohde että itse ymmärtäjä sijaitsevat tässämerkityksellisessä maailmassa. Todellisuuden ymmärtäminen tapah-tuu siis tämän maailman käytännön ”ongelmien” käsitteellisten suh-teiden hahmottamisen kautta. Asiantuntijan velvollisuus (kutsumus)on ottaa tunnistuksessaan ja tulkinnassaan huomioon kunkin koh-teen, asian tai tapahtuman kohdalla erityinen näkökulma. Sillä kaikkitieto perustuu johonkin valittuun näkökulmaan ja kaikki tieto onaina ”tietoa jostakin erityisestä näkökulmasta”. Tällöin näkökulmaa eiymmärretty kokonaisuuden eikä yleisyyden esitykseksi, vaan yksilölli-seksi tapahtumaksi.

Elämisen (sosiaaliset) muodot tulevat tärkeiksi. Modernin yhteis-kunnan asiantuntijan suurimmaksi ongelmaksi muodostui riittävänsympatian, solidaarisuuden tai sosiaalisten siteiden, toisin sanoen yk-silöä laajemman sosiaalisen kokonaisuuden jatkuvuutta ja kestävyyttätakaavan välittävän tekijän löytäminen. Georg Simmel ajatteli, ettämonet sosiaaliset piirit ovat maailmoita, joissa ihmiset liikkuvat, joissaheidän arvostelukykynsä kehittyy ja jotka muovaavat heidän elämän-käytäntöjään. Ne saattoivat siis olla tuon puuttuvan sosiaalisen uusimuoto tai ainakin väliaikainen korvike. Silloin sosiaalisten piirien taimaailmojen ”leikkauspiste olisi nimenomaan se paikka, josta näkeekauas ja yleisen kaikessa heterogeenisuudessaan” (Noro 1991, 223).Tämä ajatus on vuosikymmeniä myöhemmin tullut kiinnostuksenkohteeksi (Lash 2005). Ennen muuta se, että yleisyyttä ei enää perus-teta ulkopuolisuuteen ja että sillä ei voi olla mitään ”sielua” tai ”koko-avaa voimaa”. Usein tätä sanotaan sosiaalisen integroinnin problema-tiikaksi, jossa avainkäsitteitä ovat inkluusio ja ekskluusio.

Hyvin informoitu puolueettomuus on mahdollinen asioidenkeskellä. Tähän mahtuu samalla hyvin se ajatus, että jokainen on taijokaisesta tulee asiantuntija. Integroinnin tapa ei tee erottelua eksper-tin ja maallikon välillä. Samalla tähän liittyvä rajoittuneisuus tai uni-versalismin puute voi toisaalta johtaa yleiskatsauksellisen näkökulmanmenetykseen, siis asiaan, joka erityisesti huolestutti skottilaisia moraa-lifilosofeja. Tästä asetelman muutoksesta voi lisäksi jo alkaa epäillä,

34

että ”uuden” asiantuntijuuden perustana ei ole yksinomaan tieto, tai-to, moraali tai erityinen välityskyky vaan sekä sisä- että ulkopuoliseentarkasteluun pystyvä arvostelukyky (Gronow 2004). Sen on vielä us-kallettava ottaa ja pystyttävä ottamaan piiriinsä yhteiskunnan eriyty-misen ja sen elämänmuotoihin kohdistuvien vaikutusten syvällinentarkastelu. Hyvin informoidun tai hyväksytyn kuvauksen aikaansaa-minen on tässä saanut haasteen, johon ei vielä ole löydetty tai johonehkä ei ole olemassakaan mitään ratkaisua (Schwinn 2001).

9. Objektiivisuustyö

Objektiivisuuden nykykäsitys on Dastonin ja Galisonin (1992, 82)mukaan monista sekä historiallisesti että käsitteellisesti toisistaan kau-kana olevista osasista yhteen koottu kasauma. Sen synnyssä on mekaa-nisten standardien käytöllä aina ollut oma osansa. Erilaisista kerrostu-mista koottua objektiivisuuden käsitettä (standardia) on alettu käyttääpaitsi empiirisen todellisuuden myös proseduraalisen korrektiivisuu-den, emotionaalisen ennakkoluulottomuuden, yhteiskuntakuvauksenasiantuntijuuden ja lopulta kenelle tahansa sopivan yhteisyyden malli-na. Ehkä kiinnostavin objektiivisuuden osatekijöistä on miltei kaikil-le objektiivisuuden muodoille langetettu negatiivinen määrittelytapa.Sen mukaan objektiivista on se, josta on poistettu tietyt häiritsevätasiat. Objektiivisuudesta on silloin tullut eräänlainen varjomaailma,jonka olemassaoloperusteena on se, mitä se ei ole, ja siksi objektiivi-suus on ”the view from nowhere” (Thomas Nagel) tai ”knowledge with-out a knower” (Karl Popper).

Miksi yleispätevyyttä tai kauasnäkemistä rakennetaan ekskluu-sioperiaatteella? Mikä rohkaisee, dynamisoi tai dramatisoi häiritsevientekijöiden eliminointiin ryhtymistä? Voidaanko objektiivisuudenerilaisten muotojen historia ehkä pelkistää historiaksi, joka kertoo ”mi-ten, miksi ja milloin subjektiivisuuden eri muodot havahduttiin huo-maamaan vaarallisen subjektiivisiksi”, kuten Daston ja Galison (1992,82) epäilevät. Mekaanisen objektiivisuuden muokkaamisen tunnus-merkkinä on ollut moraaliseen näkökulmaan, sen lujittamiseen tai

35

itsehillintään pohjaavaan kontrolliin perustuva sosiomoraalinen jär-jestys. Kyse on yhteiskunnan järjestyksen mahdollisuutta koskevastadramaattisesta (kaikki-tai-ei-mitään) keskustelusta. Nykyään asian-tuntija on aivan toisenlaisessa asetelmassa. Järjestyksen muotoutumi-nen saa olla asteittaista, hajanaista ja kerrostunutta. Asiantuntijaa eiyhdistetä subjektiivisista näköaloista puhdistettuun puolueettomaanobjektiivisuuteen. Sitä pidettäisiin halpaan objektiivisuuteen tyytyvä-nä halpana ratkaisuna. Nykyään asiantuntijuus kiinnitetään uudenvälittömyyden tuottamiseen aktivoimisen, itsearvioinnin ja subjekti-voinnin keinoin.

1600-luvun epistemologiaa on sanottu enkelinäköalaksi ja 1800-lukulaista objektiviteettiajattelua pyhimykselliseksi itsekuriksi. Näidenväliin asettuu valistuksen painottama henkilösidonnainen omantun-non periaate. Tässä sisäisen tai moraalisen puolueettomuuden pyrki-myksessään se yhtäältä himmentää tai vie sivuun joitakin tieteen jatutkimuksen piirteitä ja toisaalta edellyttää tieteeltä ja tutkimukseltajoitakin toisenlaisia piirteitä. Objektiivisuudella on siis sekä negatiivi-set puolensa että positiiviset puolensa. Objektiivisuuden ihanteeseenpyrkimisen negatiivisena puolena on pyrkimys jättää ottamatta lu-kuun havainnoijan välittävä läsnäolo (mediating presence of the ob-server), mutta tarkka valinta voi kohdistua myös ilmiöön, sen tunnis-tamisperiaatteisiin sekä ilmiötä vääristeleviin teorioihin tai hypotee-seihin. Objektiivisuuden saavuttamisen positiivisena puolena taas onsen vaatima tunnollinen huolellisuus ja tarkkuus, ääretön kärsivälli-syys, väsymätön sinnikkyys, yliluonnollinen aistien terävyys, pohja-ton työteliäisyys. Juuri kärsivällisyys ja sinnikkyys ovat objektiivisuus-työn keskeiset vaatimukset, sillä ilmiöt ja tapahtumat eivät koskaannuku.

Objektiivisuustyön negatiiviset ja positiiviset puolet voi yhdistäävain korkealentoinen ja voimakas itsekuri. On pidettävä rehellisestikiinni etukäteen määritetyistä tulkinnan ja – jopa omien havaintojenteossa toteutetuista – päättelyn säännöistä sekä tiukasti keskityttävähavaintojen tekoon ja mittaukseen. Mikäli tällaisesta tehdään lajityyp-pi tai tieteellisen työn muoto, painopisteenä on oltava pikemminkinsuurella uurastuksella ja vaivalla kuin oikullisen lahjakkuuden avulla

36

saavutettu luotettavuus. Objektiivisuustyöhön yhdistyy objektiivi-suushallintaa, jonka psykologiana on se, että houkutukset on voitetta-va ja itsehallinta on nostettava ensimmäiseksi periaatteeksi. Tähän nä-kemyksensä perustava asiantuntija saa asioista miltei yliluonnollisenyliotteen. Kun ainakin jonkinlainen ”tietoisuus-perspektivismi” ainaon olemassa, maallikko miltei automaattisesti epäilee tai pelkää senmerkitsevän ”faktojen” harkitusti tai huomaamattomasti toteutettuapeukalointia.

10. Objektiivisuus yhteiskunnallistamisstrategiana

Arvostelukyvyn ja puolueettoman katsojan muodostama asetelmanähdään yhteisyyttä, tietoisuutta ja yhteiskunnallisuutta synnyttävänä”säädyllisyytenä” (Seligman 1997, 112; Gronow 2004, 281–283).Tietoisuus ja keskinäinen sympatia ottavat universaalin näkökulman.Ne välittävät yleistettyä orientaatiota ja yleisiä käypyystakeita. Tällai-sen samalla kertaa muodollisen ja ideaalisen yhteiskuntamuodostel-man jäsentä houkutellaan jäljittelemään abstraktia puolueettomantarkkailijan naamiota. Gronowin ehdotuksen mukaisesti sitä voidaanluonnehtia myös ”eräänlaiseksi toimijan omaksumaksi ja automaatti-sesti käytettävissä olevaksi tietotaidoksi” ja ”yleisen yleiskatsaukselli-sen näkökulmaksi”. Koska se ei kiinnitä huomiota elämänalojen jaelämänkäytäntöjen differentioitumiseen vaan asettaa itsensä päteväksikaikkialla, seurauksena on hallitsemattomuus (Schwinn 2001, 320).

Tämä asetelma on pidettävä käsitteellisesti erossa kansalaisyhteis-kunnalle ominaisista kollektiivisista normeista, moraalisista yhteisöis-tä ja kansalaishyveistä. John Locke jätti sielun silleen ja sanoi, että vas-tuu, ideat ja kokemukset ovat persoonalla. David Hume nosti vahvastiesille kokemukset ja sympatiaksi nimittämänsä vaistomaiset taipu-mukset suhteuttaa omat tunteemme ympärillämme olevien tuntei-siin. Adam Smith piti kiinni persoonasta, säilytti kehykset ja alkoipohtia yhteiskuntaa, joka vahvistaa ajatuksemme ja taipumuksemmeja josta tulee ihmisten elämään mahtava rakennelma.

37

Tämän perustavan ajatusmuodon on sanottu tulleen mahdolli-seksi siten, että ”aidon tiedon alaa kapeutetaan siten että se sattuu yk-siin julkisen tiedon kanssa” tai luovutaan vapaaehtoisesti ”syvemmästäja tarkemmasta tiedosta yhteisten kommunikatiivisuuden vaatimus-ten hyväksi” (Daston 1992, 600). Tämä on kuitenkin liian välineel-liseen politiikan teknologiaan tai sosiaaliseen insinööritaitoon tukeu-tuva ajatus. Pikemminkin tällainen yhteiskunnallistamisstrategia onymmärrettävissä esteettisen arvostelukyvyn ja moraalifilosofian aja-tusmuotojen pohjalta. Näitähän seurasi Euroopassa 1800-luvulla so-siaali- ja moraalitilastollinen tutkimus- ja reformiliike, joka hylkäsiabstraktin sympatian ja ryhtyi valtion avulla ajamaan inklusiiviseenjärjestykseen (Wagner 2001, 42) perustuvaa yhteiskuntamallia. Tässäpyrkimyksessään se tukeutui niin vakaaseen empiiriseen realismiin,ettei mitään epistemologisia tai ontologisia kysymyksiä eikä myös-kään yhteiskunnallistumisen prosesseja viritteleviä sosiaalisen vuoro-vaikutuksen kysymyksiä tarvinnut ottaa huomioon. Toiminta koh-dentui järjestyksen integroinnin saumakohtiin tai erityisiin aspektei-hin, jotka oli tuotu esille yhteiskunnallisten kysymysten, liikkeiden japolitiikan kautta.

Liberalismi on kätkenyt politiikan (Strauss 1976, 82). Toisaaltasen yhteiskunnallistamisstrategiaa voidaan tarkastella uutena disposi-tiivina, jonka avulla toteutetaan pyrkimystä muuttaa yhteiskunnanhallittavuuden määrittämisperiaatteita painottamalla yksilön ja kan-salaisen oman toiminnan merkitystä, kansalaishyveitä, moraalisuuttasekä kykyä ja taitoa käyttää aktiivisesti hyväksi arvostelukykyä ja sym-patianäköalaan perustuvaa yleiskatsauksellisuutta sekä turvautua nii-hin. Tällöinhän yleiskatsauksellisuus kontrolloi tai neutraloi yksittäis-ten näköalojen potentiaalisesti tai aktuaalisesti aiheuttamia häiriöitä,yltiöyksilöllisten pyrkimysten aiheuttamaa epävakautta, subjektiivi-suuden kokonaisuudelle aiheuttamaa vaarallisuutta tai intohimojenaiheuttamaa hallitsemattomuutta. Smithin yhteiskunnallistumisstra-tegia (Kangas 2001, 224) nojaa identiteetistä ja sosiaalisesta järjestyk-sestä muodostuvaan symmetriseen asetelmaan. Kuten sanottu, yhteis-kunnallistumisen edellyttämien uusien kysymysten kohtaamiseen jatarkempaan erittelyyn ne eivät riittäneet (Wagner 2001, 150).

38

11. Säälin politiikka

Luc Boltanskin (1999) esittämän tulkinnan mukaan liberalisminsymmetrisellä yhteiskuntapolitiikalla tavoiteltiin sellaista säälin poli-tiikkaa, joka pyrkii kontrolloimaan köyhyyttä etäisyyden päästä. Tä-mä perustuu asioita ja ongelmia havainnoivalle puolueettomalle sivus-takatsojalle (impartial spectator) ominaiseen horisonttiin. Sivustakat-sojan kuvausten hyödyllisyyttä ja relevanssia yhteisen maailman ja yh-teiskunnan muodostumiselle ei Boltanskin mukaan kuitenkaanvoida määrittää moraalifilosofian itse käsittelemin sisäisen moraalin jaomantunnon keinoin. Tarkastelun kohteeksi on otettava myös tiedon,politiikan, subjektin ja järjestyksen edellytyksinä olevat puitteet ja ins-tituutiot: julkisuuden piiri, sivustakatsojan luonteenpiirteet, itse puo-lueettomuuden täsmennetty luonne, puolueettomuuden idean sisäis-täminen sekä varhaisessa kaupallisessa yhteiskunnassa meneillään ole-va ”näytelmä” (spektaakkeli) ja syntymässä olevan teollisuusyhteis-kunnan sille aiheuttamat dramaattiset jännitteet.

Smithin mielikuva yhteiskunnasta perustui Boltanskin mukaanerityiseen tuntemiskykyyn. Meidän ei tule tarkastella elämäämme jaasioitamme ”omalta paikaltamme” eikä naapurin paikalta, ei ”omillasilmillä” eikä kanssaihmisen silmin, vaan kolmannen ihmisen asemas-ta ja kolmannen ihmisen silmin. Näin ollen siitä ei millään voi tullakärsivien ja ei-kärsivien välejä koskevaa eikä itse kärsimystapahtumiinkeskittyvää ”säälin politiikkaa”. Asetelma on jo alun perin sellainen,että ulkopuolisin silmin asioita tarkkaileva taho on pikemminkin rat-kaisujen oikeuttamisen ja oikeudenmukaisuuden valvonnan asiantun-tija. Lisäksi Smithin ideoima asiantuntijaomatunto seuraa yleistä jär-jen ääntä. Täten hänen näkökulmansa poikkeaa olennaisesti valistus-romantikkojen (Rousseau, Durkheim) painottamasta arvojen ja nor-mien ohjaaman symbolisaation ja kollektiivisen tajunnan maailmasta.Taideteoksen arvostelua koskevissa ohjeissaan Hume jo ottaa pienensivuaskeleen empaattiseen taituruuteen perustuvasta objektiivisuu-desta ennakkoluulottoman (detached) objektiivisuuden suuntaan. Hä-nen mukaansa nimittäin pätevä kriitikko seuraa toiminnassaan pers-pektiivisen mukautuvuuden (perspectivical suppleness) periaatetta, jon-

39

ka mukaan voi olla olemassa lukematon määrä muita näkökulmia(Daston 1992, 604). Adam Smithin tiedetään lisänneen käsityksiinsäsellaisen sympatian muodon, joka panee katselijan (spectator) tunte-maan kärsivän tuskan sekä panee kärsivän suopeasti odottamaan kat-selijan kylmää piittaamattomuutta (cool indifference). Tässä heijastuukäsitys, jonka mukaan kaupallisen yhteiskunnan moraalitaloudessahäämöttää hyvän elämän mahdollisuus, jos ihminen hallitsee itsensäkaikissa tilanteissa. Tämän on orientoiduttava ”toisiinsa sovinnollises-ti suhtautuvien muukalaisten viileän häpeämättömissä ystävyyssuh-teissa” (cool friendships of amiably disposed strangers).

Itseorganisoituvan todellisuuden kontingenssin ongelma liittyyitsesuhteeseen ja persoonallisuuteen. Juuri se, että ihmisten ominai-suuksien ajatellaan sekä synnyttävän laajempaa yleisyyttä että kuulu-van hänelle itselleen, kesyttää tai hillitsee ominaisuuksien sosiomoraa-lisen luonteen kontingenssia. Järjestyksen arvoperustainen integrointioli mahdollista aktivoitujen moraalintuntojen kautta, mutta ei enäädifferentioituneiden instituutioiden oloissa. Modernin järjestyksenkatkokset mursivat symmetrian. Historiallisen satunnaisuuden ongel-ma tulee esiin kaikissa niissä olosuhteissa, joissa ”moraalisesti hyväätoimintaa ja hyvän yhteiskunnan välistä sidosta koskevat oletuksetovat murtuneet” (Kangas 2001, 195). Tällainen moderni yhteiskunta-maailma ei Michael Makropouloksen (2004) mukaan avaa sydäntääneikä paljasta salaisuuttaan kellekään. Se on täydellisesti maallistunuttulkinnallinen tai sosiopoliittinen toimintatila, joka luovuttaa orien-taatiota tai kyllästää kulttuuria yksinomaan kontingenssitietoisuudenavulla.1 Asiat ovat näin, mutta voivat olla myös toisin; asiat eivät olevälttämättömyyden eivätkä mahdottomuuden määräysvallassa.

12. Moderniteetti

Yhteiskuntapoliittiset asiantuntijat kohtaavat tietysti aina jossainmäärin uusia tilanteita. Koska pelkkä traditio tai olojen kuvaus ei pys-

1. Kontingenssitietoisuudella tarkoitetaan, että asiat ovat näin, mutta voivatolla myös toisin; asiat eivät ole välttämättömyyden eivätkä mahdottomuu-muuden määräysvallassa.

40

ty määräämään eikä kohdistamaan omia sovellutuksiaan, asiantunti-joiden vastaukset ja ehdotuksetkaan eivät koskaan voi saada kestopä-tevyyttä. Asiantuntijan käsityksiä ja neuvoja muokataan ja kehitelläänalituisesti toisiaan seuraavien muutosten ja käänteiden tuottamienuusien tilanteiden vaikutuspiirissä. Näyttävän käänteen objektiivisuu-den ongelman ja yhteiskunnan instituutioiden tarkasteluun toi mo-dernin yhteiskunnan mukanaan tuoma institutionaalinen koordinaa-tio. Yksilöllisten identiteettien juurruttaminen muiden konteksteihin(sosiaalinen identiteetti) ja muiden ihmisten kanssa jaetut jokapäiväi-sen elämän käytännöt (sosiaaliset käytännöt) eivät enää riittäneet hy-vin informoituun järjestykseen pääsemiseen.

Modernin yhteiskunnan järjestys nimittäin avasi menneen ja tu-levan, kokemusten ja odotusten välisen yhteyden ja käänsi kausaali-sesti ymmärrettävän muutoksen modaaliseksi – olemassaolomuodois-ta lähteväksi – muutokseksi. Yksilöiden omaa asemaa koskevaa ambi-valenssia ja epävarmuutta ei voi enää jättää ottamatta huomioon(Wagner 2001a, 88). Järjestyksen ongelma on nyt ymmärrettävä kon-tingenssin ongelmaksi ja kontingenssin ongelma nykyisyyden kauttatäsmentyväksi ja ratkaistavaksi ongelmaksi. Näin ollen järjestyksen javakauden ongelman ymmärtämiseksi tarvittiin moderniteetin eli ih-misten itse määrittelemien ja itse itselleen tunnistamien olosuhteidenja niiden tuottamisen elämänorientaatioiden määrittäminen ja niihinperustuvien kollektiivisten sääntöjen asettaminen (Wagner 2001, 147,171). Ylitsekäyvää yhteyttä tavoitelleen kognitiivisen asiantuntijape-riaatteen on nyt kohdattava pelkillä sisään (inkluusio) ja ulos sulkemi-sen (ekskluusio) mekanismeilla operoiva järjestysmalli. Tämän vai-kean järjestyksen integroinnin ratkaisevaa yhtälöä eivät yhteiskuntaatutkivat tieteet ole pystyneet ratkaisemaan.

Ajatus osaamisen jatkuvasta kasvusta näyttää tämän jälkeen mie-lettömältä. Vain teknisen tietoyhteiskunnan konsepteja seuraavat asi-antuntijat voivat sellaiseen nojata. Pikemminkin on nimittäin odotet-tavissa, että jokainen sukupolvi tulee löytämään virheitä, laiminlyön-tejä, uusia tarkkanäköisiä havaintoja ja ymmärtämisen tapoja. Uusimaailma toimittaa uuden näköalan (perspektiivin). Kaiken kattavanyleiskatsauksellisuuden, aikakauden analyysin tai aikakauden esityk-

41

senkin on oltava väliaikainen. Epäilyksen alaiseksi joutuu silloin myösasiantuntijoiden suuri historiallinen etuoikeus, ongelmanmuotoilu-etuoikeus (Gustafsson 2001). Siis automaattisesti, ilman argumentaa-tiota saatu tai hankittu oikeus saada läpi oma käsitys siitä, mikä ongel-ma on. Myös päättäjien ja poliitikkojen pinttynyt tapa turvautua ih-meellisten metaforien antamiin näköaloihin, liioitella perspektiivinvaihtamista tai monien perspektiivien kokoamista moniäänisyydeksi,kulttuuriksi tai dialogiksi tulee kriittiseen valoon. Emme voi koskaanvarmuudella tietää, onko toinen henkilö saanut äänensä kuuluviin.Lisäksi epävarmuuteen ja rakenteellisiin muutoksiin liittyvistä eksis-tentiaalisesti painottuneista kysymyksistä tulee aikaisempaa käsiteltä-vämpiä ja keskusteltavampia.

Ilman problematisoinnin taitoa ja pätevyyttä – esimerkiksi kykyäsiirtyä yleisön jo kysymistä kysymyksistä peiteltyihin ja julkilausumat-tomiin tai jopa rohkeaa spekulaatiota vaativiin kysymyksiin – asian-tuntijat jäävät huonoiksi välittäjiksi ja äänettömiksi osapuoliksi(O’Malley 2000, 479–480). Nämä kutsutaan asioiden käsittelyynenää silloin kun erityinen ”asiantuntijanäyttö” (expert evidence) taikognitiivisen mallin itse tuottamat ”valistuneet arvaukset” (educatedguesses) ensin ovat osoittaneet päätöksenteon tai ongelmanratkaisunmuodollisten edellytysten olemassaolon. Asiantuntijuudesta tulee sil-loin teknisen tai rationaalisen finalisaation strategia eli viimekäteistätarkoitusperää painottava menettely. Siinä turvaudutaan hyvin mo-nenlaisiin ajattelutapoihin hyvästä hallinnosta aina sumeaan logiik-kaan ja mitä mielikuvituksellisimpiin erimielisyyksien sovittamisri-tuaaleihin (vrt. Lawson 2001).

13. Problematisointi

”Probleema” viittaa esimerkiksi historiallisen satunnaisuuden eli kon-tingenssin vaikutuksesta täsmennystä vaativaan kysymykseen. Prob-leemat eivät ole pelkkiä ryhmittelyyn, luokitteluun, systematiikkaantai menettelytapojen järjestelyyn liittyviä kysymyksiä tai ongelmia.Pikemminkin tekisi mieli sanoa, että ne ovat sellaisia jokapäiväisessä

42

elämässä kohdattuja problematiikkoja, jotka metafyysisen, historialli-sen ja normatiivisen laajuutensa tai vastausvaihtoehtojensa rajallisuu-den vuoksi kadottavat yksinkertaisen kysymyksen ja siihen annettavanvastauksen luonteen. Asia oli tuttu Marxille, sillä hän muistutti, ettäihmiskunta asettaa itselleen vain sellaisia ongelmia, joita se kykeneeratkaisemaan. Popperin (1999, 257) mukaan ”koko elämä on ongel-manratkaisua”. Probleeman ensisijaisuutta ratkaisuihin nähden onoivaltavasti tähdentänyt R. G. Collingwood (1939, 6) pitäen sitä filo-sofisen selityksen avaimena. Michael Polanyin (1967, 21) mukaanproblematisointi auttaa pääsemään piilossa olevan kokemustiedonalueelle. Hans-Georg Gadamer (1993, 376) pitää problematiikanhahmottamista kysymyksen konkreettisen horisontin osoittamisena.Hans Blumenberg (1985, 229) vetoaa moderniteettia koskevaa teo-reettista uteliaisuutta vahvistavan problematisointiin tukeutuvan tut-kimuksellisen tilan puolesta. Niklas Luhmann (1981, 203) korosti,ettei koskaan pidä väsyä kysymyksiin, sillä kysymykset aina formu-loivat ”ratkaisun ongelman”. Isaiah Berlin (2001, 167) totesi Kantiinvedoten, että ”pyrkimys täydellisen vastauksen löytämiseen johtaa to-dennäköisesti kärsimykseen, pettymykseen ja epäonnistumiseen”.

Problematisoinnin tielle astuminen vie meidät kysymyksiin, joi-den selvittelyssä tavallisesti käännytään huippuspesialistien puoleen.Pyrin seuraavilla yleisillä huomautuksilla osoittamaan, että niissä onjotain myös meille – meidän moderniteettimme ajallisuuden aukene-misen kautta ehdollistuneille ja kokemusten ja odotusten alituisen rii-telemisen vuoksi ambivalenssiin ja epävarmuuteen tottumaan joutu-ville – tavallisille asiantuntijoille. Tämän perusteluksi voidaan esittääHans Blumenbergin (1985) tunnetuksi tekemä modernia aikaa kos-keva ajatus pysyä avoimena luhistumisen, tuhoutumisen ja lopun ker-tomuksia vastaan. Nykyhetkeä ei tule koskaan kuvata yleisenä totali-teettina vaan konkreettisten ehtojen muokkaamina ongelmina. Onmyös varottava hallitsemattomiksi kysymyskimpuiksi muodostuvaasekä tuonpuoleisen käsittelyyn antautuvaa eksorsismia – pahojen hen-kien poismanaamista. Parempi on pysähtyä kysymään, mikä on seongelma, joka on tärkeä juuri nyt. Kyse ei ole vain asiantuntijan arki-pragmaattisesta eikä laiskasta tyynnyttelevästä asenteesta tavoittamat-toman tavoittelua kohtaan.

43

Kyseenalaistuksen kyseenalaistamisessa tai radikaalissa itsekritii-kissä tiedollista ja intellektuaalista uteliaisuutta ei muuteta ulkopuo-lelta tulevan mahtikäskyn eikä kysymysten pannaanjulistamisen voi-masta. Kyse on kysymyksen laajentamisesta sekä samalla vakuuttu-misesta siitä, että se on tarkasteltavissa toisella tavalla, tasolla tai tyylil-lä; kyse on siis tavanomaisesta poikkeavasta analysoinnista. Asiaa, on-gelmaa tai tapahtumaan ei vain nosteta pöydälle moraalisen, tieteelli-sen, poliittisen tai oikeudellisen arvioinnin kohteeksi. Sillä on ainamyös jonkinlainen genealoginen ulottuvuus – noilla asioilla, ongel-milla tai tapahtumilla on jokin syntyperä, ne ovat ilmaantuneet taipolveutuneet jostakin, ne ovat jotenkin itse perustelleet itsensä ja tälläkaikella on omat vaikutusyhteytensä. Problematisointi kohdentuuepävarmuuden ja tuttuuden menetyksen kautta muodostuneisiin jasiten aikaisemmille kokemuksille ja systematiikoille vieraisiin vaiku-tusyhteyksiin.

14. Modaaliset muutokset

Problematisointi ei ole havainnon perusteella epäjärjestykseksi tode-tun asian tai tilanteen korjausyritys. Siinä ei välittömästi puututa asi-aan tai ilmiöön räikeän epäkohdan korjaamiseksi. Problematisoinnis-sa tilannetta ei nähdä annettuna vaan laajempana kysymyksenä. Kon-tekstualisoidun kysymyksen tarkastelun avulla hahmotetaan olemi-sen, tapahtumisen ja arvioinnin muutoksia. Usein näin avattua olemi-sen tai modaalisen muutoksen tarkastelua sanotaan toisen asteen ha-vainnoinniksi. Kyse on havainnoinnin havainnoinnista, konkreetti-sesti ja käytännöllisesti asioiden järjestyksen selvittämisestä sekä tilan-teen tai ongelman määrittelemiseksi käynnistettyjen analyysien japohdintojen rekisteröinnistä ja täsmentämisestä. Näiden seikkojenperusteella voidaan määrittää, mikä tarkkaan ottaen on ja ei ole ajatte-lun ja käytännöllisen toiminnan kohteena.

Käsite laajennetaan tutkittavaa kohdetta vahvemmaksi, jotta ”to-dellisuus” ei enää vedä havainnoijaa nenästä. Yksityinen havainnoija eitavallisesti havaintoja ja kuvauksia tehdessään pysty ottamaan huomi-

44

oon sitä, kuinka toinen havainnoi tai kuvaa jotakin toista kohdetta,jota hän ei itse ole havainnoimassa, mutta jota koskevat havainnot –erehdyksen tai väärinkäsityksen mahdollisuuden poistuessa – ovat hä-nelle itselleen tärkeitä. Tämän vaativamman – monimutkaisten asioi-den tarkastelussa usein tarpeellisen – kommunikaation kautta tuleemahdolliseksi arvioida muun muassa sitä, millaisesta epävarmuudestatai tuttuuden menetyksestä on kysymys, minkälaisia poliittisia analyy-sejä, moraalisia pohdintoja tai teknologisia käytäntöjä on tutkijoiden,poliitikkojen, suunnittelijoiden jne. toimesta jo pantu liikkeelle jamistä temaattisesta konstruktiosta arvellaan olevan kysymys. Tämävoimistaa yhteisöllisen asiantuntijakulttuurin muodostamista.

Problematisoinnin avulla keskustellaan asiantuntijakuvaustenesityksistä (representaatioista). Kyse on tutkimuksellisen kiinnostuk-sen laajentamisesta asiantuntijatiedon representaation politiikkaan.Kokemustiedon ja järjentiedon raja käy niin epäselväksi, ettei kyseehkä ole enää lainkaan tietämisestä vaan ajattelemisesta. Niin tai näin,tämä on keskeinen tapa muuttaa käsityksiä tai kokonaisia ajattelu-tapoja. Kun jopa kaikkitietävä taho (omniscience) saatetaan epäilyk-sen alaiseksi, ei paradokseiltakaan voida välttyä. Eihän silloin ole enäämahdollista suunnistautua kohti kaikkitietävää kumppania, joka ainajo tietää, kuinka häntä kohden suunnistaudutaan. Luhmann (2002,23) ehdottaa, että meidän on opittava kontrolloimaan ”paradoksaali-sen kommunikaation patologisia vaikutuksia” suuntaamalla ne para-doksaalisuutta vähentävää problematisointia edistävään keskusteluun.Problemaattisille asioille tehdään siis parhaiten oikeutta problemati-soinnin avulla.

15. Ylivoimaiset uhkat ja vaarat

”Problematisoinnin analytiikan” kohteena olevaa uhkaa, vaaraa taiongelmallista asiaa ei ole etukäteen automaattisesti olemassa, eikä sitäliioin ymmärretä diskurssin eteemme tuottamaksi asiaksi. Uhkat javaarat eivät olisi uhkaavia ja vaarallisia, jos niiden esitykset tai mallin-nokset olisivat meidän käytettävissämme. Problematisoinnin koh-

45

teeksi otetaan sen sijaan erilaisten määrittely- ja arviointikiistojenkohteena olevia dilemmoja. Tällöin ei ole kiinnostavaa selvittää jo ka-navoitua oikeaa ja väärää, virheettömyyttä ja virheellisyyttä, asianmu-kaisuutta ja asiattomuutta jne., vaan on päästävä selville mahdollisistauusista tai uudenlaisista käsityksistä.

Problematisoinnin kautta tulevat näköalat ovat tietysti jollakintavalla jo aavistettavissa keskustelujen, ehdotusten, kannanottojen jamäärittelyjen heterogeenisuuden perusteella. Niiden varsinainen pai-no tulee usein esille vasta asianomaisten oman normatiivisen paino-tuksen synnyttämästä strategisesta asetelmasta. Joillakin aloilla asian-tuntijat ja poliitikot – ja asiantuntijakulttuurien levitessä myös ehkämonet maallikot – ovat jo pitkään puineet niin sanottuja ratkai-semattomia kysymyksiä ja niiden käsitteellistämistä riskeiksi. Esimer-kiksi bioturvallisuuden kysymyksissä vaativat kysymykset ovat vastaselkiytymässä sen verran, että niitä voidaan alkaa siirtää asiantuntijoil-le ja poliitikoille. Toisaalta monet asiantuntijat eivät pysty ymmärtä-mään itseään – kuten Henrietta Moore (2004, 73) asian ilmaisee –”tarkkarajaisiksi pakotettujen olioiden” (bounded entities) tutkijoiksi.Varsinkaan julkisten alojen ja kysymysten kanssa tekemisissä olevatasiantuntijat eivät usein pysty kuvittelemaan muita kuin tarkkarajai-sesti ymmärrettyjä tehtäviä. Lisäksi monia asiantuntemuksen aloja(ympäristö, ravinto, koulutus jne.) ei voi muotoilla yhteiskuntaan, so-siaaliseen tai kulttuuriseen kehykseen tukeutuen. Niitä on ymmärret-tävä esimerkiksi maun, arviointikyvyn, yhteensopivuuden ja tolerans-sin kaltaisissa kehyksissä, siis niiden omassa epistemologisessa erityi-syydessään.

Vahingon tai haitan arviointi saadaan aina selville vasta havainto-jen ja kuvausten kautta. Riskiarviointi ei koskaan voi olla pelkästäänkvantitatiivista, eikä se voi koskaan perustua pelkästään tekniseenasiantuntijuuteen. Lisäksi kehkeytyy uusia vyöhykkeitä, joissa muunmuassa luonnontapahtumat ja sosiaaliset rutiinit kohtaavat toisensa,laskennallisuus ja mitattavuus vaikeutuvat sekä riskirajat ja kompen-saatioperiaatteet muuttuvat radikaalisti (Miller 2003). Tämä ei tar-koita vain vahingon, vaaran tai uhkan asiantuntijavälitteistä teknolo-gisointia, vaan myös meidän elämämme ja toimintamme tekemistä

46

riippuvaiseksi päätetystä teknologisoinnista. Meidän tulee keskittyätarkastelemaan nykyisiin toimintamuotoihin ja instituutioihin sulau-tettuja menetyksen uhkia, ennakoivia päätöksiä ja laskelmia. Nykyäänon kuitenkin runsaasti sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, joiden koh-dalla toiminnan kustannuksille ja hyödyille lasketut arvot ovat vakiin-tumattomia.

16. Lopuksi: pidättyvyys

Olen kulkenut tässä kirjoituksessa pitkän matkan asiantuntijamieli-kuvista ja luotettavan tiedon edellytyksistä aina järjestysten asiantun-tijavälitteisen koordinoinnin ja integroinnin historiallisiin ehtoihin janykyisyyteen pitäen ohjenuoranani kolmea sanaa: objektiivisuus,asiantuntija ja instituutiot. Nyt on tullut yhteenvedon aika. Mitä siiskaikkinensa voidaan sanoa yhtäältä näistä käsitteistä ja toisaalta niidenmuodostamasta kolmiliitosta?

Käyty keskustelu vahvistaa käsitystä siitä, että tutkimusalueetovat keinotekoisia ryhmittelyjä ja että tietoa ja tiedon käsittelyä koske-vissa teorioissa yhdistyvät usein hyvin monenlaiset argumentit, jotkakietoutuvat toisiinsa. Sekä käsitysten, uskomusten ja oikeuttamista-pojen radikaali pluralismi (voimme omaksua lukemattomia, jopa kes-kenään yhteen sopimattomia perspektiivejä ja viitekehyksiä) että tie-don standardianalyysi (tiedon ymmärtäminen oikeutetuksi ja todeksiuskomukseksi) on nykyään laajasti hyväksyttyä. Hyvä esimerkki onIkujiro Nonakan teoria tietämyksen hallinnasta, jossa pyritään hetkel-lisyyden, muuttuvuuden, monimutkaisuuden sekä asioiden ja ilmiöi-den keskinäisen riippuvuuden huomioonottamiseen. Aktiivinen kä-sittäminen ei kuitenkaan ole mitään uutuus. On paljon puheenvuoro-ja, joissa etsitään vastalääkkeitä luonnontieteen sekä harhaanjohtaviaettä yhteiskunnan toiminnalle vahingollisia objektiivisuuden käsittei-tä vastaan. Asiantuntija joutuu yhä enemmän neuvottelemaan toimin-tansa suuntaviivoista ja yhtäläistyy tietoyhteisöön. Lisäksi järjestystä eienää soviteta selvästi osoitettaviin suorituskykyisiin yhteyksiin, ei oleobjektiivista kokoomapistettä eikä järjestysten muutosta osoittavaa

47

teoriaa. Kokonaisuuden näyttää tekevän mahdolliseksi toimiva sub-jekti.

Perspektiivi, näköala, näkökulma, tulevaisuudentoive tai tulevai-suudenmahdollisuus on yhtäältä rajoitus. Lähestymme todellisuuttaaina jostakin erityisestä kontekstista käsin. Perspektiivi on toisaaltamyös näköala uuteen. Se voi tarkoittaa esimerkiksi ihmisen käsitystenja ajattelutapojen riippuvuutta hänen omista ratkaisuistaan, hänenmaailmankatsomuksestaan tai ajan yleisistä näkemyksistä. Nietzscheoli taiturimaisen muuntautumiskykyinen perspektivisti esimerkiksikeskustellessaan osittaisesta havaitsijasta. Tieteelliset havaitsijat ja asi-antuntijat ovat osittaisia, koska totaalisen perspektiivin mahdollisuuson varattu ainoastaan Jumalalle. Osittaiset havaitsijat eivät edes muo-dosta tiedon rajaa eivätkä ole lausumien subjekteja. Perspektiivi ”aset-taa osittaisen havaitsijan ikään kuin silmäksi kartion huipulle, mistätämä voi nähdä ääriviivat pystymättä näkemään pinnan muotoja jalaatua, jotka aina edellyttävät toista havaintoasemaa”, Gilles Deleuze(1988, 26-28, lainattu Ojakangas 1994, 144) on huomauttanut. Tie-teellinen perspektivismi tai asiantuntijan relativismi ei koskaan mer-kitse relatiivisuutta suhteessa subjektiin. Kyse ei ole toden suhteelli-suudesta vaan päinvastoin suhteellisen totuudesta.

Genealogian perspektiivisyys on sitä, että jokin nykytotuus asete-taan ”kysyttäväksi ja ajateltavaksi” (Helén 2005, 95). Se on etäänny-tettyä tarkastelua, joka ”katsoo korkealta – ylhäältä alas – nähdäkseenperspektiivit; se osoittaa hajaantumiset ja erot ja jättää jokaiselle asiallesen oman mitan ja intensiteetin” (Foucault 1998, 92, lainattu Helén2005, 96). Se ei etsi tapauksille mitään yleisiä sosiologisia kehyksiä.Sen yleisenä teemana ei ole yhteiskunta. Näiden sijasta se etsii paikan,josta vallitsevien käytäntöjen ja diskurssien koostuma on peräisin, jaesittää tapahtumallisesta kiintopisteestä tulkinnan. Se voidaan tiivis-tää ennalta arvaamattomalle historialliselle kontingenssille ominaistentaipumusten aiheuttaman vaikutushistorian tarkastelun perspektiivik-si. Genealogisessa perspektiivissä ei tiivistetä ajan henkeä, ei osoitetanäköalapaikkoja nykyisyyteen eikä objektivoida nykyisyyden erityi-syyttä. Ylipäänsä objektivointi on huonossa huudossa, sillä se yhdistyystandardointiin, itsestäänselvyyksiin ja huonoon makuun. Perspektii-

48

viä ei siis tule eliminoida, kun esimerkiksi kiistellään ilmiöiden merki-tyksestä, kilpaillaan voitolle pääsevästä ekspertiisistä, neuvotellaansuostumuksesta ja päätetään luottamuksesta.

Muistamme, että aperspektiivisen objektiivisuuden asenne muo-dostettiin tarkkailevan asiantuntijan pystyttämiseksi. Myös Kant(1983b) vaati moraalifilosofian puhdistamista ja moraalilakien johta-mista puhtaan järjen käsitteistä. Moraalia (moraalifilosofiaa) ei tarvit-se koetella käytännössä, sillä sen asettama omatunto (Smith) tai laki(Kant) pätevät jo etukäteen. Tulkinnan, toiminnan ja kulttuurispesifi-syyden ensisijaistuminen aiheuttivat tietämisen ja tietämyksen uudel-leenmäärittelyn. Uudessa asiantuntijassa toivottiin yhdistyvän yhtääl-tä vapaa ja yhteiskunnalle hyödyllinen keskustelija ja toisaalta tieteenperiaatteita seuraava yliopistollinen oppinut tiedemies. Keskustelijanja akateemikon roolien yhdistyminen tarkoitti nimenomaan erilaisianäköaloja ja erilaisia mahdollisuuksia – siis esimerkiksi ”perspektiive-jä” ja ”puhtautta” tai jopa ”kateederia” ja “sosialismia” – yhdistäväntietämystyypin syntyä (Shapin 1991). Teollisen yhteiskunnan funk-tionaalisen eriytymisen tarpeita palvellut asiantuntija ei ylirationaal-isuutensa vuoksi joutunut vain kriitikoiden ja protestiliikkeiden ham-paisiin, vaan kohtasi myös eriytyneet autonomiset toimintasfääritomine malleineen ja koodeineen, tulkintapluralismeineen ja sektori-monopoleineen. Sen jälkeen on toisinaan ajateltu, että yleisiä näkö-kulmia pohtivat intellektuellit voivat syöttää “yhteiskunnallistumisenraaka-ainetta”.

Viime vuosina ovat huomiota herättäneet Luc Boltanskin ja Lau-rence Thévenotin (1999) yritykset palauttaa moraali yhteiskuntatut-kimuksen ytimeen tarkastelemalla moraalisten arvojen, oikeutusten jakritiikkien merkitystä muun muassa mediassa, kapitalistisessa johta-mistaidossa ja erilaisissa arkipäivän käytännöissä. Moninkertaisestidifferentioituneessa nyky-yhteiskunnassa epistemologisen tietämyk-sen painoarvot ja käyttötaktiikatkin ovat eriytyneitä. Tällaisia järjeste-lyjä ja asetelmia ovat muovaamassa oikeuttamisregiimit (régime of jus-tification) ja vastaavat oikeudenmukaisuusregiimit (régimes of justice).Tällaiset regiimit muokkaavat tiedettä ja teknologiaa koskevaa tietä-mystä päätöksenteolle ja politiikalle sopivaan muotoon. Paitsi asian-

49

tuntijamenettelyihin ne tietysti myös vaikuttavat maallikkojen käsi-tysten muotoutumiseen. Meidän ja asiantuntijamielipiteiden välissäon siis julkisen keskustelun ja kiistojen muokkaamia ja alituisesti hen-kiin herättämiä keskenään ristiriitaisia oikeuttamisperusteluja. Ihmi-set viittaavat keskusteluissaan erilaisiin – inspiraation, mielipiteen,kodin, kansalaisuuden, markkinoiden ja teollisuuden – oikeuttamisenregiimeihin tai maailmoihin, joilla on omat autonomiset pätevyyskri-teerinsä. Nämä mahdollistavat erilaisissa tilanteissa ja konteksteissaolevien keskustelun yhteisestä hyvästä ilman – esimerkiksi Haberma-silta tuttua – vahvaa normatiivista lisämerkitystä.

Etnografisessa mielessä kulttuuri on voitu ymmärtää tietojen, us-komusten, taiteen, moraalin, tapojen sekä ihmisten jokapäiväistenkykyjen ja taitojen kokonaisuudeksi, kun taas sivilisaatio on tarkoitta-nut – spesifiä, tietyllä tavalla asemansa ja paikkansa ottanutta – ”kult-tuuria”. Kulttuurit tai sivilisaatiot eivät käy dialogia keskenään. Vainyksilöt voivat ryhtyä dialogiin. He ovat osa kulttuuria, he ovat avoi-mia toisiaan kohtaan ja voivat tunnustaa toisen. Kun kukin persoonavoi tuoda esille näkemyksensä ja perustelunsa ja kun toista persoonaaei estetä tekemästä samoin, voimme varmaankin puhua kommunikaa-tion tai dialogin mahdollisuudesta. Keskustelukumppanilla täytyy siisolla yhtäläiset oikeudet, yhtäläinen arvonanto. Neuvottelun tai ohjeitaja neuvoja antavan asiantuntijan sijoittaminen tähän kuvioon ei hel-posti onnistu. Dialogin ja neuvottelun välinen ero on ennen kaikkeasiinä, että dialogissa puhetoverit keskustelun kautta järjestelevät ym-märrystä, kun taas neuvottelussa he sovittavat yhteen etujaan. Ym-märtäminen edellyttää koko kulttuurin kontekstin tuntemusta, eikäoppineisuus tai koulutus ole siinä pahitteeksi. Jonkinlaisen sympatiansysäys antaa toisen ymmärtämiselle ja kunnioittamiselle voimaa.

Asiantuntijan itsekuvauksessa tieteen tiedon universaalisuus onkenties kaikkien vankimmin ankkuroitu oikeuttamisen vaikutin. Tä-män on ymmärretty merkitsevän demokraattiseen yhteiskuntaraken-teeseen kuuluvaa normia, joka takaa sosiaalisen inkluusion eli pääsyntietoon. Sosiologiassa on ajateltu, että kyse on yhteiskunnallisesti jasosiaalisesti mahdollisista ja siten differentioitumisesta ja rakenteelli-sista muutoksista riippuvista mahdollisuuksista (Schwinn 2001,167–

50

174). Globaalisuus (maailmanlaajuinen kommunikaatioyhteys) ei olehelposti sovitettavissa asiantuntijakuvioon. Yhtäältä tieteellinen tieto-perusta on ”by definition international” ja sen vaikutuksesta analyytti-nen (kognitiiviset totuus- ja pätevyysvaatimukset) perusta ja empiiri-nen (verkostoituminen, julkaiseminen kansainvälisissä korkeatasoisis-sa lehdissä) perusta tietyllä tavalla lähestyvät toisiaan. Analyyttisen jaempiirisen puolen sekoittuminen kutoo periaatteessa erillään pidettä-vät aspektit yhteen. Tämä on kuitenkin eri asia kuin tieteen universaa-lisuuden ja globaalisuuden ykseys. Universaalisuuden pätevyysala täy-tyy tieteenalakohtaisesti eriyttää: paikallisuuden kohdalla täytyy muis-taa tradition merkitys, sosiaalisen universaalisuuden kohdalla moni-mutkaisempi relativismiin liittyvä dilemma sekä sisällöllisen univer-saalisuuden kohdalla vaikea kysymys siitä, mikä kuuluu ja voi kuuluaja mikä ei kuulu ja ei voi kuulua tieteen kohdealueeseen. Globaalitarkoittaa ehkä ennen muuta maailmanlaajuisia yhteyksiä ja maail-manlaajuisia vastavuoroisia havaintoja mahdollistavan tilan laajene-mista, siis sisäisesti differentioitunutta monimuotoista maailmanlaa-juista tietämysjärjestelmää. Tiedon tekee luotettavaksi se, että sitä tuo-tetaan avoimesti, mielikuvituksellisesti, kriittisesti, epäitsekkäästi, ta-sapuolisesti, yhteistoiminnallisesti. Nämä kannattelevat sitä kohtaantunnettua luottamusta. Asiantuntijan tiedotus, lausunto, laskelma,selvitys, neuvo tai ohje on opittu sivuuttamaan olankohautuksella. Seon kuitenkin aina vain keskustelua toisen asiantuntijan kanssa tai po-liittisen demokratian konehuoneesta ulos lennätettyä itsereflektiota.Moderni asiantuntijuus syntyi tähän institutionaaliseen konstellaa-tioon järjestelemään ammattitaidolla asioita ja tapahtumia suoritus-kykyisiin yhteyksiin. Mielikuvamme asiantuntijasta on periytynyt täs-tä kokemushorisontista. Odotushorisontti on erkaantunut kokemuk-sesta, suuntautunut tulevaan ja ylittänyt nykyisyyden. Asiantuntijuus-periaatteella on kompensoitu koetun vajavaisuutta. Entä nyt?

51

Kirjallisuus

Arppe, T. 1987. ”Kun kaikki arvoitukset ratkaistaan, tähdet sammuvat…”(jälkikirjoitus). Teoksessa J. Baudrillard Ekstaasi ja rivous. Helsin-ki: Gaudeamus, 73-87.

Bauman, Z. 1987. Legislators and Interpreters: On Modernity, Post-moder-nity and Intellectuals. Cambridge: Polity.

Berlin, I. 2001. Vapaus, ihmisyys ja historia. J. Sihvola & T. Soukola (toim.).Helsinki: Gaudeamus.

Blumenberg, H. 1985. Legitimacy of the Modern Age. Cambridge: MITPress.

Boltanski, L. 1999. Distant Suffering: Morality, Media and Politics. Cam-bridge: Cambridge University Press.

Boltanski, L. & Thévenot, L. 1999. ”The Sociology of Critical Capacity”.European Journal of Social Theory 2(3), 359-377.Collingwood, R. G. 1939. An Autobiography. Oxford: Oxford University

Press.Dahrendorf, R. 1969. Homo Sociologicus. Helsinki: Kirjayhtymä.Daston, L. 1992. ”Objectivity and the escape from perspective”. Social

Studies of Science 22(4), 597-618.Daston, L. & Galison, P. 1992. ”The image of objectivity”. Representa-

tions 40, 81-128.Deleuze, G. 1988. Le Pli, Leibniz et le baroque. Paris: Minut.Douglas, H. 2004. ”The Irreducible Complexity of Objectivity”. Synthe-

se 138(3), 453-473.Eräsaari, R. 2004. ”Yhteiskuntapolitiikan aika”. Janus 12(1), 105-113.Foucault, M. 1998. ”Nietzsche, genealogia, historia”. Teoksessa Foucault/

Nietzsche. Helsinki: Tutkijaliitto, 63-197.Gadamer, H-G. 1993. Truth and Method. New York: Continuum. (Wahr-

heit und Methode, 1960)Gronow, J. 2004. ”Modernin yhteiskunnan mahdollisuus: Sosiaalinen

eriytyminen ja esteettisen arvostelukyvyn kehkeytyminen”. Teok-sessa K. Rahkonen (toim.) Sosiologisia nykykeskusteluja. Helsinki:Gaudeamus, s. 237-290.

Gustafsson, L. 2001. Merkillinen vapaus. Helsinki: Loki kirjat.

52

Habermas, J. 2004. Julkisuuden rakennemuutos: Tutkimus yhdestä kansa-laisyhteiskunnan kategoriasta. Suomennos V. Pietilä. Tampere: Vas-tapaino.

Hacking, I. 2002a. Historical Ontology. Cambridge and London: HarvardUniversity Press.

Hacking, I. 2002b. “Inaugural lecture: Chair of philosophy and history ofscientific concepts at the Collège de France, 16 January 2001”.Economy and Society 31(1), 1-14.

Helén, I. 2005. ”Genealogia kritiikkinä”. Sosiologia 42(2), 93-109. Illich,I. 1990. Oikeus hyödylliseen työttömyyteen ja sen asiantuntijaviholli-set. Porvoo:WSOY.

Kant, I. 1983a. ”Kritik der reinen Vernunft. Zweiter Teil”. Teoksessa KantWerke, Band 4. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft.

Kant, I. 1983b. ”Schriften zur Metaphysik und Logik”. Teoksessa KantWerke, Band 5. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft.

Kangas, R. 2001. Yhteiskunta. Tutkielmia yhteiskunnasta, yhteiskunnankäsitteestä ja sosiologiasta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Kreissl, R. 2004. ”Zirkulation”. Teoksessa U. Bröckling, S. Krasmann &T. Lemke (toim.) Glossar der Gegenwart. Frankfurt am Main:Suhrkamp.

Kusch, M. 2002. Knowledge by Agreement: The Programme of Communita-rian Epistemology. Oxford: Clarendon Press.

Lash, S. 2005. ”Lebenssoziologie: Georg Simmel in the Information Age”.Theory, Culture & Society 22(3), 1-23.

Latour, B. 2005. Reassembling the Social: An Introduction to Actor-Network-Theory (ANT). Oxford: Oxford University Press.

Lawson, H. 2001. Closure: A Story of everything. London and New York:Routledge.

Luhmann, N. 1981.”Wie is soziale Ordning möglich?”. Teoksessa N. Luh-mann Gesellschaftsstruktur und Semantik, Bd. II. Studien zur Wis-senssoziologie der modernen Gesellschaft. Frankfurt am Main:Suhrkamp, 195-285.

Luhmann, N. 2002. ”Notes on the Project ´Poetry and Social Theory´”.Theory, Culture & Society 18(1), 15-27.

Makropoulos, M. 2004. ”Kontingenz: Aspekte einer theoretischen Se-mantik der Moderne”. Archives Européennes de SociologieXVL(3), 369-399.

53

Miller, C. 2003. ”The presumptions of expertise: The role of ethos in riskanalysis”. Configurations 11(1), 163--202.

Moore, H. 2004. ”Global anxieties. Concept-metaphors and pre-theore-tical commitments in anthropology”. Anthropological Theory 4(1), 71-86.

Niiniluoto, I. 2002. Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford UniversityPress.

Noro, A. 1991. Muoto, moderniteetti ja ‘kolmas’. Helsinki: Tutkijaliitto.Nowotny, H. 2003. ”Dilemma of expertise: Democratising expertise and

socially robust knowledge”. Science and Public Policy 30(3), 151-156.

Ojakangas, M. 1994. ”Filosofian manifesti”. Niin & näin 1(2), 114-128.Olds, K. & Thrift, N. 2005. “Culture on the brink: Reengineering the

soul of capitalism – on a global scale”. Teoksessa A. Ong & S. J.Collier (toim.) Global Assemblages: Technology, Politics and Ethics asAnthropological Problems. Malden-Oxford-Carlton: BlackwellPublishing, 270-290.

O´Malley, P. 2000. ”Uncertain subjects: risks, liberalism and contract”.Economy and Society 29 (4), 460-484.

Osborne, T. 2004. ”On mediators: intellectuals and the ideas trade in theknowledge society”. Economy and Society 33(4), 430-447.

Polanyi, M. 1967. The Tacit Dimension. London: Routledge & Kegan Paul.Popper, K. R. 1999. Alles Leben ist Problemlösen: Über Erkenntnis, Ge-

schichte und Politik. München/Zürich: Piper.Popper, K. R. 1995. Arvauksia ja kumouksia. Helsinki: Gaudeamus.Rorty, R. 1991. Objectivity, relativism and truth. Philosophical papers,

Volume I. Cambridge: Cambridge University Press.Schwinn, T. 2001. Differenzierung ohne Gesellschaft: Umstellung eines Kon-

zepts. Weilerswist: Velbrück Wissenschaft.Seligmann, A. B. 1997. The Problem of Trust. Princeton: Princeton Uni-

versity Press.Shapin, S. 1994. A Social History of Truth: Civility and Science in Seven-

teenth-Century England. Chicago: The University of Chicago Press.Shapiro, B. 2000. A Culture of Fact: England, 1550-1720. Ithaca, NY:

Cornell University Press.

54

Siikala, J. 2005. ”Argumentteja auditoinnista”. Tiede & Edistys 30(1),27-45.

Smith, A. 1982. The Theory of Moral Sentiments. D. D. Raphael & A. L.Macfie (toim.). Indianapolis: Liberty classics.

Strathern, M. 2000. ”The Tyranny of Transparency”. British EducationalResearch Journal 26(3), 309-321.

Strathern, M. 2001. ”Blowing hot and cold”. Guest Editorial. Anthropol-ogy Today 17(1).

Strathern, M. 2004. ”Laudable aims and problematic consequences, or:the ‘flow’ of knowledge is not neutral”. Economy and Society33(4), 550-561.

Strauss, L. 1976.”Der Begriff des Politischen”. Teoksessa Carl Schmitt:The Concept of the Political. New Brunswick & New Jersey:Rutgers University Press, 81-105.

Tyrell, H. 2005. Singular oder Plural – Einleitende Bemerkungen zu Globa-lisierung und Weltgesellschaft. Sonderheft der Zeitschrift für Soziolo-gie. Stuttgart: Lucius & Lucius 2005, 1-50.

Walzer, M. 1994. Thick and Thin: Moral Argument at Home and Abroad.Notre Dame and London: University of Notre Dame Press.

Wagner, P. 2001. A History and Theory of the Social Science: Not All That IsSolid melts into Air. London: Sage.

Wagner, P. 2001a. Theorizing Modernity: Inescability and Attainability inSocial Theory. London: Sage.

Weber, M. 1968. ”Die ’Objektivität’ sozialwissenschaftler und sozialpoli-tischer Erkenntnis”. Teoksessa M. Weber Gesammelte Aufsätze zurWissenschaftslehre. Tübingen: J. C. B. Mohr (Paul Siebeck), 146-214.

55

Tietoyhteiskunta, tietotyö ja asiantuntijuus

Pasi Pyöriä

1. Johdanto

Viimeaikaisessa työelämän muutosta koskevassa keskustelussa tieto-työ on herättänyt laajalti kiinnostusta. Käsitteellä tietotyö viitataankehitystrendiin, jonka mukaan perinteinen ruumiillinen tai suorittavatyö on suurelta osin korvautunut paitsi korkeaa koulutusta myös tie-don ja uuden tietotekniikan hallintaa edellyttävillä tehtävillä (Blomym. 2001; Pyöriä ym. 2005). Tätä kehitystä ilmentää muun muassase, että suomalaisten koulutustaso on noussut, ammatillinen jatko- jatäydennyskoulutus on arkipäiväistynyt ja käytännössä kaikki tietoko-neistettavissa olevat ammatit ovat jo tietotekniikan käytössä mukana.1

Näiden muutosten ohella etenkin asiantuntijatyön organisoinninperusyksiköksi on muodostunut projekti ja asiantuntijaorganisaationideaalityypiksi yritysverkosto.

Tietotyön yleistymisen ja yritystoiminnan verkottumisen seu-rauksena työelämä on monien uusien haasteiden edessä. Menestymi-nen työelämässä edellyttää etenkin korkeasti koulutetuilta asiantunti-joilta itsenäistä ongelmanratkaisukykyä mutta samalla myös sosiaali-sia vuorovaikutustaitoja. Julkisuudesta tutusta mielikuvasta poiketen

1. Esimerkiksi Tilastokeskuksen työolotutkimukset kertovat, että viimeisen kah-den vuosikymmenen aikana tietotekniikan käyttö työssä on yleistynyt ta-saisesti: vuonna 2003 jo kolme neljästä palkansaajasta hyödynsi tietotek-niikkaa työssään (Lehto & Sutela 2004, 90). Työolotutkimusten mukaanmyös yksinkertaiset rutiinityöt ovat yhä harvemmassa, mikä on toisaaltakasvattanut työelämän vaatimuksia mutta toisaalta tehnyt monista töistäaikaisempaa mielekkäämpiä tekijöilleen. Vaikka kiireen ja tulospaineidenohella epävarmuus työn jatkuvuudesta ja epätietoisuus omaa työtä koske-vista muutoksista aiheuttaakin stressiä, kehittymis- ja koulutusmahdolli-suudet ovat kasvaneet, mikä tasapainottaa nykyisiä työelämän uhkia.

56

tietotyöntekijät eivät ole yksinäisiä sankareita, vaan he työskentelevätkeskimääräistä useammin tiimeissä, joissa eri alojen asiantuntemusristeää. Nykyisessä työelämässä pelkkä muodollinen pätevyys ei enääriitä. Edes perusteollisuudessa työantajat eivät välttämättä rekrytoiuusia työntekijöitä pelkän ammattiosaamisen perusteella, vaan palve-lukseen halutaan ”hyviä tyyppejä” (Lavikka 2000), jotka ovat paitsiyhteistyökykyisiä myös asiakaspalveluhenkisiä. Tämän kehityksenseurauksena asiantuntijuuden käsite on laajentunut – yhä useampiammatti edellyttää erityisosaamista, koulutusta sekä jatkuvaa amma-tillisen pätevyyden ylläpitoa ja kehittämistä.

Seuraavassa artikkelissani tarkastelen asiantuntijatyötä toisaaltaperinteisen työnsosiologian näkökulmasta ja toisaalta uudempaan tie-toyhteiskuntakeskusteluun tukeutuen. Aloitan käsittelemällä profes-sionaalisen työn ja tietotyön käsitteellisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Seu-raavaksi tarkastelen asiantuntijuutta luokkateoreettisin käsittein.Osoitan empiirisesti, kuinka asiantuntijatyön merkitys yhteiskunnal-lisessa työnjaossa on korostunut. Tätä havaintoa tuskin voi pitää yllät-tävänä. Sen sijaan odotuksista ja toiveista poiketen työelämän perin-teiset valta- ja auktoriteettisuhteet ovat säilyneet yllättävänkin muut-tumattomina, vaikka monista työelämän laadullisista muutoksista,kuten koulutusvaatimusten kasvusta, voisi päätellä toisin. Kolman-neksi osoitan, kuinka tietotyö eli tiedon tuottamiseen, välittämiseen jakäsittelyyn liittyvät ammatit ovat nousseet hallitsevaan asemaan. Vii-meisen runsaan kahden vuosikymmenen aikana tietotyöstä on muo-dostunut uusi yhteiskunnallinen jako, mikä osaltaan ilmentää asian-tuntijatyön yhteiskunnallisen roolin korostumista.

Kaikki työ ei kuitenkaan ole muuttumassa tietotyöksi eikä Suo-men tulevaisuutta voi laskea pelkästään korkeakoulutettujen asian-tuntijoiden, kuten tutkijoiden ja tuotekehittäjien, varaan. Visio uu-desta uljaasta tietotyön maailmasta, jossa ikävät ja likaiset työt on siir-retty koneille ja ihminen on vapaa toteuttamaan luovaa mielikuvitus-taan, on yksi monista tietoyhteiskuntakeskustelun harhoista, jolla eiole vastinetta todellisuudessa (Pyöriä 2005). Tietoyhteiskunnassakintarvitaan käytännön ammattiosaajia. Päätän artikkelini pohtimallaasiantuntijatyön tulevaisuutta työllisyyden näkökulmasta. Tilastot

57

osoittavat, että tietotyön kasvu on ohittanut lakipisteensä. Myös kor-keakoulutuksen rajat ovat tulossa vastaan. Vaikka suomalaisten kor-keaa koulutustasoa voidaan pitää tärkeänä kansallisena voimavarana,uhkana on, että uusia asiantuntijoita koulutetaan liikaa tulevaisuudentyövoimatarpeeseen nähden.

2. Tietotyö ja asiantuntijatyö

Tietotyö ei ole uusi käsitteellinen innovaatio, joskin se on huomatta-vasti nuorempaa perua kuin asiantuntijatyön tai profession käsite.Professioiden synty voidaan ajoittaa modernin yhteiskunnan kasvuunja laajentumiseen 1800-luvulla (Konttinen 1991). Alun perin varsin-kin sosiologisessa asiantuntijatyön tutkimuksessa, kuten Émile Durk-heimin ja Max Weberin ajattelussa, professioiksi kutsuttiin yhteiskun-nallisesti vakiintuneita ja sulkeutuneita asiantuntijakuntia, joilla oliomat, tarkasti vartioidut toimintareviirinsä (Pirttilä 2002). Tuollointutkijat kiinnittivät huomiota erityisesti lääkärin ja juristin kaltaistenammattien erityislaatuisuuteen. Asiantuntijatoimen harjoittamiseenkatsottiin sisältyvän muun muassa ajatukset muodollisesta (akateemi-sesta) koulutuksesta, määrätystä yhteiskunnallisesta palvelutehtävästä,ammatinharjoittajia ohjaavasta eettisestä normistosta ja omista pro-fessionaalisista etujärjestöistä (Larson 1977).

Vaikka klassinen professioiden sosiologia, etenkin weberiläinenkoulukunta, tuotti mielenkiintoisia tulkintoja asiantuntijoista jatku-vaa statuskamppailua käyvänä yhteiskunnallisesti etuoikeutettunaeliittinä, se ei juurikaan kiinnittänyt huomiota asiantuntijatyön yleis-tymiseen muutamia perinteisiä professioita laajempana ilmiönä. Teol-listumisen edetessä kuitenkin myös muulle asiantuntijatyölle kuinprofessioiden arkkityypeille (lääkäreille ja lainoppineille) muodostuikysyntää. Yritysorganisaatioiden koon kasvaessa byrokratia lisääntyi,minkä seurauksena esimerkiksi taloushallinto vaati yhä enemmän asi-antuntevaa työvoimaa (Chandler 1977). Yhteiskunnallisen työnjaonja vaurastumisen kehittyessä myös monien julkisesti rahoitettujenasiantuntija-ammattien, kuten erilaisten hallintovirkamiesten, kysyn-tä kasvoi.

58

Siinä missä kiinnostus professioihin virisi sosiologian klassikko-jen vaikutuksesta, tietotyö on puolestaan tapana yhdistää erilaisiin in-dustrialismin loppua ennakoineisiin tietoyhteiskuntateorioihin, joi-den alkupisteenä pidetään 1960- ja 1970-lukujen taitteen keskusteluatoisaalta japanilaisten ja toisaalta yhdysvaltalaisten tulevaisuudentut-kijoiden ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa (Duff 2000;Tamminen 1994).2 Esimerkiksi amerikkalaissosiologi Daniel Bell onkiinnostava ja edelleen ajankohtainen, koska hän kiinnitti ensimmäis-ten joukossa huomiota tiedon merkitykseen jälkiteollisen yhteiskun-nan keskeisimpänä tuotannontekijänä.

Tunnetussa teoksessaan The Coming of Post-Industrial Society(1973) Bell puhui paitsi palvelutyön myös asiantuntija-ammattiennoususta. Hän ennusti, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa tieto ja kou-lutus syrjäyttävät teollisen yhteiskunnan vallan lähteet, omistuksen jamanageriaalisen aseman. Tietoon perustuvassa yhteiskunnassa valta onprofessionaalien luokalla, joka jakautuu Bellin mukaan tieteelliseen,teknologiseen, hallinnolliseen ja kulttuuriseen säätyyn. Toki sen rin-nalla vaikuttavat edelleen perinteiset taloudellisen ja poliittisen vallan-käytön muodot, mutta taloudellis-poliittinen valta muodostuu yhäalisteisemmaksi tieteelliselle tiedolle ja sitä hallitsevalle intellektuellieneliitille, Bell ennusti.

Vaikka Bell ei uskonut eturistiriitojen menettävän merkitystäänjälkiteollisessa yhteiskunnassa, hän kuitenkin uskoi työväenaatteenhiipuvan ja korvautuvan paikallisilla kamppailuilla ja professionaalis-

2. Tietotyön ja tietoyhteiskunnan tutkimus ovat kehittyneet jossain määrin eripolkuja. Empiirinen tietotyön tutkimus sai alkunsa jo vuonna 1962, kunFritz Machlup julkaisi klassikkoteoksensa The Production and Distribu-tion of Knowledge in the United States. Machlupin arvion mukaan ”tieto-teollisuus” – kuten koulutus, tutkimus- ja tuotekehitys, media, edellisiinliittyvien teknisten välineiden tuotanto sekä informaatiopalvelut – kattoi29 prosenttia Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta vuonna 1958, ja nä-mä alat työllistivät 32 prosenttia työvoimasta vuoden 1959 tilastojen mu-kaan. Machlupin pioneerityö sai jatkoa vuonna 1977, kun Marc Porat jul-kaisi yhdessä Michael Rubinin kanssa The Information Economy -raport-tisarjan, joka on olettavasti edelleen viitatuin tutkimus tietotyöstä. Poratpäätteli Yhdysvaltojen informaatiosektorin BKT-osuuden kasvaneen 46prosenttiin vuoteen 1967 mennessä ja sen työllistäneen 40 prosenttia ame-rikkalaisista vuonna 1970 (tietotyön tutkimuksen historiasta ks. tarkem-min Pyöriä ym. 2005, luku 2).

59

ten ryhmien edunvalvonnalla. Bellin ajatuskulku oli seuraava: kunsiirrytään tavaroiden tuottamisesta palveluihin, myös luokkarakennemuuttuu, teollisuuden ammatit vähentyvät ja erityisesti asiantuntija-ammatit yleistyvät. Toisin sanoen jälkiteollistumisen seurauksena kes-kiluokka nousisi hallitsevaan asemaan. Tarkemmin eriteltynä Bellinmukaan tietotyön ytimeen kuuluvat seuraavat ryhmät: intellektuellitja tiedon luojat, kulttuurin luojat ja kriitikot, kulttuurin ja tiedon vä-littäjät, uutis- ja viihdealan työntekijät, tiedon välittäjät ja soveltajatsekä johtajat ja virkamiehet.

Jälkiteollista yhteiskuntaa siis luonnehtii edellä mainittujen teh-tävien kasvu. Vaikka Bellin työtä on kritisoitu enemmän kuin kiitetty,hänen ennustuksensa osui ainakin siinä suhteessa oikeaan, että palve-luammattien ohella asiantuntijatyö on yleistynyt.

3. Työelämän muutos luokkatutkimuksen valossa3

Miten Bellin teoria sopii Suomeen? Ovatko kaikki suomalaiset yhtä jasamaa keskiluokkaa? Kuten taulukosta 1 näemme, jälkiteollistumisenmyötä Suomi on kiistatta keskiluokkaistunut. Työväenluokkaistenryhmien osuus on kaventunut ja palkkatyötä tekevä keskiluokka kas-vanut. Siinä missä vuonna 1981 työväenluokkaan eli ammattitai-toisiin ja ammattitaidottomiin työntekijöihin kuului vielä kolme nel-jäsosaa kaikista palkkatyöntekijöistä, vuosituhannen vaihteeseenmennessä työväenluokan osuus oli tippunut 60 prosenttiin. Näin ol-len 2000-luvun alussa keskiluokan osuudeksi jää 40 prosenttia. Jos

3. Seuraavassa esitetyt empiiriset tiedot (taulukko 1 sekä kuviot 2 ja 3) perustuvat neljään survey-aineistoon vuosilta 1981 (N=790, vastausprosentti 74),1988 (N=1512, vastausprosentti 55), 1994 (N=702, vastausprosentti 60)ja 2000 (N=1775, vastausprosentti 55). Vuoden 1981 aineisto koottiinhenkilöhaastatteluina, muut aineistot on koottu postikyselyinä. Uusin,vuonna 2000 toteutettu kysely kohdistettiin edellisistä ajankohdista poike-ten suoraan palkkatyöntekijöille. Aikaisempien vuosien tiedot ovat työ-ikäistä väestöä edustavista aineistoista, joista on tässä riisuttu pois yrittäjät,maanviljelijät ja ammatissa toimimaton väestö. Kokonaisuudessaan aineis-to edustaa 18–65-vuotiaita suomenkielisiä palkkatyöntekijöitä (ks. tar-kemmin Blom ym. 2001, 224–230).

60

tarkasteluun otettaisiin mukaan yrittäjät, keskiluokan osuus ammatis-sa toimivasta väestöstä nousisi yli 50 prosenttiin (Blom & Melin 2002,34).

Taulukon 1 tiedot pohjautuvat kansainvälisesti tunnetuimmanluokkateoreetikon, amerikkalaisen Erik Olin Wrightin luokitteluun.Pääteoksessaan Class Counts (1997) Wright analysoi palkkatyönteki-jöiden sisäistä eriytymistä työelämän valta- ja auktoriteettisuhteidensekä koulutuksen avulla. Tässä analyysissä manageriaaliset eli liik-keenjohtoon kuuluvat ryhmät erotetaan muista palkkatyöntekijöistätyöpaikkaa koskevan tosiasiallisen päätösvallan ja työnjohdollisen val-lan perusteella. Asiantuntijat erotetaan omaksi ryhmäkseen koulutuk-sen ja ammattinimikkeen mukaan. Lopulta jäljelle jääneet palkka-työntekijät jaetaan vielä ammattitaitoisiin ja ammattitaidottomiintyöntekijöihin (ks. myös Blom ym. 2001; Melin 1999; Pyöriä ym.2005). Wright tarkastelee myös omistavaa luokkaa ja muuta porvaris-toa omana ryhmänään. Wrightin luokkatypologiaa voidaan havain-nollistaa kuviossa 1 esitetyllä tavalla.

Luokkarakenteen muutosta tarkasteltaessa huomio kiinnittyy eri-tyisesti ammattitaidottomien työntekijöiden osuuden laskuun. Juuri

Taulukko 1. Suomen luokkarakenne sukupuolittain vuosina 1981 ja 2000 (%)(Lähde: Pyöriä ym. 2005, 215).

1981 2000

Naiset Miehet Kaikki Naiset Miehet Kaikki

Johtajat 10 22 15 8 20 13Työnjohtajat 5 7 6 14 18 16Asiantuntijat 2 3 3 10 10 10Ammattitaitoisettyöntekijät 17 35 26 23 30 26Ammattitaidottomattyöntekijät 67 32 50 45 22 34Kaikki 100 100 100 100 100 100N 399 382 781 912 850 1762

61

tässä ryhmässä on tapahtunut suurin prosentuaalinen muutos. VaikkaWrightin luokittelussa koko työväenluokka on eräänlainen jäännös-kategoria, jonne on sijoitettu kaikki ne, jotka eivät ole varsinaisia asian-tuntijoita tai managereita, muutos kuvastaa hyvin yleistä työelämänvaatimustason nousua.

Toinen huomiota herättävä havainto on sukupuolten eriarvoinenasema työelämässä, jota luokkarakennekin selvästi ilmentää. Taulu-kosta 1 näemme, että miehet sijoittuvat keskiluokkaisiin johtotehtä-viin huomattavasti naisia useammin. Tämä ei liene yllättävää. Yllättä-vämpää sen sijaan on, että vielä vuonna 2000 jopa 45 prosenttia nai-sista sijoittuu ammattitaidottomien työntekijöiden luokkaan, vaikkanaiset tunnetusti ovat miehiä korkeammin koulutettuja.

Kuinka tämä on selitettävissä? Wrightin skeemassa työväenluok-ka jaetaan karkeasti ammattitaitoisiin ja ammattitaidottomiin työnte-kijöihin ammattiluokituksen ja auktoriteettiaseman perusteella. Esi-merkiksi ylemmän keskiasteen tutkinnon suorittanut, vaativaakintyötä tekevä työntekijä voi tulla luokitelluksi ammattitaidottomaksityöntekijäksi, mikäli hän työskentelee tehtävässä, jossa hän on toistenjohdettavana eikä hänellä ole valtaa edes omaan työhönsä. Tässä koh-din Wrightin jaottelu on jyrkkä: koulutus ei sinänsä ratkaise, vaan am-matti ja ennen kaikkea työtä koskevan auktoriteetin puute.

Vaikka Wrightin skeema herättäneekin kritiikkiä erityisesti nais-tutkimuksen edustajissa, enkä tässä sitä halua sen enempää puolustaakuin arvostellakaan, kiteytyy edellä esitettyihin havaintoihin jotain oi-reellista työelämän rakennemuutoksesta. Myös tietoyhteiskunta uu-sintaa sukupuolen kaltaisia traditionaalisia sosiaalisia jakoja. KutenHarri Melin ja Jouko Nikula toteavat toimittamassaan Yhteiskunnalli-nen muutos -teoksessa:

Kapitalistit Eksperttijohtajat Koulutetut johtajat Kouluttamattomatjohtajat

Pientyönantajat Eksperttityönjohto Koulutetut Kouluttamattomattyönjohtajat työnjohtajat

Pikkuporvaristo Asiantuntijat Ammattitaitoiset Ammattitaidottomattyöläiset työläiset

Kuvio 1. Wrightin luokkarakennetypologia (Lähde: Wright 1997, 25).

62

”Kaiken kaikkiaan yhteiskuntamme on monilta osiltaan muut-tunut perusteellisesti. Samalla on kuitenkin löydettävissäpysyvyyttä ja jatkuvuuksia, joiden murtaminen ei ole mo-nista ponnistuksista huolimatta onnistunut. Yksi tärkeim-mistä on sukupuolten eriarvoinen asema työelämässä. Nais-ten ja miesten työmarkkinoiden eriytyminen, sukupuoltenpalkkaerot ja erot hierarkkisissa asemissa eivät ole juurikaanmuuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana.” (Melin & Nikula2003, 8–9.)

4. Valta, asiantuntijuus ja sukupuoli

Kuten edellä on ilmennyt, Wrightin luokittelussa paitsi koulutus myöstyöelämän valta- ja auktoriteettisuhteet määräävät yksilön luokka-ase-man. Johtajiksi luokitellaan ne, jotka asemansa nojalla tekevät työ-paikkaa koskevia päätöksiä ja joilla on alaisia. Työnjohtajilla ei taas olevaikutusvaltaa muihin kuin alaisiinsa. Asiantuntijat puolestaan työs-kentelevät itsenäisesti ja ovat suorittaneet korkeakoulututkinnon,mutta heillä ei ole alaisia. Tämä selittää sen, miksi vuonna 2000Wrightin skeeman mukaan vain joka kymmenes suomalainen palkka-työntekijä työskenteli varsinaisessa asiantuntijapositiossa. Tulos onkieltämättä hätkähdyttävä, kun otetaan huomioon suomalaisten kor-kea koulutustaso.

Joka tapauksessa luokkarakenteen muutoksesta piirtyy mielen-kiintoinen kuva asiantuntijatyön merkityksen kasvusta. Vaikka varsi-naisten johtajien osuus on laskenut pari prosenttiyksikköä vuosien1981 ja 2000 välillä, työnjohtajien ja asiantuntijoiden osuus on nous-sut varsin huomattavasti. Näiden kolmen keskiluokkaisen ryhmäneriytyminen työväenluokasta samoin kuin edellä kuvailemani työvä-enluokan sisäinen differentiaatio kertovat siitä, että yksinkertainen jaepäitsenäinen rutiinityö on yhä harvemmassa. Toisaalta luokkaraken-teen muutos kuvastaa myös sitä, että koulutuksen tärkeyden korostu-misesta huolimatta kaikkein ylin päätösvalta on edelleen keskittynytvarsin harvojen päättäjien käsiin – ja mikä merkittävintä, yhä edelleenenemmistö johtajista on miehiä.

Työnjohtotehtävissä toimivien osuutta voidaan mitata suorem-minkin kuin tarkastelemalla ihmisten luokka-asemaa. Yksinkertainen

63

Kuvio 2. Työnjohtotehtävissä toimivat palkkatyöntekijät sukupuolittain vuosina 1981–2000 (%)

45

40

35

3025

2015

10

5

01981 1988 1994 2000

kysymys ”Kuuluuko nykyisen päätoimenne viralliseen toimenkuvaantoisten työn johtaminen tai tehtävien jakaminen muille työntekijöil-le?” tuottaa samansuuntaisen tuloksen kuin olen edellä Wrightiin tu-keutuen esittänyt: työnjohtotehtävissä toimivien miesten ja naistenosuus on kasvanut tasaisesti 1980-luvun alusta vuosituhannen vaih-teeseen, mutta sukupuolten välinen kuilu auktoriteettiasemissa ei olekäytännössä kaventunut lainkaan. Vuonna 1981 hieman vajaa neljän-nes kaikista palkkatyöntekijöistä ilmoitti työskentelevänsä esimies-asemassa, vuonna 2000 näin vastanneiden osuus oli 31 prosenttia.4

Kuten kuviossa 2 on havainnollistettu, esimiesasema on vahvasti si-doksissa sukupuoleen: miehet työskentelevät johtavassa asemassa likikaksi kertaa useammin kuin naiset.

Sukupuolieron pysyvyyttä yllättävämpää on kuitenkin se, ettätyönjohtotehtävissä toimivien osuuden kasvu on kulkenut vastoinuseimpia työnsosiologisia teorioita. Kuvatessaan muutosta nämä teo-riat ovat jo pitkään esittäneet, että siirtyminen teollisesta jälkiteolli-

4. Tässä esitetyt luvut ovat linjassa Tilastokeskuksen työolotutkimusten kanssa.Viimeisimmän, vuonna 2003 toteutetun työolotutkimuksen mukaan 35prosenttia palkansaajista teki työtä, johon kuului esimiestehtäviä. Vuonna1984 vastaava luku oli 27 prosenttia.

Lähde: Blom ym. 2001, 57.

64

seen tietoyhteiskuntaan tai fordismista joustavaan tuotantoon merkit-see työnjohdollisten asemien vähentymistä (ks. esim. Sayer & Walker1992). Työorganisaatioissa ei yksinkertaisesti tarvittaisi enää niin pal-jon valvontaa kuin joskus aikaisemmin. Tätä on perusteltu sekä am-mattirakenteen että johtamisstrategioiden muutoksilla. Toisaalta onajateltu, että itsenäisen asiantuntijatyön tai tietotyön yleistyessä eten-kin keskijohtoa tarvitaan aikaisempaa vähemmän. Toisaalta taas tiimi-työn suosion on arveltu merkitsevän hierarkkisten asemien vähene-mistä. Vielä on ajateltu niinkin, että tietoyhteiskunnassa valvonta siir-tyy suorasta työnjohdon valvonnasta tekniseksi tai itseohjautuvaksi.Esimerkiksi etätyössä työntekijöiden on vastattava itsenäisesti työai-kansa seurannasta.

Edellä luetelluista trendeistä työn itsenäisyyden kasvu ja samanai-kainen tiimityön yleistyminen on osoitettu useissa tutkimuksissa(Blom ym. 2001; Lehto & Sutela 2004). Kuinka siis kuvion 2 tulos onselitettävissä? Yhdessä Raimo Blomin ja Harri Melinin kanssa julkai-semassani teoksessa Tietotyö ja työelämän muutos (2001) esitimme seu-raavan tulkinnan. Ensiksikin yksityisissä yrityksissä keskimääräinentyöorganisaation koko on pienentynyt. Vaikka suurten yritysten mer-kitys on – niin työllistäjänä kuin taloudellisessakin mielessä – kasva-nut, ne ovat samalla hajauttaneet toimintojaan pienemmiksi yksiköik-si. Pienissä työorganisaatioissa on aina ollut suhteellisesti enemmäntyönjohdollisia asemia kuin suurissa organisaatioissa. Toiseksi työn-johdon määrän kasvua selittää julkisen sektorin siirtyminen tulos-ohjaukseen. Tulosjohtaminen luo paljon muodollisia esimiesasemia,vaikka todellinen työnjohdollinen auktoriteetti olisi luonteeltaan lä-hinnä nimellistä (Uhmavaara ym. 2005).

Edellistä analyysiä hieman jatkaakseni sekin lienee mahdollista,että ”kredentialismi”, suomeksi sanoen tittelinkipeys, selittää muo-dollisten esimiesasemien yleistymistä. Ainakin sanomalehtien työ-paikkailmoituksia selaillessa on vaikeaa välttyä ajattelemasta, että mo-nien ammattien kiinnostavuutta on yritetty keinotekoisesti nostaa mi-tä mielikuvituksellisimmilla ja usein myös englanninkielisillä titteleil-lä, jotka usein päättyvät sanaan manager tai director. Esimerkiksi ylio-pistomaailmassa erilaisten tutkimus- ja hallintojohtajien määrä on kas-

65

vanut, vaikka itse akateemisen työn perusta, tutkimus ja siihen perustu-van opetuksen valmistelu, on edelleen pääosin yksin työskentelyä.

Kuvion 2 pohjana olevan aineiston valossa näyttääkin siltä, ettäesimiesasema on kärsinyt inflaatiota. Vaikka työnjohtotehtävissä toi-mivia on nyt enemmän kuin 1980- ja 1990-luvuilla, valta on keskitty-nyt harvempiin käsiin kuin aikaisemmin. Esimerkiksi vuonna 1988työnjohtotehtävissä toimivista 82 prosenttia sanoi olevansa vastuussatyötehtävien määräämisestä alaisilleen. Vuoden 2000 aineistossa 77prosenttia työnjohtajista oli vastuussa tästä asiasta. Vuonna 1988alaisten työmenetelmistä tai -välineistä päätti 64 prosenttia, nyt niistäpäättää 60 prosenttia. Muutokset eivät ole prosentuaalisesti kovinsuuria, mutta muutoksen suunta on systemaattinen.

Kuvio 3. Osallistuminen organisatoriseen päätöksentekoon sukupuolittain vuonna 2000 (%).

Henkilökunnan määräSukupuolten tasa-arvon edistäminen

TalousarvioTyömäärä/työtahtiTyönjako/tehtävien-Kone- ja laitehankinnat

Lähde: Blom ym. 2001, 98. Kuviossa on otettu huomioon vain ne vastaajat, jotkailmoittivat kuuluvansa asian päättävään elimeen tai päättävänsä asian yksin.

Naiset

Miehet

0 5 10 15 20 25 30

66

Tietotyötä ja työelämän muutosta koskevassa tutkimuksessammetarkastelimme myös työpaikkatason päätöksentekoa. Tästäkin näkö-kulmasta työelämän vallan jakautuminen on edelleen sidoksissa suku-puoleen. Aineistomme perusteella näyttää siltä, että päätöksentekosuomalaisilla työpaikoilla on varsin keskittynyttä. Kokonaisuudessaanvarsinaiseen päätöksentekoon osallistuvia palkkatyöntekijöitä on suh-teellisen vähän, ja mitä tärkeämmistä päätöksistä on kyse, sitä pienem-mässä piirissä asia päätetään. Kuviosta 3 näemme, että joka neljännel-lä miehellä on valtaa päättää organisaatiossaan työtehtävien jaostajoko täysin itsenäisesti tai osana päättävää elintä. Naisista vastaavaavaltaa käyttää 14 prosenttia. Sukupuolten välinen kuilu omaa työ-paikkaa koskevassa päätöksenteossa on merkittävä myös kaikissamuissa kuviossa 3 esitetyissä indikaattoreissa. Paljoakaan liioittele-matta voidaan sanoa, että miehet osallistuvat organisatoriseen päätök-sentekoon keskimäärin kolme kertaa niin usein kuin naiset.

5. Tasa-arvoiseen yhteiskuntaan vielä matkaa

Edeltävä analyysi osoittaa, kuinka luokka-aseman ja sukupuolen kal-taisilla perinteisillä sosiaalisilla jaoilla on yhä merkityksensä myös suo-malaisessa tietoyhteiskunnassa, jota pidetään paitsi teknologian myöstasa-arvon mallimaana (ks. esim. Castells & Himanen 2001). 2000-lu-vun Suomessa sukupuoli on edelleen yksi tärkeimmistä työväestöäerottelevista tekijöistä, vaikka tasa-arvon edistämisen eteen on tehtypaljon tärkeää työtä. Etenkin sukupuolten välinen palkkakuilu ja val-tasuhteiden epätasainen jakautuminen erottelevat miehiä ja naisia toi-sistaan.

Laajemmassa katsantokannassa työelämän sukupuolistavat käy-tännöt, asenteet ja kulttuuri uusintavat eriarvoisuutta (Kinnunen &Korvajärvi 1996). Kärjistäen sanoen 2000-luvun Suomessa naiset yhäedelleen hoivaavat ja palvelevat, miehet käyttävät valtaa ja johtavat.Vaikka esimerkiksi tietotekniikan käyttö ei sellaisenaan näytä tasa-ar-von kehityksen pullonkaulalta, erilaisissa atk-tehtävissä näkyy selvästijako miesten ja naisten töihin. Naisilla tietotekniikan käyttö liittyy

67

vahvasti erilaisiin toimistotyön rutiinitehtäviin, kuten palkanlasken-taan, asiakaspalveluun tai rekistereiden ylläpitoon. Tutkimus- ja kehi-tystyö sekä suunnittelu- ja ohjelmointityö ovat sen sijaan esimerkkejämiesvaltaisista tehtävistä (ks. tarkemmin Blom ym. 2001).

Myös luokka-asema rakenteistaa yhä ihmisten arkea, mikä sekinnäkyy erityisen selvästi työelämässä. Kuten Blom ja Melin kirjoittavat:

”Eri luokkaryhmien työtilanteet eroavat merkittävällä taval-la. Vaikka tietotekniikan kehitys ja monet organisatorisetmuutokset ovat suorastaan mullistaneet työelämää, niinyleistäen voidaan edelleen väittää, että keskiluokkaisissa töis-sä toimitaan esimiehinä, tehdään päätöksiä ja kannetaanvastuuta. Työväenluokkaiset asemat puolestaan tekevät suo-rittavaa työtä ja toteuttavat heille annettuja työtehtäviä esi-miehen valvonnassa.” (Blom & Melin 2002, 35.)

Tarinan opetus on yksinkertainen. Nopeidenkin yhteiskunnallis-ten muutosten keskeltä on löydettävissä myös pysyvyyttä ja jatku-vuuksia. Ikävä tosiasia on, että luokkaerot kuten myös sukupuolteneriarvoinen asema työelämässä ovat rakenteellisia ongelmia, joita eiole pystytty ratkaisemaan hyvästä yrityksestäkään huolimatta. Valitet-tavasti on epäiltävissä, että ainakaan lähitulevaisuudessa edellä kuvai-lemiani tutkimustuloksia ei tarvitse kirjoittaa uudestaan.

6. Tietotyö uutena yhteiskunnallisena jakona

Entä sitten tietotyö? Onko tietotyöstä muodostunut uusi luokkiinrinnastettavissa oleva yhteiskunnallinen jako? Vaikka Bell puhui eri-tyisestä ”tietoluokasta” (knowledge class), nykykäsityksen mukaan tie-totyöntekijät ovat kuitenkin liian heterogeeninen ryhmä muodostaak-seen yhteiskuntaluokan sanan perinteisessä merkityksessä. Kuten seu-raavassa täsmennän, hyvinkin erityyppisiä asiantuntijoita voidaankutsua tietotyöntekijöiksi. Luokkatutkimuksen näkökulmasta ongel-ma on siinä, että varsinaisen yhteiskuntaluokan tulisi olla yhteistenintressien puolesta taisteleva kollektiivisesti organisoitu toimija, jokaon tietoinen tavoitteistaan (Wright 1997). Tutkimuskirjallisuudessa

68

esiintyvät tietotyön määrittely-yritykset eivät tätä kriteeriä täytä (ks.tarkemmin Pyöriä ym. 2005).

Huolimatta siitä, että tietotyöntekijöitä ei voi pitää varsinaisenauutena yhteiskuntaluokkana, informaatioammattien yleistyminentarjoaa mielenkiintoisen ja mahdollisesti myös perinteistä luokka-tutkimusta relevantimman kuvan viimeaikaisesta työelämän rakenne-muutoksesta, joskin on paikallaan korostaa, että kumpaakin lähesty-mistapaa edustavien keskeisten tutkimusten perustulokset ovat hyvinsamansuuntaiset: erilaiset korkeaa koulutusta ja asiantuntemusta edel-lyttävät ammatit ovat yleistyneet merkittävästi tietoyhteiskuntakehi-tyksen myötä. Ero mainittujen tutkimussuuntien välillä muodostuulähinnä siitä, että nimekkäimmät tietoyhteiskuntateoreetikot, kutenManuel Castells (1996), eivät luokkatutkijoista poiketen korosta pe-rinteisten professionaalisten sulkeutumien merkitystä, vaan ennem-minkin painottavat abstraktien ja universaalien kvalifikaatioiden, ku-ten kieli- vuorovaikutustaitojen, merkitystä riippumatta yksilön am-matti-asemasta.

Tietoyhteiskunnan ja tietotyön suhteen professionalismi asettuu-kin kiinnostavan ristiriitaiseen valokeilaan. Siinä missä industrialis-min laajentuminen legitimoi monien professioiden sosiaalisen statuk-sen, tietoyhteiskuntakehitys on jossain määrin hämärtänyt teolliseltaajalta perua olevaa yhteiskunnallisen työnjaon hierarkiaa. Esimerkiksiperinteiset jaottelut valkokaulus- ja sinikaulustyön tai toimihenkilö-ja työntekijäportaan välillä eivät enää erottele työntekijöitä yhtä selke-ästi kuin ennen. Industrialismin kulta-aikana F.W. Taylorin (1914)”teoria” tieteellisestä liikkeenjohdosta ja sen käytännön sovellukset en-nen kaikkea amerikkalaisessa autoteollisuudessa ensin Fordin ja myö-hemmin General Motorsin tehtailla edustivat äärimmilleen vietyätyönjakoa managereiden ja suoritusportaan välillä. Sittemmin 1970-luvulla puhjennut fordismin kriisi ja siirtyminen niin sanottuun jous-tavan kapitalismin regiimiin (Harvey 1990) merkitsivät vanhojen,ammattiasemaan perustuvien statuskamppailujen asteittaista väisty-mistä uusien, aikaisempaa piilevämpien valtarakenteiden tieltä (ks.myös Sennett 2002).

Tämä selittää kiinnostuksen tietotyön käsitettä kohtaan. Kun tie-don tuottaminen, prosessointi ja välittäminen ovat tulleet osaksi yhä

69

useamman työntekijäryhmän toimenkuvaa, perinteiset professiot ovatainakin osittain menettäneet varjelemaansa erityisasemaa. Kehitystävoitaisiin kuvata myös niin, kuten Anthony Giddens (1990) on teh-nyt, että meistä kaikista – myös asiantuntijoista – on tullut riippuvai-sia toisten asiantuntijoiden vallasta. Sitä mukaa kuin tiedon määrä jamerkitys yhteiskunnassa on kasvanut, sitä pienemmäksi yksittäistenasiantuntijaryhmien valta tiedon tuotannon kokonaisuudessa on ku-tistunut.

It-ala tarjoaa ajankohtaisen esimerkin tietotyön ja professionaali-sen työn eroista. On selvää, että it-ala ei ole varsinainen professio.Alalla työskentely ei välttämättä edellytä tiettyä tutkintoa tai muodol-lista koulusta, vaikka täysin itseoppineet it-asiantuntijat lienevätkinharvassa. Toiseksi it-alan ammatillinen järjestäytyminen ja edunval-vonta on verrattain hajanaista, eikä it-asiantuntijoiden yhteisesti hy-väksymästä eettisestä normistosta voida edes puhua. Kuitenkin kyseon vaativasta asiantuntijatyöstä, josta koko yhteiskunta on nykyisinriippuvainen.

Taulukko 2. Informaatioammateissa työskentelevät vuosina 1980–2004 (Lähde: Tilastokeskus, työvoimatilastot 1980–2004).5

5. Vuodesta 1997 uudistetun työvoimatutkimuksen mukaan, ei täysin vertailukelpoinen aikaisempiin vuosiin. Informaatioammattien luokittelu pohjau-tuu Elli Paakkolanvaaran tutkimukseen Informaatioyhteiskunta ja infor-maatioammatit (Tilastokeskus 1988).

1000 HENKEÄ 1980 1985 1995 2000 2001 2002 2003 2004

I Informaation tuottajat 224 282 334 413 429 437 438 441II Informaation jakajat 100 117 137 168 170 167 169 174III Informaation käyttäjät 109 132 151 184 185 189 190 193IV Informaation käsittelijät 215 229 213 231 228 230 220 215V Tietoteknisten koneidenkäyttäjät ja korjaajat 109 108 75 66 65 64 60 56YHTEENSÄ 757 868 910 1062 1077 1087 1077 1079

Kaikki työlliset 2328 2437 2068 2335 2367 2372 2365 2365

Informaatioammattienosuus (%) 33 36 44 45 46 46 46 46

70

Tilastokeskuksen laskemat luvut informaatioammattien yleisty-misestä ilmentävät hyvin edellä kuvailemaani kehitystä. Siinä missäkolmannes kaikista työllisistä työskenteli erilaisissa informaatioam-mateissa vuonna 1980, nykyisin näiden ammattien osuus näyttää va-kiintuneen 46 prosenttiin, kuten taulukossa 2 on esitetty. Tilastot kui-tenkin osoittavat tietotyön kasvun ohittaneen lakipisteensä. Mielen-kiintoinen kysymys on, miksi informaatioammattien kasvu taittui1990-luvun puolivälissä, vaikka juuri tuolloin Suomen talous oli siir-tymässä vahvaan Nokia-vetoiseen kasvuun. Vuosien 1994–2001 välil-le ajoittuneen poikkeuksellisen pitkän ja vahvan nousukauden aikanabruttokansantuote kasvoi lähes viisi prosenttia vuosittain ja Suominousi yhdeksi maailman kilpailukykyisimmistä tietotalouksista. In-tuitiivisesti ajatellen voisi luulla, että myös informaatioammattienkasvu olisi seurannut tätä kehitystä.

Todennäköisin selitys informaatioammattien kasvun pysähtymi-selle löytynee yksinkertaisesti laman aiheuttamasta negatiivisesta työl-lisyyskehityksestä, joka heijastuu vielä vuosien 1995 ja 1996 luvuissa.Vuodesta 1997 eteenpäin työvoimatutkimuksen uudistuksen aiheut-tamat muutokset taas sotkevat vertailun aikaisempiin vuosiin. Onkuitenkin pääteltävissä, että teknologiateollisuuden ja erityisesti No-kia-klusterin vahva kehitys 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla eiriittänyt kompensoimaan sen paremmin julkisen sektorin ahdinkoakuin rutiiniluonteisen informaatiotyön automaatiota ja siirtymistähalvemman kustannustason maihin.

Nokia-klusterin kansantaloudellinen merkitys ja sen vaikutuskokonaistyöllisyyteen ovat kaksi eri asiaa. Huippuvuonna 2001 No-kia kaikkine alihankkijoineen työllisti noin 45 000 työntekijää Suo-messa. Luku oli vain vajaat kaksi prosenttia kaikista työllisistä, ja ku-ten tunnettua, sittemmin alan työllisyys on ollut laskussa eikä kon-kursseiltakaan ole vältytty.

71

7. Informaatioammattien sisäinen eriytyminen

Informaatioammattien tarkempi erittely paljastaa mielenkiintoisiapiirteitä työnjaon painopisteen muutoksesta. Vaikka kokonaisuutenakatsoen tietotyön yleistyminen ohitti lakipisteensä jo vuosikymmensitten, informaatioammattien sisäinen eriytyminen on jatkunut, ku-ten taulukosta 2 on luettavissa. Taulukosta 2 myös näemme, että Ti-lastokeskus on jakanut informaatioammatit viiteen pääluokkaan. Pää-piirteissään Tilastokeskuksen typologia on seuraavanlainen:

I Informaation tuottajat (tieteenharjoittajat, asiantuntija-palvelujen tuottajat, markkinainformaation tuottajat)

II Informaation jakajat (opettajat, kirjasto-, arkisto- ja mu-seotyöntekijät, viestintä- ja kulttuurityöntekijät, uskon-nollisen työn tekijät)

III Informaation käyttäjät (hallinto- ja valvontatyötä teke-vät)

IV Informaation käsittelijät (informaation kerääjät, tiedos-tonhoitajat, sihteerit, toimistotyö, kirjanpito ja kassan-hoitotyö, muu informaation käsittelytyö)

V Tietoteknisten koneiden käyttäjät ja korjaajat (tietotek-nisten koneiden käyttäjät, graafisen alan työntekijät, pos-ti- ja televälitystyöntekijät, tietoteknisten koneiden asen-tajat ja korjaajat).

Olennaisin muutos on koskenut informaation tuottamiseen, ja-kamiseen ja hyödyntämiseen liittyviä ammatteja (taulukon 2 luokat I,II ja III). Näiden ryhmien osuus kaikista työllisistä on kasvanut mer-kittävästi, kun taas pelkkään informaation rutiiniluonteiseen käsitte-lyyn liittyvien ammattien osuus ei ole käytännössä juurikaan muuttu-nut viimeisen runsaan kahden vuosikymmen aikana (taulukon 2 luok-ka IV).

Kaikkein suurin muutos on koskenut informaation tuottajia, joi-den määrä on kaksinkertaistunut vuosina 1980–2004. Nykyisin tä-hän luokkaan kuuluu jo joka viides työllinen. Tarkemmin sanoen tut-kimus- ja tuotekehitystyö sekä erilaisten asiantuntijapalvelujen jamarkkinainformaation tuottajien osuus on kasvanut eniten. Näihintietoyhteiskunnan ”avainryhmiin” lukeutuu muun muassa seuraaviaammatteja: tieteenharjoittajat, terveydenhuollon, lain ja koulutuksen

72

asiantuntijat, mainos- ja markkinointipäälliköt, atk-suunnittelijat jaohjelmoijat, kemistit ja fyysikot, sähkö- ja teletekniikan insinöörit se-kä rahoituspalvelujen asiantuntijat.

Sen sijaan tietoteknisten koneiden käyttäjien ja korjaajien määräon supistunut puoleen vuosina 1980–2004. Tämä yllättävältäkin tun-tuva havainto selittyy sillä, että Tilastokeskus on sijoittanut tähänluokkaan muun muassa sellaisia käytännössä historiaan jääneitä am-matteja kuin konekirjoittajat ja puhelinvaihteenhoitajat (taulukon 2luokka V).

Kansainvälisessä vertailussa silmiinpistävintä on edellä kuvaillunrakennemuutoksen nopeus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa informaatio-ammattien osuus saavutti 50 prosentin rajapyykin 1980-luvun tait-teessa, kuten taulukossa 3 on esitetty. Taulukosta 3 voidaan myös ha-vaita, että jo niinkin varhain kuin 1930-luvulla amerikkalaisista tieto-työntekijöistä muodostui suurempi yksittäinen työntekijäryhmä kuinmaatalous-, teollisuus- tai palvelualan työntekijöistä (Schement &Curtis 1995; ks. myös Martin 1998; Shifflet 2001).

Vuosi Maatalous Teollisuus Palvelut Informaatio

1900 37.5 20.9 25.3 16.4

1910 31.1 26.4 22.5 20.0

1920 26.9 29.6 19.5 24.0

1930 22.4 27.1 21.9 28.6

1940 17.3 27.6 25.9 29.1

1950 12.2 23.0 28.1 36.7

1960 6.6 23.1 27.9 42.4

1972 3.7 21.5 28.0 46.8

1980 2.8 20.2 27.1 50.0

1986 2.9 15.2 29.3 52.6

Taulukko 3. Yhdysvaltojen työvoima sektoreittain vuosina 1900–1986 (%)(Lähde: Schement & Curtis 1995, 85.) Luvut pohjautuvat samankaltaiseen ammat-tiluokituksen uudelleenjärjestelyyn kuin Tilastokeskuksen Suomea koskevat luvut.

73

Miten on mahdollista, että amerikkalainen tietotyö kehittyi jakypsyi jo aikana ennen toista maailmansotaa? Eikö tuolloin eletty in-dustrialismin kulta-aikaa? Paradoksaalisesti selitys yllättävälle havain-nolle liittyy juuri Yhdysvaltojen asemaan johtavana teollisuusmaana.Siinä missä viime vuosisadan alkupuolen Yhdysvalloissa nopeasti kas-vanut teollisuustuotanto tarvitsi uutta asiantuntijatyövoimaa byro-kratiansa rattaisiin (Chandler 1977), Suomi oli vielä verrattain köyhämaatalousyhteiskunta. Vasta 1960- ja 1970-lukujen suuren rakenne-muutoksen myötä Suomesta muodostui moderni teollisuusyhteis-kunta.

Vaikka Tilastokeskuksen luvut eivät ulotu 1960-luvulle saakka,voidaan perustellusti olettaa, että Suomessa tietotyö lähti nousuun1960-luvulla, tosin eri syystä kuin Yhdysvalloissa. Todennäköisestiteollisuus ei sysännyt suomalaista tietotyötä kasvu-uralle, vaan en-nemminkin julkisen sektorin laajentuminen ja hyvinvointivaltion ra-kennustalkoot edellyttivät yhä enemmän korkeasti koulutettua asian-tuntijatyövoimaa. Ja kuten edellä viittasin, todennäköisin selitys in-formaatioammattien kasvun taittumiselle liittyy saman ilmiön kään-töpuoleen eli kansallisen hyvinvointivaltioprojektin katkeamiseen vii-me vuosikymmenen laman seurauksena.

8. Tietotyö ja työllisyys

Olen edellä osoittanut, että erilaiset korkeaa koulutusta ja asiantunte-musta edellyttävät ammatit ovat yleistyneet merkittävästi tietoyhteis-kuntakehityksen myötä. Vaikka tietotyö ei ole koko totuus nyky-Suo-mesta, informaation tuottamiseen, välittämiseen ja käsittelyyn liitty-vien ammattien yleistymistä voidaan joka tapauksessa pitää yhtenä ai-kamme keskeisimmistä työelämän suurista muutoslinjoista (Heiska-nen 2003). Analysoimieni tilastojen mukaan kolmannes kaikista työl-lisistä työskenteli erilaisissa informaatioammateissa vuonna 1980, janykyisin näissä ammateissa toimii jo lähes joka toinen työllinen.

Miltä sitten suomalaisen asiantuntijatyön tulevaisuus näyttää?Jatkuuko tietotyön vallankumous, ja löytyvätkö siitä tulevan hyvin-

74

voinnin avaimet? Näkemykseni mukaan asiantuntija-ammateista onainakaan turha etsiä pelastusta Suomea (ja muutakin Eurooppaa)kalvavaan rakenteelliseen työttömyyteen. Vaikka esimerkiksi tutki-mus- ja tuotekehitystoiminnasta on kehkeytynyt tärkeä kansantalou-dellinen voimavara, ala ei voi koskaan työllistää kuin murto-osan suo-malaisista. Tarkastelemani tilastot myös osoittavat, että tietotyön tren-dinomainen kasvu päättyi jo vuosikymmen sitten. Tosin tämän seg-mentin sisäinen eriytyminen on jatkunut, ja ero erityisesti informaati-on tuottajien ja muiden ryhmien välillä saattaa vielä jonkin verrankärjistyä työmarkkinoiden globalisoituessa. Kilpailu parhaista työnte-kijöistä ja työpaikoista kiristynee, vaikka tietotyö ei enää kokonaisuu-dessaan yleistyisikään.

Tulevaisuuden kannalta mitä tärkein kysymys on, kuinka korke-an tason asiantuntijatyö saadaan pysymään Suomessa – teollinen tava-ratuotanto on jo osoittanut haavoittuvuutensa paljon puhutun Kiina-ilmiön edessä.6 Esimerkiksi Nokia on hiljalleen siirtänyt ylempiä joh-totehtäviä ja t&k-työtä ulkomaille, toisaalta Yhdysvaltoihin ja toisaal-ta lähemmäs tulevaisuudessa voimakkaimmin kasvavia Aasian mark-kinoita. Sekin on syytä tiedostaa, että jo nykyisellään Suomi sijoittuuOECD-maiden kärkeen tutkimukseen ja tuotekehitykseen erikoistu-neen työvoiman osuudessa. Karkeasti arvioiden Suomessa on noin 70000 t&k-alan asiantuntijaa, ja on hyvin epätodennäköistä, että määrävoisi tästä enää kasvaa. Voi myös olla, että t&k-toiminnan kasvu ei olepelkästään saavuttanut lakipistettään vaan että alan työllisyys on kään-tymässä hienoiseen laskuun.

Esimerkiksi teollisuudessa, joka työllistää Suomessa vajaat 30 000tutkijaa ja tuotekehittäjää, t&k-henkilöstön määrän on arvioitu vä-hentyvän pitkän kasvujakson jälkeen (Elinkeinoelämän keskusliitto

6. Tätä kirjoittaessani viimeisimmät tilastot tosin kertovat, että teollisuustyö-paikkojen kato Suomesta saattaa olla taittumassa. Tilastokeskuksen mu-kaan tammi-toukokuussa 2005 teollisuudesta katosi ”vain” 2000 työpaik-kaa, kun edellisvuonna vastaavana aikana työpaikkoja menetettiin 19 000.Kaiken kaikkiaan tammi-toukokuussa 2005 työpaikkojen määrä kasvoi 38000:lla. Eniten työpaikkojen määrä kasvoi sosiaalipalveluissa ja kaupanalalla. (Taloussanomat 20.7.2005.) Kaiken todennäköisyyden mukaanglobaali työnjaon muutos kuitenkin jatkuu ja yritykset investoivat ja kasva-vat ulkomailla ennemmin kuin Suomessa.

75

2005). Vaikka juhlapuheissa Suomen keskeisimmiksi menestysteki-jöiksi nimetään koulutus, tutkimus ja huippuosaaminen, voidaanmelko luotettavasti ennustaa, että tutkimus ja tuotekehitysmenojenBKT-osuus ei voi enää kasvaa nykyisestä noin 3,3 prosentin tasosta,joka edustaa maailman huippua Israelin ja Ruotsin jälkeen. T&k-me-not kasvoivat merkittävästi erityisesti 1990-luvulla, mikä osaltaanauttoi nostamaan Suomen historiansa syvimmästä talouslamasta kan-sainvälisten kilpailukykyvertailujen kärkeen vuosituhannen taittee-seen mennessä – saman kehityksen jatkuminen edellyttäisi epärealisti-sen kovaa talouskasvua.

Toinen itsenäinen mutta edelliseen läheisesti liittyvä ongelma pii-lee siinä, että teollisuus ei juurikaan investoi Suomeen (t&k-menoja eitilastoida investointeina). Viime vuosikymmenellä – laman jälkeisestävoimakkaasta noususuhdanteesta huolimatta – teollisuus ja koko kan-santalous käytti investointeihin pienemmän osan ylijäämästään kuinkertaakaan sitten vuoden 1975; poikkeuksen muodostaa vain 1990-luvun alun lama, jolloin investointiaste oli negatiivinen (Pitkänen2003). Valitettavasti käänteentekevästä suunnanmuutoksesta ei oleedelleenkään näkyvissä merkkejä, minkä seurauksena teollisuudentyöpaikkojen lukumäärä ei ole nykyisin edes lamaa edeltävällä tasolla.Paradoksaalisinta tässä kehityksessä on se, että viime vuosina moni voi-tollinenkin suuryritys on joutunut turvautumaan irtisanomisiin.7

Entä sitten palvelut? Myös palveluala työllistää paljon korkeastikoulutettuja asiantuntijoita, kuten opettajia ja taloushallinnon eks-perttejä. Työministeriön ennusteen mukaan palveluala tarvitsee run-

7. Investointilama ei toki ole koko totuus työttömyysongelmasta. Monet eko-nomistit (esimerkiksi Matti Pohjola ja Jouko Ylä-Liedenpohja) ovat muis-tuttaneet, että vielä 1980-luvulla tiukasti säännellyn rahapolitiikan aikanayritykset ”pakotettiin” investointeihin, mistä seurasi valtaisa tehottomuus.Muun muassa nykyistä kireämpi veropolitiikka ja inflaatio rajoittivat yri-tysten voitonjakoa omistajilleen ja siten pääoman tehokasta kiertoa. Raha-politiikan tiukka sääntely heijastui paitsi yrittäjien myös muiden kansalais-ten arjessa. Nokian entinen pääjohtaja Jorma Ollila on kuvaillut taloudentiukkaa regulaatiota osuvasti Arvopaperi-lehden (12/2005) haastattelussa:”70-luvun lopulla ja 80-luvun alkupuoliskolla vielä kaikki, mikä liittyikansainväliseen rahoitustoimintaan, oli säädeltyä. Suomen Pankilta pitihankkia matkavaluutan ostamiseen lupa ennen kuin lähti Teneriffalle, jaSuomen Pankki antoi rahoitusjohtajille luvan ulkomaan valuuttamääräi-sen luoton ottamiseen.”

76

saat 132 000 uutta asiantuntijaa vuoteen 2015 mennessä, samanaikai-sesti kun esimerkiksi teollisuudesta ja rakentamisesta katoaa yli 14 000työpaikkaa. Erityisesti talouden ja hallinnon sekä tuotannon ja liiken-teen johto- ja asiantuntijatyön määrä kasvaa, mutta myös hoiva-alasekä opetus- ja kulttuurityö tarvitsevat uutta työvoimaa, työministe-riön laskelmat kertovat (Aamulehti 12.7.2005). Työministeriön las-kelmien mukaan myös täystyöllisyys voi olla saavutettavissa ensi vuo-sikymmenen kuluessa (Osaamisen ja täystyöllisyyden Suomi, 2003).

Työministeriön optimismiin on kuitenkin syytä suhtautua vara-uksella useastakin syystä. Vaikka niin virallista hallituspolitiikkaa myö-täilevät virkamiehet kuin monet ekonomistitkin uskovat tulevaisuu-den työvoimatarpeen painottuvan yksityisesti tuotettuihin palvelui-hin, emme saisi unohtaa sitä tosiasiaa, että julkinen sektori on ylivoi-maisesti suurin palvelualan työllistäjä: runsaat puoli miljoonaa palve-lualan työpaikkaa on julkisen rahoituksen varassa. Väestön vanhetessaetenkin hoivapalvelujen kysyntä varmasti kasvaa, mutta ainakaan tois-taiseksi yksityisesti tuotetut palvelut eivät ole juurikaan helpottaneetrakenteellista työttömyyttä.

Toiseksi sekin on syytä muistaa, että ilman menestyvää vientiteol-lisuutta palveluyhteiskunnan kehittyminen jää utopiaksi. Syy tähänon varsin yksinkertainen, kuten aktiivisena kansalaiskeskustelijanatunnetuksi tullut Ari Ojapelto (2003) on useassa yhteydessä huomaut-tanut: suurin osa yksityisen palvelutuotannon arvosta muodostuuteollisuuden alihankinnasta eikä yksittäisten kuluttajien palvelemises-ta. Jos teollisuustuotannon siirtäminen halvemman kustannustasonmaihin jatkuu ja alan työpaikat vähenevät, kuten työministeriön las-kelmat viittaavat, teollisuuden tarvitsemien palveluiden osuus luon-nollisesti laskee ja samalla myös hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus-pohja murenee.

Vielä edellisiä huomioita tärkeämpi syy kriittisyyteeni liittyyodotuksiin tulevaisuuden talouskasvusta. Palvelualan kehitys on tiu-kasti sidottu yleiseen elintason kohoamiseen. Kuitenkaan ei ole mi-tään takeita siitä, että Suomi pystyy ylläpitämään edes maltillista noinkolmen prosentin vuosittaista BKT:n kasvua. Esimerkiksi OECD:n(2004) laskelmien mukaan pelkästään suomalaisten ikääntyminen

77

saattaa heikentää BKT:n vuosittaista kasvua prosenttiyksikön neljän-neksellä tällä vuosikymmenellä ja liki prosenttiyksiköllä ensi vuosi-kymmenellä. Toteutuessaan tämä merkitsisi sitä, että ensi vuosikym-menellä BKT:n vuosikasvu hidastuisi vain prosenttiin, ellei sitten esi-merkiksi vientiteollisuuden ja työn tuottavuuden kehitys kompensoitilannetta.

Vaikka ikääntymisen seurauksia ei kannata ylidramatisoida, Suo-men väestörakenteen muutos on ainutlaatuista.8 Kehityksessä on kak-si erityispiirrettä, kuten Matti Sihto (2005) huomauttaa. Ensiksikinvuoden 2010 jälkeen väestön kasvu rajoittuu 65 vuotta täyttäneeseenikäryhmään. Sihdon sanoin ”ei missään päin maailmaa eikä koskaanihmiskunnan historiassa ole tapahtunut vastaavaa” (em., 319). Toisek-si vuoden 2010 jälkeen työikäisen, 15–64-vuotiaan väestön määrä al-kaa laskea. Tämäkin on ainutlaatuista. Työikäinen väestö on ollut voi-makkaassa kasvussa koko sodanjälkeisen ajan, mutta tämän trendin”selkäranka murtuu seuraavan vuosikymmenvaihteen tienoilla”, Sihto(em., 320) toteaa.

9. Lopuksi

Edelliset laskelmat työvoiman kysynnän ja tarjonnan muutoksistaovat luonnollisesti pelkkiä ennusteita. Kuitenkin ne herättävät kysy-mään, onko realistista uskoa palvelujen ja etenkään asiantuntija-palvelujen pelastavan Suomen työllisyyden ja tulevan hyvinvoinnin.Vaikka on havaittavissa selviä merkkejä siitä, että tietotyön kasvu onsaavuttanut rajansa, uutta asiantuntijatyövoimaa koulutetaan yhäenemmän. Tilastokeskuksen laskelmien mukaan nykyisistä ikäluokis-ta jopa 70 prosenttia suorittanee kolmannen asteen tutkinnon jokoammatti- tai tiedekorkeakoulussa varhaiseen keski-ikään mennessä.

8. Esimerkiksi puhe suurten ikäluokkien eli vuosina 1945–1950 syntyneensukupolven aiheuttamasta eläkepommista on ainakin osittain liioittelua.Eläkemaksut eivät ole pelkkä kansantalouden menoerä, vaan merkittäväosa eläkkeistäkin palautuu talouden kiertoon (Parkkinen 2004; 2005).

78

Kehityksellä on kaksi puolta. Toisaalta tieto ja innovatiivisuusovat nykyisin keskeisin kilpailuedun lähde niin yksilöille, organisaa-tioille kuin koko Suomen kansantaloudellekin. Vaikka kaikki yhteis-kuntamuodot ja kulttuurit ovat perustuneet ihmisen kykyyn käsitelläja muodostaa symboleita, korostuu nyky-yhteiskunnassa ja työelä-mässä kognitiivisten taitojen rooli toisin kuin koskaan aikaisemminhistoriassa. Menestyminen työelämässä edellyttää tietotyöntekijöiltäja muilta asiantuntijoilta samanaikaisesti itsenäistä ongelmanratkaisu-kykyä sekä sosiaalisia vuorovaikutus- ja tiimityötaitoja. Risto Heiska-lan (2004, 43) sanoin innovaatiot harvoin syntyvät yksittäisten keksi-jöiden aivoissa, vaan pikemminkin vahvojen ja vastavuoroisten infor-maatiovirtojen verkostossa.

Toisaalta kehittyneinkään tietoyhteiskunta ei elä pelkästä infor-maatiosta ja innovaatioista. Työelämän vaatimustason nousu ei tar-koita sitä, että kaikki työ olisi muuttunut tai välttämättä koskaanmuuttuisi abstraktiksi tietotyöksi. Jyrkkä erottelu ”tuottavan” tieto-työn ja ”toisarvoisen” perinteisen työn välillä on myytti, joka ei vastaatodellisuutta. On jo muodostunut kliseeksi todeta, että nyky-Suomes-sa putkimiehistä on pulaa eikä hoiva-alankaan ammattilaisia koulute-ta riittävästi tulevaisuuden työvoimatarvetta ajatellen. Vaikka en usko,että paljon puhuttu työvoimapula realisoituu ainakaan pahimpienodotusten mukaisesti, tiettyjen perinteisten ammattien arvostus to-dennäköisesti nousee tulevaisuudessa. Sen sijaan asiantuntijatyövoi-man tarve tuskin enää kasvaa nykyisestä.

Vaikka tulevaisuuden ennakointi tunnetusti on vaikeaa, rohke-nen esittää seuraavan arvauksen. Tulevaisuudessa akateeminen työttö-myys ja koulutustaan vastaamatonta työtä tekevien asiantuntijoidenturhautuneisuus kasvavat. Samanaikaisesti työvoimapula tietyillä pe-rinteistä ammattiosaamista ja kädentaitoja vaativilla aloilla pahenee.Vaikka Suomen vahva panostus korkeimpaan koulutukseen, tutki-mukseen ja tuotekehitykseen on kiistatta kantanut hedelmää, tämä tieon kuljettu loppuun. On korkea aika kysyä, onko suomalainen tieto-yhteiskunta ajautumassa tilanteeseen, jossa maistereiksi ja jopa tohto-reiksi lukeneet joutuvat palaamaan opintielle keskiasteelle ja oppiso-pimuskoulutukseen.

79

Kirjallisuus

Aamulehti 12.7.2005. ”Eniten vähenevät sekatyöläiset ja sihteerit, pomoil-le on työtä”. (Kristiina Tolvanen.)

Arvopaperi 12/2005. ”Menestystarina”. (Jorma Ollila Markku Huuskonhaastattelussa.)

Blom, R. & Melin, H. 2002. ”Katoaako keskiluokka?” Hyvinvointikat-saus 3, 33–36.

Blom, R., Melin, H. & Pyöriä, P. 2001. Tietotyö ja työelämän muutos:Palkkatyön arki tietoyhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus.

Bell, D. 1973. The Coming of Post-Industrial Society: A Venture in SocialForecasting. New York: Basic Books.

Castells, M. 1996. The Rise of the Network Society. Vol. I of The Informa-tion Age: Economy, Society and Culture. Oxford: Blackwell.

Castells, M. & Himanen, P. 2001. Suomen tietoyhteiskuntamalli. Helsinki:WSOY/Sitra.

Chandler, A. D. 1977. The Visible Hand: The Managerial Revolution inAmerican Business. Cambridge: Belknap Press of Harvard Univer-sity Press.

Duff, A. S. 2000. Information Society Studies. London: Routledge.Elinkeinoelämän keskusliitto, 2005. Investointitiedustelu. Kesäkuu 2005.Giddens, A. 1990. The Consequences of Modernity. Cambridge: Polity

Press.Harvey, D. 1990. The Condition of Postmodernity: An Enquiry into the

Origins of Cultural Change. Oxford: Blackwell.Heiskala, R. 2004. ”Informationaalinen vallankumous, verkko ja identi-

teetti: Manuel Castellsin Informaation ajan kritiikki”. Teoksessa K.Rahkonen (toim.) Sosiologisia nykykeskusteluja. Helsinki: Gaudea-mus, 40–63.

Heiskanen, T. 2003. ”Informaatioammateista tietointensiiviseen työhön”.Työelämän tutkimus – Arbetslivsforskning 1(1), 18–33.

Kinnunen, M. & Korvajärvi, P. (toim.) 1996. Työelämän sukupuolistavatkäytännöt. Tampere: Vastapaino.

Konttinen, E. 1991. Perinteisesti moderniin: Professioiden yhteiskunnalli-nen synty Suomessa. Tampere: Vastapaino.

Larson, M. S. 1977. The Rise of Professionalism: A Sociological Analysis.Berkeley: University of California Press.

80

Lavikka, R. 2000. “Palvelukseen halutaan ‘hyvä tyyppi’ eli osaaminen pe-rinteisessä teollisuudessa”. Sosiologia 37(1), 1–17.

Lehto, A-M. & Sutela, H. 2004. Uhkia ja mahdollisuuksia: Työolotutki-musten tuloksia 1977–2003. Helsinki: Tilastokeskus.

Machlup, F. 1962. The Production and Distribution of Knowledge in theUnited States. Princeton: Princeton University Press.

Martin, S. B. 1998. ”Information Technology, Employment, and the In-formation Sector: Trends in Information Employment 1970–1995”. Journal of the American Society for Information Science.49(12), 1053–1069.

Melin, H. 1999. ”Katosivatko luokat?” Teoksessa R. Blom (toim.) MikäSuomessa muuttui? Sosiologinen kuva 1990-luvusta. Helsinki: Gau-deamus, 21–48.

Melin, H. & Nikula, J. 2003. ”Johdanto”. Teoksessa H. Melin & J. Niku-la (toim.) Yhteiskunnallinen muutos. Tampere: Vastapaino, 7–10.

OECD, 2004. Economic Survey of Finland, 2004. (OECD Policy Brief ).Paris: Organisation for Economic Co-operation and Develop-ment.

Ojapelto, A. 2003. ”Teknologia tekee ihmisen tarpeettomaksi”. TeoksessaR. Seppänen (toim.) Tietoyhteiskunnan harha. Kuopio: UNIpress,85–138.

Osaamisen ja täystyöllisyyden Suomi, 2003. Työvoima 2020 loppuraport-ti. Helsinki: Työministeriö, Työpoliittinen tutkimus 245.

Paakkolanvaara, E. 1988. Informaatioyhteiskunta ja informaatioammatit.Helsinki: Tilastokeskus.

Parkkinen, P. 2004. Hoiva- ja hoitopalvelumenot tulevaisuudessa. Helsinki:Valtion taloudellinen tutkimuslaitos, VATT-keskustelunaloitteita326.

Parkkinen, P. 2005. ”Vaikutukset vanhuusmenoihin”. Teoksessa A. Karis-to (toim.) Suuret ikäluokat. Tampere: Vastapaino, 298–318.

Pirttilä, I. 2002. ”Mistä asiantuntemuksen sosiologiassa on kyse?” Teok-sessa I. Pirttilä & S. Eriksson (toim.) Asiantuntijoiden areenat. Jy-väskylä: SoPhi, 11–19.

Pitkänen, R. 2003. Minne katosi kultamuna? Suomen teollisuuden voitotja niiden käyttö 1990-luvulla. [WWW-dokumentti] <http://www.prodemokratia.net/tutkimukset> (luettu 13.7.2005).

81

Porat, M. U. & Rubin, M. R. 1977. The Information Economy. Vols. 1–9.Washington: US Department of Commerce, Office of Telecom-munications.

Pyöriä, P. 2005. ”Työelämän muutos tietoyhteiskunnassa”. Teoksessa A.Kasvio, T. Inkinen & H. Liikala (toim.) Tietoyhteiskunta: Myytit jatodellisuus. Tampere: Tampere University Press, 155–172.

Pyöriä, P., Melin, H. & Blom, R. 2005. Knowledge Workers in the Informa-tion Society: Evidence from Finland. Tampere: Tampere UniversityPress.

Sayer, A. & Walker, R. 1992. The New Social Economy: Reworking the Di-vision of Labor. Oxford: Blackwell.

Schement, J. R. & Curtis, T. 1995. Tendencies and Tensions of the Informa-tion Age: The Production and Distribution of Information in theUnited States. New Brunswick: Transaction.

Shifflet, M. 2001. ”Information-sector growth in market and nonmar-ket economies: A comparative case study”. The Information So-ciety 17(3), 165–177.

Sihto, M. 2005. ”Muutokset työmarkkinoilla”. Teoksessa A. Karisto (toim.)Suuret ikäluokat. Tampere: Vastapaino, 319–333.

Sennett, R. 2002. Työn uusi järjestys: Miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmi-sen luonnetta. Tampere: Vastapaino.

Taloussanomat 20.7.2005. ”Työpaikkojen lisääntyminen kertoo rakenne-muutoksesta”. (Pääkirjoitus.)

Tamminen, T. 1994. Edistyksen myytti: Kertomus modernin yhteiskunnankulttuurisesta paradigmasta. Tampere: Suomen Antropologinen Seu-ra.

Taylor, F. W. 1914. Tieteellisen liikkeenhoidon periaatteet. Suom. J. Kekko-nen. Hämeenlinna: Karisto.

Uhmavaara, H., Niemelä, J., Melin, H., Mamia, T., Malo, A., Koivumä-ki, J. & Blom, R. 2005. Joustaako työ? Joustavien työjärjestelyjenmahdollisuudet ja todellisuus. Helsinki: Työministeriö, Työpoliit-tinen tutkimus 277.

Wright, E. O. 1997. Class Counts: Comparative Studies in Class Analysis.Cambridge: Cambridge University Press.

82

Älyn kollektiivisuus ja sen hallinta

Jussi Vähämäki

1. Tietoyhteiskunta

Tiedosta on viime vuosina tullut taloustieteellisen tutkimuksen tärkeäkohde, ja se on myös useiden hallitusten ja hallitustenvälisten organi-saatioiden etusijalle asettama taloudellisen kasvun tekijä. Heti toisenmaailmansodan jälkeen taloudessa puhuttiin ennen kaikkea infor-maatiosta (Wilden 1972) ja sen merkityksestä, ja erityisesti 60- ja 70-luvuilla informaation ja erilaisten informaatiojärjestelmien (systeemi-en) ja niiden toimintarakenteiden tutkiminen alkoi kiinnostaa suurtajoukkoa tutkijoita.1 Joseph Stiglitzin myöhemmin, vuonna 2001, saa-ma Nobelin palkinto tunnusti lopullisesti tiedon erityisen tuotannol-lisen aseman.

Ajatus siitä, että tiedolla on tärkeä rooli taloudessa ja taloudendynamiikassa, löytyy kuitenkin jo monelta klassikolta, kuten A.Smithiltä, F. Listiltä, K. Marxilta, J. Schumpeterilta ja F. Hayekilta.Heillä tieto oli kuitenkin aina rajoitettu erityiseen käyttöön, sillä olioma nurkkansa, tai tutkimuksen kohteena oli jokin tiedon erityinentyyppi: työnjako, innovaatio tai markkinamekanismin toiminta.Tämä näkyy hyvin esimerkiksi siinä tavassa, jolla Marx tarkasteleeluonnontieteellistä tietoa Grundrissen (Marx 1986, ks. Vähämäki 2003)kuuluisassa koneita käsittelevässä fragmentissa. Marxin mukaan kapi-talismin kehittyessä abstrakti tieto, ensisijaisesti tieteellinen tieto,

1. Anthony Wildenin teos System and Structure kokoaa yhteen suuren joukoneri tavoin informaatiosysteemejä rakentaneita teoreetikkoja, Freudia, Wie-neriä, Levi-Straussia, Serresiä, jne. Vaikka teosta voidaankin pitää hiemanmegalomaanisena, on se kuitenkin jonkinlainen oman aikansa (radikaali-en) tieteellisten keskustelujen monumentti.

83

muuttuu tärkeimmäksi tuotantovoimaksi. Abstrakti tieto syrjäyttääositellun työn ja monotonisesti toistuvat työsuoritukset, siis teolli-suustyön sen perinteisessä muodossa. Muutoksen seurauksena ”tuo-tannon ja rikkauden ”peruspilarina” ei esiinny enää ihmisen tekemävälitön työ eikä edes työaika, vaan yksilön yhteiskunnallinen kehitys”,se että ihminen on olemassa ”yhteiskuntaruumiina”. Marx puhuu en-sisijaisesti kiinteäksi pääomaksi esineellistyvästä tiedosta, joka jähmet-tyy automatisoiduiksi konejärjestelmiksi. Ne ovat ”esineellistynyttätiedon voimaa”. Tässä yhteydessä hän käyttää termiä ”general intellect”,ymmärrys tai äly yleensä seuraavasti:

”Kiinteän pääoman kehitys osoittaa, missä määrin yleinenyhteiskunnallinen tieto (Wissen, knowledge) on tullut välit-tömäksi tuotantovoimaksi, ja niin ollen osoittaa, missä mää-rin itse yhteiskunnallisen elämänprosessin ehdot ovat tulleetyleisen älyn (general intellect) valvontaan ja tulleet uudel-leen muovatuiksi sen mukaisesti; missä määrin yhteiskun-nalliset tuotantovoimat on luotu paitsi tiedon muodossa,myös yhteiskunnallisen käytännön, reaalisen elämänproses-sin välittöminä eliminä”. (Marx 1986, 180.)

On huomattava, että vaikka Marx näkeekin abstraktin, yleisentiedon (tai tietämiskyvyn yleensä) tuotannollisen roolin korostumisenosasyyksi juuri tiedon irrallisuuden perinteisestä tuotannosta (ja tuot-teesta), hänelle tieto on kuitenkin tuottavaa vasta kun se on esineellis-tynyt konejärjestelmiksi. Tiedolla ei siis ole suoraa tuottavaa roolia.Marx kykeni kuitenkin ajatuksellisesti hahmottelemaan suurteolli-suudelle perustuvan tuotantomallin hajoamisen ja siirtymisen ”tieto-talouteen” tai tuotantoon älyn, yhteiskunnallisen yhteistyön ja kom-munikaation avulla. Tämän tuotannon paikka on ”yhteiskuntaruu-mis” ja ”yksilön yhteiskunnallinen kehitys”. Marxin ajatukset tulevatajankohtaisiksi 1970-luvun lopulta lähtien – siis samaan aikaan kunperinteinen ”marxismi” ja ”vasemmisto” alkavat menettää asemiaan.

Se, mitä taloustiede ja innovaatiomallit tavallaan tunnustavat to-siasiaksi, on kuitenkin, että nykyään tuotannossa ja työssä tiedon väli-tön soveltaminen tuotantoprosessiin ei tyhjenny konejärjestelmäksitai automaatioksi, vaan se pikemminkin artikuloituu suoraan kielelli-senä yhteistyönä ja kommunikaationa. Toisin sanoen, nyt keskeisen

84

aseman saavat ”henkiset voimavarat”, ”inhimillinen pääoma”, käyt-täytymismallit ja ajatuskuviot, joita on mahdotonta erottaa konkree-tista vuorovaikutuksesta ja joille on mahdotonta antaa yksinkertaistaesinemuotoa. Tieto sellaisenaan tai tietämiskyky yleensä on siis tuotta-vaa, ja siksi tietoa ja sen tuottamista on myös tutkittava suoraan. Enääei riitä tiedon tarkasteleminen tuotteidensa tai tuotostensa kautta.Tieto sellaisenaan muodostaa siis taloudellisen kasvun ja tuotannonkasvun perustan, eikä jokin erityinen tieto. Tämä tiedon tutkiminensellaisenaan, siis toimintana ja kykynä sinänsä ja sitä kautta aineetto-mana investointikohteena, sekä tiedon tuottamisen paikan tutkimi-nen ja sen asema ja toiminta koko talouden piirissä ovat löydettävissäensimmäisen kerran F. Machlupin 1960-luvun alun empiirisestä työs-tä The Production and Distribution of Knowledge in the United States.Itse asiassa vasta kolmekymmentä vuotta Machlupin työn jälkeen tie-dosta tuli taloustieteilijöiden suurin huolenaihe ja tutkimuskohde.

Se tapahtuu puolestaan innovaatioekonomistien työn oheistuot-teena. Yksi johtoajatuksista on, että teollisen toiminnan ja tiedon vä-lillä on jonkinlainen yhteisevoluutio. Yritys tuottaa tietoa globaalisti,ja jonkin tietyn maan suorituskykyä selittävät tekijät ovat juurtunutjärjestelmä, jolla on tietty historia. Termi kansallinen innovaatiojärjes-telmä on ilmaisu tästä uusevolutionismista. Siinä näkyy ajatus siitä,että innovaatio on peräisin globaalista kommunikaatiojärjestelmästäeikä jostain erityisestä nurkasta. Yhteiskunta kokonaisuudessaan, ko-ko alue, on tuottava ja kilpailukykyinen tai ei.

1980-luvulla huomattiin ristiriita, joka soti vallalla ollutta tehok-kaan talouden ajatusta vastaan: myös pienyritykset ovat taloudellisestitehokaita eivätkä tuomittuja katoamaan suurteollisuuden myötä. Te-hokkuus oli peräisin pienyritysten innovatiivisuudesta ja niiden ky-vystä käyttää tehokkaasti erilaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia voi-mavaroja hyväkseen. Pieniyritykset, niiden integroituminen tuotan-nolliseksi alueeksi (esimerkiksi alihankintajärjestelmien kautta) taituotantoyhteiskunnaksi ja niiden kyky verkostoitua ja kommunikoi-tua alkoivat hahmottua suurteollisuuden mallin vastakohdaksi, uu-den tai tulevan kapitalismin muodoksi. Siksi talouden kehittämisessähuomiota alettiin kiinnittää perinteisestä teollisuusmallista poikkea-

85

viin tuotantomalleihin ja organisaatiomuotoihin. Niissä pelkkien ta-loudellisten muuttujien rinnalle tuodaan yhteiskunnallisia sekä alu-eellisia tekijöitä, ja nyt alueesta tai ympäristöstä tulee erityistietojen jataitojen sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mekanismien tuot-tamisen paikka. Erityisen tärkeää on vuorovaikutus ja kommunikaa-tio alueen (territorion), yhteiskunnan ja talouden välillä. Tältä perus-talta talous voidaan jakaa kolmeen eri osa-alueeseen, joiden keskinäi-nen vuorovaikutus ja kommunikointi muodostavat tehokkaan jakilpailukykyisen tuotantorakenteen:

1. Talouden rakenne. Näihin kuuluvat taloudellisen toiminnan ydin-alueet ja suhteet alueen yritysten välillä.

2. Yhteiskuntarakenne. Yhteiskuntarakenteen kiinteys ja esimerkiksiluottamus alueella asuvien ihmisten, yritysten ja alueellisten insti-tuutioiden välillä.

3. Aluerakenne ja sen institutionaalinen hallinnointi.

Niin sanottu ulkoinen talous (external economy), siis kommuni-kaatiojärjestelmät, koulutus, kulttuuri, perinne ovatkin taloudellisentoiminnan muuntelukyvyn ja kasvun kannalta yhä olennaisempia(Becattini 2000).

Kun taloustieteilijät löysivät tiedon, niin samaan aikaan myöserilaiset kansainvälisistä organisaatioista (esim. OECD) peräisin ole-vat asiantuntijat ja virkamiehet alkoivat laatia suosituksia tietoyhteis-kuntaan siirtymiseksi ja puhuivat taloudesta, joka perustuu tiedolletai jota tieto ainakin vetää eteenpäin. Tieto, sen tehokas tuottaminenja levittäminen nousivat kansainvälisten ja kansallisten seminaarien jakokousten esityslistojen kärkeen. Samalla tiedon kanta ja levittäjä, ih-minen, ihmisruumis ja ihmisaivot ja aivojen välinen yhteistyö ja kom-munikaatio, niiden ohjaaminen ja kontrolli saavat aivan uuden mer-kityksen taloudellisen kasvun tekijöinä.

Tietoyhteiskunta, tietoperustainen talous ja muut vastaavat sanattuovat tietysti mieleen 1960-luvun lopun ajatukset jälkiteollisesta yh-teiskunnasta (Bell 1973, 1976; Touraine 1969), mutta kun katsotaansanojen käyttöä, huomataan, että niiden kehys on toinen.

86

Sekä Belliltä että Tourainelta ja erilaisilta virkamiehiltä löytyy tie-tenkin yhteinen halu identifioida kehittyneiden yhteiskuntien muu-tosten peruslinjoja, ja molemmat tunnustavat tiedolle niissä keskeisenaseman. Mutta jos Bell ja Touraine yrittivät tutkia yhteiskunnallistenmuutosten logiikkaa ja ilmenemismuotoja, niin nykyään sen sijaantarkastellaan vain taloudellisia suorituksia ja sopivia perusrakenteita,joita voitaisiin käyttää taloudellisille interventioille ja niiden logiikal-le. 1960-luvun loppupuolella tieto muodosti syntymässä olevan uu-den yhteiskunnan luonnon ja sen kehityssuunnan, jolle talouden olialistuttava, nyt tiedon kehittämistä pidetään välineenä kansakuntienkilpailukyvyn vahvistamiseen ja tieto ja sen tuotanto ja sitä kautta ko-ko yhteiskunta pyritään alistamaan mahdollisimman tehokkaille jakustannuksiltaan alhaisille taloudellisille suorituksille.

Samaan aikaan kun ilmaantuu ajatus tiedolle perustavasta yhteis-kunnasta, niin sanottu uusi talous alkaa hinata eteenpäin Yhdysvalto-jen taloutta synnyttäen sen tähän asti pisimmän yhtenäisen kasvunjakson. Se mikä oli uuden talouden ytimessä ja oikeutti sen kutsumi-sen uudeksi, oli juuri informaatio- ja kommunikaatiotekniikoiden ja -teknologioiden räjähdysmäinen kasvu. Kyse oli ja on joukosta järjes-telmiä ja teknisiä välineitä, jotka ovat eri tavoin tekemisissä ihmishen-gen ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen kanssa. Investoinnittälle alueelle nähtiin nyt kasvun ja kilpailukyvyn olennaisina tekijöi-nä. OECD-maiden Kööpenhaminan konferenssi, joka pidettiinvuonna1994, julkaisi vuonna 1996 OECD-raportin ”Employmentand Growth in the Knowledge-Based Economy”. Euroopan unioninLissabonin kokous julisti maaliskuussa 2000: kohti tiedon ja innovaa-tioiden Eurooppaa! Tieto ei enää ole pelkästään akateemisen tai yli-opistollisen tutkimuksen kohde. Siitä on tullut teollisuus- ja talouspo-litiikan kysymys. Syitä tietoon investoimiseen nähdään monia, sosiaa-lisia, taloudellisia, poliittisia, tieteellisiä ja teknisiä, eivätkä nämä kaik-ki syyt ole yhteismitallisia. Siitä huolimatta tieto, vaikka siitä puhu-taankin usein eri termein, on nyt kiistatta etuoikeutetussa asemassataloudellisessa kehityksessä ja yhteiskuntakehityksessä. Siitä kertoo jouutta yhteiskuntaa kuvaavien termien kirjo: knowledge economy,knowledge society, Wissensgesellschaft, capitalisme cognitif, société dela connaissance, tietoyhteiskunta, tietotalous.

87

2. Tieto ja finanssit

Jos teollisuuskapitalismissa käytettävissä olevien resurssien laajentu-misesta (ja uusien luonnonvarojen ja markkinoiden valloituksesta)riippumattoman taloudellisen kasvun mahdollisuus nähtiin koneidenja laitteiden kehityksessä, niin uudessa tietokapitalismissa tämän en-dogeenisen kasvun mahdollisuudet ovat kasvatuksen ja koulutuksen,terveydenhoidon, väestöpolitiikan ja kulttuurin alueilla. Koulutuk-sessa investoidaan ”inhimilliseen pääomaan”, terveydenhoidossa uu-siin biotekniikoihin ja väestöpolitiikassa muuttoliikkeiden ja synty-vyyden sekä kuolleisuuden sääntelyyn, kulttuurissa innovaatiojärjes-telmiin, kommunikaatioon ja ”luovuuteen”. Kaikissa tapauksissa juu-ri tiedon tuotanto ja tiedon tuottamisen kontrolli ovat keskeisessä ase-massa.

Voidaan myös sanoa, että koneiden ja laitteiden kehittämisen si-jaan niiden tehtäviä ollaan yksinkertaisesti siirtämässä elävään ihmis-ruumiiseen. Tässä kapitalismin uudessa mallissa ihmisruumis toimiisiis samanaikaisesti säiliönä sekä kuolleelle että elävälle työlle, koneiksija laitteiksi tiivistyneelle kiinteälle pääomalle ja uutta arvoa luovalleihmistyölle. Työvoiman ruumis, yksittäinen ihmisruumis on samanai-kaisesti siis sekä tehdashalli koneineen että varsinaisen työkyvyn kan-taja. Taloudellinen kasvu, tuotannon tehostaminen ja tuotantokus-tannusten alentaminen vaativat nyt investointeja ihmisruumiiseen jaerityisesti kasvatukseen sekä koulutukseen. Nämä investoinnit poik-keavat kuitenkin luonteeltaan teolliselle tuotantomallille luonteen-omaisista koulutusinvestoinneista, kuten ammattikoulutuksesta taiyleissivistävästä koulutuksesta.

Ensinnäkin, uudessa kapitalismissa työ ja koulutus vaihtelevatjatkuvasti ja niillä on pyrkimys sulautua yhteen koko elämän ajaksi(jatkuva koulutus, oppimisen oppiminen jne.). Tämä merkitsee sitä,että investointia koulutukseen ei tehdä vain kerran, esimerkiksi “pe-ruskoulutukseen”, vaan investoinnit on tehtävä yhä uudelleen ja nii-den on kohdistuttava työvoiman koko tuotannolliseen aktiiviaikaan.Investoija ottaa ”huolekseen työläisen elämäntilanteen kokonaisuu-den, tämän tilanteen aamusta iltaan ja illasta aamuun”, ja sen on in-

88

vestoitava työläisen subjektiivisuuteen, hänen päätöksiinsä ja valintoi-hinsa. Näin taloudesta tulee tapojen ja sielujen taloutta, kuten MichelFoucault (2004a) kirjoittaa biopolitiikan syntyä käsittelevissä luen-noissaan. Koska kyse ei ole kertaluonteisesta investoinnista, olisi in-vestoinnit myös kyettävä kuolettamaan mahdollisimman nopeasti ku-ten koneet, joiden avulla aloitetaan tuotanto ja ajatellaan, että lopulta,kun konetta on käytetty tarpeeksi, joudutaan hankkimaan uusi, van-han koneen korvaava kone.

Toiseksi, se että koulutuksesta puhutaan ylipäätään investoin-tina, kertoo, että kansantulon näkökulmasta kyseessä on jatkuva kus-tannus tai menoerä, joka on riippuvainen vuotuisesta verokertymästä,ja tähän verokertymään puolestaan vaikuttaa voimakkaasti itse näideninvestointien tehokkuus ja niiden kuolettamisen nopeus. Mitä tuotta-vampia ovat investoinnit, sitä nopeammin kansantulo kasvaa, inves-toinnit kuoletetaan ja kyetään jälleen uusiin investointeihin.

Perinteisessä teollisuusyhteiskunnassa investointipolitiikan kes-kiössä olivat infrastruktuurin kustannukset, esimerkiksi liikenneyhte-ydet. Tämä perinteinen investointipolitiikka joutuu nyt ristiriitaankasvatukseen ja koulutukseen sijoittavan investointipolitiikan kanssa.Tästä ristiriidasta tai epätasapainosta on peräisin yritys ratkaista se yk-sityistämällä koulutusta ja siirtämällä koulutusinvestointeja yritystenharteille. Seurauksena on pyrkimys kasvatus- ja koulutusinvestointien”finanssivetoistumiseen”. Koulutuksesta pyritään tekemään sijoittajil-le houkuttelevaa erityisesti tehostamalla sitä, suunnittelemalla sitä pa-remmin ja yrittämällä paremman ennakoinnin avulla vähentää sijoit-tajien riskejä. Se vaatii kaiken turhan ja aikaa vievän mahdollisuuksienkarsimista jo ennakolta kaikesta kasvatuksesta, koulutuksesta, kom-munikaatiosta ja vuorovaikutuksesta.

Koulutuksen finanssivetoistuminen yrittää hallita kuilua, jokavallitsee ihmisruumiiseen juurtuneiden kokemusten, ajatusten sekätunteiden – aivotyön koko kollektiivisen luonnon – ja aivotyökykyjenkapitalistisen käytön välillä. Siis kuilua tai viivettä, joka jää epämää-räisten ja avointen mahdollisuuksien ja niiden määrätyiksi tehtäviksija tuotteiksi muuntamisen välille. Tämä kuilu tai viive on samalla kai-ken uuden luomisen aikaa. Finanssivetoistuminen yrittääkin tunkeu-

89

tua tähän kokemusten, tunteiden ja toiveiden rakentumisen epämää-räiseen aikaan. Se yrittää saada kiinni toiminnan yleiset edellytykset,niiden kontekstin, ihmisten suhteet toisiin ihmisiin ja ihmisten asen-teet ennen kuin ne aktualisoituvat todellisina tekoina.

Voidaankin kysyä:

1. Mistä nykykapitalismin ja tietoyhteiskuntien tuotanto on tehty?2. Mihin yhteiskunnalliseen subjektiin se on sidottu?3. Miten tätä subjektia yritetään hallita?

Ennen näihin kysymyksiin vastaamista on tarpeen lyhyt ekskur-sio ajattelun alkuperän ongelmaan.

3. Yhteinen äly

Äly ja älykkyys näyttävät saaneen keskeisen aseman tuotantoelämässä,ja se määrittää myös työorganisaatioiden laatua – puhutaan esimer-kiksi älykkäistä organisaatioista (E. & G. Pinchot 1996; Sydänmaan-lakka 2000). Älykkyyttä pidetään tärkeänä yhteiskuntiemme uudistu-miselle, koska vain äly näyttää kykenevältä keksimään uutta voides-saan kurottautua jo olemassa olevan ja näkyvän tuolle puolen. Mistääly löytyy, minne se voidaan sijoittaa, ja ennen kaikkea, mistä ja mitense voidaan saada kiinni ja käytettäväksi?

Työskentelemme yhä enemmän aivoillamme, tilanteessa, jossatyön ja tuotannon määrätyt tilalliset ja ajalliset koordinaatit ovat kato-amassa. Työsuorituksen tila katoaa ja sen aika muuttuu vaikeasti mää-riteltäväksi. Alexander Koyrén averroeslaisuudesta lausumat sanatovat ajankohtaisia tässä työn ja tuotannon uudessa ”tilaltaan rajatto-massa” ja ”ajaltaan loputtomassa” tilanteessa:

”Niin, mikä onkaan naurettavampaa kuin kysyä, kuinkamonta enkeliä mahtuu neulan kärjelle? Tai löytyykö ihmis-äly kuusta vai jostain muualta? Epäilemättä. Mutta nauretta-vaa se on vain niin kauan kun ei tiedetä, mistä on kyse. Nytse, mistä on kyse, on ongelma, joka koskee sen tietämistä,onko hengellä tai henkisellä teolla – esimerkiksi arvostel-

90

malla – paikkaa tilassa, vai ei. Ja se ei ole enää naurettavaa.Sama pätee ihmisälyyn, koska se, mistä on kyse tässä arabi-filosofien hämmentävässä opissa, on ongelma, josko voi-daan tietää, onko ajattelu – todellinen ajattelu – yksilöllistävai ei.” (Koyré 2002, 82.)

Ajatus älyn kollektiivisuudesta tai sen ei-yksilöllisestä lähteestäon vastoin intuitiivista käsitystä älykkyydestä. Olemme tottuneet ajat-telemaan, että joku tietty ihminen, määrätty yksilö ajattelee. Näin onasianlaita siitäkin huolimatta, että on vaikea sanoa, koska ihminenajattelee, koska ei, tai näyttääkö hän vain ajattelevan, vaikka hän eitosiasiallisesti ajattele yhtään mitään. Älykkyys ei kuulu varsinaisestijulkisen ja kaikille yhteisen piiriin. Ajattelu on yksityistä eikä julkista.Kun ihminen ajattelee, hän vetäytyy itseensä ja itse ajattelun prosession muille ihmisille näkymätöntä. Ajattelun aika on näkymätöntä, jaajattelu tapahtuu eräänlaisessa viiveessä.

Ajattelua pidetään yhä edelleen – siitä huolimatta, että ajatus yk-sityisestä kielestä on jo pitkään tuomittu mahdottomaksi – erillisenihmisyksilön sisään kuuluvana, näkymättömänä ja vailla ulottuvuuttaolevana. Ajattelu ei toimi, se ei näyttäydy muuten kuin ”sovellustensa”kautta, tai se ”toimii vain teoriassa”. Siksi ajattelu on yleisen käsityk-sen mukaan aina viime kädessä juurtunut ihmisen psykologiaan, jaaina joku ihmisyksilö ajattelee: minä ajattelen, minä erehdyn, minäpäätän. Jos sen sijaan en ajattele, olen onneton typerys, tai jos jokuajattelee puolestani, olen vailla yksilöllisyyttä, minulta puuttuu omaminä ja siis kyky ajatella. Siksi on mielenkiintoista tarkastella hetki,vaikka vain hyvin yleisellä tasolla, ajatteluperinnettä, joka väittää, että”yksilö ei ajattele”, homo non intelligit, eli filosofi Averroeksesta alkun-sa saanutta averroeslaisuutta.

4. Averroeslaisuus ja ’yksilö ei ajattele’

Kun skolastiikan ajan filosofit tyrmäsivät Averroeksen ajatuksen yh-teisestä materiaalisesta ja potentiaalisesta älystä, he supistivat Aver-roeksen doktriinin teesiksi: Homo non intelligit, ihminen ei ajattele,ihminen ei ymmärrä. Tuomion ajatus näyttää selvältä: mitä järkeä on

91

keskustella henkilöiden kanssa, jotka väittävät, kuten sigeriläiset, ettähe eivät ajattele? Nämä kerettiläiset väittävät, että ihminen ei ajatteleja joku muu ajattelee hänen puolestaan. Kuinka luottaa tällaisten väit-teiden esittäjiin, jos he kerran itsekin ovat sitä mieltä, etteivät ajattele?Jos näin voitiin sanoa kaikille yhteisestä mahdollisesta tai potentiaali-sesta älystä, niin mikä olisikaan reaktio älyn julkisuuteen: julkiseksimuuttunut ja kaikille näkyvä äly tuo välittömästi mieleen totalitaristi-set yhteiskunnat, joissa kaikki tietävät kaiken kaikista eikä ihmisilläole minkäänlaista yksityisyyttä eikä ajatuksenvapautta.

Kuten Michel Serres (1994, 106–107) kirjoittaa: ”Se, että kaikkinykyään tietävät kaiken jokaisesta, että he elävät siitä, siinä antiikinunelman ja vapauden kaupunki, Rousseausta lähtien modernien filo-sofien ihanne, siinä tiedotusvälineiden ja yhteiskuntatieteiden, polii-sin ja viranomaisten ihanne: tutkia, selvittää, informoida, välittää tie-toa, osoittaa, selostaa. Kauhea painajainen, ja riittää, että sen on koke-nut pienissä kylissä... halutakseen välttää sitä koko elämänsä... Antii-kin kaupunki ei tuntenut poliisia. Sillä ei ollut minkäänlaista tarvettasiihen, sillä jokaisen tiedonkulku saattoi reaaliajassa kontrolloidakaikkien käyttäytymistä. Kaupunkilainen, jonka hyveellisyyttä onylistetty koko historian ajan, aina Plutarkhoksesta Ranskan vallanku-moukseen, ei vaikuttaisi meistä, jos hän nykyään eläisi keskuudessam-me, miltään muulta kuin ilmiantajalta tai alituiselta, sietämättömältäurkkijalta, raportoijalta, tai kuten englantilainen lainasana kuuluu,reportterilta, joka jatkuvasti juoksee kertomassa kaikille kaiken, mitäkaikista muista voidaan tietää.”

Kaikille yhteinen äly uhkaa myös muuttaa jokaisen keskustelunpelkästään latteiden itsestäänselvyyksien toistamiseksi. Julkisuudessaei pärjää älyllä vaan nokkeluudella, ja kaikille yhteisen alueella, kunhalutaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on parempi laskea rimatasolle, jolla mahdollisimman moni ymmärtää, mitä sanotaan. Mitäjulkisempaa, mitä ymmärrettävämpää puhe on, sitä vähemmän se vä-littää tietoa.

Ylipäätään, jotta olisi olemassa ajattelun historiaa ja jotta ajatteluolisi ylipäätään historiallisesti artikuloitavissa, näyttää välttämättö-mältä sanoa: hic homo intellegit, tässä tämä ihmisyksilö ajattelee tai

92

ajatteli. Näyttää välttämättömältä, että ajatuksen subjekti käy yksiinkokemuksen subjektin kanssa ja on moraalisesti ja juridisesti johdetta-vissa siihen.

Vuonna 1270 Étienne Tempier luettelee joukon pariisilaistenaverroeslaisten, sigeriläisten tuomittavia pääteesejä:

1. Ihmisäly on yksi ja kaikille yhteinen.2. Valheellinen ja sopimaton on väite: joku ihminen ajattelee.3. Ihmistahto haluaa ja valitsee välttämättä.4. Kaikki, mitä täällä alhaalla tapahtuu, on taivaankappaleiden vaiku-

tuksille alisteista.5. Maailma on ikuinen.6. Koskaan ei ole ollut ensimmäistä ihmistä.7. Sielu, joka on ihmisen ihmismuoto, häviää hävittäen ihmisen.8. Kuoleman jälkeen ruumiista erkaantunut sielu ei voi kärsiä ruumiil-

lisesta tulesta.9. Vapaa arvostelukyky on passiivinen eikä aktiivinen kyky, ja sitä lii-

kuttaa haluttavan välttämättömyys.10. Jumala ei tunne yksilöllisiä olioita.11. Jumala ei tunne kuin itsensä.12. Ihmistekoja ei ohjaa Jumalan johdatus.13. Jumala ei voi antaa kuolemattomuutta kuolevaiselle oliolle.

Lukuun ottamatta kenties 4. kohtaa, joka nykyään kuulostaa lä-hinnä astrologiaan kuuluvalta, on helppo nähdä väitteiden ja kirkonopin vastakkaisuus. Kohdat 10 ja 11 tekevät mahdottomaksi ihmisentoiminnan arvioinnin ja ohjaamisen palkkioiden ja rangaistustenavulla, koska Jumala ei kiinnitä huomiota yksilöihin eikä tunne muu-ta kuin itsensä. Kohta 9 vie helvetin, koska valinnat eivät ole yksilölli-siä ja aktiivisia, vaan välttämättömiä. Erityisen tuomittava oli kuiten-kin: homo non intelligit, ihminen ei ajattele, eli ihminen ei ole tiedonyksilöllinen subjekti, vaan tiedon subjekti on yksi ja kaikille sama äly.Tästä yhdestä ja kaikille samasta älystä, kollektiivisesta älystä ei voidaerottaa erityistä tiedon subjektia, erillistä paikkaa tai instituutiota, jol-la olisi tieto hallussaan tai jonka ominaisuus tieto olisi. Myöhemmin

93

Dante siirtää ajatuksen vailla subjektia olevasta toiminnasta poliitti-seen yhteyteen teoksessaan De monarchia (Dante 1992, I, iii, 7–8):

”Paljastuu siis, että koko ihmiskunnan korkein voima onälyllinen voima tai kyky. Ja koska tuollaista voimaa ei voiyksi ihminen tai jokin erityinen yhteisö kokonaisuudessaanja samanaikaisesti supistaa tekoon, on välttämätöntä ihmis-lajin moneus, jonka kautta koko tämä voima aktualisoituu;siten on välttämätöntä, että on olemassa luotujen asioidenmoneus, jotta koko materian voima aktualisoituisi: muutointäytyisi olla erillinen voima, mikä on mahdotonta.”

Politiikalla, kuten ajattelullakaan, ei ole erityistä, ihmisten mo-neudesta irrotettavissa olevaa tekijää tai aluetta, joka olisi etuoikeutet-tu politiikan paikka. Tässä mielessä politiikan subjekti, kuten ajatte-lunkin subjekti, on aina ihmisten moneus.2

Vuonna 1277 Tempier laati 219 teesin kokoelman sigeriläisiävastaan. Tärkeää roolia tässä tuomiossa näytteli filosofian itseriittoi-suuden, sen riippumattomuuden kritiikki ja filosofisen elämän ylem-myyden tuomitseminen sekä tietenkin hyveestä luopuminen ja lopul-ta ”parittelu kenen tahansa kanssa”. Sigeriläiset olivat pakanallisen yl-peitä ja itsenäisiä, heiltä puuttui kristillinen nöyryys ja riippuvaisuusylemmästä, Jumalasta, jonka kutsuun he vastaisivat.

Averroeslaisuuden vastustajat ovat jättäneet jälkeensä melko kat-tavan kuvauksen ”filosofisesta keskustelukulttuurista”, joka myöhem-min näkyy Spinozan, mutta myös muiden vastaavien ajattelijoidenvastaanotossa, eikä se liene vierasta nykyiselle postmodernille avoi-muudellekaan, jossa ”anything goes” paitsi ajatus älyn kollektiivisuu-desta ja yhteisyydestä. ”Ille maledictus Averroes” turmeli Tuomas Ak-vinolaisen mukaan aristotelismin, ja Petrarcan sanoin hän oli ”raivo-tautinen katolista uskoa vastaan kuseksiva koira”, eikä Lorenzo Vallantuomio ollut paljon myönteisempi: ”lukutaidoton, läski juoppo”. To-ki Averroes itse oli myös suuri kommentaattori, joka välitti antiikin

2. Machiavellilla, jonka ajattelussa on nähtävissä averroeslaisuuden vaikutusta,politiikan subjekti on aina kollektiivinen, ruhtinas ja kansa tai kansalaistenmoneus, eikä yksilöllinen. Maria Cortin hieno teos, La felicità mentale.Percorsi dell’invenzione e altri saggi (2003) käsittelee averroeslaisuuden vai-kutusta renessanssin italialaiseen ajatteluun.

94

ajattelua, vaikka hänen kommenteistaan nousevaa ajattelusuuntaustainhottiinkin.

Jos aikalaiset ilmaisivat filosofisen keskustelukulttuurin yhtä vai-hetta, niin modernit filosofit valitsivat toisen strategian eli unohtami-sen tai koko averroeslaisuuden olemassaolon kieltämisen. EmanueleCoccia dokumentoi laajasti tätä kieltämistä teoksessaan La trasparenzadelle immagini. Averroè e l’averroisme (2005) Kuten R.-A. Gauthierkirjoittaa esipuheessaan Akvinolaisen Sentencia libri De anima -teok-seen vielä vuonna 1984: ”Kaikki merkit viittaavat kuitenkin usko-maan, että latinankielinen averroeslaisuus on teologien keksintö. Ny-kyään myönnetään yhä useammin, että Averroes ei ollut averroeslai-nen.” (Coccia 2005, 45.) Teologien mielestä averroeslaisuus on ereh-dys, joka tuhoaa filosofian ja inhimillisen yhteiselon mahdollisuuden,historioitsijat puolestaan näkevät siinä vain eräänlaisen teologiantuottaman kauhukuvan, jota ei koskaan ole todellisuudessa ollut ole-massa.

Se mikä oli vastustajien leipänä averroeslaisuutta vastaan, oli sie-lujen tasa-arvo tai samanlaisuus: tappajasotilas ja Pietari, Jeesus ja Juu-das asettuivat samalle tasolle, eikä heidän välillään ollut perustavan-laatuista eroa ja hierarkkista suhdetta. Tai toisin sanoen, ongelma olivastuuttomuus, yksilöön sidotun vastuun puuttuminen ja yksilöllis-ten tekojen tuomitsemisen mahdollisuus. Jos teolle ei löytyisi yhtä ti-laan ja aikaan rajattua pysyvää subjektia, niin kuinka tuomita kado-tukseen tai päästää paratiisiin? Kyse oli myös todellisesta vaarasta, ettäpariisilaiset professorit ja opiskelijat levittäisivät tätä huoletonta asen-netta ”yksinkertaisille ihmisille”. Siksi Tuomas Akvinolainen kehottitraktaatissa averroeslaisuutta vastaan olemaan puhumatta kadunkul-missa tai nuorille, jotka eivät osaa arvioida ”näin tärkeitä kysymyk-siä”. (Illuminati 1996, 14–16.)

Huolimatta argumenteista, jotka yrittivät tehdä älyn yhteisyydennaurunalaiseksi ja mahdottomaksi, taustalla oli myös vakava teoreetti-nen huoli. Sillä jos äly ei ole yksilöllinen ominaisuus ja palautettavissayksilöön, vaan yhdistyy yksilöön vain ”fantasmojen” välityksellä (taivain liikuttajana), niin silloin myöskään tahto ei ole yksilön oma tah-to, vaan pikemminkin erillisen, yksilölle ulkoisen älyn tahto. Näin

95

yksittäinen ihminen ei ole tekojensa herra ja lähde, vaan ainoastaanjonkinlainen väliaikainen ”paakku” tai sattuma, tiivistymä, jonkakuolemalla ei kenties ole ratkaisevaa merkitystä, koska yksilö ei sellai-senaan tai yksin ilmaise mitään todellista, vaan ilmaisee vain todelli-suuden jotakin puolta tai fragmenttia. Ja jos yksilön kuolemalla ei oleratkaisevaa ja rajaavaa merkitystä, niin elämän ohjaaminen yksilöönsidottujen tekojen kautta tulee vaikeaksi.

Paradoksaalisesti voidaankin sanoa, että optimistinen näkemyselämästä voi perustua vain tälle yksilön kiistämiselle, sillä mikäli yksi-lö tai yksilöllisyys on epäolennaista ja kuvitteellista, silloin myös yksi-lön katoaminen ja kuolema ovat epäoleellisia ja kuvitteellisia. Ihmi-nen saavuttaa näin jo toiminnassaan ja elämässään kuolemattomuu-den yhdistyessään toisiin ihmisiin, laajentaessaan suhteitaan toisiin.Voidaan myös sanoa, että mitä laajemmat ovat hänen suhteensa, sitäainutkertaisempi hän on. Juuri tästä syntyi kuitenkin moraalinen on-gelma: jos ihmisen tekoja ei voi sellaisenaan ylistää tai tuomita, niintämä tuomitsemisen vaikeus uhkaa johtaa moraalin periaatteiden lop-puun. Moraalin kannalta yksilö ja yksilöllinen äly ovat siis välttämät-tömiä. Sillä mikäli kaikkien äly olisi yksi ja yhteinen, olisi myös sub-jekti, joka ajattelee, yksi tahtova subjekti ja yksi se, mikä tekee yhdestäyksilöstä erilaisen kuin toinen. Yksilöksi tulemisen prosessi olisi sitenkollektiivinen prosessi, jonka lähtökohtana olisi yksityisen sijaan yh-teinen, josta erityinen yksilö olisi vain ilmaus tai tiivistymä (ekspres-sio), joka saavuttaa ”yksilöllisyytensä” artikuloidessaan pelkän yhtei-seen kuulumisensa sellaisenaan.3 Myöhemmin ranskalaistutkija Gil-bert Simondon siirtää tietyllä tavoin argumentin koskemaan infor-maatioteoriaa ja tiedonsiirtoa. Simondonin mukaan informaatio-teorian (Shannon, Wiener) virhe oli siinä, että se tarkasteli informaa-tiota, joka liikkui kahden valmiin yksilön välillä ja sille ongelma oliyrittää eliminoida melu informaatiosta. Simondonille epävakaudenelementit kuitenkin määrittävät tiedon tuotannolle ja levittämiselle

3. Kuten Spinoza (1988, I, 36), jonka vaikeneminen averroeslaisuudesta onmysteeri – myöhemmin sanoo: ”Mikä tahansa olemassa oleva olio ilmaiseevarmassa ja määrätyssä muodossa luontoa, siis Jumalan olemusta”, tai:”Modi quibus Dei attributa certo et determinato modo exprimuntur”.(1988 I, 25.)

96

olennaisen tilanteen ja sen, mitä hän kutsuu mahdollisuudeksi vastus-taa kapitalistiselle yhteiskunnalle luonteenomaista ”yksilöitymisenperiaatetta”. Hänen mukaansa informaatiossa on kyllä kyse suhteesta,mutta ei kahden yksilön välisestä suhteesta, vaan ”esiyksilöllisen”, siisihmisen lajityypillisten ominaisuuksien ja kollektiivisen välisestä suh-teesta, jonkinlaisesta jännitteestä tai konfliktista, joka tuottaa infor-maatiojärjestelmiin epävakautta kuitenkaan päätymättä niiden täydel-liseen romahdukseen. Tämän epämääräisyyden (ja entropian) ansiostaniissä avautuu jatkuvasti tilaa siihen saakka tuntemattomille vastarin-nan muodoille. (Simondon 1995, 166.) Joka tapauksessa averroeslai-suuden kriitikoiden mukaan seuraus sen periaatteista olisi, että ei olisiolemassa enää mitään substantiaalista eroa ihmisten välillä siinä, mikäkoskettaa tahdon vapaata käyttöä, ja ihmisten väliset erot olisivat erojailmauksissa, niiden intensiivisyydessä ja ekstensiivisyydessä, siis siinämissä määrin ne kykenevät kokoamaan ilmauksiinsa yhteistä, yhteistäajattelua ja suhteita. Ihmisten keskinäisten perustavien erojen katoa-minen oli kenties suurin kauhistelun aihe, ja se pakotti rakentamaantranssendenttien erojen järjestelmää ja teoriaa ihmisälyn ja ajatteluky-vyn yksilöllisestä alkuperästä.

Tämä eroja rakentava järjestelmä kulminoituu ajatukseen mo-dernista yksilöstä toiminnan ja voimien lähteenä. Ajatuksen mukaanjokaisella erityisellä voimalla on yksilöllinen alkuperä (kuten ThomasHobbesin teoriassa valtiosta ja yhteiskuntarauhasta (Hobbes 1999)jokaisella yksilöllä on subjektiivinen oikeus yrittää selvitä hengissä jatämän subjektiivisen oikeuden pohjalta yritetään rakentaa positiivisenoikeuden järjestelmä), ja nämä voimat on sovitettava yhteen, jotta neeivät tuhoa toisiaan ja jotta voidaan luoda näitä voimia vastaavat yh-teiskunnalliset suhteet. Tämä tapahtuu sopimuksen kautta. Jotta sopi-mus olisi mahdollinen, voimille tarvitaan niistä irrallinen välittäjä(valta tai valtio – joka siis vielä Danten edellä siteeratusta ajatuksestapuuttui). Tämä välittäjä on ratkaisu yksilöllisiin voimiin, joita tarkas-tellaan jatkuvasti sodan tai kriisin perspektiivistä. (Deleuze 1988, 6–7.) Toisin sanoen, lähtökohtana oleva yksilö ei kykene yksin tai yhdes-sä kaltaistensa kautta yhteistoimintaan, ja itse asiassa ilman välittäjäätapahtuva vapaa yhdistyminen nähdään järjestyneelle yhteiskunnalle

97

uhkana eikä sen voiman lähteenä (”terroristiverkostona”, kuten nyky-ään usein sanotaan).

Ajatus kaikille yhteisestä älystä ei kuitenkaan näytä meidän sil-missämme enää niin oudolta, jos sitä pidetään eräänlaisena kielellisenkompetenssin metaforana. Pikemminkin se näyttää ennakoivan yhtänykykulttuurin keskeistä teemaa, nimittäin subjektin hajoamista jamerkityksen tuottamisen painopisteen siirtymistä yksilön tarkoituk-sista tai intentioista kommunikaation yleisiin rakenteisiin. Samalla seon myös ajankohtainen teema oikeuden lähteen ja oikeudellisen vas-tuun siirtymisessä yksilöllisistä tai selkeästi identifioitavista subjek-teista tilallisilta rajoiltaan epämääräisiin toimijoihin esimerkiksi ny-kyisissä tekijänoikeuskysymyksissä, tuotevastuussa tai ympäristölain-säädännössä. Puhumattakaan tietysti nykyaikaisesta hajautetusta jatilattomasta tuotantoprosessista, jolle on mahdoton antaa tiettyä rat-kaisevaa subjektia, vaan jonka subjekti on pikemminkin kollektiivi-nen älyllinen yhteistyö, aivojen vastavuoroinen vuorovaikutus.

Se mikä averroeslaisille ja sigeriläisille näytti epätodelta, siis yksi-löllinen, kuolematon sielu, jota palkinnoin ja rangaistuksin ohjataan,on yhtä epätosi myös niille, joiden mukaan yksityistä kieltä ei ole.Samalla tavalla julkinen yhteinen äly (em. Marxin Grundrissen ’gene-ral intellect’), jossa tulevat välittömästi toimiviksi ihmisten kielellisetja kommunikatiiviset kyvyt, siis ilman erityisen valvovan tai ohjaavaninstanssin ja ilman erityisen lopputuotteen välitystä, on tärkeä nyky-taloudessa (Gorz 2003, Marazzi 1994, Bologna & Fumagalli 1996,Lazzarato 2000,Vähämäki 2003).

Tämän lyhyen, ajattelun alkuperän ongelmaa koskevan ekskur-sion jälkeen on palattava kysymään, mistä nykykapitalismin ja tieto-yhteiskuntien tuotanto on tehty?

5. Paikka, aika ja toiminta - tehtaasta avokonttoriin

Mainiossa artikkelissaan ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” GillesDeleuze (2005) kirjoittaa siirtymästä, joka on tapahtumassa (teollisil-le) kuriyhteiskunnille luonteenomaisesta ajallisesta ja tilallisesta pe-

98

räkkäisyydestä uusiin kontrolliyhteiskuntiin, jotka tilaan pakottami-sen (sisään sulkemisen) ja ajallisen peräkkäisyyden sijaan toimivat ti-lan ja ajan jatkuvan muuntelun kautta. Kuriyhteiskunnille luonteen-omaisen sisään sulkemisen ja internoinnin malleina vankila ja mieli-sairaala ovat peräisin Michel Foucault’n (esim. 1980) tutkimuksista.Nämä institutionaaliset mallit, niissä harjoitettu ihmisruumiin ja ih-mishengen kurittaminen ja niissä syntyneet erityistiedot (esim. psyki-atrinen tieto) ja kontrollitekniikat voidaan ymmärtää tehtaan keksi-miseksi. Tehtaassa henkinen työ, aivotyö ja ruumiillinen työ, suunnit-telu ja suorittaminen, kommunikaatio ja valmistaminen olivat toisis-taan erillisiä ja niillä oli eri tilat: ajattelu ja suunnittelu, toteuttaminenja tuotanto tapahtuivat eri paikoissa.

Mitä tehdas tässä teollisessa mielessä oikeastaan tekee? Se luoeräänlaisen näyttämön, teatteritilan, joka antaa tilallisen ykseyden jayhtenäisyyden ajalle, paikalle ja toiminnalle. Mutta tämä yhtenäisyysja ykseys poikkeavat huomattavasti aiemmista ja tehtaan näkövinkke-listä sekaviksi ja tehottomiksi ymmärretyistä sommitelmista.

Tehtaalle oli ensinnäkin luonteenomaista paikan yhtenäisyys.Tietyissä paikoissa suoritettiin tiettyjä toimintoja ja eri paikat yhdis-tettiin toisiinsa koordinoidusti. Erikoistuminen läpäisi tehtaan lisäksimyös koulut ja kodit. Työpaikka oli eräänlainen muotti, joka pakottityöntekijän sisäistämään talouden normit ruumiinsa liikkeiksi. Jokai-nen erillinen paikka, jokainen ketjun rengas sai rinnalleen valvonta-tilan, josta kontrolloitiin, että paikassa tehtiin, mitä siellä pitikin teh-dä, eikä tuhlattu aikaa mihinkään epäolennaiseen.

Tehdasta hallitsi ajallinen ykseys. Työntekijät olivat samanaikai-sesti läsnä tehtaassa. Tärkeitä olivat aikataulut, määrätyt tehtävät olisuoritettava tiettyinä, ulkoa määrättyinä hetkinä: työ, ruokatunti,lepo vuorottelivat peräkkäisessä järjestyksessä. Aikataulut olivatkurinpitovälineitä, joiden avulla aika ositeltiin ja myytiin vähittäin.Ruumiiden ja niiden liikkeiden tuottavuus oli aikataulutettu, suljettujonkinlaiseen aikamuottiin.

Tehdasta hallitsi toiminnan yhtenäisyys ja johdonmukaisuus.Annetut tehtävät olivat toisistaan riippuvaisia, ja niitä ohjattiin ”asiakerrallaan”.

99

Tämä tilallinen yhtenäisyys synnytti myös omat vastarinnanmuotonsa: viinapullo kätkössä koneen sisällä, pitkitetyt kahvitauot,”laiton” kommunikointi työläisten kesken, hakeutuminen valvonnankuolleisiin kulmiin ynnä muut vastaavat työstä kieltäytymisen muo-dot taistelivat oman tilan ja oman ajan ja oman tekemisen tasolla.

Tilan yhtenäisyyteen perustuva malli on ollut kriisissä 1970-lu-vulta lähtien. Kyse on – Deleuzea seuraten – kuriyhteiskunnan ja seninstituutioiden (tehdas, vankila, sairaala, koulu, perhe) yleisestä krii-sistä. Perinteisen ydinperheen ja sinne taylorisoitujen tunteiden, käyt-täytymismallien ja normien hajoaminen on ollut kenties syvälle me-nevin osoitus kuriyhteiskunnan ja sen instituutioiden kriisistä. Ydin-perheen hajoaminen pakottaa myös kasvatuksen ja koulutuksen uu-distamiseen ja työmarkkinoiden muutoksiin.

Kuriyhteiskunnan mallin murtuminen on merkinnyt siirtymistäkäskystä kommunikaatioon, määräyksistä määrättävän osallistumi-seen ja vuorovaikutukseen, vankilasta kontrolloituun liikkumiseen(tiedon) valtateillä ja määrättyjen tehtävien suorittamisesta surffai-luun netissä, jämäkästä kädenpuristuksesta epämääräiseen halailuun.

Suljettujen instituutioiden seinät kaatuvat ja epämääräisyys, sot-kuisuus, sekaannus ja epäsiisteys tunkeutuvat tehtaan ja perheen tiloi-hin, joihin muodostuu jatkuvasti vaihtelevia ”työpisteitä”. Suljetusta,liikkumattomasta ja konkreetista tehtaasta siirrytään avoimeen, liik-kuvaan ja abstraktiin yritykseen. Yritys on jatkuvaa transformaatiotaja uudelleenmäärittelyä vailla pysyvyyttä, kuten yrityksissä tehtävä työon muuttuvaa ja prekaaria. Kyse ei ole niinkään joustavuudesta taisopeutumisesta kuin modulaatiosta, vaihtelusta, kuten Deleuze oival-si, kun jäykästä muotista siirrytään itsestään hajoaviin yhdistelmiin,projekteihin, jotka koostuvat heterogeenisesta aineksesta niin suorit-tajiensa kuin tehtäviensä osalta.

Vaihtelu kohdistuu nyt tilaan, aikaan ja toimintaan. Tilan rajatkatoavat ja niitä määritellään jatkuvasti uudelleen, ja eri tilat vaihtele-vat ja ovat usein jopa sisäkkäin uusien kommunikaatiovälineiden, ku-ten tietokoneen, matkapuhelimen ja tietoverkkojen, ansiosta. Työaikavaihtelee ja varsinaisen palkkatyön ajasta tulee epämääräistä ja rajoil-taan liukuvaa, mutta myös itse työhistoria muuttuu pätkittäiseksi.

100

Toiminnassa henkilökohtainen ja yritykselle kuuluva sekoittuvat,työintensiteetit ja sitoutumisen tasot muuntelevat jatkuvasti ja työnte-kijän sitoumukset tekevät työstä usein skitsofreenista, kun lupaustenrunsaus ja niiden pitämisen mahdollisuudet erkaantuvat peruutta-mattomasti. Näihin voisi vielä lisätä itse palkkausjärjestelmän modu-laation ja palkkauksen ”liikkuvien osien” lisääntymisen.

Näiden vaihtelun tai modulaation eri muotojen takana on yksiolennainen tekijä, jota voitaisiin luonnehtia subjektiivisen, henkilö-kohtaisen osallistumisen ja sitoutumisen muutokseksi tai muunteluk-si ja ristiriidoiksi. Olen luonnehtinut tätä muutosta paradoksilla: onoltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Kyse on subjektii-visesta yrityksestä hallita muuntelua tai modulaatiota sillä tavoin, ettäei jäätäisi kokonaan sen armoille. Ei olekaan ihme, että tästä subjektii-visen sitoutuneisuuden muuntelusta on tullut uusien kontrollijärjes-telmien keskeinen työmaa, jolla ne yrittävät vaikuttaa innostukseen,välinpitämättömyyteen, motivaatioon, eroamiseen, lopettamiseen,jättämiseen, uuden aloittamiseen ja muihin vastaaviin sitoutumisentunteisiin erilaisin keinoin terapiasta ja medikalisaatiosta aina raakaanpakottamiseen saakka. Tällä kentällä – kun ollaan kiinnostuneita kai-kesta välittämättä mistään – käydään kamppailua vapaudesta, ”omas-ta ajasta” ja oikeudesta liikkua. (Vähämäki 2003.)

Kentällä on kaksi ulottuvuutta Michel Foucault’n vastarinnanprimaarisuus -teesin mukaisesti: vastarinta tulee aina ensin, se pysyyylimpänä ja pakottaa valtasuhteet muuttumaan. Siellä missä on valtaaja pakottamista, on aina löydettävissä vastarintaa. Toisin sanoen, siellämihin valta kohdistaa toimenpiteensä, on jotakin joka vastustaa. Sa-noa ”ei” on vain vastarinnan minimaalinen muoto, koska vastarintamuuttaa tilanteita, luo ja uudelleen luo. Ensimmäinen näistä maini-tuista ulottuvuuksista on ”sosiaalinen tilaus” 60-luvulta lähtien. Sesyntyy vastarinnassa tehdastyölle, ja se alkaa tuottaa elämän muotojaja malleja, joita on mahdotonta hallita tehdastyön ja kuriyhteiskun-nan mallien avulla.( Hardt & Negri 2005.) Toinen on peräisin teolli-sen tuotantomuodon muutoksesta ja kapitalismin uuden kehitys-jakson vaatimuksista, joita yritetään ajaa läpi. Tuotannon tehostami-nen, laadun kohottaminen ja nopea reagoiminen markkinoiden muu-

101

toksiin vaativat työntekijän parempaa ja kokonaisvaltaisempaa osallis-tumista tuotantoprosessiin.

Kuten Foucault (Foucault 1998, 300–301) sanoi: ”Mikäli valta-suhteet läpäisevät koko yhteiskunnallisen kentän, johtuu se siitä, ettävapautta on kaikkialla.” Eli se mikä fordistisessa teollisuuskapitalis-missa ja sen kuritekniikoissa (ja moderneissa demokratioissa) jäi va-pauden ja vastarinnan alueeksi, olivat aivot, ajattelu ja kommunikaa-tio. Näissä yhteiskunnissa vallitsi jonkinlainen ”ajatuksenvapaus”,koska aivot saattoi heittää narikkaan, kun astuttiin tuotantoon, ja ai-vojen kontrolli tapahtui niiden tuotosten ja tuotteiden kautta: koneenkäyttökelpoisuuden, merkityksen sosiaalisen ymmärrettävyyden jahyväksyttävyyden kautta. Näin ei enää ole. Tietokapitalismissa aivoton saatava suoraan valtasuhteiden läpäisemiksi, aivojen vapaus onminimoitava ja niiden vastarinta nujerrettava. Suoraan on ymmärret-tävä kirjaimellisesti, siis vailla tuotteiden ja erityisten merkitysten väli-tystä. Tärkeää on ajattelun itsensä suora kontrolli ja ohjaus kontrolloi-malla ja rakentamalla ajattelun, vuorovaikutuksen ja kommunikaati-on yleisiä edellytyksiä.

Ajattelun sellaisenaan muuttuminen tuotannon olennaiseksi te-kijäksi ja siirtyminen ”tietoyhteiskuntaan” muokkaa voimakkaastipaitsi tuotantoa ja työtä sekä niiden organisointia ja johtamista myöspoliittista järjestelmää. Ajattelun (uskon tai uskonnon) ja toiminnantai tekojen (valtion) erottaminen muodostivat modernien demokrati-oiden peruspilarit. Nämä pilarit ovat sortuneet niin sanotun terroris-minvastaisen sodan aikakaudella, kun kontrollitoimet kohdistuvat pi-kemminkin ajatteluun ja toiminnan mahdollisuuksiin kuin varsinai-siin tekoihin tilassa. Jos teollisuusyhteiskuntien kuriarkkitehtuuriasetti kysymyksen jonkin tilan muodostavien eri elementtien funktio-naalisuudesta ja hierarkioista, uusi turvan ja turvallisuuden ajatteluryhtyy järjestämään koko miljöötä, ympäristöä erilaisten tapahtumientai tapahtumien mahdollisuuksien joukolle. Tapahtumia ja niidenmahdollisuuksia on säänneltävä ja ohjattava ”multivalentissa” jamuuntelevassa kehyksessä. Tämä merkitsee, että uudet turvallisuus-järjestelmät ja käytännöt puuttuvat mahdollisiin tekoihin, eivät itsetekoihin. Niiden kohteena on aleatorinen, ajallinen sattumanvarai-suus, se mikä on tulossa. (Foucault 2004b; Zarifian 2004.)

102

Se helppous, jolla länsimaat ovat tavallaan siirtymässä – ja vaillasuurempia poliittisia kamppailuja – takaisin neljänsadan vuoden ta-kaiseen periaatteeseen ”cuius regio eius religio” (”kenen maa, sen us-konto”), on hämmentävää. Nyt vain ihmisruumis on vallan regio jaajattelu sen religio. Näin periaatteeksi kiteytyy ”kenen ruumis senajattelu”, kuten erilaiset yritykset patentoida esimerkiksi yliopistoissatehtävää tutkimustyötä kertovat. Seurauksena on, että modernien yh-teiskuntien sisällä tapahtuu siirtymä kohti fundamentalistista uskon-nollista valtiota. Tätä siirtymää eivät kuitenkaan aiheuta ulkoiset ta-pahtumat, vaan se nousee pikemminkin yrityksestä reagoida vanhan(teollisen) yhteiskunnan tarjoaman mallin mukaan yhteiskuntien si-säiseen kehitykseen ja erityisesti uuden yhteiskunnallisen subjektin,”aivotyöläisten” syntyyn. ”Sota terrorismia vastaan” on ensisijaisestisotaa aivojen vapaata käyttöä vastaan.

6. Aivotyö

”Tietoyhteiskunnassa” keskeisessä asemassa on aivotyö, älykkyys jaälyn käyttö, siis jokin sellainen, jota voidaan kutsua Gabriel Tardeaseuraten ”aivojen väliseksi yhteistyöksi” tai yhteistyöksi, toiminnaksija liikkeeksi aivoissa.(Lazzarato 2002 & 2004.) Tämä yhteistyö onvailla tilallista olemassaoloa, sitä ei hallitse ajallinen jatkuvuus, eikä setoimi johdonmukaisesti. Siinä ei myöskään keskeisessä asemassa oleyksilönero, määrätty subjekti, vaan kollektiivinen, yleinen äly. Tärke-ää ei ole jokin erityinen tieto, vaan kyky tietää, kyky oppia, levittää jajakaa tietoa; tärkeää on siis ylipäätään kyky muunnella sitä, mitä jamiten tehdään (ajatellaan). Aivotyöläisistä ei myöskään muodostukompaktia yhteiskunnallista luokkaa, jolla olisi tilallinen olemassaolo.Aivotyö onkin epämääräisyytensä, liikkuvuutensa ja tilallisen näky-mättömyytensä takia jatkuva uhka auktoriteetille ja ennalta asetetuillerajoille, tarpeille ja normeille. Aivotyötä ei voi palauttaa olemassa ole-viin, kodifioituihin tietoihin, siihen, mikä jo tiedetään tai mitä on josanottu. Se tapahtuu ennen niitä, ennen mitään tilassa näkyvää taikuuluvaa suoritusta.

103

Aivotyö ja aivojen välinen yhteistyö eivät ole pelkästään sääntelynja kontrollin kohde, siis pelkkä poliittisten toimenpiteiden objekti,vaan aivotyöstä tulee myös politiikan varsinainen (ja näkymätön)näyttämö sekä poliittisen sidoksen muoto ja samalla ainoa tuottavuu-den lähde, uuden luomisen ”paikka”. Tällä näkymättömällä voima-kentällä politiikka, poliittinen kamppailu ja tuotanto sekoittuvat toi-siinsa, kun esimerkiksi yritysten arvo ei ole enää kiinteässä pääomassa,koneissa ja laitteissa, patenteissa tai softassa, vaan aivotyöläisissä jakoko ympäröivässä yhteiskunnassa (”ulkoisessa taloudessa”), kaikkial-le levinneessä älyllisessä toiminnassa, joka keksii uutta (uusia tarpeita)ja kierrättää vanhaa uusiin konteksteihin, uusiin elämänmuotoihin.Keskeiseen asemaan astuu nyt kysymys elämän, aivojen ja koko yh-teiskunnan käytöstä ja suunnasta: aivojen vapaa käyttö, aivojen väli-sen yhteistyön vapaus ja kyky asettaa ongelmia vastaan aivojen käyttöjonkin ennalta olemassa olevan tai asetetun ongelman ratkaisemiseksi.Tällä poliittisen konfliktin kentällä, jolla käydään kamppailua aivo-jen, ihmismielen, vapaudesta, syntyvät myös uudet vallan muodot jakäytännöt, joilla on hyvin vähän tekemistä tilan, ajan ja toiminnanykseydelle perustuneiden vallan muotojen kanssa. Näitä uusia käytän-töjä voidaan niiden kohteen ja käytäntöjen vuoksi kenties luonnehtiatermillä mielivalta. (Holvas & Vähämäki 2005, 114.)

Aivotyö on perinteisten työn hallintajärjestelmien, kuten työ-palkka (palkkatyömuoto) ja konepääoma, kannalta hankalaa juuritilallisen, ajallisen ja toiminnallisen epämääräisyytensä takia, koskasiinä erottelu työn ja ei-työn ja ajattelun ja ajattelun materiaalisen tu-loksen kannalta on vaikeaa ja itse asiassa nämä erottelut pyrkivät useinestämään itse ajattelua esimerkiksi pakottamalla ajattelun johonkinennalta määrättyyn lopputulokseen tai estämällä ajattelun liikkumi-sen, yhdistymisen muihin ajatuksiin.

Uusi tilanne pakottaa muuttamaan palkkatyön kontrollimuotojaja palkkatyötä kontrollimuotona. Enää ei kontrolloida määrättyihintiloihin rajattuja tehtäviä, määrättynä aikana tehtyjä suorituksia taitoiminnan johdonmukaisuutta. Kontrollit muuttuvat jaksottaisiksi,ja ne perustuvat tavoitteiden ja tulosten välisten suhteiden arvioimi-selle. Kontrollien yksinkertaisena tavoitteena on itsearviointi, itse-

104

tarkastelu ja tilinteko: Olenko saavuttanut tavoitteeni, olenko yltänytitseni tasolle? Vai olenko jälleen kerran epäonnistunut? Tilinteko, jat-kuva itsearviointi, on joustavaa tai taipuisaa. Siinä tavoitteet ja suori-tukset vaihtelevat. Tämä jatkuva modulointi korvaa palkkatyön aiem-man joustamattomuuden ja suoran kontrollin. Itsearviointi palaa ta-kaisin, muistelee ja järjestää muistia faktoiksi, kääntää sitä historiaksiantamalla menneille tapahtumille paikan ja merkityksen. Mieleen pa-lauttaminen ei ole pelkästään miellyttävää, kun tehtävien suorittami-sen arviointia varjostaa esimerkiksi työttömyyden uhka.

Joustavan tai taipuisan työn vapaus on valvottua vapautta, jostaJean-Jaques Rousseau haaveilee Yhteiskuntasopimuksessa, kun työnte-kijä joutuu valvomaan itseään ja omaa sitoutumistaan työhön. Nytluppohetkiä, kahvitaukoja ja muita vastaavia työstä vetäytymisen het-kiä, jotka aiemmin muodostivat vastarinnan ja vapauden tiloja, var-jostaa huono omatunto ja tunne riittämättömästä paneutumisestatyöhön. Entisistä ilon ja vapauden hetkistä, työstä vapautumisen ilos-ta, on yllättäen tullut surun, puutteen ja voimattomuuden tunteenhetkiä. Kun työntekijältä puuttuu pomo ja fyysiset, tilalliset hierar-kiat, jotka pakottaisivat häntä, hänen on pakko oppia tekemään työtäilman niitä. Tämän pakon toteuttamiseksi ohjauksen ja kontrollin onpanostettava elämään ja olemassaoloon sellaisenaan, jokainen valintaon nähtävä valintana olemassaolon ja olemattomuuden, menestyksenja menehtymisen välillä.

Tämä muuntelun kontrollimalli ei tietenkään ole kaikkialla läs-nä, eikä se hävitä kokonaan tilaan sulkemisen mallia. Siinä ei myös-kään ole kyse yksinkertaisesta ja yksisuuntaisesta kontrolloinnista. Sii-nä konkretisoituu myös pyrkimys vapauteen, tarve pois suljetusta ti-lasta, jossa kaikki liike on pysäytetty ja ositeltu, on kyse sitten fyysisis-tä, älyllisistä tai tunteiden liikkeistä. Kuriyhteiskunnalle oli luonteen-omaista ruumiinliikkeiden rajoittaminen, ajattelun keskittäminen jajaksottaminen, tunteiden ilmaisun ja tunnemaailman supistaminen.Vaihtelun ja variaatioiden kautta ihmiset yrittävät ottaa haltuun omanelämänsä, luoda itse elämänsä ja hankkia uusia, vaihtelevia kokemuk-sia, laajentaa suhteitaan ja sitä kautta omaa voimaansa ja kykyään sel-viytyä maailmassa. Kyse on myös voimasuhteista vapauden, siis suh-

105

teiden laajuuden, vapauden, itsenäisyyden, itsenäisen liikkumisen, jaalistamisen välillä.

Jos nykykapitalismin tuotanto on tehty tiedosta, jatkuvasta kou-lutuksesta ja oppimisesta, osaamisesta, innovaatioista, älykkyydestä jaaivotyöstä, niin millaiseen ajalliseen, toimivaan subjektiin se oikeas-taan pitäisi sitoa? Mitä on ajattelun aika ja miten se pitäisi ymmärtää?Entä kuinka sitä yritetään hallita?

7. Ajattelun aika

Ajatteluprosessi sellaisenaan on vailla erityistä paikkaa, koska se ei näymissään tilassa muuten kuin mahdollisten lopputulostensa kautta. Sil-tä puuttuu tilallinen olemassaolo, ja siksi ajattelua on mahdotontamyöskään pakottaa määrättyyn tilaan. Ajattelua voi tapahtua missävain, eikä sille ole etuoikeutettua tilaa.

Ajattelu on vailla ajallista peräkkäisyyttä. Sen aika ei ole kronolo-gista, vaan pikemminkin hypähtelevää ja harhailevaa. Ajattelua voitapahtua milloin vain, eikä sille ole olemassa etuoikeutettua ja määrät-tyä aikaa, jossa ajattelu tapahtuisi.

Ajattelu on toiminnaltaan ”sotkuista”, eivätkä ajatukset etenejohdonmukaisessa ja siistissä järjestyksessä, vaan niissä vallitsee pi-kemminkin ”hyvän läheisyyden periaate”, kuten Aby Warburgin(Agamben 1984) kuuluisassa kirjastossa, jossa jotakin määrättyä teos-ta etsittäessä löydetään toinen ja se avaa aivan uuden perspektiivinaiemmin ajateltuun. Tässä mielessä ajattelulle on luonteenomaistaeräänlainen ”lukihäiriö” (dysleksia) eikä systemaattisuus tai tilallinenja ajallinen koherenssi. Ajattelu on levotonta ja harhailevaa pikem-minkin kuin keskittynyttä. Ei liene sattuma, että lukihäiriöstä onnykytaloudessa tullut sairauden sijaan pikemminkin ”lahja”, kuten R.Davisin bestseller The Gift of Dyslexia: Why Some of the Smartest PeopleCan’t Read and How They Can Learn vuodelta 1997 kertoo. Se on”aistilahjakkuutta”, joka kehittää ajattelun joustavuutta ja liikkuvientai muuttuvien kokonaisuuksien hallintaa. Ajattelu on ”multivalent-tia” ja sen kontekstit vaihtelevat. Niin sanottu verbaali ajattelu on

106

lukihäiriöisen ajattelun rinnalla hidasta ja ajaltaan lineaarista - kutenmateriaalitalous immateriaalitalouden rinnalla –, sillä ajatellessaanverbaalisesti ihminen rakentaa mielessään kielen fraaseja sana kerral-laan. Se vie aikaa eikä ajattelu pääse ylittämään kielen nopeutta. Sensijaan kuvien avulla ajatteleminen on nopeaa, ja asiat ymmärretäänsilmänräpäyksessä kokonaisuuksina. Lukihäiriöisillä ajattelun intui-tiivinen kyky kehittyy siinä määrin, että he kykenevät tajuamaan aja-tuksen samalla hetkellä kuin se syntyy, vaikka he eivät kykene ymmär-tämään itse ajatuksen tuottamisen mekanismia. Tässä mielessä luki-häiriöinen on tietyllä tavoin ulkoistanut itse ajattelun mekaanisenprosessin.

Nopeudestaan huolimatta ajattelu kuitenkin vie aikaa, vaikka seonkin näkymätöntä eikä näytä vaativan fyysisiä ponnisteluja. Ajatte-lun aika on luonteeltaan epämääräistä siinä mielessä kuin Henri Berg-son (1962, 13) puhui ajasta:

”Eräänä päivänä huomasin, että ajalla ei (missään teoriassa)ole mitään käyttöä. Aika ei tehnyt mitään. Eikö aika kuiten-kin ole jotain, sanoin itselleni. Näin ollen se toimii. Mitä sesiis voi tehdä? Yksinkertainen terve järki vastaisi: aika onsitä, mikä estää että kaikki olisi välittömästi annettu. Se hi-dastaa tai pikemminkin se on hitautta. Sen täytyy siksi ollamuokkaamista. Eikö se siis ole luomisen väline? Eikö ajanolemassaolo kenties todista, että olioissa on epämääräisyyt-tä? Eikö aika ole juuri tätä epämääräisyyttä?”

Tässä epämääräisen ajan merkityksessä ajattelulle on luonteen-omaista ”viive”. Viive (delay) on tietokoneista ja erilaista digitaalisistavälineistä, kuten kameroista, tuttu ilmiö. Kyse on toiminnasta, jokajää kahden päiväyksen, kahden konkreettisen asian tai teon välille. Semitä viiveessä tapahtuu, on meille epäselvää. Olisi kuitenkin väärinsanoa, että siinä ei tapahdu mitään. Päinvastoin, viiveessä tapahtuvatnäkymättömät ja informaation ja toiminnan tuottamisen kannaltaolennaiset, mutta näkymättömät prosessit. Viiveessä konkreettinenliike korvautuu esimerkiksi tietokoneen laskennallisilla prosesseilla.Ne ovat älyllisiä prosesseja, aivotyön ja aivojen välisen yhteistyön jäl-jittelyä. Näitä prosesseja teollinen tuotantomuoto ja sille ominainen

107

taylorismi (verbaalinen ajattelu) ei koskaan onnistunut kontrolloi-maan niiden tilattomuuden ja sisäisen, näkymättömän liikkeen takia.Taylorismissa aika oli aina käännettävä tilaan.

Viive on myös yhteydessä velan tai luoton ja luottamuksen käsit-teisiin. Niissä kaikissa yritetään hallinnoida näkymätöntä ja tilaan vai-keasti rajattavaa aikaa. Luotto ja luottamus yrittävät hallita epämää-räistä aikaa (tullata rajatonta toimintaa), eräänlaista laatuaikaa tai in-tensiivistä aikaa puuttumatta tämän ajan erityisiin tilallisiin muotoi-hin: siihen missä tilassa toimitaan, milloin toimitaan ja mitä varsinai-sesti tehdään. Luottamus johonkin ihmiseen merkitsee, että hän voitoimia lähes vapaasti, kunhan luottamus säilyy. Toisin sanoen, toi-minta luottamuksellisessa suhteessa on periaatteessa erityisiltä sisäl-löiltään vapaata. Siinä toiminnan erityinen subjekti, sen erityiset syytjäävät pimentoon.

Jotta ymmärrettäisiin ja kyettäisiin myös ohjaamaan ja kontrol-loimaan aivotyötä, siis työtä ja toimintaa, joka tapahtuu viiveessä jaluotossa (tai edellyttää luottoa ja luottamusta tilaan sidottujen konk-reettisten tehtävien sijaan), jotta kyettäisiin siis ohjaamaan ja kontrol-loimaan työtä sen laadullisesti konkreettisessa, ainutkertaisessa muo-dossa, siis erona ja erottautumisena, liikkeenä ja intensiivisyytenä (eri-koistumisen näkymättömyys, työtehtävien näennäinen samankaltai-suus), on otettava käyttöön toisenlainen aikakäsite kuin tilaan suljettuja ositeltu aika. Bergsonin kesto kuvaa mielestäni hyvin tätä ”uudentyön” laadullista eikä yhteismitallista aikaa.

Kesto sijoittuu viiveeseen, se on aikaa ennen jotain ja aikaa jon-kin jälkeen. Kestossa ei ole nähtävissä selkeitä syitä (tai: se on levotto-muuden ja ikävystyneisyyden aikaa). Se on muutosaikaa, muutoksenja liikkeen aikaa, laadullisen eron aikaa vastakohtana määrällisten abs-traktien erojen ajalle, joka sijoittuu jonnekin, johonkin aikaan jona-kin tekona. Tämän muutoksen ja liikkeen saa aikaan ihmistyö/toi-minta. Ihmistyö tuottaa eron, jolla ei ole vielä paikkaa, valmista loke-roa, mihin sijoittua. Tässä viiveessä, aivojen raksuttaessa, rakentuusubjektiivisuutemme.

Aivotyö luovana toimintana, tuo kuuluisa ”uusi työ”, sijoittuusiis viiveeseen. Se on jatkuvassa jännitteessä sekä menneen tai tapahtu-neen että tulevan kanssa. Menneen vaikutukset kaikuvat vielä nykyi-

108

syydessä, kuten muistimme ja muistomme tuntuvat vielä meissä, vaik-ka ne eivät ole aktuaalisia. Ne aiheuttavat todellisia vaikutuksia, vaik-ka ne eivät enää olekaan tosia tai todellisia toimijoita. Samalla tavoinennakoimme tulevaa, vaikka se ei ole vielä toteutunutta, vaan pelkkämahdollisuus. Mutta muutos ja muutoksen aika ei ole sama kuin tule-vaisuus tai tuleva: jännite tulevan ja menneen, ennen/jälkeen välillätyöntää meitä samanaikaisesti kahteen eri suuntaan, kohti ennakoituatulevaisuutta ja kohti muistettua menneisyyttä. Nykyisyys on muistintiivistynein muoto, jossa tapahtumat tai muutos, muuttuminen ja lii-ke jakautuvat kahtia. Työn laatua (työtä konkreettisena toimintana)tarkasteltaessa tässä jännitteessä mobilisoidaan ja käytetään samanai-kaisesti sekä mennyttä että vasta tulemassa olevaa tulevaisuutta, jota eivoi nähdä ennalta, mutta jota voidaan odottaa ja aavistella ja jostavoidaan tehdä jonkinlaisia ennakointeja ja laskelmia. Tässä ennen/jäl-keen-jännitteessä muodostuu uuden työn kulttuuri ja uudet toimin-nan ja asumisen ja yhdessäolon tavat.

Tässä uuden työn ja tuotannon kulttuurissa on siis kaksi puolta:

1. Muistettu mennyt: se ammatillinen menneisyys, johon kuulutaan,henkilökohtainen muisti, joka on muodostunut menneiden tapah-tumien ja niihin suhtautumisen kautta, enemmän tai vähemmäntietoisesti ruumiiseen ja ajatteluun ruumiillistuneet tiedot.

2. Ennakoitu tulevaisuus: oletukset, joita työn/toiminnan tuloksille javaikutuksille asetetaan, merkitykset, joita niihin projisoidaan (kunsaan tämän valmiiksi, niin...), huomion kiinnittäminen työn vas-taanottajaan, tämän reaktioiden ennakointi itse työssä jne.

Yksilöllinen käyttäytyminen sijoittuu tähän viiveeseen, ja se suuntau-tuu todellisen tai annetun muuttamiseen. Se muokkaa todellisuudenannettuja ja mahdollisesti tulevia koordinaatteja. Niitä on tarkastelta-va jatkuvasti uudelleen tapahtumien ketjuissa tai verkoissa. Tärkeääon jatkuva arviointiprosessi, jossa arvioidaan tekojen pätevyyttä ja jos-sa jokaista tekoa mitataan jatkuvasti sen ennalta asetettua tulosta vas-ten.4 Näin voidaan näkyvissä olevaa tulosta vasten karsia pois epäolen-naisuudet ja aikaa vievät turhat syrjäpolut. Lopputulos tulee ensin,

4. Esimerkiksi ’benchmarking’ on tietotalouden projektien yksi keskeinen termi.

109

sen tuottamisen on oltava mahdollisimman nopeaa, ja itse tuotantopyrkii jäämään sivuseikaksi (kuten nykyään akateemisessa tutkimuk-sessa usein tapahtuu), eikä itse lopputuloksen arviointiinkaan ole ai-kaa.

Mitä ylijäämä tai viive on? Se on kiinteä inhimillinen pääoma,tuotannon välttämätön kustannus, ja mitä nopeammin se onnistu-taan kuolettamaan, sitä suuremmat voitot saadaan, eli sitä alhaisempion työvoiman hinta. Tämän viiveen eliminoimisesta, siis aivotyönturhien ”rönsyjen” karsimisesta ja sen ennakoimattomien yhdistelmi-en estämisestä, on tullut nykyisen kontrolliyhteiskunnan ja kapitalis-tisen tuotannon tärkein tehtävä. Ne pyrkivät eliminoimaan itse ajatte-luprosessin ja kaappaamaan suoraan sen tulokset. Tässä mielessä tieto-yhteiskunnan kehittämisessä ja tietotalouden perusteiden luomisessaon kyse sodasta ajattelua vastaan eikä suinkaan ajattelun edellytystenparantamisesta.

8. Lopuksi: kapitalismi uskontona

Koulutuksen ja tutkimuksen finanssivetoistuminen ja aivotyön sekäaivojen välisen yhteistyön haltuunotto ja ohjaus nousevat tarpeestahallita viivettä (ja kestoa), jossa aivot toimivat vailla erityistä subjektiasekavassa yhteistyössä toisten aivojen kanssa ja jossa ne kykenevät luo-maan uutta ja ennakoimatonta. Kyse ei kuitenkaan ole pelkän perin-teisen (materiaalisen) taloudellisen toiminnan logiikan soveltamisestatietoon ja tiedon tuotantoon. Koska vailla paikkaa ja erityistä aikaa janäkyvää suoritusta olevaa tietoa ja sen tuottamisen kestoa tai viivettäon mahdotonta hallita teollisen kuriyhteiskunnan logiikoiden avulla,niin finanssivetoistumisen avulla yritetäänkin tuoda aika ja muutostalouteen ja talousajatteluun, ajatteluun, joka oli aiemmin suljettutilallisten yhtälöiden sisään (Quesnayn Tableau èconomique kuului-simpana esimerkkinä). Ajan tuominen talouteen merkitsee yritystähallita kestoa ja viivettä ohjaamalla kokonaisvaltaisesti inhimillisenajan käyttöä tai kulkua puuttumatta sen erityisiin ilmauksiin. Ajan,koko ihmiselämän ajan suora haltuunotto jo ennen ajan kulumista on

110

finanssikapitalismin totalitaristinen tavoite. Siihen eivät vanhat talou-delliset kategoriat ja yhteismitallisuuden kategoriat pysty. Yksi seurauspyrkimyksestä on, että kierron järjestelmä muuttuu entistä epämää-räisemmäksi ja vaikeammin hallittavaksi. Tilan yhtenäisyyden ja ajanperäkkäisyyden sijaan sitä alkavat hallita tilallinen sisäkkäisyys ja pirs-toutuneisuus, ja sen aika muuttuu heterotooppiseksi tai reikäiseksi.Siksi myös erityisten taloudellisten suoritusten sijaan yritetään kont-rolloida elämää (ajattelua) ja aluetta (ihmisruumista) sellaisenaan.Näin taloudelliseen ajatteluun tulee selkeästi historiallisia ja sosiaalisiaelementtejä, joita perinteiset arvoteoriat eivät kyenneet hallitsemaan.Tämä on saanut eräät taloustieteilijät, kuten André Orléan (Orléan2001), puhumaan ”nöyryyden tarpeesta taloustieteessä”.

Finanssivetoistuminen on siis ”ajan” ja ”muutoksen” tai viiveenottamista huomioon taloudellisissa analyyseissä. Aika ja muutos ovatnimenomaan ajattelun aikaa, aivotyön aikaa, aikaa jolta puuttuvat sel-keät koordinaatit. Finanssivetoistuminen yrittää kuitenkin ottaamuutoksen ja keston ajan huomioon taloudellisissa laskelmissa arvoneräänlaisen simulaation avulla; se on pakoa tulevaisuuteen tai tulevai-suuteen investoimista nyt, tulevaisuuteen investoimista riskinä. Jottariskit voitaisiin minimoida, tulevaisuuden mahdollisuudet on yritet-tävä kääntää ”jo eletyksi” ja ”jo tehdyksi”. Tulevaisuus on nähtävä vää-jäämättömänä ja jo tapahtuneena nykyisyydessä.5 Näin finanssiveto-istumisen kautta yritetään elää elämän mahdollisuudet jo ennen kuinelämä eletään. Sen tavoitteena on rajata tulevaisuuden mahdollisuu-det ja tehdä tulevaisuus nykyisyydessä valmiiksi.

5. Pinnallisesti pelkkä anekdootti tai sattuma: lokakuussa 1979 Yhdysvaltojenkeskuspankin johtaja Paul Volker päätti hyökätä sekä Yhdysvaltojen sisäistäinflaatiota että dollarin devalvoitumista vastaan friedmanilais-monetaristi-sen rahapolitiikan välinein nostamalla dramaattisesti korkotasoa, niin tätämonetaristista käännettä seurasivat yksi toisensa jälkeen markkinoiden li-beralisoituminen, julkisten resurssien yksityistäminen ja maailmanlaajui-nen talouden finanssivetoistuminen (Marazzi 2004); samoihin aikoihinsyntyy myös vihreä liike, joka ottaa raamatukseen Hans Jonasin Vastuulli-suuden etiikan (Jonas 1979) ja sille ominaisen tulevaisuuden tuomisen ny-kyisyyteen; lisänä voidaan vielä mainita, että samoihin aikoihin M. Fou-cault luennoi Pariisissa uuden turvallisuuskäsitteen synnystä ja uusliberalis-min ideologiasta. Samoihin aikoihin alkaa myös hahmottua ideologinenkäänne tuottajien yhteiskunnasta käyttäjien (”maksajien”) yhteiskuntaan(Holvas & Vähämäki 2005, 120).

111

Mutta kuinka tehdä tulevaisuus jo nykyisyydessä? Se voi tapahtuavain sanojen avulla. Sanojen avulla tuleva tuodaan nykyisyyteen jovalmiina. Kieli ei ole vain olemassa olevan todellisuuden kuvailemisenväline tai pelkkä kommunikaation väline, vaan se on myös todellisuu-den luomisen väline, kuten John L. Austin väittää kuuluisassa teokses-saan How to Do Things with Words (1975). Lausumat, jotka tuottavattosiasioita, ovat performatiivisia. Austin kutsuu performatiivisiksilausumia, kuten ”Otan tämän naisen lailliseksi vaimokseni”, ”Van-non, että tulen kotiin kymmenen junalla”. Puhuja ei kuvaa toimintaa,vaan tekee sen. Kuten Paolo Virno (2003, 38) sanoo, ”hän ei puhusiitä mitä tekee, vaan tekee jotain puhumalla”.

Performatiivisen kielen tehokkuus riippuu paljon puhujan legiti-miteetistä, tämän vallasta ja asemasta. Mitä vahvempi asema, sitä hel-pompi on tehdä tulevaisuutta nykyisyydessä. Kuten esimerkiksiChristian Marazzi (2004) korostaa, tilanne muuttuu ongelmalliseksi,kun ”edes Alan Greenspan puhuessaan auktoriteettinsa korkeuksistaei enää pysty muuttamaan asiaintilaa”. Auktoriteetin kriisi tuottaaperformatiivisen lausuman, jota Virno nimittää absoluuttiseksi. Se ontyyppiä ”Minä puhun” ja sellaisena puhtaan kielellinen tapahtuma,kun taas tavalliset performatiivit ovat kielen avulla tuotettuja tapahtu-mia. ”Otan tämän naisen lailliseksi vaimokseni” viittaa takaisin puhu-malla tai puheessa tuotettuun todellisuuteen, ei puhumisen todelli-suuteen. ”Minä puhun” viittaa omaan lausumaansa merkittävänä ta-pahtumana, jonka se tuottaa vain koska se on lausuttu. ”Minä puhun”voidaan myös ymmärtää puhtaan autoritaariseksi lausumaksi: ”On sa-mantekevää mitä sanon, koska minä puhun.” Se on siis sisällöltääntyhjä, ei kommunikoi mitään erityistä, viittaa muualle kuin itseensä.Se siis näyttää puhujan sellaisenaan. Lausuma vaikuttaa myös todelta,näyttää siltä, että hän puhuu, vaikka hän ei sanokaan mitään. Se tuoesiin puhujan ainutkertaisuuden, joka kommunikaatiotilanteessakuulijan on joko hyväksyttävä tai hylättävä vailla mitään erityistä syy-tä. Se panee näin peliin sosiaalisen siteen tai yhteen kuulumisen sellai-senaan: ”Vaikka tuo henkilö ei sanokaan mitään erityistä, hän kuuluu/ ei kuulu keskusteluun.” Tai pikemminkin, ”uskon että hän kuuluumukaan, vaikka hän ei sanokaan mitään”.

112

Talouden finanssivetoistuminen voidaan nähdä myös taloudenretorisoitumisena, koska retoriikka on kykyä liikuttaa sanojen avulla.Retoriikan ainoa ongelma on, että se toimii vain kun siihen uskotaan.Se edellyttää kuulijoiden uskoa sanoihin, ja se pyrkii ylläpitämään tätäuskoa. Finanssivetoistuvassa taloudessa, joka muuttuu enemmän jaenemmän itsereferentiaaliseksi, uskon asema korostuu ja tärkeäksi tu-lee uskon luominen ja ylläpitäminen. Uskon ylläpitäminen vaatiipuolestaan yhteisön ja ”yhteisten arvojen” ylläpitämistä ja ajatuksen-vapauden kontrollointia.

Näin nykytaloudessa näyttää toteutuvan Walter Benjaminin pos-tuumeissa fragmenteissa käsitys kapitalismista uskontona. (Agamben2005, 91–92.) Kapitalismi ei Benjaminin mukaan ole weberiläisittäinpelkästään protestanttisen uskon sekularisaatiota, vaan se on itsessäänolennaisesti uskonnollinen ilmiö. Moderniteetin uskontona sitä mää-rittää kolme erityistä luonteenpiirrettä. Ensinnäkin, se on kulttius-konto ja sellaisena kenties kaikkein täydellisin koskaan olemassa ollutkulttiuskonto. Kaikella on siinä merkitys vain suhteessa kultin suorit-tamiseen eikä suhteessa esimerkiksi johonkin opinkappaleeseen taiideaan. Toiseksi, tämä kultti on pysyvää ja jatkuvaa, se on ”kultin juh-limista sans tréve e sans merci”, vailla rauhaa ja vailla armoa, siis ”aa-musta iltaan ja illasta aamuun”, jos käytämme edellä mainittua Fou-cault’n ilmaisua. Siinä ei ole mahdollista erottaa työpäiviä ja juhla-päiviä toisistaan, vaan se on jatkuvaa juhlaa, jossa työ samaistuu kultinjuhlintaan. Kolmanneksi, kapitalismin kultti ei pyri pelastukseen taivapautumiseen syyllisyydestä tai synnistä, vaan se pyrkii syyllisyyteen,syyllisyyden tekemiseen universaaliksi. Juuri siksi, että se ei pyri pelas-tukseen, vaan syyllisyyteen, kapitalismi uskontona ei tavoittele maail-man muuttamista, vaan pyrkii sen tuhoamiseen.

113

Kirjallisuus

Agamben, G. 1984. ”Aby Warburg e la scienza senza nome”. Aut Aut199- 200, 51-66.

Agamben, G. 2005. Profanazioni. Roma: Nottetempo.Austin, S. L. 1975. How to do Things with Words. Oxford: Harvard Uni-

versity Press.Becattini, G. 2000. Il distretto industriale. Torino: Rosenberg & Sellier.Bell, D. 1973. The Coming of Post-Industrial Society. New York: Basic

Books.Bell, D. 1976. The Cultural Contradictions of Capitalism. New York: Basic

Books.Bergson, H. 1962. La pensée et le mouvant. Paris: PUF.Bologna, S. & Fumagalli, A. 1996. Il lavoro autonomo della seconda gene-

razione. Milano: Feltrinelli.Coccia, E. 2005. La transparenza delle immagini. Milano: Mondadori.Corti, M. 2003. La felicità mentale. Percorsi dell’invenzione e altri saggi.

Torino: Einaudi.Dante, A. 1992. De monarchia. Firenze: Sansoni.Deleuze, G. 1998. ”Johdanto”. Teoksessa A. Negri Spinoza. Roma: Derive

& Approdi.Deleuze, G. 2005. Tapahtuman filosofia. Tutkijaliitto, Helsinki.Foucault, M. 1980. Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.Foucault, M. 1998. ”Michel Foucault, un’intervista: il sesso, il potere e la

politica dell’identità”. Teoksessa Archivio Foucault 3. Milano:Feltrinelli.

Foucault, M. 2004a. La naissance de la biopolitique. Paris: Gallimard/Seuil.Foucault, M. 2004b. Sécurite, territoire, population. Paris: Gallimard/Seuil.Gorz, A. 2003. L’immatériel. Conaissance, valeur et capital. Paris: Galilée.Hardt, M. & Negri, A. 2005. Imperiumi. Helsinki: WSOY.Hobbes, T. 1999. Leviathan. Tampere: Vastapaino.Holvas, J. & Vähämäki, J. 2005. Odotustila. Helsinki: Teos.Illuminati, A. 1996. Averroe’ e l’intelletto pubblico. Roma: Manifestolibri.Jonas, H. 1979. Das Prnzip Verantwortung. Frankfurt a.m: Insel Verlag.Koyré, A. 2002. Scritti su Spinoza e l’averroismo. A cura di Andrea Cavazi

ni. Milano.Lazzarato, M. 2000. Il lavoro immateriale. Verona: Ombre corte.

114

Lazzarato, M. 2002. Puissances de l’invention: La psychologie économique deGabriel Tarde contre l’économie politique. Paris: Les empêcheurs depenser en rond.

Lazzarato, M. 2004. Les Révolutions du capitalisme. Paris: Les empêcheursde penser en rond.

Machlup, F. 1962. The Production and Distribution of Knowledge in theUnited States. Princeton: Princeton University Press.

Marazzi, C. 1994. Il posto dei calzini. Bellinzona: Edizioni Casagrande.Marazzi, C. 2004. ”Ricerca e finanza”. Posse septembre.Marx, K. 1986. Vuosien 1857-1858 taloudelliset käsikirjoitukset (”Grund-

risse”), osa 2. Moskova: Progress.Negri, A. 1998. Spinoza. Roma: Derive & Approdi.Orléan, A. 2001. ”Humility in Economics”. Post-autistic economics news-

letter 5(March).Pinchot, E. & G. 1996. Älykäs organisaatio. Maarianhamina: Mermerus.Simondon, G. 1995. L’Individu et sa genèse physico-biologique. Paris: Jérô

me Millon.Serres, M. 1994. Luontosopimus. Tampere: Vastapaino.Spinoza, B. 1988. Etica. Roma: Riuniti.Sydänmaanlakka, P. 2000. Älykäs organisaatio - tiedon, osaamisen ja suori-

tuksen johtaminen. Jyväskylä: Kauppakaari.Touraine, A. 1969. La Société post-industrielle. Paris: Denoël-Médiations.Virno, P. 2003. Quando il verbo si fa carne. Linguaggio e natura humana.

Torino: Bollati Boringhieri.Vähämäki, J. 2003. Kuhnurien kerho. Helsinki: Tutkijaliitto.Wilden, A. 1972. System and Structure: Essays on Communication and Ex-

change. London: Tavistock.Zarifian, P. 2004. L’échelle du monde Globalisation, altermondialisme, mon-

dialité. Paris: La Dispute.

115

Pelko, johtaminen ja asiantuntijatyö

Marja Eriksson

1. Johdanto

Suomalaisten yritysten johtamisosaamisen määrittymisen ehdot, vah-vuudet ja heikkoudet ovat erityisen tarkkailun kohteena, kun yrityksetpyrkivät siirtymään tuottajaorganisaatioista asiantuntijaorganisaati-oiksi. Termi ’pelolla johtaminen’ on yrityksiä ja työelämää koskevissaajankohtaisissa keskusteluissa liitetty osaksi suomalaista johtamispe-rinnettä. Pelolla johtaminen on helposti liitettävissä perinteiseen au-toritaariseen johtamiskäsitykseen, jossa kontrolli on merkittävä osajohtamista. Mikäli yritysten liiketoiminnan luonne on muuttunut taimuuttumassa kohti asiantuntijaosaamisen tunnistamista ja kehittä-mistä, onko mahdollista, että auktoriteetit, perinteisen hierarkkisenorganisaatiomallin mukaiset viralliset toimivaltaoikeudet, ylhäältäalaspäin käskyttäminen ja tottelevaisuuskulttuurin vaaliminen, voivatsäilyä merkittävänä osana suomalaisten yritysten johtamistapaa?

Johtamis- ja organisaatiotutkijat ovat viime vuosina keskustelleettiuhaan tunteiden merkityksestä työyhteisöissä. Monia johtamistutki-joita on inspiroinut Finemanin (2000) toimittama kirja, jossa koros-tetaan tunteiden merkitystä ja tutkimuksen tarvetta työyhteisöissä.Tunteiden merkitys on myös ollut vahvasti esillä tutkimuksissa, joissaon pyritty ymmärtämään tiedon jakamista asiantuntijaorganisaatiois-sa erityisesti hiljaisen, kokemuksellisen tiedon näkökulmasta. Ei olekovinkaan yllätyksellistä, että tiedon jakamisen esteet liittyvät useim-miten työyhteisöjen vallan ja intressien epäsymmetriaan. Kollektiivi-sen asiantuntijuuden ehtojen ja esteiden pohdinnoissa keskitytään

116

monien rakenteellisten esteiden ohella tunteiden ja ihmisten välisenvuorovaikutuksen moninaiseen kenttään.

Pohdin tässä artikkelissa, millaisen muodon johtaminen voi saa-da asiantuntijaorganisaatioissa sekä millaisia seurauksia pelolla johta-misesta voi olla asiantuntijuuden kehittymiselle. Voidaan tunnistaaainakin kolmenlaista pelolla johtamista: 1) pelon ilmapiiri syntyy työ-yhteisön epävarmuuden, muutoksen ja ennakoimattomuuden seu-rauksena, 2) johtaja käyttää pelottelua tunnistamatta sitä itse ja 3) joh-tajuus rakennetaan tietoisesti pelon ja pelottelun varaan (”machiavel-lismi”) (vrt. Kramer 2006). Kahteen ensimmäiseen pelon käyttöta-paan, joita johtaja ei itse tunnista, voidaan liittää taitamattomuus jakyvyttömyys kehittää ymmärrystä johtamisosaamisen moniulottei-suudesta. Esimerkiksi pelkoa synnyttävä irtisanomisbuumi suomalai-sissa yrityksissä vahvistui vuoden 2003 aikana ja on jatkunut edelleen-kin vuoden 2006 keväällä.1 Organisaatiotutkimuksessa pelottelu, pe-lon kokemukset sekä pelon ilmapiiri esitetään yhteistyön kehittymi-sen kannalta haittatekijänä – pelko ajaa yksilöt pois yhteistyöstä kohtioman edun tavoittelua ja ennen muuta oman aseman turvaamista.Pelko näyttäisi olevan yksi kollektiivisen asiantuntijuuden kehittymis-tä rajoittava tekijä.

2. Tietotyön muuttuva luonne

Viimeisten vuosikymmenten aikana yrityksissä tehtävä työ on muut-tunut tavaroiden ja palvelujen tuottamisesta ja valmistuksesta asiak-kaiden toiminnan huomioon ottavien palvelukokonaisuuksien suun-nitteluun, kehittämiseen ja toimittamiseen. Erityisesti tietoon jaasiantuntijuuteen pohjautuvat yritykset ovat kehittäneet tiimi- ja pro-jektipohjaisia toimintamalleja. Mielenkiintoisia ovat uudet tehtävät,joita ei enää luonnehdita pelkästään perinteisten funktioiden muka-isin termein kuten henkilöstö- tai markkinointipäällikkö, vaan esi-merkiksi avainasiakaspäällikkö ja liiketoimintakonseptien kehittäjä.

1. Vuoden 2006 kahden ensimmäisen kuukauden aikana on ilmoitettu enem-män irtisanomisia kuin koko vuoden 2005 aikana.

117

Tiimi- ja projektiorganisaatioissa yksittäisten asiantuntijoiden jaasiantuntijaryhmien tiedon ja osaamisen yhdistäminen ja johtaminenei voi perustua pelkästään virallisiin vaikutussuhteisiin. Tieto- ja asian-tuntijaorganisaatioiden johtajuus edellyttää vertikaalisen työnjaonuudelleenjärjestelyä ja vastuiden uudelleen jakamista yhteistyön edel-lytysten ja vuorovaikutteisen toiminnan vahvistamiseksi. Ensinnäkinuseimmat työtehtävät ovat sellaisia, ettei yhden alan, esimerkiksi oh-jelmoinnin, tuotekehityksen, laskentatoimen tai markkinoinnin,osaaminen riitä kovin pitkälle. Samalla vuorovaikutuksen, erilaistentoimintatapojen ymmärtämisen ja asioiden yhteiseksi tekemisen haas-teet ovat lisääntyneet.

Tämä artikkeli perustuu Suomen Akatemian vuosina 2001–2004 toteutetun Liike-ohjelman tutkimusprojektin ”Asiantuntijaor-ganisaation johtamisosaaminen” useisiin teoreettisiin ja empiirisiinosatutkimuksiin. Projektin kuluessa syntyneissä artikkeleissa onkäsitteellistetty asiantuntijuuden ja johtamisen yhteen kietoutumistatieto- ja asiantuntijaorganisaatioissa sekä kollektiivisen asiantuntijuu-den luonnetta. Projektin eri osahankkeissa on pyritty reflektoimaanasiantuntijayhteisöjen vertikaalista ja horisontaalista vuorovaikutusta.Erityisesti huomiota on kohdistettu hajautuneen tiedon ja osaamisen”yhteiseksi tekemisen” käytäntöihin ja tiedon jakamisen esteisiin.(esim. Eriksson & Parviainen 2002; Parviainen & Eriksson 2005;Eriksson & Nordlund 2003ab; Eriksson & Mäkinen 2004.)

Tietotyön ja tietoon perustuvien ammattien määrittäminen ei olehelppoa. Vaikeinta määrittelyn aikaansaamisessa on empiirisen tutki-muksen puute siitä, mitä ”uusi työ” pitää sisällään, mitä teknologiankehittyminen merkitsee työn sisällöille ja työn organisoinnille ja mi-ten toimintaympäristöjen paineet ja mahdollisuudet välittyvät työnmuutoksiin. Uuden teknologian mahdollistamia vuorovaikutteisia,tiedon jakamista edistäviä toimintamalleja on runsaasti yritysten käy-tännössä, mutta tällaisiin uusiin käytäntöihin liittyvien sosiaalisten jaorganisatoristen innovaatioiden aikaansaaminen ja juurruttaminenon hidasta ja haasteellista. (Eriksson & Parviainen 2002; Eriksson &Nordlund 2003a, b; Tuomi 1999; Nonaka & Teece 2001; Scharmer2001; Brown & Duquid 2001; Davenport & Prusak 2000.) Erityisesti

118

tiedonjakamisen tehostamista estävät organisatorisen asemavallan jaasiantuntijavallan vahvat asemat sekä mm. pelko näiden asemien me-nettämisestä (Hislop 2005).

Artikkelissa tarkastellaan aluksi johtamista, tehokkuutta ja yritys-ten muutosta sekä tieto- ja asiantuntijaorganisaatioiden tunnuspiirtei-tä, haasteita ja ristiriitaisuuksia. Inhimillisen pääoman johtamisenmallit (ks. Nonaka & Teece 2001) ja työhyvinvointia edistämään ke-hitetyt vuorovaikutusmallit (Otala & Ahonen 2003) pyrkivät käsit-teellistämään osaamisen luomista ja yhteistoiminnan kehittämistä (ks.myös Tuomi 1999). Kuitenkin kollektiivisen tiedon ja osaamisen yh-distyminen toteutetaan ja toteutuu työyhteisöissä, joiden organisaa-tiorakenteet ovat monenlaisten muutosten kohteena.

Seuraavaksi artikkelissa pohditaan asiantuntijatyön organisoitu-mista ja uudenlaisten organisaatioiden merkitystä johtamisen kannal-ta. Kontrolli ja sitouttaminen ovat teemat, joiden kautta uudenlaista,tietoon ja asiantuntijuuteen perustuvaa johtamista on tarkasteltu ai-kaisemmassa tutkimuksessa ja hypoteesina on ollut, että sisällöllisestivaativa, käsitteellinen työ tarvitsee perinteisen liikkeenjohdon kont-rollin ohelle sitouttamisen aikaansaamista (Kunda 1992). Kontrollijohtamisen olennaisena elementtinä ei ole kadonnut uudenlaisten tie-toon ja asiantuntijuuteen perustuvien organisaatioiden myötä, ehkä-pä päinvastoin tuloskorttien ja laatujärjestelmien myötä kontrolliinosallistuu yhä laajempi joukko ihmisiä organisaation sisällä ja ulko-puolella – esimerkiksi asiakkaat (Kolehmainen 2003). Ei ole yllättä-vää, että johtamisessa syntyy ristiriitoja, kun taloudellista tehokkuuttaja nopeaa reagointikykyä tavoitellaan sitoutumista, vuorovaikuttei-suutta ja tiedon jakamista korostavien työyhteisöjen avulla. Mielen-kiintoinen kysymys on, voiko neljännesvuosittain vaadittuja tulos-parannuksia ja hitaasti kehittyvää, vuorovaikutteisuuteen perustuvaakollektiivista asiantuntijuutta kehittää samanlaisen johtamisen koh-teena ja keinoin?

Tutkimuksellista kiinnostavuutta pelko ja pelolla johtaminen sai-vat viime vuosina alkaneiden ja edelleen jatkuvien yrityssaneeraustenja uudelleenjärjestelyjen seurauksena. Voidaan olettaa, että mikäli pe-lolla johtaminen on osa yritysten johtamiskäytäntöjä, luo se yrityksiin

119

sellaisen ilmapiirin, joka toimii yritysten tavoitteena olevien vuorovai-kutteisten työskentelytapojen kehittymistä vastaan ja niiden esteenä.(esim. Ranki 2000; Eriksson & Ranki 2001.) Työntekijöiden pelkoaon käsitelty ainakin työyhteisöjen valtaa, epäoikeudenmukaisuutta jamuutosvastarintaa käsittelevissä tutkimuksissa. Liiketaloudellisten te-hokkuustavoitteiden kiristyessä voidaan pelon olettaa olevan läsnämyös johtamisessa. Johdon pelot ja niiden leviäminen asiantuntijaor-ganisaatioihin on merkittävä osa kollektiivista johtamisprosessia ja voitoimia työyhteisöjen uudistumispyrkimyksiä vastaan. Artikkelin lop-puosassa tarkastellaan pelkoa organisatorisena ilmiönä. Kiinnostuk-sen kohteena on se, mitä liikkeenjohto pelkää ja millaisia seurausvai-kutuksia on siitä, jos pelon ilmapiiriä ylläpidetään asiantuntijaorgani-saatioissa.

3. Johtaminen, tehokkuus ja yritysten muutos

Nopeus ja tehokkuus alkavat olla yritysten ylivertaiset toimintaa oh-jaavat tavoitteet – lähes arvot (riippumatta siitä, mitkä ovat ns. viralli-set arvot). Yhä useammin tehokas johtajuus (leadership) kuvataan ky-kynä tehdä ja saada itsensä ja muut tekemään tulevaisuudessa enem-män ”parempia” asioita kuin nyt. Johtajia ja asiantuntijoita vaaditaanolemaan oppivia ja kehittyviä. Oppimisen ja kehittymisen aikaan-saanti työyhteisössä ovat uusia johtamisen kohteita perinteisten johta-misen funktioiden, suunnittelun, organisoinnin ja kontrolloinnin,ohella. Työyhteisöjen jatkuvan parantamisen tavoittelussa johtajuuson käsitteellistetty kokoelmaksi erilaisia ’kapasiteetteja’, joita ovatmm. karisma, yksilön huomioiminen, älyllinen stimulointi, rohkeus,luotettavuus, joustavuus, rehellisyys, oikeudenmukainen arviointi jamuiden kunnioittaminen.

Nopeuden ja tehokkuuden lisäksi työyhteisöiltä vaaditaan jous-tavuutta (Normann 2001; Chowdhury 2000). Kontrolli taloudellises-ta tuloksesta on selvästi tiukentumassa erilaisten manageriaalisten val-vontajärjestelmien vallatessa yrityksiä. Organisaatioiden muuttuessamatalammaksi ja itseohjautuvammaksi tulosta arvioidaan tulosyksik-

120

kö-, tiimi- ja projektipohjaisesti; sekä menestys että epäonnistuminennäkyvät raporteissa etukäteen sovittujen mittareiden valossa. Saman-aikaisesti liiketaloudelliset tavoitteet ja aikataulut ovat tiukentuneet.Työyhteisöjen tutkimuksissa esimiehet ja henkilöstö kuvaavat yhäkompleksisemman – lähes kaoottisen – rakenteen ja tiukentuneenkontrollin yhteisvaikutusta. Tuloskorttien ja laatujärjestelmien sisään-marssi yrityksiin viestittää teollisen aikakauden valvontalogiikasta,määrällisistä tavoitteista ja mitattavuuden tärkeydestä (ks. esim. Kira2003; Antila 2005).

Yritysjohdon näkökulmasta tiukentuneet kontrollijärjestelmätliittyvät ainakin kvartaalitalouteen, talouden kasvavaan finanssivetoi-suuteen ja kiihtyvään globalisoitumiseen. Esimerkiksi Tainio (2001)kuvaa liikkeenjohdon kamppailua finanssivetoisuuden ja tietointen-siivisyyden puristuksessa: ”Finanssivetoisuus, siis kansainvälisten si-joittajien näkyvä rooli ja vaikuttavuus, edellyttää johdolta jatkuvaa,reaaliaikaista tulosseurantaa ja yritysten ongelmien ja tulevaisuuden-näkymien avointa raportointia säännöllisin väliajoin.” Tainion mu-kaan ongelmallista tässä on se, että lyhyin aikavälein vaadittu tulos-seuranta suuntaa johdon huomion siihen, mikä osataan parhaiten, jatällainen lyhyen tähtäimen hyötyajattelu voi johtaa yrityksen voima-varojen nopeaan loppuun kuluttamiseen.

Tietointensiivisyys, innovatiivisuus ja uuden tiedon luominenpuolestaan edellyttävät lähes päinvastaista johtamista ja työn organi-sointia kuin kvartaalitalous tiukentuneine kontrollijärjestelmineen.Uudistumista tavoittelevien työyhteisöjen johtamisessa tarvitaanasiantuntijoiden sitouttamista, aikaa ja kärsivällisyyttä, herkkyyttäkuunnella ja kykyä ymmärtää toisten ihmisten ajatuksia. Uuden tie-don luomisessa haasteellista on se, millaisten prosessien kautta yksilöi-den hiljainen tieto muuttuu osaksi organisaation osaamista (Nonaka& Takeuchi 1995; Brown & Duquid 2001; Eriksson & Parviainen2002).

121

4. Muuttuva työ muuttaa johtamisen luonnetta

Kun organisaatiot madaltuvat ja rakenteet pyrkivät joustamaan, työ-yksiköiden rajapinnat tulevat epäselviksi ja ymmärrys siitä, mitä asioi-ta missäkin tilassa milloinkin tehdään sekä miten erilaiset asiat liitty-vät toisiinsa, hämärtyy. Työ on kertakäyttöistymässä projektien ja tii-mien vallatessa alaa. Esimerkiksi 1990-luvulla suomalaisten yritystenmuutosta tutkittaessa on huomattavissa siirtymiä kohti prosessipoh-jaisia tiimiorganisaatioita (esim. Tainio & Valpola 1996). Madaltu-vien, joustamaan kykenevien organisaatiomuotojen yleistyessä johta-mistakin on tarkasteltu joustamisvaatimusten valossa (esim. Ropo &Eriksson 2001). Kysymys auktoriteetin hajautumisesta työyhteisöissäon kiinnittänyt huomion jaetun johtajuuden kirjallisuuteen.

Jaetun johtajuuden käsite pohjautuu Mary Parker Folletin vuon-na 1924 pitämään esitelmään ”Law of Situation”, jossa hän tuo esilleajatuksen siitä, että virallisen auktoriteetin seuraamisen sijaan organi-saatioissa tulisi seurata niitä ihmisiä, joilla on eniten tietoa kyseessäolevasta tilanteesta. Jaetun johtamisen tutkimustraditio korostaa uu-denlaisia organisaatiorakenteita, ja yksi sen perusteeseistä on organi-saatioiden madaltumisen myötä keskitetyn vallan ja auktoriteetin ha-jautuminen ja jakautuminen useille työyhteisön toimijoille (Pearce &Conger 2003). Kiinnostavaa kuitenkin on, mitä tapahtuu tottelevai-suuden ja samalla pelon olemukselle. Clegg (1989) vertailee moderne-ja eli tayloristisia (fordistisia) organisaatioita niin sanottuihin jälki-moderneihin organisaatioihin. Hän toteaa: ”Jälkimoderneissa organi-saatioissa murretaan vuosisataisen johtajuusajattelun tukipilareita:valtaa ja kontrollia.”

Vuosien 2000–2002 aikana ICT-alan (Information and Com-munication Technology) yritykset kasvoivat Suomessa voimakkaasti.Myös useat metalli- ja metsäteollisuuden yritykset lisäsivät tietoteknii-kan käyttöönottoa ja samanaikaisesti luonnehtivat toimintansa muut-tumista kohti asiantuntijaorganisaatioita. Kasvavien ja muuttuvienyritysten johtamisen mahdollisuuksien ja haasteiden ratkomiseksi pe-rustettiin useita hankkeita, joiden tavoitteena oli kehittää tehokkaitajohtamis- ja vuorovaikutusmalleja pyrittäessä kohti innovatiivisempia

122

ja joustavampia työyhteisöjä. Teknologisten innovaatioiden tehok-kaan käyttöönoton edellytyksenä tunnistettiin sosiaalisten ja organisa-toristen innovaatioiden merkitys ja tarve mm. Sitrassa ja Tekesissä(esim. Koski ym. 2002; Vartia & Ylä-Anttila 2003).

Käytännön liikkeenjohdon ja konsultoinnin keskeisiä haasteitaon vastata kysymykseen, millaisten mekanismien kautta johtamistavoidaan muuttaa, kun johtamisen kohde, liiketoiminta, kokee erias-teista ja eri vauhdilla tapahtuvaa muutosta. Lukuisien johdon kehittä-misohjelmien pyrkimyksenä on viedä yrityksiä kohti vuorovaikuttei-sempaa ja vähemmän hierarkkista toimintamallia. Hierarkkisten toi-mintamallien ja johtamiskäsitysten kyseenalaistaminen ja poisoppi-minen liittyy kehitystrendiin, jossa asiantuntijuuteen perustuvissa or-ganisaatioissa valta- ja kontrollisuhteita rakennetaan arkipäivän käy-tännöissä yhä uudelleen. Niitä koetellaan jatkuvasti ja niistä neuvotel-laan, vaikka virallinen päätöksentekohierarkia olisikin olemassa. Jae-tussa johtajuudessa virallinen ja epävirallinen organisaatio tunnusta-vat toisensa avoimesti. Teollisen aikakauden tavoite-keinohierarkki-set, mekanistiset toiminta- ja ajattelutavat voisivat korvautua vuoro-vaikutteisemmilla ja osallistavammilla ajattelutavoilla. Haasteena on,miten nämä uudenlaiset painopistealueet saadaan juurrutettua osaksikäytännön työtä.

Organisaatioiden kehittämisen ja johtamisen mallit vaativat te-hokkuuden ja tuottavuuden lisäämistä sekä jatkuvaa innovointia. Val-litseva ehdotettu ja tavoiteltava työn organisoinnin yksikkö on tiimija/tai projekti. Tällaisissa organisaatioissa perinteinen asemaan perus-tuva johtaminen on kyseenalaistettu. Osallistamista, valtuuttamista jajaetun johtajuuden periaatteita on esitetty ratkaisumalliksi monimut-kaisten organisaatioiden johtamiseen. (Seers ym. 2003; Nonaka &Teece 2001.)

123

5. Asiantuntijaorganisaation johtaminen

5.1. Liiketoimintaosaaminen

Suomalaisten yritysten johtamista koskevassa keskustelussa on viimevuosina nostettu esille kysymys liiketoimintaosaamisen kasvavasta tar-peesta yritysten globalisoituessa2. Liiketoimintaosaaminen on moni-merkityksinen ja keskustelua herättävä termi, mutta tyypillisimminsillä kuvataan liiketalouden, toisin sanoen yrityksen laskentatoimen,markkinoinnin ja johtamisen, osaamista. Erityisen huomion tämän-tyyppinen osaaminen on saanut muiden tieteenalojen (tekniikan, yh-teiskuntatieteiden ja lääketieteen jne.) tiedon ”tuotteistamisessa”. Lii-ketoimintaosaamisen pohdintojen kanssa samoilla foorumeilla käy-dään keskustelua palvelujen ja asiantuntijatiedon merkityksen lisään-tymisestä sekä kuvataan talousjärjestelmämme muutosta jälkiteolli-seksi palveluyhteiskunnaksi ja asiantuntijataloudeksi (esim. Armistead1994; Grönroos & Järvinen 2000; Normann 1991, 2001; Nonaka &Teece 2001; Heiskanen & Hearn 2004; Tuomi 1999; Davenport &Prusak 2000). Yritysten uudistumisesta keskusteltaessa korostetaantoistuvasti kolmea tekijää: tietoa, teknologiaa ja henkistä pääomaa.Näiden tekijöiden samanaikainen kehittyminen on merkittävästi vai-kuttanut työyhteisöjen rakenteelliseen muutostarpeeseen. Ensinnäkintiedosta on tullut merkittävä pääoma rahallisen ja materiaalisen pää-oman rinnalle (Drucker 1980), toiseksi teknologia on mahdollistanutuudenlaisia tiedon siirtämisen, yhdistämisen, jakamisen ja luomisentapoja. Kolmanneksi organisaatioiden ja yritysten lisääntynyt henki-nen pääoma, eli korkeasti koulutettujen ja osaavien työntekijöidenmäärä, on kasvanut huomattavasti. Yritysten mahdollisuudet tunnis-taa omien yksiköidensä henkinen pääoma, toisin sanoen osaaminen,on määritetty yritysten uudistumisen merkittävimmäksi kriittiseksi te-kijäksi (esim. Tuomi 1999, Nonaka & Teece 2001). Lisäksi organisaa-tiorakenteiden väitetään muuttuvan perinteisistä hierarkkisista raken-teista kohti madaltuvia, verkottuvia hybridejä. (Chowdhury 2000;Nonaka & Takeuchi 1995.)2. Suomen Akatemian Liike-ohjelmat I (2001-2004) ja II (2006-2009) ovat

esimerkkejä tästä.

124

Henkisen pääoman ja osaamisen merkitystä perustellaan sillä, et-tä työ on muuttumassa asiantuntijatyöksi. Tiedon ja osaamisen johta-mista käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa asiantuntijatyötä tarkas-tellaan kahden ulottuvuuden, yksilöiden asiantuntijuuden ja kollek-tiivisen asiantuntijuuden, yhdistämisen haasteena (esim. Nonaka &Takeuchi 1995; Eriksson & Parviainen 2002; Parviainen & Eriksson2006). Niiden mekanismien tunnistaminen, joiden kautta yksilön tie-to voi muuttua organisaation tiedoksi, on vaativa käsitteellinen ja em-piirinen haaste. Yleisimmin tiedon jakamisen oletetaan vauhdittuvanuudenlaisen tekniikan avulla, ja niin on tapahtumassakin. Onnistu-nut tiedon jakaminen ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti atomisti-sesti toimivien yksilöiden/yksiköiden välillä, vaan tiedon jakaminenedellyttää yksilöiltä/yksiköiltä tietoa ja ymmärrystä siitä, miksi jaka-minen on tärkeää ja miten jakamisesta koituva hyöty jakaantuu yksi-löiden/yksiköiden kesken. Tiedon jakamisen merkittävimpinä esteinäovat nousseet esille johtamiseen, sitouttamiseen ja vuorovaikutukseen,erityisesti kommunikaatioon, liittyvien taitojen puutteellisuus. (Eriks-son & Nordlund 2003a, b; Eriksson & Mäkinen 2004; Beckhy 2003.)

Asiantuntijaorganisaatioiden johtamista on perusteltua tarkastel-la vuorovaikutteisena toimintana, jossa johtaminen ja asiantuntijuusovat sidoksissa toisiinsa. Sekä asiantuntijuuteen että johtajuuteen liit-tyy moniroolisuus; vakiintuneilla toimenkuvilla ja organisaatiokaa-vioilla ei ole paljoakaan merkitystä, vaan vastuiden ja johtajuuden ole-tetaan jakautuvan useiden yksilöiden/yksiköiden kesken. Merkittävääkuitenkin on, että vastuun kantaminen tuloksista ja asiantuntijoidensitouttaminen ovat asiantuntijaorganisaation tärkeimpiä asioita tu-loksen aikaansaamiseksi. Millaisia mahdollisuuksia on johtaa komp-leksisia, epäjatkuvia ja rajoiltaan koko ajan muuttuvia työyhteisöjä?Johtamisen esteinä empiirisissä tutkimuksissa on tunnistettu vaiku-tus- ja kommunikaatiokanavien yksisuuntaisuus – ylhäältä alaspäin,tiedon ja tietämyksen henkilöityminen, salailu ja yksilön etujen koros-tuminen kollektiivisten etujen sijasta. (Eriksson & Parviainen 2002;Parviainen & Eriksson 2006.)

125

5.2. Asiantuntijatyön organisoituminen: virtuaali- javerkostomallit

Uusien organisaatioiden taustalla on ajatus uudenlaisesta työstä. Jälki-byrokraattinen tai jälkiteollinen työ poikkeaa osittuneesta byrokraat-tisesta työstä ainakin seuraavien piirteiden suhteen (ks. Kira 2003):selkeät rajat eri työtehtävien välillä hajoavat, ja työtehtävät ovat toisis-taan riippuvaisia. Näkyvä manuaalinen työ korvautuu näkymättö-mällä suunnittelu- ja ajattelutyöllä.

Työn luonteen muuttuminen on mahdollistanut myös uudenlai-sen työn organisoinnin. Tyypillisimpiä esimerkkejä uusista organisaa-tioista ovat virtuaaliorganisaatiot ja verkosto-organisaatiot. Työorga-nisaatioiden tutkimuksessa esimerkiksi tehtävä tai rooli ovat käsittei-nä liian staattisia ja kuvaavat heikosti uudenlaisen työn organisointia.Korostetusti tulevat esille käsitteellistykset rajapinnoista, jotka esimer-kiksi Kira (2003) on luokitellut seuraavasti: toimivaltarajapinta, teh-tävärajapinta, poliittinen rajapinta ja identiteettirajapinta. Rajapintaon käsitteenä mielenkiintoinen ja auttaa kollektiivisen asiantuntijuu-den käsitteellistämisessä, koska tiedon jakamisen voidaan katsoa ta-pahtuvan näissä rajapinnoissa.

Merkittävää uudenlaisten työn organisoinnin ja uudenlaistentehtävä- ja roolijakoihin liittyvien rajapintojen kuvauksissa on huo-mio siitä, että yksilötasoisten suoritusten ohella kollektiivisten –tiimien ja projektien – suoritusten merkitys on yhä tärkeämpää yri-tyksen taloudellisen menestymisen kannalta. Tiimiorganisaatiot ja en-nen kaikkea yli perinteisten yritysten funktioiden (esim. tuotanto,tuotekehitys, markkinointi) toimivat tiimit ovat tehokkuutta tavoitte-levien organisaatioiden käytössä. Näissä organisaatioissa johtaminenei perustu pelkästään hierarkkiseen asemaan eikä funktionaaliseen(esim. tekniikan tai talouden) asiantuntijuuteen, vaan kykyyn saadamonenlainen asiantuntijuus toimimaan yhdessä. Jaetun johtajuudentaitoa voidaan kuvata vuorovaikutustaidoksi (Ropo & Eriksson 2000;Eriksson & Ropo 2001a, b, c; Fletcher & Käufer 2003), jossa koroste-taan yksilöiden johtamisen ohella kykyä johtaa kompleksisia ja moni-tasoisia suhdeverkostoja. Kysymys on ammatillisesti ja organisatori-

126

sesti erillään toimivien yksilöiden ja ryhmien välille luotavista yhteyk-sistä uuden tiedon ja osaamisen aikaansaamiseksi.

Jaettu johtajuus kuvataan vuorovaikutustaitoja vaativana, mo-nentasoisia haasteita sisältävänä, kollektiivisena toimintana, jossa ta-voitteena on vastuiden jakautuminen, yhdessä oppiminen ja ainutker-taisten, erinomaisten ideoiden (tuotteiden, palvelujen) aikaansaami-nen. Kun johtajuutta tarkastellaan vastuiden jakautumisen ja vaativanyhteistoiminnallisen kehittämistyön näkökulmasta, se on käsitteelli-sesti hyvin lähellä sekä ”communities of practice” -käsitettä että oppi-van organisaation käsitteistöjä. (ks. esim. Nonaka ym. 2001; Heiska-nen 2004.) Vuorovaikutus on avainsana, ja johtajuus toimii suhteissaja vaikutusverkossa. Huomio siirtyy pois yksittäisestä johtajasta toi-mintojen integroijana kohti sitä, mitä tapahtuu vuorovaikutussuhteis-sa. Kaiken kaikkiaan korostetaan yhteisöllisiä, yhteisiä ja ei-hierarkki-sia suhteita.

5.3. Asiantuntijatyön organisoituminen kohtaa perinteisenjohtamisen

Vuorovaikutteiseen johtajuuteen sisältyy useita ristiriitaisuuksia, kunsen periaatteita tarkastellaan työyhteisöjen käytännöissä. Ristiriidattulevat ehkä parhaiten näkyviin pohdittaessa organisaatiokulttuurinmuutoksen haasteellisuutta. Työyhteisöjen uudenlaisia toimintamal-leja luotaessa tarvitaan muutoksia organisaatiokulttuurissa. Kulttuu-riset muutokset edellyttävät useimmiten vahvaa johtajuutta. Vahvajohtajuus henkilöityy tyypillisimmin yksittäiseen sankarijohtajaan, jo-ka onnistuu sitouttamaan henkilöstön muutoksen tavoitteisiin ja sentoimeenpanon eri vaiheisiin. On paradoksaalista pyrkiä pois organi-saation hierarkiasta hierarkkisella johtamisella, toisin sanoen jaetunjohtajuuden alkuun saattaminen joudutaan tekemään jaetun johta-juuden periaatteiden vastaisesti. Yksilötasolla tehtävä lienee enemmänkuin haasteellinen – samanaikaisesti on johdettava ja poisopittavajohtamista. Tällainen lähtötilanne ei ole omiaan luomaan uskottavaakäsitystä jaetun johtajuuden onnistumisesta myöhemminkään. (esim.Fletcher & Käufer 2003.)

127

Ehkä mielenkiintoisin havainto jaetusta johtajuudesta on yksit-täisten johtajahahmojen katoaminen lähes näkymättömiksi. Jaetunjohtajuuden käsitteistö korostaa tiimityötä, tiivistyvää yhteistoimin-taa (”from cooperation to collaboration”, esim. Eriksson & Mäkinen2004) ja yhteistä oppimista, jolloin yksittäiset johtajat saavat yhä vä-hemmän huomiota – heidän merkityksensä vähenee, jopa katoaa.Kuitenkin samanaikaisesti käytännön työyhteisöjen tarinat johtami-sesta ovat toinen toistaan vahvemmin ladattuja mielikuvilla, joissayksittäiset sankarijohtajat seikkailevat – tekevät urotekoja taloudelli-sen menestymisen mielessä ja esteettä rikkovat lähes kaikkia yhteistoi-minnan ja inhimillisyyden kunnioittamisen normeja. (Ropo ym.2005.)

Johtajien palkitsemisjärjestelmät eivät myöskään kannusta jaet-tuun johtajuuteen. Johtajia palkitaan tai ylennetään harvoin sen peru-steella, miten hyvin he ovat kyenneet juurruttamaan työyhteisöönvuorovaikutteisia käytäntöjä. Menestystarinat rakentuvat yksittäistenjohtajien onnistuneista päätöksistä ja oivallisista oikea-aikaisista rat-kaisuista. Tätä voi kutsua johtajuuden jälkirationalisoimiseksi, sarjatoisiinsa löyhästi liittyviä tai ollenkaan liittymättömiä, monimerki-tyksisiä tapahtumia yhdistetään jälkikäteen näennäisesti aiotun toi-minnan mukaiseksi rakennelmaksi.

Jaettu johtajuus rakentuu tekijöistä, jotka eivät näy eivätkä kuuluorganisaatioiden menestystarinoissa. Kun arvioidaan työyhteisöjenonnistumista, sellaiset asiat kuin toisten huomioiminen, ystävällisyys,empaattisuus, läsnäolo, toisten tukeminen ja tiedon jakaminen saavatharvoin huomiota. Siten ihmiset, asiat ja tilanteet, jotka ehkä toteutti-vat jaettua johtajuutta, jäävät johtamiskuvausten ulkopuolelle. (esim.Fletcher & Käufer 2003.)

5.4. Näkymätön vs näkyvä johtajuus?

Vastuiden jakautuessa työyhteisössä johtajuus voi tulla lähes näkymät-tömäksi. Asiantuntijaorganisaatioissa johtaminen voi olla hyvinkinnäkymätöntä. Yrityksen kasvaessa tai toteuttaessa merkittäviä raken-

128

teellisia muutoksia ylin johto voi olla näkyvissä, mutta johtaminen einäy asiantuntijayksiköissä – esimies-alaissuhteita ei ole määritelty.Myös pienehköissä asiantuntijaorganisaatioissa johtaminen on melkonäkymätöntä raportointivastuun määrittämää toimintaa.

Johtaminen tulee varmaankin näkyvimmäksi silloin, kun organi-saatio onnistuu yli sidosryhmien odotusten tai julkistaa negatiivisenuutisen, esimerkkeinä tuloksen romahtaminen, kilpailukyvyn heikke-neminen, tuotantolaitoksen lakkauttaminen tai viimevuotisten koke-musten mukaisesti tuotannon siirtäminen kansallisvaltion rajojen ul-kopuolelle.

Saneerauksiin, köyhtyviin organisaatioihin ja erityisesti jäljellejäävän henkilöstön reaktioihin on liiketaloustieteellisessä tutkimuk-sessa kiinnitetty vain vähän huomiota. Kuitenkin Ranki (2000) ontarkastellut organisaatioiden köyhtymiskehityksen ja saneerauksenseurauksia organisaatio-, ryhmä- ja yksilötasolla. Tunnistetut selviyty-misstrategiat osoittavat, miten vuorovaikutus, yhteistyö ja tiedon ja-kaminen rapautuvat, ja niin yksilö- kuin ryhmätasoinenkin oman sel-viytymisen varmistaminen johtaa kokonaisnäkemyksen sijasta osaop-timointiin.

Yritysten muuttumista kuvaavat termit kuten ”downsizing” (alas-ajaminen tai saneeraaminen), ”rightsizing” (”ylimääräisten” toiminto-jen karsiminen) ja ”reengineering” (uudelleenorganisointi, virtavii-vaistaminen) ovat käytössä suomalaisissa yrityksissä ja liikkeenjohdonkonsulttien teksteissä. Näiden termien käyttö viestittää liiketaloudel-listen tavoitteiden ensisijaisuutta ja ennakoi sekä yritysjohdon että erityöntekijäryhmien kannalta pelkoa herättäviä muutoksia.

Työyhteisöissä myös taloudellisen ympäristön muutoksiin liitty-vät tekijät luovat ja pitävät yllä pelkoa ja pelon ilmapiiriä. Talouspo-liitikkojen ja median keskustelu kilpailukyvystä ja talouden globali-soitumisesta herättää ristiriitaisia ajatuksia ja kysymyksiä työyhteisöis-sä; eikö mikään enää riitä – eikö voida olla enää riittävän hyviä?

Irtisanomisten ja saneerausten yhteydessä pelolla johtamista tar-joillaan mediassa osana suomalaista johtamisperinnettä. Moderninorganisaatioiden johtamisen kannalta on aiheellista esittää seuraavakysymys: Mikäli yritykset ovat muuttuneet ja muuttumassa kohti

129

asiantuntijaorganisaatioille tyypillistä toimintaa, mitä pelolla johta-minen merkitsee liiketoiminnan kehittämisessä ja yritysten tavoitel-luissa uudistamis- ja uudistumispyrkimyksissä? Pelolla johtaminen si-sältää lähtökohtaisesti elementtejä ainakin viralliseen toimivaltavas-tuuseen vetoamisesta, ylhäältä alaspäin tapahtuvasta käskyttämisestäja tottelevaisuuteen pakottamisesta.

6. Johtaminen, kontrolli ja sitouttaminen

6.1. Kontrolli ja koordinointi

Tietojohtamisen kirjallisuudessa keskustelu vallasta on saanut vain vä-hän huomiota. Valta liittyy kuitenkin läheisesti organisaatiokäyttäyty-miseen ja johtamiseen. Esimerkiksi Pfeffer (1992,1997) käsitteleejohtamista sosiaalisen kontrollin muotoina. Tavoitteellisen organisoi-dun toiminnan järjestämiseksi koordinointi ja kontrolli ovat välttä-mättömiä. Se, miten nämä hoidetaan, jotta tavoitteet saadaan toteu-tettua ihmisiä huomioivasti, onkin organisaatioiden tärkeimpiä haas-teita.

”Tavoitteellinen kollektiivinen toiminta kaikissa tilanteissaedellyttää erilaisten heterogeenisten jäsenyyksien koordi-nointia. Koordinointi sisältää kuitenkin konfliktin sieme-nen niiden vaatimusten välillä, joita organisaatio asettaa jä-sentensä pyrkimyksille ja niille haluille ja tarpeille, joita jäse-nillä on silloin, kun he saavat itse päättää toiminnastaan. Si-ten klassinen johtamisongelma kuuluu: miten saada organi-saation jäsenet toimimaan samansuuntaisesti organisaatioi-den tavoitteiden kanssa.” (Kunda 1992.)

Kontrolli työyhteisössä käsittää yleisellä tasolla valinnan organi-saation jäseneksi ja sopeuttamisen yhteisön normeihin ja vallitsevaankulttuuriin. Suoralla kontrollilla tarkoitetaan ainakin tulosten, laa-dun, vastuiden jakautumisen, standardoitujen prosessien läpimenon,pelisääntöjen noudattamisen ja budjettien toteutumisen valvontaa.Epäsuoralla kontrollilla viitataan puolestaan henkilöstön johtamisen

130

kautta tapahtuvaan valvontaan, esimerkiksi rekrytointi, sosiaalistami-nen, uramahdollisuudet, kehittäminen, palkitseminen. Epäsuoria kont-rollimekanismeja on tuotu esille potentiaalisina keinoina työntekijöi-den sitouttamisen lisäämiseksi. (esim. Pfeffer 1997.)

Projektikohtaiset, asiakasorientoituneet uuden tietotyön muodothaastavat perinteisen käsityksen kontrollista ja koordinoinnista sekäerityisesti yksinkertaisen näkemyksen esimies-alais/työntekijäsuhtees-ta. Tietotyötä luonnehditaan projekteissa muuttuvina tehtävänantoi-na, muuttuvina työyhteisön rajoina ja muuttuvina fyysisinä työtiloi-na. Lisäksi liiketaloustiede nostaa merkittävimmäksi vuorovaikutus-suhteeksi asiakas-asiantuntijasuhteen. Mikäli nämä ovat yritysten me-nestymisen kannalta huomionarvoiset tekijät, sopivat ne huonosti yh-teen perinteisen byrokraattisen organisaation ja liikkeenjohdon niinsuoran kuin epäsuorankin kontrollin kanssa.

Asiantuntijaorganisaatioissa kontrolli ja koordinointi on pyrittykorvaamaan sitouttamisella. Sitoutumista pidetään tärkeänä tuloksenja tehokkuuden aikaansaamiseksi ennen kaikkea yrityksen kilpailun jauudistumisen näkökulmasta (esim. Kolehmainen 2004). Uusi tieto,joka tulee organisaatioihin ja kehittyy siellä ihmisten myötä, on ainut-kertainen ja niukka resurssi. Samalla kun huippuosaajilla on vaihto-ehtoja työmarkkinoilla, on yrityksissä koko ajan se riski, että asiantun-tijat lähtevät yrityksestä vieden osaamisensa ja vieläpä asiakkaatkinmukanaan. Esimerkiksi Kolehmainen (2004) on tutkinut, miten pal-velukokonaisuuksien luomisen asiakasorientoituneisuus muokkaatyötä ja työskentelytapoja palveluyrityksissä, toisin sanoen miten itse-näistä ja riippumatonta työ on tällaisissa yrityksissä. Johtamisen ym-märtämiseksi tarvitaan tietoa siitä, millaisia kontrollin muotoja näissäyrityksissä on käytössä – ainakin asiakkaiden suorittamaa kontrolliapidetään merkittävämpänä kuin johdon kontrollia. Yritysjohdon suo-rittama ”kontrolli” on muuttumassa sitouttamiseksi. (esim. Kunda1992.)

131

6.2. Sitouttaminen edellyttää sekä tunteiden ettärationaalisuuden tunnistamista

Työhön sitoutumista käsitellään useista toisiinsa liittyvistä näkökul-mista. Henkilön uraan ja ammattiin liittyvä sitoutuminen on yksimerkittävä näkökulma, jossa organisaatio voi olla väline henkilön am-matillisessa kehittymisessä. Toisaalta organisaation kannalta on tärke-ää se, miten vahvasti työntekijä on esimerkiksi kokemuksensa kauttasitoutunut työhönsä tai työyhteisöönsä. Mielenkiintoisinta johtami-sen muutoksen kannalta on ns. affektiivinen sitoutuminen, jolla viita-taan emotionaaliseen kiinnittymiseen, identifioitumiseen ja siihen,että työntekijä kokee olevansa osa organisaatiota.3 Esimerkiksi tieto-työntekijät ovat sitoutuneet työhönsä ja kollegoihinsa, eivät niinkäänyritykseen, jossa työskentelevät (Kolehmainen 2004).

Tunteiden merkitys tunnistettiin organisaatiotutkimuksessa 1960–1970-luvuilla työtyytyväisyyttä tutkittaessa. Kuitenkin työtyytyväi-syystutkimus sinällään kohdisti varsin vähän huomiota nimettyihintunteisiin, vaan tuotti enimmäkseen yleisen tason asennetutkimusta.Työtyytyväisyystutkimuksiin liittyvät stressitutkimukset nimesivätstressin taustalle monia tunteita, kuten vihaa, kiihtymystä, surulli-suutta, epätoivoa, masennusta ja pettymystä. 1980-luvulla motivaa-tiotutkimuksen instrumentaalisen, palkkioihin ja odotuksiin perustu-van lähestymistavan kritiikin pohjalta alettiin kiinnittää huomiotatyöntekijöiden sisäiseen motivaatioon. Asiantuntija- ja tietotyön yhte-ydessä sisäinen motivaatio liitettiin työstä innostumiseen ja työhönsitoutumiseen. Tunteiden merkitys tiedonmuodostuksessa on viimevuosina ollut esillä erityisesti hiljaisen tiedon yhteydessä (Nonaka &Teece 2001; Parviainen & Eriksson 2005).

Jo 1950-luvulla alkanut (Simon 1997) rationaalisen päätöksente-kijän myytin kyseenalaistaminen voimistui 1990-luvulla. Esimerkiksikun tutkittiin tiimien ja projektien ponnisteluja kohti innovaatioita,toiminnan rationaalisuutta leimasi negatiivinen sävy – rationaalisuus

3. Laskelmoivampi tapa käsitellä sitoutumista on tarkastella työntekijän orga-nisaatioon jäämisen seurauksena saatavia hyötyjä ja haittoja suhteessa läh-temisen hyötyihin ja haittoihin.

132

on suunnittelua, ajattelua, kognitiivista laskelmointia, joka tapahtuukohtuullisen kaukana työyhteisöjen kompleksisista, kaoottisista arki-tilanteista. Toisaalta haluttiin kumota väärinkäsitys siitä, että impul-siivinen, emotionaalinen toiminta on rationaalisen toiminnan vasta-kohta, ja nostettiin esille intuition merkitys päätöksentekoa ohjaavanatärkeänä elementtinä. Korostettiin sitä, että tunteet ja rationaalisuusovat toisiinsa kietoutuneita (emotions interfere with rationality).Kiinnostavia ovat havainnot siitä, että ihmiset eivät pysty suoraviivai-seen ajatteluun ainakaan silloin kun kokevat itsensä uhatuiksi. Ihmi-set eivät käyttäydy tehtävien hoitamisen kannalta rationaalisesti, vaankäyttävät runsaasti aikaansa tappion ja epäonnistumisen selittämi-seen. Kuvattuun ns. irrationaaliseen käyttäytymiseen liitetään puo-lustusmekanismit (defenssit); ihmiset epäonnistuvat rationaalisessakäyttäytymisessä tiedostamattomien defenssien, mm. pelon, johdosta.Ahdistus, kateus, häpeä ja syyllisyys muokkaavat organisaatioiden toi-mintaa ilman että osallistujat sitä itse välttämättä tunnistavat tai ym-märtävät. Vaikkakin käyttäytyminen on rationaalista ihmisen itsensäkannalta, tuottaa se epärationaalisuutta – eli tavoitteiden ja aikomus-ten vastaista toimintaa, ennustamattomuutta ja kaoottisuutta.

Tunteet hyödyttävät ja palvelevat rationaalisuutta (Simon 1997).Tunteet ohjaavat päätöksentekoa, mutta eivät vähennä päätöksenteonrationaalisuutta, vaan mahdollistavat päätöksentekijän oman rationa-liteetin toteutumisen. Tunteet (emotions and feelings) ovat sidoksissapäätösten järkeistämiseen. ”Kognitiot kulkevat omia polkujaan, mut-ta tunteet estävät niitä joutumasta eksyksiin.” Negatiiviset tunteet,kuten viha, ovat tarpeen uhkan uskottavuuden varmistamiseksi, kuntaas rakkaus ja välittäminen varmistavat luvatun yhteistyön toteutu-misen. (esim. Fineman 1996, 550.)

7. Pelko työyhteisöissä

Johtamisen, kontrollin ja sitouttamisen kannalta kiinnostava ja mer-kittävä tunne työyhteisössä on pelko. Pelko on saanut vähän huomio-ta johtamiskirjallisuudessa, vaikka esimerkiksi ”johtajan pelko” liite-

133

tään käytännössä hyvin usein työntekijöiden kokemuksiin johtami-sesta, vallasta ja kontrollista. Kriittisin organisaatiotutkimuksen lähes-tymistapa väittää, että johtaminen on ”aina” työntekijöiden ja heidäntunteidensa manipulointia. Manipulointi tulee erityisen paradoksaa-liseksi uudenlaisissa asiantuntijaorganisaatioissa, joissa sisäisen moti-vaation ja työhön sitoutumisen toivotaan edesauttavan liiketaloudel-lisia tavoitteita. Esimerkiksi Kunda (1992) on kuvannut ristiriitaa tut-kiessaan asiantuntijaorganisaation (high-tech) kulttuuria kontrollin jasitoutumisen näkökulmasta. Edellytetäänkö työntekijöiden luovutta-van ”kaikkensa”, ts. vapaa-aikansa, harrastuskokemuksensa, sosiaalisetverkostonsa ja sukuhistoriansa, yrityksen taloudellisen tuloksen pa-rantamiseksi.

Pelon tunnetta ei ole helppo määritellä, vaikkakin jokainen meis-tä tunnistaa helposti pelon oireet: suu kuivuu, sydän lyö nopeammin,hengityksen tahti kiihtyy. Pelko tuntuu epämiellyttävältä, inhottaval-ta, mutta samalla jännittävältä ja kiihottavalta. Esiintymisen edelläjännitys kasvaa usein huippuunsa, mutta siivittää samalla onnistunee-seen esitykseen. Samantyyppistä tunnetilaa haetaan tietoisesti jänni-tyselokuvista ja jännittävistä elämyksistä vauhdin ja korkeiden paik-kojen kautta. Jokapäiväisessä työssä pelko on kuitenkin harvoin miel-lyttävää tai toivottavaa (Parviainen & Eriksson 2005). Työyhteisöissäpelätään monenlaisia asioita. Tehdastyössä pelätään esimerkiksi ko-neiden rikkoutumista ja mitä siitä seuraa, kun työnjohto saa tietää.Asiakaspalvelussa työntekijät, lääkärit, sosiaalityöntekijät, kampaajatsaattavat pelätä esimerkiksi väkivaltaisesti käyttäytyviä asiakkaita. Pe-lon syitä ei ole myöskään aina helppo tunnistaa. Pelko voi muuttuatunteesta mielialaksi, kun työntekijät pelkäävät jatkuvasti työpaikkan-sa menetystä. Mielialoihin kuten tunteisiinkin liittyy fyysisiä tunte-muksia. Esimerkiksi stressin oireina tunnistetut unettomuus ja korkeaverenpaine selitetään usein jatkuvan pelon kanssa elämisen seurauksi-na (esim. Parviainen 2003).

Jaana Parviainen (2003) on kiinnittänyt huomiomme siihen, ettätyöyhteisöissä ei työskentele ainoastaan mielemme, vaan työskentelyjopa vaativaa abstraktia ajattelua vaativassa tietotyössä on aina kehol-lista. Liikkeenjohtokirjallisuudessa ruumis/keho on jätetty pitkälti

134

huomioimatta.4 Yksilön ja kollektiivin välistä suhdetta on tarkastelturunsaasti organisaatioteoriassa. Esimerkiksi jo vuonna 1939 Barnardjäsensi yksilöä kollektiivin osana psyykkisenä ja fyysisenä olentona.Kuitenkin pääasiallisesti yksilön käyttäytymistä on tarkasteltu organi-soidun toiminnan tarkoituksen funktiona, joten yksilön fyysiset japsyykkiset ominaisuudet on rajattu tutkimusten ulkopuolelle. Inhi-millisen käyttäytymisen moninaisuuden ottaminen mukaan organi-saatiotutkimukseen on haasteellinen tehtävä. Erityisesti psyykkisen jafyysisen olemuksemme ja temperamenttimme negatiivisia ilmentymiäon pidetty organisaatioiden tavoitteellista toimintaa haittaavina; em-me saa olla kiukkuisia emmekä pahalla tuulella, koska se tulkitaanitsekontrollin menettämiseksi. (Parviainen & Eriksson 2005.) Nega-tiivisen ja ehkäpä kriittisenkin ajattelun pelätään leviävän työyhteisös-sä ja vaikeuttavan keskittymistä itse ”työhön”, ts. tavoitteiden saavut-tamiseen.

Työyhteisöjen pelkoja tutkittaessa lähtökohtana on, että tiedosta-mattomat fantasiat, kuten tarkkailun uhka, kontrollin tarve, keskipis-teenä olemisen tarve, ohjaavat toimintaa. Finemanin (2000) mukaantunteet organisaatioissa perustuvat ainakin kolmeen huomioon. En-sinnäkin toimijoilla, johtajilla ja työntekijöillä on oma emotionaali-nen historiansa, jonka he tuovat mukanaan työyhteisöön. Tämä hen-kilökohtainen tunnehistoria vaikuttaa työtehtävissä sekä positiivisestiettä negatiivisesti.

Tunnehistorian huomioiminen asiantuntijatyössä on erityisenmerkityksellistä: asiantuntijatyössä yksilö ei voi enää toimia yksittäise-nä, autonomisena tietämisen ja toimimisen yksikkönä, koska ongel-manratkaisu edellyttää yhteistyötä kollegojen kanssa. Yhteisen asian-tuntijuuden kehittely ei tapahdu ”tyhjiössä” objektiivisten faktojenkeskustelun tuloksena, vaan liitymme toisten ihmisten tunnehisto-riaan ja kohtaamme yhdessä löytämisen ja jakamisen riemua, muttamyös epäluuloisuutta, manipulointia ja pettämistä. Työyhteisö histo-rioineen ja heterogeenisine alakulttuureineen kontrolloi emootioidenhyväksyttävyyttä; tietyt tunteet ovat tietyssä tilanteessa sallittuja ja tie-

4. Hiljaisen, kokemuksellisen tiedon käsitteellistämisessä fyysinen olemus alkaasaada yhä enemmän huomiota (ks. Ropo & Parviainen & Koivunen 2002).

135

tyt kiellettyjä. Näitä kulttuurisia normeja rikkoessamme yhteisen on-gelmanratkaisun onnistumisen todennäköisyys pienenee.

On melkoisen keinotekoista pyrkiä erottamaan tehtäviä ja tuntei-ta toisistaan; tunteet toteutuvat ihmisten välisissä suhteissa. Meillä onkyky tunnistaa omat tunteemme ja tiettyyn pisteeseen asti arvaillatoistemme tunteita. Tämä mahdollistaa ainakin jonkinasteisen mani-pulaation ainakin niiden toimesta, joilla on mahdollisuus vaikuttaameihin. Mikäli väite, että johtaminen on ”aina kollektiivien manipu-lointia” pitää paikkansa, millaisia seurauksia työyhteisöissä on odotet-tavissa, jos pelon ilmapiiri pyritään tietoisesti tai tiedostamattomastisaamaan aikaan ja sitä pyritään ylläpitämään?

7.1. Mitä johtajat pelkäävät?

”Haluamme erityisesti sitä, että johtajien tehtävät ovat sel-keitä ja tarkkaan määriteltyjä. Taloudellisten tavoitteidensaavuttaminen on vain mittari, muita ovat tyytyväiset asiak-kaat, henkilöstön kehittyminen, yhtymän pitkän aikavälintarpeiden tyydyttyminen, uusien tuotteiden kehittäminen,uusien markkinoiden avautuminen, pääsy uusille markki-noille, yrityksen eri sidosryhmille annettujen lupausten täyt-täminen. Uskomme, että sitoutumisemme suunnitteluunvarmistaa meille vapauden toimia.” (Erään ICT-yrityksenarvojen yhteydessä esitetty tavoite johtamiselle.)

Yllä oleva kuvaus johtamiselle asetetuista tavoitteista esiintyy toistu-vasti johtamis- ja organisaatiokirjallisuudessa. Tämänkaltaiset kuva-ukset toistuvat myös johtajien omissa ”johtamisfilosofian” kuvauksis-sa. Kuvaus tuo mielenkiintoisella tavalla esille sen, mitä yksittäinenjohtaja voi pelätä, ellei hänen työnsä noudata yllä kuvattua. Ensinnä-kin inhimillisinä toimijoina johtajat voivat pelätä ainakin oman ase-mansa menettämistä johtajina, statuksen menettämistä, tietämättö-myyttä, alaisten ja työtovereiden pilkkaa, sitä, että on tehnyt vääriäpäätöksiä, käyttänyt aikansa vääriin asioihin, ei ole ollut riittävän hy-vä, tehokas ja tuottelias.

Kun pohditaan yllä kuvattua esimerkkiä johtajan suhdeverkostonnäkökulmasta, on suhteellisen helppo arvata, että johtajat voivat pelä-

136

tä sidosryhmän kaikkia osapuolia: sijoittajia, omistajia, rahoittajia,kilpailijoita, asiakkaita, lehdistöä, henkilöstöä – kaikkia yhdessä ja jo-kaista erikseen. Lisäksi työyhteisössä johtaja on lähes aina osa jonkin-asteista hierarkiaa ja siten sekä johtaja että johdettava. Hierarkkisiinorganisaatioihin ja yksittäisten johtajien statusasemaan perustuvaauktoriteetin pelko on läsnä työyhteisöissä. Esimerkkejä löytyy niinpienistä asiantuntijaorganisaatioista kuin menestyneistä suuryrityksis-tä ja ehkäpä ennen kaikkea julkisten byrokratioiden joukosta.

7.2. Irtisanomiset pelottavat monia osapuolia: irtisanojia,irtisanottuja ja jäljelle jääviä

Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa toimintaympäristössä on run-saasti tekijöitä, jotka luovat ja ylläpitävät pelkoa työyhteisöissä. Yritys-ten johtajat, esimiehet, asiantuntijat ja työntekijät ovat tilanteessa, jos-sa teknologisen edistyneisyyden ja globaalisti kehittyvien markkinoi-den yhteisvaikutuksesta tuotanto ja tuotekehitys ovat siirtymässä sin-ne, missä markkinoiden oletetaan kasvavan nopeimmin.

Pelkoa synnyttävä irtisanomisbuumi suomalaisissa yrityksissä al-koi vuoden 2002 aikana, vahvistui vuoden 2003 aikana ja jatkuu vuo-sien 2004-2006 aikana. Irtisanomisbuumi on nostanut mediassa esillekeskustelun pelolla johtamisesta suomalaisissa yrityksissä. Pelkoa ku-vataan työntekijöiden haastatteluissa ilmiönä, joka rapauttaa työyh-teisöjen kehittymistä ja saa aikaan kielteisiä tunnereaktioita niin yri-tykseen jäävien työntekijöiden kuin irtisanottujenkin keskuudessa.

Yhteistoimintaneuvotteluja käytiin monissa merkittävissä suo-malaisyrityksissä, kuten Finnairilla, TeliaSonerassa, Nokia Network-sissa, Elisassa, Wärtsilän Turun tehtailla, Nordeassa ja Remicissä vuo-den 2003 aikana. Irtisanomiset koskivat merkittävimmin lentoliiken-ne-, tele- ja pankkialaa. Irtisanomisille oli tarjolla useita selityksiä, tul-kintoja ja seurauksia. Esimerkiksi Elisa perusteli henkilöstön vähentä-mistä päällekkäisyydellä, joka johtui lukuisista yritysostoista. Tulok-sen kehitys oli kuitenkin hyvä. Remicin työntekijöiden mielestä tuo-tannon alasajon takana oli amerikkalaisen pörssiyhtiön lyhyen ajan

137

voiton maksimointi. Irtisanomiset nähtiin perusteettomina, sillä Ou-lun yksikkö tuotti edelleen voittoa. Nordea puolestaan perusteli työn-tekijöiden vähentämistä itsepalvelun lisääntymisellä. Kiinnostavaaon, että irtisanomisten kanssa samanaikaisesti on vuokratyövoimantarve vahvassa kasvussa.

Suomalaisten yritysten tuotannon siirtämistä lähemmäksi loppu-tuotteen käyttäjiä ja halvempien työvoimakustannusten maihin pe-rustellaan kilpailukyvyn säilyttämisellä. Samaan aikaan irtisanomisiavastaan käydään kiivasta yhteiskunnallista keskustelua. Yritysten yh-teiskunnallista vastuuta peräävät useat eri intressiryhmät. Keskuste-lussa on kuulunut ääniä siitä, miten vajaat viisi vuotta aiemmin valtioja veronmaksajat olivat tulleet yritysten, erityisesti pankkien, tueksi.Näyttävästi on nostettu esille myös yhteistoimintalaki ja sen vanhen-tuneisuus. Monet kokevat, että tämä yt-laki on muuttunut irtisano-mislaiksi. Lain kirjainta noudatetaan, mutta lain henki on haihtunutsavuna ilmaan jo aikoja sitten.

Voidaan väittää, että pelon ilmapiiri tunkeutuu yrityksiin monel-ta suunnalta ja siihen ovat reagoimassa johto ja työntekijät omilla tun-netuilla keinoillaan, joita ovat tuotannon siirtämiset, irtisanomiset,lomautukset, työmarkkinajärjestöjen keskinäiset konfliktit, valtioval-lan tuen pyytäminen jne. Organisaatioissa olevien valtahierarkioidenperusteella voidaan tietenkin väittää, että joillakin ryhmillä (esimer-kiksi ylimmällä johdolla, omistajilla, huippuosaajilla) on näkyvissäenemmän mahdollisuuksia selvitä tilanteesta ja vähemmän syytä pel-koon. Vaikkakin korostetaan, että johtamisella on merkittävä vaikutuspelon leviämisessä osaksi työyhteisöjen arkea, on välttämätöntä huo-mioida, että organisaatio kohtaa pelon monelta suunnalta samanai-kaisesti: globaali talous kilpailuineen ja finanssivetoisuuksineen, me-dia uhkakuvineen, työmarkkinajärjestöt konfliktiherkkyyksineen, ylinjohto keskinäisine statuskamppailuineen ja työntekijät turvallisuus-hakuisuudessaan toimivat samaan aikaan pelon ilmapiiriä heikentäenja vahvistaen. Voidaan kuitenkin väittää, että yrityksen johdolla onasemansa perusteella mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten suoraanja suodattamatta ulkoisen ja sisäisen ympäristön pelko päästetään vah-vistamaan toinen toistaan työyhteisössä.

138

7.3. Voiko johto lieventää pelkoa?

Pelolla johtaminen liittyy organisaatioiden hierarkiaan ja epäsymmet-riseen vallan jakautumiseen. Organisaatioiden johdossa toimivilla onvastuu tehdä ja toimeenpanna päätöksiä. Päätökset eivät voi olla kaik-kien osapuolten etujen mukaisia. Päätösten toimeenpanossa joudu-taan käyttämään perustelujen ja suostuttelujen ohella myös pakotta-mista. Kuitenkin toistuva ylhäältä alaspäin tapahtuva pakottaminenvoi johtaa sellaiseen yrityskulttuuriin, jossa työyhteisössä elää jatkuvapelko siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi (esim. Clegg 1989, Hardy &Clegg 1996). Pelolla johtaminen voidaan käsittää historiallisesti, yri-tyskulttuurin myötä kehittyneeksi toimintatavaksi, johon työyhteisöon sopeutunut. Johtamiskäytäntöihin voi liittyä suoranaista pelotte-lua, joka saa monenlaisia muotoja, mm. huutamista, uhkailua, toistenmitätöintiä ja työyhteisöstä pois sulkemista (esim. Harlos & Pinder2000). Pelottelun taustalla voi olla joko yksittäisen ihmisen pelotta-vaksi koettu käyttäytyminen tai sellainen normisto, joka sisältää pelot-tavat sanktiot. Pelko tulee osaksi työpaikan ihmissuhteita ja vahvistaapelon ilmapiiriä, kun organisaation jäsenet alkavat toimissaan jo val-miiksi varautua pelottelevan tai uhkailevan johtajan reaktioihin ja toi-mintatapoihin.

Työyhteisöissä pelkoon liittyy usein tietämättömyyttä. Työnteki-jöitä koskevat merkittävät päätökset, esimerkiksi lomautukset ja irti-sanomiset, ilmoitetaan useimmiten työntekijöiden näkökulmasta lii-an myöhään, eikä niitä aina perustella uskottavasti. Tiedon salaami-nen luo pelon ilmapiiriä (Ranki 2000). Suomalaisissa työyhteisöjentutkimuksissa tiedonkulun heikkous esitetään merkittävimpänä on-gelmana ja kehittymisen esteenä (Eriksson & Ropo 2001a). Tiedon javallan yhteen kietoutuminen työyhteisöissä on saanut alkunsa työnja-koon perustuvista tehtävistä ja asemista. Toisiin tehtäviin liittyy vaati-mus valvoa toisten työtä. Tehokkaaseen valvontaan liitetään normaa-listi rangaistuksia, joilla varaudutaan siihen, että halutut suorituksetsaadaan aikaan. Valvonta ja rankaiseminen sisältävät pelottelun ja pel-käämisen mahdollisuudet. (Clegg 1989; Hardy & Clegg 1996.)

Yksilötasoiset pelon muodot voidaankin kiteyttää muutamiin or-ganisaatiokäytäntöihin. Yksilöt pelkäävät ainakin kontrollia, toisin sa-

139

noen tieto siitä, että jokaisen työsuoritusta seurataan, johtaa helpostiepävarmuuden tunteeseen oman suorituksen riittävyydestä. Päätöstentekoon liittyy useimmiten pelkoa päätösten ”oikeellisuudesta”. Myösse, miten tunnistamme työyhteisön muiden jäsenten odotuksia, sisäl-tää runsaasti pelon mahdollisuuksia. Pelkäämme jatkuvasti, ettemmetäytä muiden meille asettamia odotuksia. (Eriksson & Ropo 2001c.)Pelottavaa on työpaikan menettämisen ohella uhka työtovereiden ar-vostuksen menettämisestä.

7.4. Voidaanko pelon negatiivisia vaikutuksia estää?

”Sinun ongelmasi, Pancho, on siinä”, Don Quijote sanoi,”että olet niin peloissasi ettet voi nähdä ja kuulla selvästi;eräs pelon seurauksista on näet se, että se harhauttaa aistit jasaa asiat näyttämään toiselta kuin ne ovat.” (Cervantes1605.)

Organisaatioiden jatkuvaa uudistumista pidetään välttämättömänäorganisaatio- ja johtamiskirjallisuuden perusteella (Armistead 1994;Normann 2001; Chowdhury 2000). Uudistumisen työkaluna tarjoil-laan oppivaa organisaatiota aina e-oppimista myöten. Samanaikaisestiorganisaatiokäyttäytymisen, erityisesti organisaatiopsykologian, tut-kijat korostavat toistuvasti oppimisen ja uudistumisen yksilö- ja ryh-mätasoisia esteitä; pelko on nostettu yhdeksi merkittävimmistä oppi-misen esteistä (Argyris 1990). Organisaatio- ja johtamistutkimuksissapelon haitalliset vaikutukset on tuotu esille jo varhain (esim. Pfeffer1992, 1997). Yksittäisen työntekijän oppimisesteiden lisäksi pelko saamyös aikaan monia koko työyhteisölle haitallisia vaikutuksia: työyh-teisön ja vähitellen laajemman yritystoiminnan kehittyminen estyy javähitellen pysähtyy. Yksittäiset ihmiset vetäytyvät pois yhteistyöstä jaalkavat tehdä työtä ainoastaan aivan lähimpien työtovereiden kanssa –sellaisten ihmisten kanssa, joihin he voivat luottaa. (esim. Ranki 2000.)

Pelolla johdettu yritys taantuu. Yritys ei enää kehity, koska yri-tyksen kehittyminen edellyttää, että työntekijät, kollegat ja esimiehetjakavat ja vaihtavat tietämystään ja siten luovat yhdessä uutta tietoa.Uuden tiedon luomista pidetään yrityksen kehittymisen kannalta

140

välttämättömänä, ja uuden tiedon luominen luo mahdollisuuksia yri-tysten menestymiselle. (esim. Eriksson & Mäkinen 2004.) Organisaa-tioiden muuttuminen on jatkuva vaatimus, ja muutosvoimat nouse-vat esille yritysten sisältä ja monista tekijöistä yritysympäristöistä (ta-loudellinen, sosiaalinen, poliittinen, jne.). (esim. Vartia & Ylä-Anttila2003.) Muutosvastarintaa käsittelevä tutkimusperinne on toistuvastiosoittanut, miten paljon yksittäiset työntekijät pelkäävät rutiinienmuutoksia (esim. Pfeffer 1997). Rutiinien muutokset pelottavat, kos-ka useat työntekijät epäilevät, etteivät he pysty oppimaan uutta eivät-kä ole tarpeeksi nopeita ja nokkelia verrattuna työtovereihinsa. Erityi-sesti johtajuus (leadership) -kirjallisuus korostaa hallinnan tarvetta jatähtää erilaisiin keinoihin, joilla työntekijöiden kokemaa epävar-muutta voidaan hallita (Bryman 1996). Fineman (1996) on puoles-taan kiinnittänyt huomiomme siihen, miten tunteet ovat kietoutunei-na rationaalisen johtamisen perusteluihin.

Yksilön turvallisuuden tunne liittyy siihen, että tilanteet ja asiatovat tuttuja. Esimerkiksi samojen työkavereiden, kahvihuoneiden jakopiokoneiden kohtaaminen päivittäin luo turvallisuutta. Organisaa-tiomuutoksissa tämä työpaikan infrastruktuuri muuttuu – uudet naa-purit ja uudet kahvihuoneporukat voivat toki innostaa, mutta myöspelottaa. On luotava uusi suhdeverkosto ja löydettävä oma paikkansasiinä. Saattaa syntyä vaikutelma siitä, että kaikki tuttu ja turvallinenon etäällä, siellä aikaisemmassa työpisteessä, tai sitten se on kadonnutkokonaan. Kun joutuu etäälle aiemmin läheisiksi koetuista työtove-reista, epävarmuuden tunteet lisääntyvät ja syntyy pelko siitä, että työ-päivän kulkuun liittyy yhä harvempia asioita, joita voi ennakoida. Esi-merkiksi työtilojen uudelleenjärjestely on tulossa yhä laajemmin käyt-töön yritysten ulkoistaessa toimintojaan alihankkijoiden tiloihin (esim.Heiskanen 2004).

Yritysten muutosstrategioihin liittyvä tiedonpuute luo jatkuvanturvattomuuden tunteen. Vaikka organisaatiot ovat pyrkineet poishierarkkisista malleista, yrityksissä ylin johto on se, joka katsoo pisim-mälle ja ottaa vastuun tulevaisuuden suunnasta. Riippumatta siitä,miten hyvin tiedon jakaminen ja yhdessä tekeminen sekä luottamusovat vakiintuneet arvoina yrityksen eri yksiköissä, pelon aiheena ovat

141

suuret strategiset linjaukset, joissa liiketalouden lainalaisuudet saatta-vat johtaa mitä onnistuneimpien yksittäisten yksiköiden lakkauttami-seen. Näissä asioissa vastuu jätetään viime kädessä yksilöille, joidentulisi koko ajan huolehtia omasta työmarkkinakelpoisuudestaan.(Chowdhury 2000; Ropo & Eriksson 2001.)

8. Pelon seuraukset asiantuntijaorganisaatioissa

8.1. Vallan epäsymmetria

Valvonnalla on ainakin kahdenlaisia seurausvaikutuksia. Valvonnanpuolestapuhujat näkevät organisatorisen valvonnan lisääntymisenvälttämättömänä osana tulevaisuutta, koska valvonnan avulla saadaanyksittäisen ja kollektiivisen eduntavoittelun välinen ristiriita ratkais-tua. Elton Mayon klassiseen tutkimukseen (The Human Problems ofan Industrial Civilization, 1933) viitaten organisaatiotutkijat väittä-vät, että merkityksen ja tyytyväisyyden löytäminen on mahdollistayhteistyön kautta – yksilön ja kollektiivin etujen välillä oleva sisäsyn-tyinen konflikti on ratkaistavissa lisäämällä yhteistyötä. (ks. Kunda1992.)

Samalla kun liikkeenjohdon kontrollin puolestapuhujat lupaavat”itsen löytämistä työn kautta”, kriitikot varoittavat sielun myymisestä.Esimerkiksi C. Wright Mills (Kundan 1992 mukaan) väittää, ettäsuuret byrokraattiset organisaatiot vievät sekä vapauden että työnmielekkyyden yksittäisiltä ihmisiltä. Organisaatioilla on haittavaiku-tuksia yksilön persoonaan ja tunteisiin, erityisesti silloin kun yksittäi-sellä johtajalla on taipumus käyttää vaikutusvaltaansa vahvemminkuin olisi tarpeellista tehtävien suorittamisen kannalta. Tuskin kukaanhaluaa nähdä autoritaarisen johtajuuden paluuta, mutta ”...kun taylo-ristisissa organisaatioissa haluttiin lähinnä työntekijöiden hiki – uu-sissa sitouttamiseen perustuvissa organisaatioissa johtajat haluavattyöntekijän vapaa-ajan ja sielun”. (Kunda 1992.)

142

8.2. Kontrollin ja sitouttamisen vaikea liitto

Jaetun johtajuuden käsitteistö haastaa vallan epäsymmetrian ja esittääjohtamisen toimintona, joka voidaan jakaa ryhmän tai organisaationjäsenten kesken. Ilmiö on tuttu asiantuntijaorganisaatioista. Esimer-kiksi jossakin tietyssä tilanteessa henkilöt, joita ei muodollisesti oleosoitettu johtajiksi, voivat tilanteen aiheuttamista asiantuntijuusvaa-timuksista johtuen nousta johtamaan ja väistyä taas tilanteen muut-tuessa. (Ropo & Eriksson 2000; Pearce & Conger 2003, 1–2.)

Jaettua johtajuutta perustellaan organisaatioiden reagointino-peuden vaatimuksilla – nopeasti muuttuvassa ympäristössä päätök-senteon tulee olla nopeaa. Ei ole aikaa kuljettaa kaikkia päätöksiä joh-tajan kautta, vaan on tehokkaampaa jakaa päätöksentekovastuuta.Toiseksi johtaja tarvitsee niin monialaista asiantuntijuutta päätöksen-tekonsa tueksi, ettei yksi ihminen voi hallita kaikkea tietoa ja kaikkiataitoja, joita hän tarvitsee johtaakseen dynaamista organisaatiota glo-baaleilla markkinoilla. (Ropo & Eriksson 2000; Pearce & Conger2003, 2.)

Yllä kuvatut jaetun johtajuuden toimintamallit ovat jo osa yritys-ten käytäntöjä, ja perinteiset esimies-alaissuhteet eivät ole kovinkaannäkyviä. Tutkimusta jaetusta johtajuudesta on suhteellisen vähän,mutta itseohjautuvien tiimien tutkimus on lähellä jaetun johtamisenajatusta siinä, että itseohjautuvien tiimien jäsenet ottavat rooleja, jot-ka ennen kuuluivat johtajalle (Seers ym. 2003). Jaetun johtajuudenkirjallisuus keskittyy kuitenkin Pearcen ja Congerin (2003, 11) mu-kaan analysoimaan johtajan roolia eikä niinkään vuorovaikutussuh-teita. Toisaalta itseohjautuvien tiimien kirjallisuus tunnistaa tiimin jä-senten osallisuuden johtamisprosessissa, mutta epäselväksi jää tällai-sen työskentelyn ”paremmuus” tuloksen tekemisen tai organisaationkehittymisen kannalta.

Kriittisen organisaatioteorian kautta on päästy lähemmäksi työ-yhteisöjen käytäntöjä ja organisaatioiden haittavaikutukset tunniste-taan (Alvesson 2003). Inhimillisen käyttäytymisen ristiriitaisuus viepohjan normatiivisilta, positiivisilta kehittämismalleilta, jotka pyrki-vät alistamaan oppimisen liiketaloudellisen tuloksenteon palveluk-

143

seen. Työntekijöitä ei voi käsitteellistää inhimillisiksi resursseiksi, joitavoidaan johdon toimesta ohjata oppimaan, kehittää jne. Jaetulle taiosallistavalle johtajuudelle on ominaista prosessiluonne rakenteiden jamäärällisten mittareiden sijaan. Johtajuus toteutuu ihmisten välisissävuorovaikutussuhteissa, ja jokaiselta osallistuvalta vaaditaan herkkyyt-tä sekä erilaisuuden ja epävarmuuden sietokykyä. Työyhteisöt ovatemotionaalisesti latautuneita ja tällöin johtaminen on myös emootioi-den johtamista (esim. Fineman 1996). Haasteellista johtajuudessa on,miten emootioita käsitellään yhteisöissä; jaetussa johtajuudessa emo-tionaalisten suhteiden määrä moninkertaistuu, joten tunteista tuleeyksi kontrollin kohde lisää. Mikäli sisäisen motivaation ja emootioi-den vaikutus työyhteisöjen suoritukseen otetaan vakavasti, ihmistentypistäminen inhimillisiksi resursseiksi heikentää yhteisön suoritusky-kyä ja tehokkuutta.

Esimerkiksi tietotalouden kehitystä kuvatessaan Koski, Rouvi-nen ja Ylä-Anttila pohtivat, mitä jäi jäljelle niin sanotusta uudesta ta-loudesta. He toteavat:

”Koska uuden talouden ydin oli teknologiassa, saivat sitähallitsevien mielipiteet pääpainon pohdittaessa tulevaisuut-ta. Yleisesti ottaen unohdettiin, että vaikka teknologia kehit-tyykin nopeasti, ihmiset, organisaatiot ja vakiintuneet toi-mintatavat muuttuvat hitaasti ja inhimillisen toiminnanpsykologia tuskin ollenkaan.” (Koski ym. 2002, 26–27.)

Johtajuuskirjallisuudessa on vallinnut jo jonkin aikaa yksimieli-syys siitä, että epävarmuuden ja moninaisuuden kasvaessa ei yhdelläyksilöllä ole kaikkea tarvittavaa tietoa sekä kaikkia tarvittavia taitoja,kykyjä ja suhdeverkostoja, joita hän tarvitsee johtamistyössä. Tällais-ten monimutkaisten vuorovaikutussysteemien tehokkuus ei voi riip-pua pelkästään yksittäisistä sankarijohtajista, vaan johtamiskäytännötovat vuorovaikutussysteemeihin sisäänrakennettuja organisaation eritasoilla.

144

9. Johtopäätökset

Tässä artikkelissa olen tarkastellut asiantuntijaorganisaatioiden johta-mista jaetun johtajuuden ja pelolla johtamisen ristiriitaisuuksienkautta. Lähtökohtana tälle artikkelille on ollut ristiriita, joka syntyi,kun tieto- ja asiantuntiorganisaatioiden johtamisen vuorovaikutteisia,jaetun johtajuuden ajattelun mukaisia toimintamalleja tutkiessani ta-loudellinen tilanne Suomessa muuttui ja yritysten irtisanomisbuuminmyötä nousi esille keskustelu pelolla johtamisen yleisyydestä suoma-laisissa yrityksissä. Kiinnostukseni kohdistui siihen, voisiko pelollajohtamisen ymmärtämisen kautta tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksimerkittäviä asiantuntijaorganisaatioiden kehittymisen esteitä, kutentiedon jakamisen, verkottumisen ja yhteistyön vaikeuksia.

Jaetun johtajuuden pohdinnassa olen ensinnäkin kohdannut pa-radoksin siitä, että riippumatta asiantuntijaorganisaatioiden vuoro-vaikutteisten ja tietoa jakavien toimintatapojen tarpeesta, käytännöntarinat johtamisen onnistumisesta tai epäonnistumisesta korostavatsankarijohtajuutta hyvässä ja pahassa. Erityisen näkyväksi johtaminentulee silloin, kun pelottelua käytetään johtamisen keinona. Olen tar-kastellut pelolla johtamisen muotoja sekä pohtinut sitä, millaisia seu-rauksia pelolla johtaminen voi aikaansaada asiantuntijaorganisaatioissa.

Jaettu johtajuus sisältää sellaisia vuorovaikutuksen, inhimillisentoiminnan kunnioituksen, toisten arvostamisen ja jatkuvien kohtaa-misten huomioimisen, yhdessä tekemisen ja yhdessä ajattelun vaati-muksia, joiden kautta voidaan oleellisesti vähentää pelkoja organisaa-tioissa. Paradoksaalista on, että pelko johtajuuden eli kontrollin me-nettämisestä on ehkä suurin este jaetun johtajuuden käytäntöjenomaksumiselle.

Käytännön liikkeenjohdon ja tutkijoiden yhteisenä kiinnostuk-sen kohteena on jo useita vuosia ollut se, miten suomalaisissa yrityk-sissä voidaan kehittää tehokkaita johtamistapoja, jotka mahdollistavatmuutokset kohti innovatiivisempia ja joustavampia työyhteisöjä. Tä-hän keskusteluun liittyy läheisesti kysymys, miten voidaan poisoppiateollisen aikakauden staattisiin johtamistyyleihin ja auktoriteettikäsi-tyksiin perustuva, yksittäisiä johtajia arvosteleva ja palkitseva näkemysjohtamisesta.

145

Johtamis- ja organisaatioteoriat keskittyvät rationaalisuuden erimuotoihin. Niissäkin tapauksissa, joissa tunteet on otettu huomioon,tietynlaisia tunteita suositaan toisenlaisten kustannuksella. Esimer-kiksi viha ja kilpailullisuus on yhdistetty byrokraattiseen organisaati-oon, kun taas vaikkapa surullisuus, pelko, haavoittuvuus tai seksuaali-suus on jätetty huomiotta. Ne ovat säilyneet tabuina organisaatioteo-riassa. Tunteiden rooli johtamisessa on keskittynyt negatiivisten tun-teiden poistamiseen. Kielteisinä pidetään sellaisia tunteita, jotka eivätedesauta organisaatioiden rationaalisia tavoitteita – tunteita, jotkaovat kontrolloimattomia.

Tunteiden käsittelyn pinnallisuutta johtamiskirjallisuudessa ku-vaa mm. se, miten pelko ja pelolla johtaminen esitetään rakkauden jarakkaudella johtamisen vastinparina. Pelko yhdistetään useimmiteninstrumentaaliseen ulkoiseen motivaatioon, kun taas rakkaus liitetäänsisäiseen omaehtoiseen motivaatioon. Toisin sanoen henkilö, joka eiole sisäisesti motivoitunut, ”vaatii” käskyttävää johtamista ja henkilö,joka on sisäisesti motivoitunut, on sovelias jaetun johtajuuden toi-mintoihin. Negatiivisten tunteiden merkitys ja kriittisen organisaatio-tutkimuksen esittämät inhimillisen toiminnan haittavaikutuksetpuuttuvat johtamisen käsitteistöstä lähes tyystin. Esimerkiksi tunne-älyn käsitteistö näyttää kehittyneen positiivisten muutosten aikaan-saamiseksi ja kriittisen organisaatioteorian näkökulma organisoiduntoiminnan haittavaikutuksineen puuttuu tyystin.

Erityisesti asiantuntijatyötä tarkasteltaessa paradoksaalista on, et-tä pelko on tunnistettu yhdeksi merkittävimmäksi oppimisen esteeksija on huomattu, että se voi siten heikentää yrityksen uudistumista.Näin on erityisesti silloin, kun tiedon jakaminen ja yhdessä tekemi-nen ovat toiminnan uudistumisen kannalta tärkeitä. Tuloksena onhenkilöstön osaamisen vajaakäyttö. Lisäksi uudistuminen, kehittymi-nen ja innovointi estyvät. Pelko rapauttaa työyhteisöjen kehittymistäja saa aikaan kielteisiä tunnereaktioita niin yritykseen jäävien työnte-kijöiden kuin irtisanottujenkin keskuudessa.

Yrityksen kasvua ja kehittymistä tavoiteltaessa johtamista esite-tään toimintana, jossa kyetään saamaan työntekijät, kollegat ja esimie-het jakamaan tietämystään sekä vaihtamaan ajatuksia erilaisista näke-myksistään ja siten luomaan yhdessä uutta tietoa. Uuden tiedon luo-

146

mista pidetään yrityksen kehittymisen kannalta välttämättömänä, jauuden tiedon luominen luo mahdollisuuksia yritysten menestymiselle.

Tiedon jakaminen sisältää merkitykseltään ja seurauksiltaan mo-nenlaista toimintaa. Työryhmien keskinäisen horisontaalisen tiedonjakamisen lisäksi myös ylhäältä alas tapahtuva tiedottaminen on ollutuseissa yrityksissä varsin niukkaa ja myöhäsyntyistä. Strategiset pää-tökset irtisanomisista tai muista merkittävistä muutoksista tehdäänhyvin valikoidussa joukossa, joka määrittyy pitkälti omistusvallan jajohtamisvallan hierarkioissa. Neuvotteluista ei useinkaan voi puhuajaetun johtajuuden hengessä, vaan strategisesti merkittävät asiat jou-dutaan salaamaan, ja ne tulevat henkilöstölle usein yllätyksenä. Mikälivuorovaikutteisuutta halutaan juurruttaa johtamiseen, yhteistoimin-nan uudenlaiselle määrittelylle näyttää olevan tarve.

Irtisanomisia on yleisimmin perusteltu yritysten saattamisellatuloskuntoon. Tällä on lähinnä tarkoitettu samaa kuin edellisen irtisa-nomisbuumin aikana sanonnalla ”löysät pois”. Nyt näkyviin tullutKiina-ilmiö, eli yritysten siirtyminen Suomen ulkopuolelle halvem-man työvoiman maihin ja lähelle asiakasta, on ollut esillä liikkeenjoh-don kirjallisuudessa jo niin useita vuosikymmeniä, että sen pätevyyttäja ennustuskykyä ehdittiin jo epäillä. Voi tietysti kysyä, olisiko työntuottavuudelle tehtävissä jotain aivan suomalaisin keinoin – toisenlai-sella johtamiskäytännöllä. Kaikki ei ole aina rakenteista ja järjestelmis-tä kiinni. Jos suomalaiset työpaikat ja työyhteisöt saisi kannustavam-miksi, hyväksyvämmiksi ja ihmisiä arvostavammiksi, kohenisikomyös työn tuottavuus?

Johtajuudelle on edelleenkin tyypillistä pois sulkeminen. Se onsisäsyntyisesti eroja tekevää, elitististä toimintaa. Voisiko johtajuuteenja arjen työpaikkakäytäntöihin erityisesti muutostilanteissa ja kriiseis-sä sisällyttää enemmän ihmisiä, osaamista ja erilaisuutta? Jos suoma-laiseen määrätietoiseen ja päätöksentekoa arvostavaan johtajuus-kulttuuriin olisi saatu idätettyä hieman ajan kulun sietämistä ja senvaatimaa keskustelua, olisiko joitakin ”lopullisia ratkaisuja” pystyttyvälttämään? Jaetun johtajuuden käytännöt vaativat aikaa, koska koke-musten syntyminen ja jakaminen eivät synny hetkessä. Usein kuiten-kin myös innovatiiviset, rakentavat ratkaisut vaativat aikaa sekä ideoi-den jakamista ja yhdessä kehittelyä.

147

Kirjallisuus

Alvesson, M. 2003. ”Critical Organization Theory”. Teoksessa B. Czar-niawska & G. Sevon (toim.) The Northern Lights – OrganizationTheory in Scandinavia. Copenhagen: Copenhagen Business School.

Antila, J. 2005. Veteen piirretty viiva? Työpoliittinen tutkimus 272. Hel-sinki.

Argyris, C. 1990. Overcoming Organizational Defences. Facilitating Orga-nizational Learning. New Jersey: Prentice Hall.

Armistead, C. (toim.) 1994. The Future of Service Management. London:The Grandfield Management Research Series.

Bechky, B. A. 2003. ”Sharing meaning across occupational communities:The transformation of understanding on a production floor”.Organization Science 14(3), 312-330.

Brown, J. S. & Duquid, P. 2001. ”Structure and spontaneity: Knowledgeand organization”. Teoksessa I. Nonaka & D. Teece (toim.) Mana-ging Industrial Knowledge: Creation, Transfer and Utilization. Lon-don: Sage.

Bryman, A. 1996. ”Leadership in organization”. S. Clegg, C. Hardy & W.R. Nord (toim.) Handbook of Organization Studies. London: Sage.Castren, P., Salmimies, P., Lonka, K., Kilpi, E., Pantzar, M. & Tainio, R.

2001. Viisas valta – johtamisen paradoksit. Helsinki: Ekonomia-sarja.

de Cervantes, M. 2005. Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen. Hel-sinki: WSOY (Don Quijote de la Mancha, 1605).

Chowdhury, S. 2000. Management 21C. Prentice Hall.Clegg, S. R. 1989. Frameworks of Power. London: Sage.Czarniawska, B. & Sevon, G. (toim.) 2003. The Northern Lights – Organi-

zation Theory in Scandinavia. Copenhagen: Copenhagen BusinessSchool.

Davenport, T. H. & Prusak, L. 2000. Working Knowledge: How Organiza-tions Manage What They Know. Harvard: Harvard Business SchoolPress.

Drucker, P. F. 1980. Managing in Turbulent Times. New York: Harper &Row Publishers.

148

Eriksson, M. & Mäkinen, S-M. 2004.”Virtual teams as knowledge sha-ring venues”. The proceedings of eBusiness Research Forum, 21-22 September 2004, Tampere.

Eriksson, Marja & Nordlund, H. 2003a. ”Knowledge sharing within R&D activity”. The proceedings of the 3rd annual conference ofEURAM, 5-7 April 2003, Milan, Italy.

Eriksson, M. & Nordlund, H. 2003b. ”In search of Leadership in SME’sR&D processes”. The proceedings of eBusiness Research Forum,23-25 September 2003, Tampere.

Eriksson, M. & Ranki, A. 2001. ”Coping with downsizing: The counter-productive consequences of managerial action”. The proceedingsof the conference of the 17th EGOS Colloquim, 5-7 July 2001,Lyon, France.

Eriksson, M. & Ropo, A. 2001a. ”Organizational Competence of Experts– How leadership becomes shared”. The proceedings of the confe-rence of the European Academy of Management EURAM, Barce-lona, 21-22 April, Spain.

Eriksson, M. & Ropo, A. 2001b. ”Why is it so difficult to share knowingat work place? Trapped between hierarchical and shared leader-ship”. The proceedings of the conference of the 17th EGOS, 5-7July, 2001 Lyon, France.

Eriksson, M. & Ropo, A. 2001c. ”Divergent Management ideologies inthe change of academia – How management results in ’good’ and’bad’ outcome”. The proceedings of the conference of CriticalManagement Studies, 11-13 July, 2001, Manchester, England.

Eriksson, M. & Parviainen, J. 2002. ”Knowledge sharing in organizations:pitfalls and crossings”. The proceedings of the conference of the2nd conference of EURAM, 9-11 May 2002 Stockholm, Sweden.

Fineman, S. 1996. ”Emotions and organizing”. Teoksessa S. Clegg, & C.Hardy & W. R. Nord (toim.) Handbook of Organization Studies.London: Sage.

Fineman, S. (toim.) 2000. Emotion in Organizations. Sage.Flecher, J. K. & Käufer, K. 2003. ”Shared leadership: Paradox and possi

bility”. Teoksessa Pearce, C. L. & J. A. Conger (toim.) Shared Leadershis: Reframing the Hows

and Whys of Leadership. Thousand Oaks, CA: Sage.

149

Grönroos, C. & Järvinen, R. 2000. Palvelut ja asiakassuhteet markkinoin-nin polttopisteessä. Vantaa: Kauppakaari.

Hardy, C. & Clegg, S. R. 1996. ”Some dare call it power”. Teoksessa S.Clegg, & C. Hardy & W. R. Nord (toim.) Handbook of Organiza-tion Studies. London: Sage.

Harlos, K. P. & Pinder, C. C. 2000. ”Emotion and injustice in the work-place”. Teoksessa S. Fineman (toim.) Emotion in Organizations.London: Sage.

Heiskanen, T. 2004. ”Spaces, places and communities of practice”. Teok-sessa T. Heiskanen & J. Hearn (toim.) Information Society and theWorkplace: Spaces, Boundaries and Agency. London: Routledge.

Heiskanen, T. & Hearn, J. (toim.) 2004. Information Society and the Work-place. Spaces, Boundaries and Agency. London: Routledge.

Hislop, D. 2005. Knowledge Management in Organizations: A Critical In-troduction. Oxford: Oxford University Press.

Kira, M. 2003. Byrokratian jälkeen – kohti uudistavaa työtä ja kestäväätyöjärjestelmäkehitystä. Työministeriö. Helsinki

Kolehmainen, S. 2004. ”The dynamics of control and commitment in ITfirms”. Teoksessa T. Heiskanen & J. Hearn (toim.) Information So-ciety and the Workplace: Spaces, Boundaries and Agency. London:Routledge.

Koski, H., Rouvinen, P. & Ylä-Anttila, P. 2002. Tietotalous; Mitä ”uudestataloudesta” jäi jäljelle. Helsinki: Edita.

Kramer, R. M. 2006. ”The great intimidators”. Harward Business Review.February issue, 88-96.

Kunda, G. 1992. Engineering Culture: Control and Commitment in a High-Tech Corporation. Philadelphia, PA: Temple University Press.

Nonaka, I. & Takeuchi, H. 1995. The Knowledge-Creating Company: HowJapanese Companies Create the Dynamics of Innovation. New York:Oxford University Press.

Nonaka, I. & Teece, D. (toim.) 2001. Managing Industrial Knowledge:Creation, Transfer and Utilization. London: Sage.

Normann, R. 1991. Service Management: Strategy and Leadership in Servi-ce Business. London: John Wiley & Sons Ltd.

Normann, Richard 2001. Reframing Business: When the Map Changes theLandscape. London: John Wiley & Sons Ltd.

150

Otala, L. & Ahonen, G. 2003. Työhyvinvointi tuloksen tekijänä. Helsinki:WSOY.

Parviainen, J. 2003. ”Kinaesthetic empathy”. Dialogue and UniversalismXIII(11-12), 154-165.

Parviainen, J. & Eriksson, M. 2005. ”Management by fear in expert orga-nization”. The proceedings of the 5th annual EURAM conference,4-7 May 2005, Munchen, Germany.

Parviainen, J. & Eriksson, M. 2006. ”Negative Knowledge, Expertise andOrganizations”. International Journal of Management Conceptsand Philosophy. (Tulossa)

Pearce, C. L. & Conger, J. A. (toim.) 2003. Shared Leadership: Reframingthe Hows and Whys of Leadership. Thousand Oaks, California.Sage.

Pfeffer, J. 1992. Managing with Power. Harvard Business School Press.Pfeffer, J. 1997. New Directions for Organization Theory: Problems and

Prospects. New York: Oxford University Press.Ranki, A. 2000. Henkilöstön selviytyminen kriisiytyneessä organisaatiossa.

Tampere. Acta Universitatis Tamperensis 775.Ropo, A. & Eriksson, M. 2000. “Jaettu johtajuus – asiantuntijoiden joh-

tamisen uusi haaste”. Teoksessa C. Grönroos, & R. Järvinen (toim.)Palvelut ja asiakassuhteet markkinoinnin polttopisteessä. Vantaa:Kauppakaari.

Ropo, A., Eriksson, M., Sauer, E., Lehtimäki, H., Keso, H., Pietiläinen,T. & Koivunen, N. 2005. Jaetun johtajuuden särmät. Helsinki: Ta-lentum.

Ropo, A. & Parviainen, J. 2001. ”Leadership and Bodily Knowledge inExpert Organizations: Epistemological Rethinking”. ScandinavianJournal of Management 17(1), 1-18.

Ropo, A., Parviainen, J. & Koivunen, N. 2002. ”Aesthetics in Leadership:From Absent Bodies to Social Bodily Presence”. Teoksessa J.Meindl and K. Perry (toim.) Leadership Horizons. Greenwich: In-formation Age Publishing Inc, 21-38.

Seers, A., Keller, T. & Wilkerson, J. M. 2003. ”Can team members shareleadership? Foundations in research and theory”. Teoksessa C. L.Pearce & J. A. Conger (toim.) Shared Leadership: Reframing theHows and Whys of Leadership in an Interconnected World. ThousandOaks, CA. Sage.

151

Scharmer, C. O. 2001. ”Self-transcending Knowledge: Organizing AroundEmerging Realities”. Teoksessa I. Nonaka, & D. Teece (toim.) Ma-naging Industrial Knowledge: Creation, Transfer and Utilization.London: Sage.

Simon, H. A. 1997. Administrative Behavior. New York: Free Press. (alun-perin julk. 1957)

Tainio, R. 2000. Omistus- ja johtamisstrategiat tulevaisuuden Euroopas-sa. LTA 1/00.

Tainio, R. 2001. ”Johtaminen tulevaisuuden Suomessa; kamppailua fi-nanssivetoisuuden ja tietointensiivisyyden puristuksessa”. P. Cast-ren, P. Salmimies, K. Lonka, E. Kilpi, M. Pantzar & R. TainioViisas valta – johtamisen paradoksit. Helsinki: Ekonomia-sarja.

Tainio, R. & Valpola, A. (toim.) 1996. Johtajana muutoksessa – kokemuk-sia ja näkemyksiä liike-elämästä. Ekonomia-sarja. Porvoo: WSOY.

Tuomi, I. 1999. Corporate Knowledge: Theory and Practice of IntelligentOrganizations. Helsinki: Metaxis.

Vartia, P. & Ylä-Anttila, P. 2003. Kansantalous 2028. Helsinki: Taloustie-to Oy.

Tiedon kollektiivisuus ja asiantuntijat tiedonrakentajina

155

Kollektiivinen tiedonrakentaminenasiantuntijatyössä

Jaana Parviainen

1. Johdanto

Tietämys ja tietämyksen hallinta (knowledge management) julistettiin1990-luvun vaihteessa yritysten keskeiseksi resurssiksi (Sveiby & Ris-ling 1987). Erityisesti esiin nousi kysymys, kuinka yritykset kykenevättunnistamaan oman hiljaisen tietonsa (Davenport & Prusak 1998) taimuuntamaan yksilöllisen hiljaisen tai eksplisiittisen tiedon kollektii-viseksi tiedoksi (Nonaka & Takeuschi 1995). Näkökulma kollektiivi-seen tiedon luonteen selvittämiseen asettui organisaation johdosta taihallinnosta käsin (Lee & Cole 2003, 633). Kehittämällä työntekijöi-den keskinäistä tiedonluomista esimerkiksi organisoimalla työntekoatiimien avulla pyrkimyksenä oli tehostaa tietotyön tuottavuutta, in-novaatioiden kehittämistä ja yritysten kilpailukykyä. Puhtaan kustan-nustehokkuuden ja talouden hyötynäkökohtia korostavan ajatteluntueksi tarvittiin ”yhteisöllinen me-näkökulma” organisaatioon. Kunkasvatustieteilijät, psykologit ja organisaatiotutkijat innostuivat oppi-vasta organisaatiosta eetoksenaan rakentaa työntekijöiden kannaltanykyistä oikeudenmukaisempi, hierarkioita purkava ja jatkuvastiomista virheistään oppiva työyhteisö, hyväksyttiin laajasti käsitys, ettätiedon jakamisesta organisaatiossa hyötyvät kaikki. Alettiin puhua or-ganisaatioista subjekteina, jotka oppivat (Argyris 1993; Senge 1990;Dibella & Nevis 1998), jotka ovat älykkäitä (Quinn 1992), jotka ovateläviä (De Geus 1997) ja luovia ja jotka ovat kykeneviä käyttämäänorganisaatiotietoa (Choo 1998).

156

Kun yrityksistä, organisaatioista ja työyhteisöistä tehtiin älykkäi-tä, ajattelevia ja oppivia toimijoita, yksilöiden merkitys tiedon tuotta-jina kävi ongelmalliseksi. Kollektiivisen tiedon merkitys yksilön näkö-kulmasta on jäänyt epäselväksi. Keiden tiedosta on kyse, kuka käyttäätätä tietoa, millaisia intressejä kollektiivisella tiedolla on (vrt. Haber-mas 1968)?

Olisi helppoa kuitata kollektiivinen tieto pelkästään organisaati-on johdon strategisena keinona tehostaa organisaation toimintaa jasaada työntekijöistä, avainhenkilöistä ja asiantuntijoista yhä enem-män irti yhä pienemmällä panostuksella. Tämän artikkelin oletuksenaon, että kollektiivinen tiedonrakentaminen on useissa tapauksissa or-ganisaation edun mukaista, mutta se on ennen kaikkea asiantuntijanedun mukaista, koska se laajentaa hänen omaa osaamistaan ja näkö-kulmaansa käsiteltäviin asioihin. Tämä ei tarkoita, että hyöty olisivain välineellinen, asiantuntijan omaa uraa edistävä. Kollektiivinentiedonrakennus on hyödyllistä ja jopa välttämätöntä asiantuntijuudel-le, ei vain asiantuntijoille tai organisaatioille. Se on välttämätöntä eri-tyisesti silloin kun yritysten, yhteisöjen tai julkisten organisaatioidentoimintatavat käyvät moraalisesti kyseenalaisiksi.

Artikkeli selvittää kollektiivisen tiedonrakentamisen luonnetta,ehtoja ja ennen kaikkea sen esteitä yksilöasiantuntijoiden näkökul-masta. Miksi asiantuntijoiden keskinäinen yhteistoiminta esimerkiksiyliopistoissa tai sairaaloissa on edelleen vaikeaa, vaikka hallinto kehit-tää yhä parempia teknisiä järjestelmiä informaation jakeluun, patistaatyöntekijät jakamaan hiljaista tietoaan ja organisoi työtä tiimi- japrojektivetoiseksi? Olisi helppoa selittää haluttomuus yhteistoimin-taan vain ihmisten muutosvastarintana tai yhteistyökyvyttömyytenä.Artikkelissa pyritään osoittamaan, että tietyt kokemukselliset, sosiaa-liset ja rakenteelliset seikat selittävät tiedonmuodostuksen ongelmia.Nämä ongelmat eivät ole välttämättä ratkaistavissa hallinnollisin taiteknisin keinoin organisoimalla työtä uudelleen. Tarkoituksena onhahmottaa, millaisia tunnuspiirteitä on onnistuneella kollektiivisellaongelmanratkaisulla, ja lopuksi pohditaan, miten asiantuntijat voisi-vat tiedonmuodostuksen kautta toimia asiantuntijakollektiivina orga-nisaatioiden sisällä, niiden välillä tai niiden ohi.

157

2. Kilpailua vai yhteistoimintaa?

Nykyiset organisaatiokäytännöt vaativat asiantuntijoilta yhä enem-män kykyä toimia tiimissä, tehdä yhteistyötä, neuvotella, muodostaaverkostoja ja hankkia sosiaalista pääomaa. Samaan aikaan asiantunti-jat joutuvat kilpailemaan keskenään samoista resursseista, viroista,toimista, asemista, statuksesta ja rahoituksesta. Kilpailu ja yhteistyöluovat jatkuvan jännitteen asiantuntijatyöhön lähes alalla kuin alalla,puhutaan sitten lääkäreistä, lakimiehistä, opettajista, sairaanhoitajista,tutkijoista, muusikoista tai papeista. Jo kauan ennen sosiaalinen pää-oma -käsitteen keksimistä (Bourdieu 1986; Coleman 1988) monetasiantuntijat ovat tienneet, että vain strategisesti oikein rakennettujensosiaalisten verkostojen kautta voi edistää omaa asemaansa ja urakehi-tystään ja päihittää kilpailijakollegansa. Monet vanhat ammattikillatperustuivat verkottumiseen ja sosiaalisen pääoman hankintaan ja tätäkautta vähittäiseen hierarkkiseen nousuun sekä ammatillisten sulkeu-mien (professional closures) (Collins 1990) sisällä että yhteiskunnassa.

Verkostoilla voidaan rakentaa yhteistyötä, mutta ne voivat myösolla puhtaasti strategisia ratkaisuja oman edun tavoittelussa. On siissyytä kyseenalaistaa se käsitys, että verkosto, tiimityö tai hakeutumi-nen yhteistyöhön sinänsä edistäisi asiantuntijoiden yhteisöllisyyttä,tiedon muodostumista tai kykyä toimia ryhmän jäsenenä. Verkosto-jen rakentaminen esimerkiksi Internetissä tai tiimityön yleistymineneivät sinällään kerro mitään yhteisöllisyyden lisääntymisestä.

Strateginen tiedon intressi voi selittää osan asiantuntijoiden ha-lusta verkottua, mutta monet nykyisessä asiantuntijatyössä käsiteltä-vät monimutkaiset ongelmat vaativat asiantuntijuusrajojen ylittämis-tä tai useamman saman alan asiantuntijan yhteistoimintaa. Kyse voiolla informaation levittämisestä (information distribution), yhteis-työstä (cooperation), yhteistoiminnasta (collaboration), tiedon jaka-misesta (sharing knowledge), tiedon integroinnista (integrating know-ledge), konsultoinnista (consulting) tai verkottumisesta (networking).Tämä yhteistyön tarve on paradoksaalisesti seurausta informaationmäärän räjähdysmäisestä kasvusta ja uusien teknologioiden käyttöön-otosta viimeisten 15 vuoden aikana. Informaation kasvu on muutta-

158

nut lähes huomaamatta monien eri ammattien aloja ja sisältöjä aina-kin kolmella tavalla. Tietoja ja taitoja koskevat vaatimukset ovat kas-vaneet eri alojen asiantuntijatyössä, on syntynyt lukuisia uusia asian-tuntijuusaloja ja vanhat asiantuntijuusalat ovat pirstaloituneet yhäpienempiin osiin. Näiden muutosten seurauksena asiantuntijuus-alueet ovat eristäytymässä käsitteellisesti ja terminologisesti yhä kau-emmaksi toisistaan.

Kun vanhat professiot ovat pirstoutuneet lukuisiin erilaisiin teh-tävä- ja erikoisalueisiin kuten lääkärien erikoistumisalat, asiantuntijatovat alkaneet myös käyttää omaa ammattitaitoaan uusilla tavoilla.Pappi ei välttämättä enää toimi vain seurakuntapastorin työssä, vaanhän voi olla tiedottaja, tutkija tai kouluttaja-valmentaja hyvin erilai-sissa organisaatioissa. Vanhojen professioiden lisäksi on syntynyt ko-ko joukko uusia ammatteja, joiden työtehtävät eivät välttämättä muo-dosta selkeää toimialuetta, ja näin heille ei välttämättä muodostu sel-keää ammatti-identiteettiä yksilöinä tai ryhmänä. Konsulteiksi taisuunnittelijoiksi itseään kutsuvilla koulutus on hyvin heterogeeninen,ja he saattavat toimivat monenlaisissa eri tehtävissä niin yksityisellä jajulkisella sektorilla kuin yksityisyrittäjinäkin.

Oma ammatillinen identiteetti ja rooli ei ole enää yhtä selkeä kuinse oli aikaisemmin perinteisissä asiantuntija-ammateissa toimivilla,kuten professoreilla, lääkäreillä, lakimiehillä, arkkitehdeillä, opetta-jilla, terveydenhoitajilla tai sosiaalityöntekijöillä. Esimerkiksi profes-soreiden asiantuntijatiedon pätevyys ja samalla heidän auktoriteettin-sa on ollut sidoksissa siihen, että he toimivat luotettujen instituutioi-den, korkeakoulujen ja yliopistojen, edustajina. Tiedon pätevyys ei oleriippuvaista vain asiantuntijayksilöstä, vaan se on kytköksissä organi-saatioon ja instituutioon, jota yksilöt edustavat. Sosiologisessa profes-siotutkimuksessa asiantuntijuus on ollut tapana ymmärtää ”kolmijal-kana”, jonka muodostavat tieto, instituutiot ja professiot (Eräsaari2002, 21). Asiantuntijat soveltavat omaksumaansa tieteellistä tietoasekä ammatillisen koulutuksen ja kokemuksen myötä hankittuja tai-toja ja käytännöllistä tietoa työtehtäviensä hoidossa.

Sosiologisen, instituutioihin ja professioihin sidotun asiantunti-juuskäsityksen on haastanut keskustelu eksperttiydestä (Dreyfus &

159

Dreyfus 1986), jossa ekspertiisi nähdään yksilöpersoonan tai yhteisönkehittymisen ja oppimisen tuloksena. Ekspertiisi ei tarvitse institutio-naalista sidettä tai tieteellistä tietoa, vaan yksilön tai käytäntöyhteisön(community of practise) omien ponnistelujen kautta syntyvää pereh-tyneisyyttä ja sen myötä syntyvää hiljaista ja syvällistä tietoa asiasta.

Erityisesti liike-elämä on toivottanut ekspertiisin tervetulleeksi jakannustanut yksilölliseen (huippuosaajat/avainhenkilöt) tai yhteisöl-liseen (käytäntöyhteisöt) ekspertiisiin. Tämän erityisesti liike-elämääpalvelevan, konsultointia ja suunnittelua koskevan ”uuden asiantunti-juuden” on havaittu etääntyvän tieteellisestä tiedosta. Koulutuksen jaammattitaidon välinen suhde varsinkin yritysten avainhenkilöiden ta-pauksessa on muuttunut epämääräiseksi. Pitkää koulutusta on pidettyennemminkin todisteena pitkäjännitteisyydestä ja kyvystä oppia uusiaasioita kuin professionaalisena sertifikaattina. Asiantuntijayksilöidenpersoonan uskotaan olevan menestyksen avain ja keino luoda uusiaverkostoja ja sosiaalista pääomaa yrityksille (Eteläpelto 1997, 86).Uusilta asiantuntijoilta odotetaan kykyä hankkia ja muodostaa tietoaja kehittää omaa osaamistaan ja soveltaa tätä kaikkea toimeksiantajankannalta menestyksekkäällä tavalla.

On myös ilmeistä, että nämä uudet tietotyöläiset ja avainhenkilötitse rakentavat professionaalisen statuksensa trenditietoisen media-julkisuuden varaan vanhojen professioiden antaman asiantuntijuus-statuksen sijasta. Myydessään omaa osaamistaan on parempi kutsuaitseään ”personal traineriksi” kuin liikunnanopettajaksi tai ”valmenta-jakonsultiksi” kuin kauppatieteiden ylioppilaaksi. Spektaakkeli- taihuomiotalouden myötä keskeiseksi asiantuntijuudessa on nousemassase, mitä asiantuntijat näyttävät osaavan, eikä niinkään se, mitä he to-della osaavat tai miten luotettavaa heidän osaamisensa on. Mediasta-tus on esimerkiksi monille yrityskouluttajille ja konsulteille äärettö-mästi arvoltaan suurempi kuin se, mitä he ehkä todella kykenevät te-kemään. Spektaakkeli- tai huomiotalouteen siirtymistä on luonneh-dittu siirtymisenä puurtamisesta puhumiseen, tekemisestä teeskente-lyyn ja syventymisestä näkymiseen (Debord 2005; Vähämäki 2003).

”Uuden asiantuntijuuden” varaan lasketaan suuria odotuksia,koska sillä uskotaan olevan keinoja ja innovaatioita kehittää organi-

160

saatioita paremmin kuin pysyvällä ja palkatulla henkilökunnalla. In-novatiivisten uusien avainhenkilöiden uskotaan olevan viime kädessäse moottori, joka vie talouden uuteen nousuun. Ammattirakenteenmuutosten myötä yhä useamman asiantuntija- tai avaintehtävässä toi-mivan työsuhde ja työnkuva on nykyään epätyypillinen. Työelämäninstitutionaaliset rakenteet ovat muuttuneet lyhytaikaisten työsuhtei-den ja työn ulkoistamisen myötä. Työnteko on muuttunut lähes alallakuin alalla yhä enemmän projektivetoiseksi. Avainhenkilöiltä edelly-tetään ennen kaikkea monipuolisuutta ja muuntautumiskykyä, avoi-muutta muutoksille, riskinottokykyä sekä entistä suurempaa riippu-mattomuutta virallisista säädöksistä ja muodollisuuksista (Sennett2002, 23). Globalisaatio aiheuttanee tulevaisuudessa vielä nykyistäsuurempia muutoksia avainhenkilöiden ja asiantuntijoiden työhön.

Asiantuntijat ja ekspertit saavat toimia tai joutuvat toimimaanyhä itsenäisemmin sekä organisaatioiden sisällä että organisaatioidenvälillä vailla pysyvää työsuhdetta tai työpaikkaa puolittain yksityis-yrittäjinä, puolittain palkattuina eri pituisiin projekteihin. Vaikka hejoutuvat myös entistä ankarammin kilpailemaan keskenään lyhytai-kaisista vastuullisista työkomennuksista, tämä positio antaa mahdolli-suuden myös rakentaa verkostoja ja tehdä yhteistyötä toisten asian-tuntijoiden kanssa instituutioiden sisällä, niiden välillä tai niiden ohi.Jos asiantuntijoiden yhteistyö ei perustu vain tietojen vaihtamisellekaupan periaatteen mukaan, vaan yhteistoiminta synnyttää kaikkiennäkökulmasta jotakin uutta, niin mikä tai kuka on tämän tiedon sub-jekti? Perinteiset tietoteoriat sen enempää kuin nykyinen organisaa-tioteoriakaan eivät anna kovin paljon apua jonkin kollektiivinmäärittelemiseksi tietämisen subjektiksi.

3. Hiljainen kollektiivinen tieto

Analyyttisen filosofian tietoteoriat ovat perustuneet oletukselle, ettävain autenttinen yksilö voi olla tiedonmuodostuksen subjekti (Dancy1985; Pollock 1986; Lammenranta 1993). Fenomenologiassa kyse

161

subjektista ja yksilöstä on ollut aina monisyisempi, vaikka juuri feno-menologiaa on leimannut ensimmäisen persoonan lähestymistapa.1

Perinteinen analyyttinen tietoteoria ja fenomenologian yksilö-keskeinen tietokäsitys ovat menettäneet kiinnostavuuttaan varsinkintiedonsosiologian, organisaatiotutkimuksen ja kognitiotieteiden pii-rissä. Viime aikoina on alkanut voimistua käsitys, että yhteisön jakulttuurin merkitystä on aliarvioitu yksilön tiedonmuodostuksessa.Nerokkaimmatkaan yksilölliset keksinnöt eivät olisi mahdollisia il-man kulttuurin kantamaa aikaisempien sukupolvien luomaa koke-musta ja tietopohjaa (Berger & Luckmann 1966; Vygotsky 1978).Näin tiedon rakentamista pohtivat tutkijat ovat yhä enemmän koh-distaneet mielenkiintonsa yksilöä koskevan tietämisen sijasta tietämi-sen yhteisölliseen ja sosiaaliseen luonteeseen (Hutchins 1995; Meindlym. 1996; Nye & Brower 1996; Choo 1998; Thompson ym. 1999;McMahon 2001; Wenger ym. 2002; Hakkarainen 2003). Pontta täl-laiselle kollektiiviselle kognitiolle on antanut myös eläintutkijoiden,erityisesti hyönteistutkijoiden, tutkimustulokset, joiden mukaan älyl-lisesti yksinkertaiset eläimet, kuten muurahaiset, ampiaiset taitermiitit, kykenevät joukkona mittaviin suorituksiin. Muurahaistenparviälykkyydestä olisi kuitenkin väärin vetää suoria johtopäätöksiäihmisten käyttäytymiseen. Ihmiset eivät toimi vaistonvaraisesti, vaanheidän halunsa ja tarpeensa määräävät sitä, miten he kykenevät toimi-maan yhdessä tai muodostamaan tietoa yhdessä.

1. Erityisesti Edmund Husserlin myöhäisfilosofiassa (Krisis, Cartesian Meditation) kasvaa vaatimus intersubjektiivisuuden ja elämismaailma huomioi-misesta transsendentaalisen egon analysoinnissa, mutta Husserlkaan eipohdi, miten yksilöt kykenevät toimimaan ryhmänä ja muodostamaan tie-toa kollektiivina. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Husserl itse teki lä-heistä yhteistyötä monien oppilaidensa, assistenttiensa ja kollegoidensakanssa. Varhaisen fenomenologian kehittäminen oli mitä suurimmassamäärin kollektiivisen tiedonmuodostuksen tulos. Martin Heidegger, ir-rottautuessaan Husserlin karteesiolaisesta subjektin käsitteestä Sein undZeit -teoksen myötä, välttää puhumasta kokonaan yksilöistä, persoonista,ihmisistä tai subjekteista. Dasein voitaisiin ymmärtää myös monikolliseksisubjektiksi, ellei Heidegger samalla suhtautuisi kielteisesti massoihin, jouk-koihin ja kollektiiveihin, kuten hänen negatiivinen das Man -käsitteensäpaljastaa. Ehkä potentiaalisia klassikkofenomenologeja kollektiivisen sub-jektiviteetin ymmärtämisessä voisivat olla Maurice Merleau-Ponty, AlfredSchultz ja Edith Stein.

162

Berger ja Luckmann (1966, 52) väittävät Schultzin fenomenolo-giaan vedoten, että ihmisten jokapäiväisessä elämässä tarvitsema arki-tieto pohjautuu yhteiseen sosiaaliseen tietovarantoon. Arkitiedolla tar-koitetaan tässä hienojakoista ja yksityiskohtaista informaatiota arki-sen elämän toiminnoista ja ihmisten välisistä monimutkaisista käyt-täytymisnormeista. Bergerin ja Luckmannin muotoilema fenomeno-loginen tiedonsosiologia tutkii ensisijaisesti sitä, mitä ihmiset ”tietä-vät” hiljaisesti tai mikä heille on tärkeää tietää jokapäiväisessä esiteo-reettisessa elämismaailmassa. Yksilö ammentaa yhteisestä tietovaran-nosta pystyäkseen hahmottamaan sekä oman paikkansa että toistenaseman, statuksen ja roolin yhteiskunnassa. Arkitiedon pätevyys onitsestään selvää yleensä siihen asti kun nousee esiin ongelma, joka eiratkea arkitiedon avulla. Vasta ongelmien myötä on mahdollista hah-mottaa itse arkitiedon sisältöä ja sitä, kuinka yksilöt ovat sosiaalistu-neet tiettyihin itsestään selviin toimintatapoihin (Parviainen 2006).

Kun Berger ja Luckmann korostavat arkitiedon perustaa yhteis-kunnallisena tietovarantona, Nonaka ja Hirotaka ovat muotoilleet kä-sitystään hiljaisesta kollektiivisesta tiedosta yritysten ja organisaatioidentietämyksenhallintaan koskevan tietoteorian piirissä.2 Nonakan jaHirotakan luonnehtima käsitys pohjautuu Michael Polanyin (1966)”hiljaiseen tietoon”. Tietämisen kohteena olevaa esinettä, asiaa tai il-miötä Polanyi kutsuu kohdistuneeksi tiedoksi (focal knowledge). Tieto,joka toimii kohteen taustalla, on puolestaan hiljaista tietoa (tacitknowledge). Tietoisuutemme kohdistunut ulottuvuus ja hiljainenulottuvuus täydentävät toisiaan ja ovat toisensa poissulkevia. Hiljai-nen tieto auttaa saattamaan päätökseen tavoitteen, joka on toiminnankohteena.

Hiljainen kollektiivinen tieto ihmisten arkitietona koskee näinkaikkea yhteistä kulttuurista sekä henkistä että materiaalista perintöä,joka tukee, ohjaa ja suuntaa meidän kohdistuneen ja eksplisiittisentietomme muodostumista. Bruno Latourille hiljainen kollektiivinentieto liittyy ennen kaikkea teknologiaan ja ihmisten kykyyn käyttääteknologiaa. Hän kutsuu ihmisten ja esineiden muodostamaa koko-

2. Nonakan ja Takeuchin luonnehtima hiljainen kollektiivinen tieto on ainayrityksen näkökulmasta tuotettua yrityksen tarpeisiin soveltuvaa (proprie-tary) tietoa (Choo 1998, 111).

163

naisuutta ”kollektiiviksi” (1993, 4). Hänen mukaansa kognitiiviseterot eivät liity koulutukseen tai ammattiin, vaan ilmenevät ihmistenerilaisissa kyvyissä ja mahdollisuuksissa hyödyntää erilaisia laitteita jainstrumentteja. Esimerkiksi sydänkirurgin tiedot ja taidot ovat melkohyödyttömiä, ellei hänellä ole käytettävissään leikkausinstrumentteja,potilaan ruumiintilaa ylläpitäviä ja seuraavia mittalaitteita, leikkaustaavustavaa henkilökuntaa ja sairaalahygieniaa. Vasta leikkaussalin sosi-oteknisessä kokonaisuudessa sydänkirurgin tietotaito voi toteutua jatuottaa tulosta.

Voidaan perustellusti väittää, että tiedon muodostaminen toteu-tuu aina ihmisen ja kulttuurin muodostaman tiedollisen järjestelmänkokonaisuudessa. Yksilöiden tiedonmuodostus ei olisi mahdollista,ellei se pohjautuisi kielen ja kulttuurin välittämiin käsitteellisiin jäsen-nyksiin, teknisiin työvälineisiin ja keholliseen taitoon käyttää näitävälineitä. Näin yksilö ei koskaan suorita älyllisiä toimintoja täysin it-senäisesti, vaan ongelmanratkaisu ja muistaminen ovat sidoksissa yh-teisöön, jonka jäsen toimija on.

Hiljainen kollektiivinen tieto on välttämätöntä niin yksilöllisessäkuin yhteisöllisessä tiedon rakentamisessa. Myös suuri osa asiantunti-juuden taitotiedosta pohjautuu hiljaiseen kollektiiviseen tietoon. Onkuitenkin selvää, että ei ole riittävää tutkia vain hiljaista kollektiivistatietoa vaan myös sitä, kuinka asiantuntijat yhdessä aktiivisesti tuotta-vat tietoa heterogeenisessa ryhmässä tai ryhmänä. Kuten edellä todet-tiin, monet kollektiivisen tiedonluonnin mallit, kuten ”community-based knowledge building” (Wenger et al. 2002), on rakennettu jokosuoraan tai epäsuorasti yrityksen johdon näkökulmasta tai olettamallaorganisaatio tiedon kantajaksi tai subjektiksi. Yritys, julkinen organi-saatio, järjestö tai yksittäinen työyhteisö nähdään jonkun tai joiden-kin hallittavissa olevana kokonaisuutena. Nykyiset organisaatiot toi-mivat yhä enemmän hajautetusti, verkostomaisesti, ja niiltä puuttuuselkeä keskus (vrt. Martin 1992). Organisaatioissa käytetään yhäenemmän muulta ostettua tai vuokrattua työvoimaa ja palveluja, jo-ten varsinkin pätkätyöläisten on yhä vaikeampi käsittää organisaatioyhtenäiseksi ”me-organisaatioksi”. Kun monet organisaatiot ovat al-kaneet yhä enemmän kilpailuttaa ja ulkoistaa omia työntekijöitään,

164

myös työntekijät joutuvat miettimään yhä tarkemmin strategiansa jaomat tiedolliset intressinsä suhteessa organisaatioon.

Organisaation tiedonluontimalleissa ei ole riittävästi pohdittuyksittäisen asiantuntijan tai työntekijän näkökulmaa ja erityisesti hä-nen intressiään suhteessa kollektiiviseen tiedonmuodostukseen. Tois-taiseksi ei ole olemassa vielä kokonaiskäsitystä siitä, kuinka ihmistenkollektiivinen tiedonmuodostus ja osaaminen toimii, milloin ja miksise toimii ja kuinka se parantaa ihmisten työskentelyä. Ennen kaikkeaei ole vielä riittävästi selvitetty, miksi se niin usein epäonnistuu, mil-laista tietoa sen avulla voidaan saada aikaan ja millaista ei ja milloinyksilöiden on parempi muodostaa tietoa itsenäisesti. Tämän artikke-lin pohdinta keskittyy erityisesti asiantuntijatyöhön. Jos yksilöillä onedelleen tärkeä rooli tiedonrakentajina, voidaan hahmottaa seuraa-vanlainen alustava malli asiantuntijoiden kollektiivisesta tiedon-rakennuksesta:

Kuva kertoo, että hiljainen kollektiivinen tieto sosiaalisena tieto-varantona ja eräänlaisena sosioteknisenä järjestelmänä luo pohjan sekäyksilön tiedonmuodostukselle että kollektiiviselle tiedonmuodostuk-selle. Samoin eksplisiittinen kollektiivinen tietovaranto, kuten tutki-

Kuvio 1. Tietovarannot ja kollektiivinen tiedonrakennus.

165

mustieto, luo pohjan yksilöiden ja kollektiivien tiedonrakentamiselle.Kollektiivinen tiedonrakentaminen edellyttää yksilöitä, mutta tiedonsubjekti on ryhmä yksilöiden sijasta.

4. Rutiinin katkeaminen – asiantuntijat tiedonrakentajina

Kollektiivisella tiedonrakentamisella ei tarkoiteta tässä vain asiantun-tijoiden yhteistyötä (cooperation), informaation levittämistä (infor-mation distribution), yhteistoimintaa (collaboration), tiedon jaka-mista (sharing knowledge), keskinäistä konsultointia (mutual consul-ting) tai verkostoitumista (networking), vaikka nämä usein sisältyvätkollektiiviseen tiedonmuodostukseen. Kollektiivisella tiedonmuodos-tamisella tarkoitetaan tavoitteellista ja tietoista toimintaa, jossa asian-tuntijat keskenään tai yhdessä maallikoiden, asiakkaiden, oppilaiden,potilaiden tai toimittajien kanssa pyrkivät selvittämään tiettyä ongel-maa tai ilmiötä (vrt. Lallimo & Veermans 2005). Yhteisen toiminnanja keskustelun kautta syntyvä tieto voi olla luonteeltaan joko käsitteel-listä tai käytännöllistä, kuitenkin aina niin että tiedon subjekti on ryh-mä. Tiedonmuodostus yhdessä on useimmiten sekä tiedollisesti, sosi-aalisesti että emotionaalisesti vaativampi ponnistus kuin toimiminenyksin. Kollektiivinen tiedonrakentaminen on yleensä tuloksekastavasta silloin, kun tiedonmuodostus on ongelmakeskeistä ja ihmisilläon yhteinen päämäärä ja tavoite. Jotta voitaisiin puhua tiukassa mie-lessä kollektiivisesta tiedonmuodostuksesta asiantuntijatyössä, edelly-tys on, että yhdessä tuotettu tieto on enemmän kuin mihin asiantun-tijat yksilöinä pystyisivät. Kollektiivista tiedonmuodostusta voi pitääepäonnistuneena, jos yksilöt olisivat yksin toimien päätyneet nope-ammin ja helpommin samaan ratkaisuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoi-ta sitä, että vain epäpätevät asiantuntijat liittoutuisivat keskenään taiettä liittoutuminen tarjoaisi epäpäteville asiantuntijoille vapaamat-kustamisen pätevien asiantuntijoiden mukana.

Työelämän ja organisaatioiden jatkuvista muutospaineista huoli-matta kaikki työyhteisöt ja organisaatiot tarvitsevat mahdollisimmankehittyneitä automatisoituneita rutiineja (hiljaista kollektiivista tie-

166

toa) ja niiden kautta syntyvää työnteon tehokkuutta. Työntekijät alas-ta riippumatta kykenevät taidon, tiedon ja rutiinien varassa yleensäsuorittamaan työn yhdessä. Esimerkiksi potilaan hoito perustuu suu-relta osin aikaisemmin hankituille tiedoille ja taidoille ja tietyille rutii-neille ja tehtävänjaoille, jotka pitävät arkipäivän potilastyön käynnissä.

Uuden tiedon muodostamista tarvitaan yleensä vasta silloin, kunrutiinin katkaisee odottamaton ongelma tai muutos työolosuhteissa,minkä seurauksena vanhat tiedot ja taidot eivät riitä ongelman ratkai-suun tai niitä joutuu sopeuttamaan uudelleen vallitsevaan tilantee-seen. Tällaisia tilanteita voivat olla uudet projektit, uudet työjärjeste-lyt, uudet määräykset, lakiuudistukset, uuden teknologian käyttöön-otto työssä tai jopa odottamattomat yhteiskunnalliset muutokset. Asi-an koordinointi saatetaan antaa yksittäisille vastuuhenkilöille, esimer-kiksi konsultille, mutta työn suorittaminen uudenlaisessa ympäristös-sä edellyttää usein kollektiivista ongelmanratkaisua ja uudenlaistenyhteisten työtapojen omaksumista kollektiivina.

Kollektiivinen tiedonmuodostus voi olla organisaatioiden sisällätai niiden välillä tapahtuvaa, mutta aivan yhtä hyvin organisaatioidenyli tai ohi syntyvää epävirallista toimintaa. Asiantuntijaverkostoja voi-daan pitää esiasteena asiantuntijoiden kollektiiviseen tiedonmuodos-tukseen. Monet asiantuntijaverkostot ovat kehittyneet ystävyyssuhtei-den solmuista laajemmiksi sosiaalisiksi, usein epävirallisiksi asiantun-tijaverkostoiksi. Kun asiantuntijat tuntevat hyvin toisensa, he ovatmyös tietoisia toistensa osaamisesta ja tietävät, kenen puoleen kan-nattaa kääntyä tietyissä kysymyksissä. Verkostojen kehittymistä ylläpi-tää ystävyyssiteiden lisäksi samankaltainen koulutustausta, jonkamyötä asiantuntijat näkevät ja hahmottavat ilmiöt samansuuntaisesti.Ystäväkollegoiden kanssa saattaa olla helppo kommunikoida ja muo-dostaa tietoa, mutta kollektiivisen tiedonmuodostuksen kannalta kes-keistä on kyvykkyys ja halu muodostaa tietoa kognitiivisesti epäsym-metrisissä ja hierarkkisissa suhteissa.

Varsinkin asiakas- ja potilastyössä toimivalta asiantuntijalta edel-lytetään kykyä arvioida, millaisia ovat toisen käsitykset, tarpeet ja odo-tukset asiassa. Asiantuntijat voivat tuntea ilmiön käsitteellisesti taiteoreettisesti, mutta heiltä puuttuu maallikoiden käytännön kokemus

167

tai syvä kokemuksellisuus asiasta. Toisen henkilön osaamisen ja tiedonhahmottaminen ei ole mahdollista ilman kognitiivisen empatian ky-kyä (Stein 1989). Empatian ja eläytymisen avulla asiantuntija kykeneeasettumaan asiakkaan tai potilaan asemaan ja selvittämään, millaiseltapohjalta mahdollinen yhteinen tiedonmuodostus käsillä olevasta asi-asta olisi mahdollista. Kollektiivisesta tiedonmuodostuksesta asiak-kaan/potilaan ja asiantuntijan välillä voidaan puhua vasta silloin, kunhe yhdessä päätyvät molempien näkökulmasta uuteen ratkaisuun.Kollektiivinen tiedonmuodostus asiantuntijoiden ja kokemuksellistatietoa omaavien maallikoiden kesken voisi olla tärkeää erityisesti sosi-aalisten innovaatioiden kehittymisen ja niiden käyttöönoton kannal-ta. Sosiaalinen innovaatio yleensä syntyy vasta kun sosiaaliseen pul-maan löydetään uusi ratkaisu katsomalla vanhaa asiaa uudella tavallatai uudesta näkökulmasta (Möttönen & Niemelä 2005, 77). Tällai-nen uusi näkökulma voi syntyä asiantuntijaperspektiivin ja maallikonperspektiivin ristivalotuksella.

Arkipäivän asiantuntijatyössä, kuten sosiaali- ja hoivatyössä,maallikoiden kokemuksellinen tieto ilmiöstä asettuu maallikoidenkannalta katsottuna asiantuntijan kanssa epäsymmetriseen kognitiivi-sesti hierarkkiseen suhteeseen. Tällaisia kognitiivisesti hierarkkisiasuhteita ovat myös opettajan ja opiskelijan, ATK-asiantuntijan ja asi-akkaan tai lääkärin ja potilaan väliset suhteet. Richard Sennett muis-tuttaa, että vaatii runsaasti aikaa ja luottamusta, ennen kuin korkeastikoulutetut ammattilaiset ja kouluja käymättömät voivat puhua toisil-leen avoimesti, kollektiivisesta tiedonmuodostuksesta puhumatta-kaan (Sennett 2004). Kuinka korkeastikoulutettujen ja maallikoidentiedonmuodostus voisi onnistua, jos joskus saman alan asiantunti-joidenkin on vaikeaa ja joskus lähes mahdotonta muodostaa tietoayhdessä?

5. Asiantuntijoiden tiedonrakennuksen esteitä

Asiantuntijoiden kollektiivisen tiedonmuodostuksen hyvätkin pyrki-mykset johtavat helposti moniin ongelmiin, joita ei ole aina helppo

168

selvittää, saati ratkaista. Tiedonmuodostusta vaikeuttavat tekijät eivätole välttämättä ratkaistavissa organisaation teknisillä tai hallinnollisil-la järjestelyillä. Monissa organisaatioissa on kulutettu runsaasti rahaaja voimavaroja entistä tehokkaamman tiedon- ja informaationsiirronkehittämiseen. Hallinnollisilla järjestelyillä ja pätevällä johtamisellavoidaan poistaa joitakin esteitä ja kenties toisinaan edesauttaa yhtei-söllisyyttä, mutta lopulta kyse on asiantuntijoiden halusta, kyvystä taiuskalluksesta jakaa tietoaan muiden kanssa. Seuraavaksi hahmotanjoitakin käytännön esteitä asiantuntijoiden väliselle tiedonmuodos-tukselle.

Hierarkiat ja valtapositiot. Organisaation työntekijöiden hie-rarkkiset asemat ja valtapositiot yleensä vaikeuttavat tiedonmuodos-tusta asiantuntijoiden välillä. Tiedonmuodostusta usein ehkäisee pel-ko oman osaamisen hyväksikäytöstä sekä ylemmissä että alemmissaasemissa toimivien asiantuntijoiden kanssa. Charles Darrah (1996)kuvaa omassa tutkimuksessaan, miten paremmassa asemassa olevattyöntekijät eivät halunneet jakaa tietojaan tai opettaa taitojaan uusilletai alemassa asemassa oleville työntekijöille, koska pelkäsivät voivansamenettää tällä tavalla oman työpaikkansa heille. Tiedeyhteisössä ei oleepätavallista, että professori saattaa lukea omassa tutkijaryhmässääntyöskentelevän nuoren tutkijan käsitteelliset innovaatiot omiksi an-sioikseen. Näissä esimerkeissä sekä ikä, kokemus että erilainen valta-positio asettavat asiantuntijat erilaiseen asemaan ja tätä kautta tekevättiedonmuodostuksen hankalaksi.

Organisaatiokulttuuri. Organisaatioissa vallitsevat tavat, käsi-tykset ja tottumukset saattavat ehkäistä asiantuntijoiden halukkuuttatoimia yhdessä. Organisaatiokulttuuri on tietynlaisen historiallisenkehityksen tulosta. Hallinnollisten, rakenteellisten tai tuotannollistenseikkojen lisäksi organisaatiokulttuuri on osittain seurausta tiettyjentyöntekijöiden toimintatavoista tai ihmisten keskinäisistä suhteista,jotka heijastuvat koko organisaatioon. Tiimityön yleistymisestä huoli-matta monien organisaatioiden työkulttuuri perustuu oletukselle, ettäpätevät asiantuntijat kykenevät toimimaan itsenäisesti, omatoimisestija itseohjautuvasti. Toisia työntekijöitä jatkuvasti kysymyksillä rasitta-vaa työntekijää pidetään helposti epäpätevänä. Katsotaan, että toistenosaamiseen nojautuva työntekijä ei selviydy työstään itsenäisesti.

169

Kognitiivinen asymmetria. Kognitiivinen heterogeenisuus vai-keuttaa asiantuntijoiden välistä tiedonmuodostusta. Hyvin heterogee-nisissä asiantuntijaorganisaatioissa, kuten sairaaloissa tai yliopistoissa,joissa on monia eri asiantuntija-aloja, ongelmana on yleensä, ettävaikka ihmiset tuntisivat toisensa hyvin, he eivät ymmärrä paljoakaantoistensa asiantuntijuusaloista. Yhteistyö ja työskentely onnistuvat sel-keän ammattiroolin, tarkkaan määriteltyjen tehtäväjakojen ja vastuu-alueiden ansiosta. Puhuessaan samasta potilaasta lääkäri ja sairaanhoi-taja hahmottavat potilaan tilaa erilaisista teoreettisista lähtökohdistaja käyttävät erilaista terminologiaa. Samankin alueen (lääketiede)asiantuntijoiden hyvin heterogeeninen koulutustausta (vaikkapa psy-kiatria ja sisätaudit) vaikeuttaa oman tiedon ja osaamisen suhteutta-mista toisten käsityksiin.

Kieli ja ammatilliset terminologiat. Kieli ja erilaiset ammatillisetterminologiat vaikeuttavat usein keskinäistä ymmärrystä ja tiedon-muodostamista. Kuten edellä jo todettiin, monet asiantuntijuusalueetovat terminologisesti etääntymässä toisistaan. Kun saman alan asian-tuntijat puhuvat työkielenään jotain muuta kuin omaa äidinkieltään,väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa varsinkin hyvin riskialttiissatyötehtävissä. Elokuussa 2005 Kyprokselta Kreikkaan matkalla ollut,yli sataa matkustajaa kuljettanut Boeing 737 -kone putosi Ateenanlähellä. Kaikki matkustajat menehtyivät. Aluksi epäiltiin teknistä vi-kaa, mutta vasta äskettäin on käynyt selville, että koneen saksalaisellakapteenilla ja kyproslaisella lentäjällä oli vaikeuksia kommunikoidaenglanniksi keskenään. Keskinäisestä väärinymmärryksestä johtuenhe eivät kyenneet reagoimaan ilmanpaineesta kertovaan hälytykseen.

Sukupuoli, ikä ja etninen tausta. Sukupuoli on yksi tekijä, jokamäärää asiantuntijoiden halukkuutta tai haluttomuutta muodostaatietoa yhdessä (Graves & Elsass 2005, 192). Aina kyse ei ole suinkaansukupuolisesta syrjinnästä, esimerkiksi että miehet tietoisesti vähätte-lisivät naisten osaamista ja olisivat siksi haluttomia jakamaan tietoaannaisten kanssa. Sukupuoli samoin kuin samanikäisyys ja samankaltai-nen etninen tausta määräävät pitkälti ihmisten välisten ystävyys-suhteiden kehittymistä myös työpaikoilla. Naiset ystävystyvät työpai-koilla yleensä toistensa kanssa, samoin miehet keskenään. Keskinäiset

170

ystävyyssuhteet suuntaavat myös halukkuutta jakaa ja välittää tietoa.Asiantuntijoiden samanikäisyys, samankaltainen sukupuoli-identi-teetti ja/tai etninen tausta ohjaa heidän halukkuuttaan jakaa tietoakeskenään, mutta voi muodostua myös haittatekijäksi tiedonmuodos-tuksessa. Yhteinen identiteetti ja yhteisymmärrys voivat johtaa ihmi-set yhteisen virheen toistamisen kierteeseen (Kramer & Brewer &Hanna 1996, 377). Erilaisuus ja erilaisuuden sieto mahdollistavat myössellaisten näkökulmien ja käsitysten tuomisen tiedonmuodostukseen,jotka toisinaan johtavat uusiin innovaatioihin.

Valitettavan vähäisen kiinnostuksen kohteeksi on jäänyt kysy-mys, miten esimerkiksi sukupuolierot voivat edesauttaa asiantuntijoi-den tiedonmuodostusta. On olemassa lukuisia esimerkkejä tutkijapa-riskunnista, joiden kumppanuus on johtanut tieteellisiin innovaatioi-hin, kuten Marie Sklodowska Curien ja Pierre Curien yhteistyö. Onjopa väitetty, että Albert Einstein ei luonut suhteellisuusteoriaa yksinja tyhjiössä, vaan hänen ensimmäisellä vaimollaan Mileva Maricillaon ollut merkittävä osuus tämän tieteellisen vallankumouksen kehit-telytyössä.

Emootiot. On siis syytä olettaa, että keskinäinen ystävyys, kump-panuus, rakkaus ja jopa seksuaalinen vetovoima ovat kirvoittaneetmonia yhteiseen tiedonmuodostukseen tai päinvastoin. Vastaavastirakkaussuhteiden ja avioliittojen kariutuessa tiedon ja innovaatioidenomistajuuden kiistat kärjistyvät ja toisen osapuolen osuutta tiedon-muodostukseen vähätellään tai se jopa kiistetään kokonaan. Tuntei-den merkitys tiedonmuodostuksessa ja tiedonhaussa on ilmeisesti pal-jon keskeisempi kuin tähän asti on oletettu. Pelko oman tiedon hy-väksikäytöstä ehkäisee halukkuutta muodostaa tietoa toisen kanssa.Samoin kateus, mustasukkaisuus ja viha motivoivat tiedonmuodos-tusta yleensä siten, että jokin tai joku halutaan pelata kollektiivisenyhteisponnistelun kautta kentältä ulos.

Luottamuksen puute. Luottamus on kollektiivisesti rakennetus-sa tiedossa yksi keskeisimmistä tekijöistä. Luottamus on kokemuksel-linen asia, eikä sen olemassaolo tai sen puute ole perusteltavissa ratio-naalisesti tai järkisyihin vedoten. Luottamusta voidaan pitää vasta-vuoroisena suhteena (Kipnis 1996, 40), mutta se ei perustu kaupan-

171

käynnin periaatteelle. Kaupankäynnissä vaihto on symmetristä, vaih-dettavien esineiden tai asioiden arvo on sovittu ja kuitattu. MarcelMaussin mukaan tällainen vaihto ei sido meitä emotionaalisesti. Suh-teemme alkavat syventyä vasta kun lakkaamme hakemasta tasapainoa(Sennett 2004, 214). Epäsymmetrinen vaihdanta sitoo ihmiset sekähenkiseen että materiaaliseen vastavuoroisuuteen. Luottamus asian-tuntijoiden välillä syntyy usein vasta silloin kun toinen pyytää apua.

Luottamuksen kokemuksellisuuteen kuuluu se, että voimmetuntea itse olevamme luotettuja ihmisiä, tai vastaavasti se, miltä tun-tuu olla epäluotettu toisten silmissä. Toinen piirre koskee sitä, mitenvoimme luottaa toisiin ihmisiin ja mitä tunteita tai tuntemuksia tähänluottamukseen liittyy. Luottamuksen tunne ilmenee yleensä turvalli-suuden tai helpotuksen tunteena. Vastaavasti epäluottamus toisiin ih-misiin ilmenee huolena, epäilyksinä, pelkona tai vihana. Luottamuk-sen vastavuoroinen tunne kehittyy ja kypsyy yleensä vähitellen kehä-mäisesti. Hyvän kehän luominen asiantuntijoiden kesken vaatii aikaa,mutta luottamuksen rikkominen on varsin helppoa.

Luottamuksen merkitystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä onalettu korostaa niin liiketaloudessa kuin kriittisessä yhteiskuntatie-teessäkin 1980-luvulta lähtien. Niklas Luhmann tekee eron luotta-muksen ja luottavaisuuden välillä (Immonen & Jokinen 2002). Luot-tamus liittyy ihmisiin ja luottavaisuus esineisiin, organisaatioihin jainstituutioihin. Rom Harré puhuu luottavaisuuden sijasta annetustaluottamuksesta (1999). Se on luottamusta, joka on olemassa jo ennenkuin ihmistä on välttämättä tavattukaan. Esimerkiksi yksilöasiantun-tijoihin luotetaan siksi, että he ovat jonkin ammattikunnan tai insti-tuution edustajia.3 Luottamus tarkoittaa tällöin sitä, että kyseinenhenkilö toimii asianmukaisesti roolissaan ja on siinä mielessä luotetta-va. Vastavuoroinen luottamus tai, kuten Harré sanoo, ansaittu luotta-mus syntyy vasta sosiaalisen vuorovaikutuksen myötä. Harrén mu-kaan olemme siirtyneet yhä enemmän annetusta luottamuksesta an-

3. Tämä ei ilmeisesti päde vahvasti korruptoituneissa maissa. Yksilöasiantunti-joihin luotetaan, koska heillä ei ole kytkentöjä valtion korruptoituneisiininstituutioihin. Tämä huomio esitettiin minulle professori Aki Huhtisenvetämässä tutkimusseminaarissa Maanpuolustuskorkeakoululla 7.10. 2005.

172

saittuun luottamukseen. Tämä ansaittu luottamus, luottamuksen sy-vempi kokemus perustuu yleensä asiantuntijoiden välisiin epäviralli-sempiin suhteisiin, esimerkiksi kenen puoleen asiantuntija voi kään-tyä joutuessaan vaikean tai mahdottoman tilanteen eteen.

Liiallinen luottamus. Luottamus ymmärretään yleensä myöntei-senä käsitteenä, mutta kollektiivisen tiedonmuodostuksen yhteydessäon syytä korostaa luottamuksen kielteisiä seurauksia. Sokea luottamustiettyjen asiantuntijoiden käsityksiin tai luottavaisuus teknologiaanvoi sisältää suuria riskejä, koska virheet yhteisön sisällä alkavat helpos-ti kertautua. Asiantuntijat sokeutuvat virheelle kollektiivisesti, koskajokainen luottaa vain yhteisön muiden jäsenten arvostelukykyyn.

Yksilölliset intressit. Luottamukseen liittyy myös se, miten arvi-oimme muiden asiantuntijoiden toimivan ja millaisilla eettisillä sään-nöillä. Jürgen Habermansin jaottelun mukaan sosiaalinen toimintavoi olla strategista ja kommunikatiivista (1984, 285). Strateginen toi-minta tarkoittaa, että toisia ihmisiä käytetään välineinä henkilökoh-taisen hyödyn tai edun saavuttamiseksi. Asiantuntijoiden tiedonmuo-dostuksen kannalta tämä tarkoittaa, että asiantuntijat muodostavattietoa käyttäen toisiaan hyväkseen, joten tiedonmuodostus on laskel-moivaa oman edun tavoittelua. Kommunikatiivinen toiminta on sensijaan yhteisymmärrykseen pyrkivää toimintaa, jossa toisia ihmisiäkohdellaan yksilöinä ja kanssasubjekteina. Kommunikatiivisessa tie-donmuodostuksessa asiantuntijoilla saattaa olla yksilöllisiä päämääriä,mutta he eivät ole ensisijaisesti orientoituneet ajamaan vain omaa etu-aan vaan haluavat suhteuttaa oman toimintansa ja käsityksensä toistenkanssa yhteisen tavoitteen nimissä.

Kiire ja aikapolitiikka. On varsin selvää, että edellä kuvattuerottelu jakaa sosiaalisen toiminnan ”hyvään” ja ”huonoon/pahaan”.Strategiseen toimintaan eivät kuitenkaan välttämättä turvaudu vainmoraalittomat ja ”pahat” asiantuntijat ja kommunikatiiviseen ”hy-vät”, vaan esimerkiksi kiire tai kilpailutilanne ohjaa ihmiset käyttäyty-mään monissa työelämän tilanteissa pelkästään strategisesti. On sel-vää, että pätkätöitä tekevä projektitutkija turvautuu helposti strategi-seen tiedonmuodostukseen, kun hän tekee yhteistyötä professoreidenkanssa, jotka mahdollisesti pystyvät edistämään tai haluavat edistäähänen urakehitystään jatkossa.

173

Kilpailu. Asiantuntijoita halutaan yhä enemmän myös kilpailut-taa keskenään. Yliopistoissa ja korkeakouluissa saman alan tai tieteenasiantuntijat kilpailevat samoista viroista, toimista ja apurahoista.Mitä lähempänä toisiaan heidän asiantuntijuuden alansa ovat, sitä to-dennäköisempää on, että he uransa aikana joutuvat kilpailemaan kes-kenään samoista tutkimusrahoituksista tai viroista. Keskinäisessä ver-tailussa on tarve korostaa, mitkä ovat tutkijan omat ja itse hankituttieteelliset ansiot ja miksi juuri hän on ylivertainen kilpailijoihinsanähden. Kilpailutilanteet tutkijoiden kesken kärjistyvät toisinaanavoimeksi riitelyksi, joka joskus saattaa jopa jakaa samoja tieteenalojaleireiksi tai kuppikunniksi vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi eteenpäin.Tällaiseen kilpailuun kytkeytyy usein myös kateutta ja kostonhalua.

Tila. Työpaikan tilajärjestelyt määräävät edelleenkin sitä, keidenkanssa joudumme tekemisiin, huolimatta siitä että viimeisten kym-menen vuoden aikana Internet on mahdollistanut uudenlaisen kom-munikaation ja yhteydenpidon asiantuntijoiden välillä. Vaikka virtu-aalinen työskentely mahdollistaa fyysisesti toisistaan kaukana asuvienasiantuntijoiden keskinäisen yhteistyön, se on tehnyt myös uudellatavalla näkyväksi fyysisen tilan tarjoamat mahdollisuudet ja rajoituk-set asiantuntijoiden väliselle työskentelylle (Heiskanen & Hearn 2004).Tietyillä arkkitehtuuriin liittyvillä ratkaisuilla, kuten avokonttoreilla,on pyritty parantamaan asiantuntijoiden mahdollisuutta välittömäänsosiaaliseen kanssakäymiseen. Organisaatioiden tilallisuus ja tilapoli-tiikka on yksi tiedostamaton kokemuksellinen piirre, joka usein estääasiantuntijoita toimimasta keskenään, vaikka mitään estettä yhteiselletiedonmuodostukselle ei olisi.

Yhteenvetona edellisestä voidaan todeta, että kollektiivisen tie-donmuodostuksen kokemuksellisia, sosiaalisia ja rakenteellisia esteitäasiantuntijatyössä voivat olla 1) hierarkiat ja valtapositiot, 2) tavat jatottumukset, 3) kognitiivinen asymmetria, 4) kieli ja terminologiat,5) sukupuoli, 6) ikä, 7) etninen tausta, 8) emootiot, 9) luottamuksenpuute, 10) liiallinen luottamus, 11) yksilölliset intressit, 12) kiire jaaikapolitiikka, 13) kilpailu ja kilpailuttaminen ja 14) organisaatio-tilojen asettamat rajoitukset. Nämä kaikki tekijät vaikuttavat siihen,miten asiantuntijat kohtaavat toisensa ja miten tiedonmuodostuksenkehkeytyminen asiantuntijoiden kesken on mahdollista. Esteistä huo-

174

limatta kollektiivinen tiedonmuodostus voi myös joskus onnistua.Millaista onnistunut kollektiivinen tiedonmuodostus on ja mitentiedonmuodostus etenee?

6. Emergentti tiedonrakennus

Kollektiivisen tiedonmuodostuksen ymmärtämisen kannalta yksi po-tentiaalinen lähtökohta voisi olla Habermasin kehittämä kommuni-katiivisen toiminnan teoria. Habermasin mukaan kollektiivisessa sosi-aalisessa toiminnassa puhujat pyrkivät yhteisymmärrykseen nojau-tuen sekä omiin yksilöllisiin että yhteisesti jaettuihin sosiaalisiin käsi-tyksiin (Habermas 1984, 286-7). Kommunikaatioon kykenevä puhu-ja pystyy tunnistamaan yhteisiä uskomuksia asioista, esittämään omiaväitteitä sekä arvioimaan muiden esittämien väitteiden pätevyysvaati-muksia. Tällaista kommunikatiivista toimintaa voidaan pitää ratio-naalisena silloin kun puhuja pääsee yhteisymmärrykseen jostakin asi-asta vähintäänkin yhden keskusteluun osallistuvan kanssa. Yhteisym-märrys (vrt. Weick 1995) ei välttämättä vielä tarkoita uudenlaista kä-sitteellistä johtopäätöstä ja tiedonrakentamista, koska yleensä kyseessäon neuvottelutulos. Miten sitten keskustelijat voisivat yhdessä päätyälopputulokseen tai ongelmanratkaisuun, joka on jokaiselle yksilönätäysin uusi?

Elävä keskustelu tiedonmuodostuksena ei ole mikään uusi idea.Platon suosittaa keskustelua, ”dialektiikkaa” (dialegesthai eli ’keskus-tella’) käsitteenmuodostuksen menetelmänä. Faidros-dialogissa hänkorostaa, että todellinen dialektiikka on aina elävän suullisen keskus-telun varassa. Vasta keskustellessaan jonkun kanssa ihminen voi tullatietoiseksi siitä, mitä hän oikeastaan ajattelee, yrittäessään määritellätoiselle oman kantansa. Kirjoitus on apuväline vain sen muistamisek-si, mitä keskustelu on avannut puhujille. Puhuminen on Platoninmielestä kirjoittamista tärkeämpää (Platon 275c).

Platonin jälkeen monet filosofit ovat palanneet dialektiikkaan,mutta harvat ovat miettineet, millaisen dynamiikan ihmisten välinenelävä vuorovaikutus ja keskustelu kätkee itseensä. Kun puhun ”dyna-

175

miikasta”, tarkoitan keskustelun ennakoimattomuutta, sen yllättäviäsivupolkuja, hyppyjä, umpikujia, spiraalimaisia kehiä – lyhyesti senluovaa, kätkettyä potentiaalia, eräänlaista elävän keskustelun anarkiaa.Tällaisessa keskustelun dynamiikassa kyse ei ole ensisijaisesti puhe-taidosta tai argumentaatiotekniikasta, koska tahattomat lipsahdukset,humoristiset huomiot, eleet tai ilmeet saattavat juuri viedä keskuste-lun dialektiikkaa sinne, mikä on yllättävää, uutta ja kiinnostavaa kai-kille keskustelijoille.

Tällainen yllytyksiä sisältävä dialektisuus ei etene jonkin formaa-lin luonnehdinnan mukaan, esimerkiksi Hegelin teesi-antiteesi-syn-teesin kautta. Tiedonmuodostuksen kannalta keskeistä on juuri se,että lopputulos tai idea, johon päädytään, on kaikille yllättävä ja uusi.Tämän uuden syntyä ei voi ennustaa aikaisempien komponenttienpohjalta. Tiedonmuodostaminen toteuttaa näin emergenssin ideaa(Mayr 1997; Hakkarainen 2003). Emergenssin käsitteen mukaan kes-kustelun edetessä keskustelijat päätyvät käsityksiin ja oletuksiin, joitaei ole havaittavissa keskustelun alussa.

Asiantuntijatyön kollektiivinen tiedonmuodostus on harvoinpuhtaasti käsitteellistä tai eksplisiittistä luonteeltaan. Luovassa työssä,kuten tuotekehittelyssä, taiteellisessa työssä, tutkimuksessa tai suun-nittelussa, keskeistä on ihmisten välinen toiminnallinen vuorovaiku-tus. Kyse voi olla uudenlaisten toimintatapojen luomisesta, tuotteidenkehittämisestä tai vaikkapa uuden teknologian käyttöönotosta asian-tuntijayhteisössä. Asiantuntijoiden toiminnallisen vuorovaikutuksenkautta syntyy ongelmanratkaisuja, innovaatioita, tuotteita tai kollek-tiivista käytännöllistä tietoa. On syytä korostaa, että itse tuotteet taiteokset eivät ole kollektiivista tietoa, vaan hiljainen tieto ja käytännöl-liset tiedot tai taidot, jotka syntyvät toimijoille prosessin myötä.GNU/Linux-käyttöjärjestelmän kehitystyö on yksi esimerkki onnis-tuneesta Internetin kautta tapahtuneesta käytännöllisestä kollektiivi-sesta tiedonmuodostuksesta (ks. Vainion ja Vadénin artikkeli tästä kir-jasta).

Tällaisen työskentelyn yhteydessä käyty keskustelu ja siinä väli-tetty informaatio ei koskaan tyhjennä asian koko käytännöllistä sisäl-töä. GNU/Linux-käyttöjärjestelmän kehittelytyö on sikäli ainutlaa-

176

tuinen projekti, että suunnittelijat asuivat eri puolilla maailmaa eivät-kä ole koskaan tavanneet toisiaan kasvokkain. Käytännöllistä tietoakoskevissa yhteisponnistuksissa vaaditaan yleensä asiantuntijoiden ke-hollista läsnäoloa. Taiteellinen työ, kuten elokuvan tekeminen (ks.Eriksson-Pielan artikkeli tästä kirjasta) tai näytelmien tai tanssi- jamusiikkiteosten esittäminen, vaatii monien eri taiteilijoiden läheistäyhteistyötä. Taiteellisen tiedon rakentamisessa tarvitaan lähes aina”show-howta” ja kinesteettisen empatian kykyä (Parviainen 2003).Kun tiedonmuodostaminen liittyy käytännölliseen tietoon tai hiljai-seen tietoon, omaksuttuja toiminta- tai työskentelytapoja ei ole edestarpeen eksplikoida sanallisesti (vrt. Parviainen 2002).

Kollektiivisella tiedonmuodostuksella ei tarkoiteta mitä tahansayleistä jutustelua tai puuhastelua, vaan toimijoilla on oltava yhteinenongelma ja myös vakaa aikomus ratkaista se. Mitä enemmän yhteisiäkäsityksiä keskustelijoilla on, sitä helpompi heidän on muodostaa tie-toa yhdessä. Toisaalta mitä samanmielisempiä he ovat asioista, sitä vä-hemmän uusia ja yllättäviä teemoja, ideoita ja ilmiöitä keskusteluunujuttautuu mukaan. Tiedonmuodostus edellyttää kuitenkin jonkin-laista yhteistä ja jaettua taustaa, jonka pohjalta on mahdollista aloittaakeskustelu ja ideointi.

Erityisesti heterogeenisissä asiantuntijayhteisöissä, joissa on mo-nia eri ammatin edustajia, ongelmana on yleensä, että vaikka ihmisettuntisivat toisensa hyvin, heidän käsitteellinen tiedonmuodostuksen-sa saattaa poiketa suuresti toisten vastaavasta. Sama ongelma liittyykäytännölliseen tiedonmuodostukseen kuten tuotekehittelyyn, koskaeri toimijoilla on erilaiset intressit suhteessa lopputulokseen ja he nä-kevät tai kuvittelevat valmiin tuotoksen eri tavalla. Yhteisen tiedon-muodostamisen kannalta olennaista on kyky suhteuttaa ja liittää omatietonsa toisten tietoon. Jotta asiantuntija pystyisi ymmärtämään tois-ten käsitteellisiä järjestelmiä, hänen on ymmärrettävä, millaisten teo-reettisten oletusten varaan hän itse rakentaa oman tietonsa ja mitenhän käsitteitä käyttää. Asiantuntijan on myös ymmärrettävä, millaisel-la abstraktiotasolla hänen oma työskentelynsä ja tiedonmuodostuk-sensa tapahtuu ja millä tasolla ongelmia ryhmässä käsitellään.

177

Tuloksekas kollektiivinen tiedonmuodostus kääntyy aina myösasiantuntijan itsereflektioksi siitä, mitä hän osaa ja tietää, mitä hän voituoda yhteiseen tiedonmuodostukseen mukaan. Tiedonmuodostus,joka tapahtuu liian yleisellä, käsitteellisesti löyhällä ja abstraktilla ta-solla tai vastaavasti liian spesifien käsitteiden avulla, ajaa asiantuntijatväistämättä ristiriitoihin. On selvää, että myös näkemyserot siitä, mit-kä näkökulmat ovat relevantteja tiedonmuodostamisen kannalta, ai-heuttavat usein ristiriitoja. Näiden vaikeuksien ylittäminen on lopultakiinni siitä, tuoko yhteinen tiedonmuodostus yksilöasiantuntijoilleniin paljon etua, että he ovat valmiita myös hyväksymään tiettyjäkompromisseja.

7. Synergia, idiergia ja tiedollinen kilpailu

Ryhmässä toimivan asiantuntijan on tiedettävä, mitä hän tietää, osaatai ymmärtää suhteessa toisiin ryhmän jäseniin. Hänellä on oltava in-tuitio siitä, mitä muut asiantuntijat ryhmässä ajattelevat, tietävät jaosaavat, vaikka hän ei tarkkaan tietäisi, mistä kaikesta heidän tietonsakoostuu ja minkä varaan se rakentuu. Tätä kutsutaan ryhmän tai ver-koston transaktiiviseksi muistiksi (Moreland 1999). Transaktiivinenmuisti mahdollistaa sen, että asiantuntijaryhmän jäsenet ovat kyen-neet arvioimaan, mitä kukin osaa ryhmässä. Projektiluonteisessa, no-peassa ja pinnallisessa tiimityössä transaktiivinen muisti ei välttämättäpääse lainkaan syntymään ja kehittymään. Vastaavasti pitkäkestoisissatyöyhteisöissä kuten käytäntöyhteisöissä (communities of practise)(Wenger 1998) transaktiivisesta muistista saattaa seurata, että tehtävätjakautuvat ryhmässä epätasaisesti siten, että vaikeat tehtävät kana-voidaan niille, joiden osaaminen on jo valmiiksi korkeatasoista.

Arvio ja käsitys omasta ja muiden osaamisesta ei kuitenkaan vieläriitä. Asiantuntijan on myös tiedettävä, mitä hän itse ei tiedä tai osaa(Parviainen & Eriksson 2006). Samoin hänen on oltava selvillä siitä,mitä muut ehkä eivät tiedä tai edes ole kiinnostuneita tietämään. Sentietäminen, mitä kukin tietää ja mitä ei, on avain tiedon muodostami-seen yhdessä. Muutenhan koko kollektiivinen tiedonmuodostus olisi

178

tarpeetonta, ellei yksilöiltä puuttuisi kykyjä tai ominaisuuksia, joitamuut voivat täydentää. Ryhmä ihmisiä erilaisine potentiaaleineen jakiinnostuksineen avaa mahdollisuuden muodostaa tietoa yhdessä.Koska asiantuntijaryhmät ovat harvoin itseriittoisia tiedoiltaan ja tai-doiltaan, on välttämätöntä, että yksittäiset jäsenet omalta osaltaanovat valmiita hankkimaan tietoa niistä asioista, joita ryhmän kompe-tenssista puuttuu (Lehtinen & Palonen 1997, 117). Vaarana tässä yk-sittäisen asiantuntijan kannalta on se, että hän kehittää omaa osaamis-taan täydentäen kaiken aikaa asiantuntijaryhmän kompetenssin puut-teita. Kun ryhmä ennemmin tai myöhemmin hajoaa, hänen osaa-misensa rakentuu vain toisten asiantuntijoiden osaamisen varaan.

Kuten edellä todettiin: mitä enemmän yhteisiä käsityksiä keskus-telijoilla on, sitä helpompi heidän on muodostaa tietoa yhdessä. Toi-saalta mitä samanmielisempiä he ovat asioista, sitä vähemmän uusia jayllättäviä teemoja, ideoita ja ilmiöitä keskusteluun ujuttautuu mu-kaan. Tiedonmuodostus saattaa vähitellen tyrehtyä homogeenisessäasiantuntijaryhmässä, joka on liian yksimielinen asioista, vaikka silläolisi laaja kompetenssi. Tällainen asiantuntijoiden välinen keskusteluon uusintavaa pikemminkin kuin uudistavaa keskustelua (vrt. Kauppi1998). Uusintava keskustelu liittyy uusien perustelujen etsimiseen,pysyvyyden korostamiseen ja olemassa olevien oletusten säilyttämi-seen. Tällaisella keskustelulla pyritään vahvistamaan sidettä keskuste-lijoiden kesken ja varmistamaan entisten yhteisten käsitysten jatkumi-nen.

Uudistava keskustelu puolestaan kyseenalaistaa aikaisemmat ole-tukset ja etsii uusia ratkaisuja ongelmiin. Uudistava ja uusintava kes-kustelu yleensä vuorottelevat tiedonmuodostuksessa keskenään. Uu-distava keskustelu ideoi ja keksii, vastaavasti uusintava keskustelu etsiiperusteita ja taustoja oletuksille. Platon väitti, että elävä keskustelu eivälttämättä vaadi ajatusten tallentamista kirjallisesti tai visuaalisesti.Yleensä tiedonmuodostus etenee asiantuntijoiden välisen keskustelunja kirjoittamisen vuorotteluna (Bereiter & Scardamalia 1987). Ideoitavoidaan esittää myös kuvina, piirroksina, pienoismalleina, symbolei-na, ääninä, eleinä, liikkeinä tai asentoina. Käsitteellisen tiedon kan-nalta ajatusten kirjaaminen oikeastaan paljastaa sen, miten kestäviä ja

179

kantavia keskustelun myötä syntyneet ideat ovat. Kirjoittaminen tar-kentaa ajateltua rakentamalla teoreettisen ja tiedollisen kontekstinviittauksineen keskeisten argumenttien ympärille. Kontekstin raken-taminen väistämättä myös muuttaa alkuperäisiä ideoita ja niidenluonnetta. Ideat eivät ehkä aina olekaan niin omaperäisiä kuin ne elä-vässä keskustelussa aluksi tuntuivat olevan.

Emergenttinä toimintana kollektiivinen tiedonrakentaminen oh-jaa jäsenensä sellaisille vesille, jotka ovat kaikkien kannalta jollain ta-valla uusia ja tuntemattomia. Tietoa muodostavana subjektina voi-daan tässä tapauksessa pitää keskustelevaa ja toiminnallista kollektii-via riippumatta siitä, kuinka löyhästä verkostosta on kyse. Asiantunti-jat ovat näin yhdessä enemmän kuin erillisinä yksilöinä, eli asiantunti-jaryhmä synnyttää ”kollektiivista synergiaa” (2+2=5).

Claes Gustafssonilla on skeptisempi käsitys kollektiivien kyvystätuottaa synergiaa. Gustafsson (2001) puhuu synergian vastakohdastaidiergiasta (idiergi). Idiergia tarkoittaa, että ryhmä osaa vähemmänkuin ryhmän jäsenet yksinään (2+2=3). Tiedonmuodostuksen osaltakeskustelu johtaa korkeintaan kaikkien kannalta epätyydyttäviinkompromisseihin. Asiantuntijaryhmän idiergia ehkäisee jokaisen par-haimpien kykyjen pääsemistä esille. Idiergia tukahduttaa ihmistenmotivaation toimia kollektiivin osana, koska he eivät saa yhteiseentiedonmuodostukseen mukaan omia, asian sisällön kannalta relevant-teja käsityksiään.

Tukahduttamisen ohella asiantuntijoiden tiedonmuodostus voijohtaa myös kilpailutilanteeseen asiantuntijoiden välillä. Kaikkienosaaminen pääsee kyllä esille, mutta se ei yhdisty toisten käsityksiin(2+2=4). Yhteisöllisen oppimisen yhteydessä onkin usein pohdittu,miksi on niin vaikeaa päästä kumulatiivista ja kiistelevää puhetta pi-demmälle eli tietoa luovaan dialektiseen keskusteluun (Arvaja & Häk-kinen & Rasku-Puttonen & Eteläpelto 2002). Kiistelevä puhe voi liit-tyä ongelmanratkaisuun, mutta asiantuntijat saattavat käyttää strate-gisesti omia tietojaan aseina päihittääkseen keskustelukumppaninsa.

Jotkut tutkijat katsovat, että tiede edistyy vain kiistojen kautta.Martin Kuschin (1993) mukaan tieteellinen tieto syntyy tieteen-tekijöiden välisestä kilpailusta, heidän keskinäisestä vihastaan, heidän

180

loputtomista ja fanaattisista keskusteluistaan (Anttonen 1998). Vaik-ka kritiikki ja kyseenalaistaminen ovat välttämätön osa tieteellistä työ-tä, ongelma on usein siinä, että kriittisyydestä tulee itsetarkoituksellis-ta kisailua. Asiantuntijoiden tiedolliset ”turnajaiset” eivät välttämättäitsessään edistä tieteellistä tietoa, vaan ne voivat kehittää varsinkinhumanistisissa tieteissä ja yhteiskuntatieteissä tutkijoista pelkästäänkäsitteellisesti ovelampia. Tutkijoiden rakentaessa yhä monimutkai-sempia käsitteellisiä suojauksia väitteidensä tueksi jää yhä vähemmäntilaa ja aikaa todellisten ongelmien ymmärtämiselle, tiedonmuodos-tukselle ja ongelmanratkaisuille. Yhteisen tiedonmuodostukseen sijas-ta turnajaiset pakottavat yksilöasiantuntijat työskentelemään yhäenemmän yksin tai vain lähimpien samanmielisten kollegoiden kanssa.

8. Lopuksi: kollektiivista asiantuntijuutta organisaatioidensisällä, välillä ja ohitse

Pitkään on oletettu, että asiantuntijat juuri yksilöinä kykenevät par-haiten toimimaan moraalisesti riippumattomina ja juuri kollektiivitmusertavat yksilöiden autonomian. Eksponentiaalisesti lisääntyvä in-formaatio ja tiukentuvat ammatilliset vaatimukset pakottavat mietti-mään uudenlaisia ammatillisia strategioita eri aloilla. Kollektiivinentiedonmuodostus eri alojen asiantuntijoiden ja maallikoiden välillävoisi olla yksi ratkaisu helpottaa yksilöihin kohdistuvia paineita.

Tässä artikkelissa on kuvattu ennen kaikkea ongelmia ja esteitä,jotka liittyvät kollektiiviseen tiedonmuodostukseen. Nämä esteetasiantuntijaorganisaatioissa eivät ole aina ratkaistavissa teknisesti taihallinnollisesti, vaan ne ovat usein kokemuksellisia, sosiaalisia ja ra-kenteellisia esteitä ja näkymättömiä raja-aitoja. Esteitä voivat olla esi-merkiksi asiantuntijoiden kognitiivinen heterogeenisuus, luottamuk-sen puute, tunteet kuten pelot tai kateus, kiire, kilpailu, valtapositiottai sukupuoli. Esteet voi toisinaan kääntää myös tiedonmuodostuksenedisteiksi, kuten kognitiivisen heterogeenisuuden tai sukupuolieron.

Kollektiivinen tiedonmuodostus näyttäisi olevan tuloksekkainta,kun asiantuntijoiden tiedonmuodostusta motivoi yhteinen ongelma

181

tai moraalinen huoli tietyn asian hoidosta. Tietoa rakentava subjektiei ole enää ryhmän yksilöt vaan itse ryhmä. Asiantuntijayksilöidentoiminta yhdessä on enemmän kuin mitä he voisivat tehdä tai saadaaikaan yksinään.

Kuvio 2. Tietoperusteinen kollektiivinen asiantuntijuus.

Onnistunut kollektiivinen tiedonmuodostus kehittää kollektii-vista asiantuntijuutta ryhmän jäsenten kesken (kuva 2). Tällaisenasiantuntijuuden yksi keskeinen etu yksilöiden kannalta on se, ettäyksilöiden ei tarvitse hallita kaikkea, vaan osallisuus kollektiivisessaasiantuntijuudessa mahdollistaa pääsyn muiden asiantuntijoiden tie-totaitoon ja osaamiseen. Kyse on siis eräänlaisesta yhteisestä asiantun-tijoiden tieto- ja taitovarannosta (Vrt. Tarja Saaren-Seppälän artikkelitästä kirjasta). Tietovaranto koostuu sekä yhteisesti tuotetusta tiedostaettä kaikkien sen jäsenten persoonallisesta tietotaidosta. Osallisuuskollektiivisessa asiantuntijuudessa edellyttää yksilöltä halua jakaaomaa tietoaan ja kuunnella toisten käsityksiä, kykyä suhteuttaa omaatietoaan toisten tietoon sekä luottamuksen ansaitsemista oman kom-petenssinsa kautta. Jos hiljainen kollektiivinen tieto on kaikkien saata-villa oleva sosiaalinen tietovaranto, kollektiivisen asiantuntijuuden

182

tietovaranto edellyttää aktiivista osallisuutta kollektiiviseen tiedon-muodostukseen.

Kollektiivinen asiantuntijuus voi olla organisaatioiden sisällä,niiden välillä tai kokonaan niiden ohitse tapahtuvaa yksilöiden epävi-rallista toimintaa (vrt. Hansson 1999). Asiantuntijaverkostot ja van-hat ammattikillat ovat olleet eräänlaisia kollektiivisen asiantuntijuu-den muotoja, mutta ne ovat harvoin perustuneet yhteiseen tiedon-muodostukseen. Nykyisten organisaatioiden yli tai ohi syntyvä kol-lektiivinen asiantuntijuus on usein epävirallista verkostomaista toi-mintaa, kuten on ollut Linux-järjestelmän kehitystyö. Työorganisaa-tioiden sisällä kehittyvän kollektiivisen asiantuntijuuden seurauksenayksilöiden on mahdollista jakaa vastuuta alan tiedollisen ja taidollisenhallinnan osalta sekä kehittää yhteistä moniammatillista kompetens-sia tietyn erityisasiantuntijuusalan osalta.

Kollektiivinen asiantuntijuus ja kompetenssi tietyn asian tiimoil-ta näyttäisi täten kehittyvän enemmän aktiivisten yksilöiden ansiostakuin puhtaasti organisaatiojärjestelyjen seurauksena. Näennäisesti vi-rallisten organisaatioiden ohi kehkeytyvä kollektiivinen asiantunti-juus hyödyttää kuitenkin lopulta myös yrityksiä ja julkisia organisaa-tioita, joissa asiantuntijat työskentelevät.

Kollektiivisella asiantuntijuudella on myös vaaransa. Tiiviissä yh-teisössä helposti kehittyvän vainoharhaisuuden lisäksi asiantuntija-yhteisön sisälle rajoittuva kommunikaatio herättää helposti epäluotta-musta muissa toimijoissa. Toisin sanoen kollektiivisen tiedonmuo-dostuksen ja siitä syntyvän asiantuntijuuden vaarana on ”amoralisti-nen familismi” (ks. Ruuskanen 2003, 124). Oman yhteisön itse valit-semiin toimijoihin rajoittunut kommunikaatio synnyttää klikkejä,hyväveli/sisko-verkostoja ja eliittejä, jotka toiminnallaan herättävätepäluottamusta koko asiantuntijuusaluetta kohtaan. Esimerkkinä täs-tä voisi olla suomalaisen metsänhoidon kollektiivinen asiantuntijuusns. Mera-kaudella 1960-luvulta 1970-luvulle, minkä seurauksenaSaksassa tunnetaan edelleenkin sitkeää epäluuloa suomalaista metsä-taloutta kohtaan (vrt. Korhola 1990, 85-92). Asiantuntijavallan (me-ritokratian) korostuminen päätöksenteossa, tiiviit klikit ja eliitit myösyleensä heikentävät sosiaalisten innovaatioiden luomista ja sosiaalisenpääoman kehittymistä.

183

Kirjallisuus

Anttonen, S. 1998. Valta, moraali ja yhteiskunnallis-historiallinen oppi-minen: Sivistyshistoriallinen tie kansallissosialistisesta totuudenpolitiikasta demokratisoiviin uudelleenkoulutusohjelmiin. ActaUniversitatis Tamperensis 639.

Argyris, C. 1993. On Organizational Learning. Cambridge, MA: Black-well.

Arvaja, M., Häkkinen, P., Rasku-Puttonen, H. & Eteläpelto, A. 2002.”Social processes and knowledge building during small groupinteraction in a school science project”. Scandinavian Journal ofEducational Research 46(2), 161-180.

Bereiter, C. & Scardamalia, M. 1987. “An attainable version of high lite-racy: Approaches to teaching high-order skills in reading andwriting”. Curriculum Inquiry 17, 9-17.

Berger, P. L. & Luckmann, T. 1966. The Social Construction of Reality.Garden City, NY: Doubleday.

Bourdieu, P. 1986. “The forms of capital”. Teoksessa J. G. Richardsson(toim.) Handbook of Theory and Research for the Sociology ofEducation. New York: Greenwood Press, 241-258.

Choo, C. W. 1998. The Knowing Organization: How organizations use in-formation to construct meaning, create knowledge and make deci-sions. New York, Oxford: Oxford University Press.

Coleman, J. S. 1988. ”Social capital in the creation of human capital”.American Journal of Sociology 94, Supplement, 95-130.

Collins, R. 1990. ”Changing conceptions in the sociology of the profes-sions”. Teoksessa R. Torstendahl & M. Burrage (toim.) The Forma-tion of Professions: Knowledge, State and Strategy. London: Sage.

Dancy, J. 1985. An Introduction to Contemporary Epistemology. Oxford:Oxford University Press.

Darrah, C. N. 1996. Learning and Work: An Exploration in Industrial Et-hnography. New York: Garland Publishing.

Davenport, T. H. & Prusak, L. 1998. Working Knowledge: How Organiza-tions Manage What They Know. Boston, Massachusetts: HarvardBusiness School Press.

Debord, G. 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Käänt. T. Uschanov. Helsin-ki: Summa (La Société du spectacle, 1967).

184

De Geus, A. 1997. The Living Company: Growth, Learning and Longevityin Business. Boston, Massachusetts: Harvard Business School Press.

Dibella, A. & Nevis, E. C. 1998. How Organizations Learn: An IntegratedStrategy for Building Learning Capability. San Francisco, CA:Jossey-Bass.

Dreyfus, H. L. & Dreyfus, S. E. 1986. Mind over Machine: The Power ofHuman Intuition and Expertise in the Era of the Computer. Oxford:Basil Blackwell.

Eräsaari, R. 2002. ”Avoimen asiantuntijuuden analytiikka”. Teoksessa I.Pirttilä & S. Eriksson (toim.) Asiantuntijoiden areenat. Jyväskylä:Sophi, 21-58.

Eteläpelto, A. 1997. “Asiantuntijuuden muuttuvat määritykset”. Teokses-sa J. Kirjonen, P. Remes & A. Eteläpelto (toim.) Muuttuvaasiantuntijuus. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos, 86-102.

Graves, L. M. & Elsass, P. M. 2005. ”Sex and sex dissimilarity effects inongoing teams: some surprising findings”. Human Relations58(2), 191-221.

Gustafsson, C. 2001. ”Idiergi eller Funderingar kring livet på gränsen tillkaos”. [WWW-dokumentti] <http://www.pinkmachine.com/PMP/nr2.pdf> (Luettu 29.8.2002).

Habermas, J. 1968. ”Erkenntniss und Interesse”. Teoksessa J. Habermas(toim.) Technik und Wissenschaft als ’Ideologie’. Frankfurt am Main:Suhrkamp Verlag, 146-168.

Habermas, J. 1984. Theory of Communicative Action. Boston: Beacon Press.Hakkarainen, K. 2003. ”Kollektiivinen älykkyys”. Psykologia 38(6), 384-

401.Hansson, H. 1999. Kollektiv kompetens – en studie av skicklig interaktiv

handling. Göteborg: BAS.Harré, R. 1999. ”Trust and its Surrogates: Psychological foundations of

political process”. Teoksessa M. E. Warren (toim.) Democracy &Trust. Cambridge University Press, 249-272.

Heiskanen, T. & Hearn, J. (toim.). 2004. Information Society and theWorkplace. Spaces, Boundaries and Agency. London, New York:Routledge.

Hutchins, E. 1995. Cognition in the Wild. Cambridge: MIT Press.Ilmonen, K. & Jokinen, K. 2002. Luottamus modernissa maailmassa. Jy-

väskylä: SoPhi.

185

Kauppi, A. 1998. Uudistava oppiminen, koulutus ja työn kehittäminen.Hankeperustaisen oppisopimiskoulutuksen loppuraportti. Tutki-mus 2/1998. Opetushallitus, Helsinki.

Kipnis, D. 1996.”Trust and Technology”. Teoksessa R. M. Kramer & T.R. Tyler (toim.) Trust in Organizations: Frontiers of Theory andResearch. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage, 39-50.

Korhonen, M. 1990. Metsätalouden institutionaalinen johtaminen. Hel-sinki: Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, B-100.

Kramer, R. M., Brewer, M. B. & Hanna, B. A. 1996. ”Collective trustand collective action: Decision to trust as a social decision”. Teok-sessa R. M. Kramer & T. R. Tyler (toim.) Trust in Organizations:Frontiers of Theory and Research. Thousand Oaks, London, NewDelhi: Sage, 357-389.

Kusch, M. 1993. Tiedon kentät ja kerrostumat. Suomentanut H. Hakosa-lo. Oulu: Kustannus Pohjoinen.

Lallimo, J. & Veermans, M. 2005. Yhteisöllisen verkko-oppimisen raken-teita. Helsingin yliopiston avoimen yliopiston julkaisusarja 1/2005.

Lammenranta, M. 1993. Tietoteoria. Helsinki: Gaudeamus.Latour, B. 1993. We Have Never Been Modern. Kääntänyt C. Porter. New

York, London: Harvester Wheatsheaf (Nous n’avons jamais été mo-dernes, 1991).

Lee, G. K. & Cole, R. E. 2003. ”From a firm-based to a community-ba-sed model of knowledge creation: The case of Linux Kerneldevelopment”. Organization Science 14(6), 633-649.

Lehtinen, E. & Palonen, T. 1997. ”Tiedon verkostoituminen – haasteasiantuntijuudelle”. Teoksessa J. Kirjonen, P. Remes & A. Etelä-pelto (toim.) Muuttuva asiantuntijuus. Jyväskylä: Koulutuksentutkimuslaitos, 103-121.

Martin, J. 1992. Cultures in Organizations: Three Perspectives. New York,NY: Oxford University Press.

Mayr, E. 1997. This is Biology – The Science of the Living World. Cambrid-ge, Massachusetts: Harvard University.

McMahon, C. 2001. Collective Rationality and Collective Reasoning. Cam-bridge: Cambridge University Press.

Meindl, J. R., Stubbart, C. & Porac, J. F. (toim). 1996. Cognition Withinand Between Organizations. London: Sage.

186

Moreland, R. L. 1999. ”Transactive Memory: Learning Who Knows Whatin Work Groups and Organizations”. Teoksessa L. L. Thompson,J. M. Levine & D. M. Messick (toim.) Shared Cognition in Organi-zations: the Management of Knowledge. London: Lawrence Erl-baum associates, 3-31.

Möttönen, S. & Niemelä, J. 2005. Kunta ja kolmas sektori: Yhteistyön uu-det muodot. Jyväskylä: PS-kustannus.

Nonaka, I. & Takeuchi, H. 1995. The Knowledge-Creating Company: HowJapanese Companies Create the Dynamics of Innovation. New York:Oxford University Press.

Nye, J. L. & Brower, A. M. 1996. What’s Social about Social Cognition?Thousand Oaks, CA: Sage.

Parviainen, J. 2002. ”Bodily Knowledge: Epistemological Reflections onDance”. Dance Research Journal 34(1), 11-23.

Parviainen, J. 2003. “Kinaesthetic Empathy”. Dialogue and UniversalismXIII(11-12), 154-165.

Parviainen, J. 2006. Meduusan liike: Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filo-sofiaa. Helsinki: Gaudeamus.

Parviainen, J. & Eriksson, M. 2006. ”Negative Knowledge, Expertise andOrganizations”. International Journal of Management Concepts andPhilosophy. (Tulossa)

Platon (Faidros). 1979. Teokset III. Suomentanut Pentti Saarikoski. Hel-sinki: Otava.

Polanyi, M. 1966. The Tacit Dimension. New York: Doubleday & Com-pany.

Pollock, J. L. 1986. Contemporary Theories of Knowledge. New Jersey: Ro-wan & Littlefield.

Quinn, J. B. 1992. Intelligent Enterprise: A Knowledge and Service BasedParadigm for Industry. New York: Free Press.

Ruuskanen, P. 2003. Verkostotalous ja luottamus. Jyväskylä: SoPhi.Senge, P. 1990. The Fifth Discipline: The Art and Practise of the Learning

Organization. Doubleday.Sennett, R. 2002. Työn uusi järjestys. Suomentanut D. Kivinen ja E. Kivi-

nen. Tampere: Vastapaino (The Corrosion of Character, 1998).Sennett, R. 2004. Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa. Suomentanut K.

Koskinen. Tampere: Vastapaino (Respect: The Formation of a Cha-racter in a World of Inequality, 2003).

187

Stein, E. 1989. On the Problem of Empathy. Kääntänyt W. Stein. Washing-ton D.C.: ICS Publication. (Zum Problem der Einfühlung, 1917).

Sveiby, K-E. & Risling, A. 1987. Tietoyrityksen johtaminen – vuosisadanhaaste. Espoo: Weilin + Göös (Kunskapsföretaget – seklests viktigastelederutmaning?, 1986).

Thompson, L. L., Levine, J. M. & Messick, D. M. 1999. Shared Cogni-tion in Organizations: the Management of Knowledge. London:Lawrence Erlbaum associates.

Vygotsky, L. S. 1978. Mind in Society: The Development of Higher Psycho-logical Processes. M. Cole, V. John-Steiner & S. Scribner & E.Souberman (toim.) Cambridge, MA: Cambridge University Press.

Vähämäki, J. 2003. ”Mitä on spektaakkeli?”. [WWW-dokumentti]<http://megafoni.kulma.net/index.php?art=148>(Luettu 31.7.2005).

Weick, K. E. 1995. Sensemaking in Organizations. Thousand Oaks. CA:Sage.

Wenger, E. 1998. Communities of Practice: Learning, Meaning and Identi-ty. Cambridge: Cambridge University Press.

Wenger, E., McDermott, R. & Synder, W. 2002. Cultivating Communi-ties of Practice. Boston: Harvard Business School Press.

188

Tilat, rajat ja yhteisöt tiedon luomisessa– esimerkkinä asiantuntijatyö

Tuula Heiskanen

1. Johdanto

Tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa vaiheessa, jota on kutsuttu muunmuassa informaatio-, tieto- tai verkostoyhteiskunnaksi, tiedon tuotta-minen ja käyttö on keskeisessä asemassa yhteiskuntien ja organisaati-oiden menestymisen kannalta. Ekonomistit, sosiaalitieteilijät ja tek-nologiaekspertit ovat löytäneet toisiaan sivuavia ja täydentäviä mie-lenkiinnon kohteita innovaatiopolitiikassa, tietojohtamisen tutki-musalue on nostanut esille uusia kysymyksenasetteluja organisaatio-tutkimukseen, tietotyön tutkimukset ovat havainneet muutoksiaammattirakenteessa ja työn sisällöissä. Nämä ovat esimerkkejä erilai-sista näkökulmista ja lähestymistavoista, jotka yrittävät ymmärtää tie-don muuttuvaa roolia elämässämme. Asiantuntijuuden ja asiantunti-jatyön tutkimukset, jotka ovat tämän artikkelin viitekehyksenä, ovatsaaneet myös uutta suuntaa tarkasteltaessa tutkimuskysymyksiä tieto-yhteiskuntayhteydessä.

Viime vuosina asiantuntijuustutkimuksissa kaksi näkökohtaa onkorostunut, nimittäin konteksti ja yhteisö (esim. Eteläpelto & Tynjälä1999, 9–13). Oppiminen, tieto ja kognitio on nähty entistä painote-tummin tilanne- ja kontekstisidonnaisina ilmiöinä. Sekä asiantuntija-tiedon määrittelyn että kehittymisen on nähty liittyvän sosiaaliseenkontekstiin. Sellaiset käsitteet kuin jaettu (Resnick ym. 1993) tai ja-kautunut (Kafai & Resnick 1996, Salomon 1993) asiantuntijuus ovatvälittäneet uudenlaista ymmärrystä asiantuntijatiedosta ja -työstä.Käytännön tasolla vaatimukset erikoistuneiden tietoalueiden laventa-

189

misesta, yhteistyösuhteiden luomisesta sekä erilaisen perspektiivinomaavien osanottajien kesken (Boland & Tenkasi 1995) että erilaistenasiantuntijuusalueiden välillä (Nowotny 2003) samoin kuin vaati-mukset sellaisten tilojen luomisesta, jotka tukevat tiedon synnyttämis-tä, ovat saaneet entistä enemmän jalansijaa.

Tämä artikkeli keskittyy asiantuntijatyöhön kohdentaen erityistähuomiota yhteistoiminnallisiin näkökohtiin työn kehittämisessä jatiedon synnyttämisessä. Tiedon synnyttämisen ehtoja tarkastellaan ti-lojen, rajojen ja rajojen ylitysten näkökulmasta. Erityisenä tilan lajinatarkastellaan tietoa luovaa yhteisöä. Artikkeli tarkastelee tietoa luovienyhteisöjen edellytyksiä kahden tapaustutkimuksen avulla. Artikkelikysyy, millaiset tekijät edesauttavat tai ehkäisevät tietoa luovien yhtei-söjen syntymistä. Tapausesimerkit kohdentavat huomion kognitiivi-siin, henkilöiden välisiin ja organisoitumiseen liittyviin tekijöihin.Ensimmäisessä esimerkissä ehkäisevät tekijät ja toisessa tukevat tekijätovat etualalla.

2. Tiloja ja rajoja

Tila on monien tieteenalojen tutkimuskohde. Sosiaalitieteiden tutki-muskohteena tilan käsite on saanut lisääntynyttä painoarvoa 1990-luvulta lähtien, vaikka se ei ole ollut tuntematon käsite aikaisempina-kaan vuosikymmeninä (esim. Sorokin 1943). Painoarvon kasvua onvauhdittanut uudenlaisten sosiaalisten tilojen syntyminen informaa-tio- ja kommunikaatioteknologian tukemana. Työelämän alueelta tii-mityö, projektityö, etätyö ja organisaatiorajat paikallisesti tai globaa-listi ylittävä työ ovat esimerkkejä, jotka ovat vaatineet uudenlaista ajat-telua tilakysymykseen. Kehityskulku on nostanut kysymyksinä jahuolenaiheina esiin, miten tulisi organisoida toimijoiden väliset suh-teet tavoilla, jotka soveltuvat parhaiten toimintoihin, millainen mate-riaalinen tuki on tarpeen verkostomaisille suhteille työorganisaatioissaja miten ihmiset selviävät uusissa sosiaalisissa asetelmissa. (Heiskanen2004a, 10.)

190

Modernia aikakautta luonnehtii sosiaalisten suhteiden ulottumi-nen yli ajan ja tilan. Giddens (1990) on kutsunut tätä prosessia ajan jatilan etääntymiseksi. Giddens valottaa asiaa vertailemalla asiantilaaesimoderneihin kulttuureihin. Esimoderneissa kulttuureissa aika liit-tyi paikkaan ja paikka ja tila olivat suuressa määrin yhtenevät. Moder-ni aikakausi erotti ajan ja paikan/tilan ja synnytti yhtenäisen aikadi-mension. Samoin modernin aikakauden syntyyn liittyy sellaisten sosi-aalisten suhteiden lisääntyminen, jotka ovat etääntyneet välittömästäkasvokkain tapahtuvasta vuorovaikutuksesta.

Manuel Castellsin (1996) tutkimustyö informaatioajasta kytkeenäkyvästi uudenlaisten tilojen muodostumisen ja informaatiotekno-logian toisiinsa. Castellsin lähtökohtana on ajatus, että nyky-yhteis-kuntaa luonnehtivat erilaiset virrat: pääoma-, informaatio- ja teknolo-giavirta sekä organisaatioiden vuorovaikutuksen, mielikuvien, ääntenja symbolien virrat. Tästä lähtökohdasta hän johtaa hypoteesin, jonkamukaan on syntynyt uudenlainen tila, niin kutsuttu virtojen tila, jokatukee näitä yhteiskunnan dominoivia prosesseja. Virtojen tila antaamateriaalisen tuen toiminnoille, jotka tapahtuvat ajallisesti samanai-kaisesti mutta fyysisesti etäällä toisistaan. Castellsin mukaan ajan jatilan muutokset tapahtuvat informaatioteknologian läpimurron ja so-siaalisten muutosten yhteisvaikutuksen tuloksena.

Uudenlaiset tilan ja toiminnan muodot ovat tuoneet myös uusiakäsitteitä yleiseen kielenkäyttöön. Yksi näistä sanoista on ”virtuaali-nen”. Työn ja organisaatioiden tutkimuksen alueella sana virtuaalinenesiintyy monissa eri yhteyksissä ja merkityksissä. Jackson (1999) ontarkastellut sanalle annettuja merkityksiä virtuaalisen työnteon yhtey-dessä. Hän on havainnut viisi erilaista käyttöyhteyttä. Yksi keskustelu-linja liittyy työn uudenlaisiin muotoihin, jotka ovat syntyneet työndigitalisoinnin seurauksena ja joiden myötä ihmisten välinen vuoro-vaikutus on siirtynyt virtuaalimaailmaan. Toiseksi, organisaatioidenjoustavuuskeskustelun yhteydessä on tullut esille organisaatioille aset-tuva tarve toimintatapojen jatkuvaan uudelleen muovaamiseen ja ti-laan ja aikaan liittyvien rajoitteiden ylittämiseen. Kolmanneksi, virtu-aalinen työskentely tai virtuaaliorganisaatio on määritelty inhimillisenosatekijän (kollegat, asiakkaat) puuttumisen kautta vastakohtana mie-likuville, jotka kiinnittyvät konkreettisiin toimistoihin tai tehtaisiin.

191

Neljänneksi, rajojen hämärtyminen joko organisaatioiden sisällä taiorganisaatioiden välillä ja jatkuvasti muuttuvat rajapinnat yritysten,tavarantoimittajien ja asiakkaiden välillä on otettu virtuaalityöskente-lyä ja virtuaaliorganisaatiota määrittäviksi tekijöiksi. Viidenneksi nä-kökulmaksi virtuaalityöskentelyyn Jackson lukee sähköistä kaupan-käyntiä koskevat keskustelut. Kuten keskustelulinjoista näkyy, virtu-aalinen työskentely liitetään hyvin monentyyppisiin työn muotoihinja työhön liittyviin näkökohtiin ja se koskettaa sekä uudenlaisia orga-nisoitumisen muotoja että perinteisiä organisaatioita.

Arkiajattelussa tila-sanaa käytetään eriytyneistä tiloista, jotka liit-tyvät esimerkiksi vapaa-aikaan, työhön, liikennöintiin tai julkisiin ti-loihin. Eri tieteenalat, kuten maantiede, arkkitehtuuri, kaupunki-suunnittelu ja kaupunkisosiologia, katsovat tiloja omista näkökulmis-taan ja antavat tilalle oman määritelmänsä. Lefebvre (1998) on olluttyytymätön tähän tiedon pirstoutumiseen ja on halunnut kehittääteorian, joka sisällyttää yhtenäiseen kehykseen tilan fyysiset, mentaali-set ja sosiaaliset aspektit. Hänellä fyysinen tila viittaa tilan materiaali-siin puoliin, henkinen tila teorian ja merkitysten maailmaan ja sosiaa-linen tila pääsääntöisesti sosiaalisiin suhteisiin.

Hernes (2004a, b) on soveltanut Lefebvren käsitteistöä orga-nisaatiotutkimuksen piirissä. Kiinnostusta tilanäkökulmaan organi-saatiotutkimuksen piirissä ovat vauhdittaneet työn uudenlaiset muo-dot. Esimerkiksi etätyön erilaiset sovellukset ja tiiviiden yhteistyösuh-teiden hoitaminen reaaliajassa maantieteellisesti toisistaan etäällä ole-vien yhteistyökumppanien kesken ovat hämärtäneet työpaikan käsi-tettä. Virtuaalisen ja fyysisen läsnäolon kysymykset ovat nostaneetesille tarvetta ajatella uudella tavalla myös organisaatioihin liittyviäkysymyksiä. Organisaation ja sen ympäristön rajat ovat vähemmänkiteytyneet kuin käsitys organisaatiosta saavutettuna muotona antaisiymmärtää. Organisaatioissa on pysyvyyttä mutta myös jatkuvaa muu-tosta. Hernes katsoo, että tila-käsitteen kautta päästään käsiksi muo-vautumassa ja tulossa olevaan.

Hernes lähtee liikkeelle väljästä tilan määritelmästä, jonka mu-kaan tila tarjoaa kontekstin inhimilliselle toiminnalle ja vuorovaiku-tukselle. Hän tarkentaa määrittelyä ottamalla käyttöön Lefebvrenerottelun fyysisestä, mentaalisesta ja sosiaalisesta tilasta. Hernes kuvaa

192

organisaatiotutkimuksen näkökulmasta kuhunkin tilaan liittyviä esi-merkkejä, mutta tekee sen tavalla, joka on virikkeellinen myös muun-laiselle tutkimukselle.

Fyysinen tila viittaa konkreettisiin rakenteisiin, jotka on luotusäätelemään työtä ja vuorovaikutusta. Fyysiseen tilaan luontaisestikuuluvien fyysisten puitteiden rinnalle Hernes sisällyttää esimerkiksibudjetit ja työaikataulut. Hernes korostaa, että fyysinen tila on luotutarkoituksella säätelemään toimintaa, mutta se voi tuottaa myös toi-mintaa ja vuorovaikutusta, jota ei ole voitu ennalta nähdä. Esimerkik-si budjetti, joka on laadittu tietylle aikajaksolle, ohjaa toimintaa jaasettaa sille rajoja kyseisenä ajanjaksona, mutta vaikuttaa myös bud-jettijakson jälkeiseen aikaan ja seuraavan budjetin laadintaan.

Sosiaalinen tila saa alkunsa vuorovaikutuksesta, joka synnyttääsuhteellisen ennustettavaa lajia olevia suhteita. Erona fyysiseen tilaan,joka luodaan tarkoituksellisesti säätelemään toimintaa, sosiaalinen tilauusintaa itsensä. Sosiaalinen tila on suhteiden verkosto, jossa käyttäy-tymisnormit säätelevät suuressa määrin sitä, mitä tapahtuu. Sosiaali-nen tila määrittelee jäsenyyden, ja jäsenet elävät tilaa säätelevien nor-mien mukaan eivätkä avoimesti ylitä normien määrittelemiä rajoja.Käyttäytymisnormien lisäksi sosiaalista tilaa koossapitäviä tekijöitävoivat olla luottamus, sosiaalinen identiteetti, rakkaus, riippuvuus jalojaalisuus. Inhimillinen läsnäolo on olennaista sosiaaliselle tilalle.Läsnäolo ei kuitenkaan rajaudu fyysiseen läsnäoloon, vaan voi ollamyös virtuaalista tai kuviteltua. Esimerkiksi henkilö voi tuntea kuulu-vuutta ammattikuntaan, ja tämä ammattikuntaan kuuluminen sääte-lee hänen toimintaansa, vaikka hän olisi ainoa ammattikunnan jäsentietyssä organisaatiossa.

Mentaalinen tila on ajattelun tila. Se koostuu esimerkiksi tiedos-ta, oppimisesta ja merkitysten annosta. Mentaalinen tila syntyy jaetus-ta ymmärryksestä. Esimerkiksi yhteisöä ei voi olla, ellei yhteisön jä-senten kesken vallitse jonkinlaista yhteistä ymmärrystä yhteisölle kes-keisistä asioista. Mentaalista tilaa voi luonnehtia myös sanalla ajattelu-maailma, kun rajataan sana koskemaan ideoiden ja ajatusten kokonai-suutta, joka on paikannettavissa ja rajattavissa. Mentaalisen tilan sisäl-tö paikantuu esimerkiksi kertomuksiin ja myytteihin, mutta myös ar-

193

tefakteihin, tuotteisiin ja kirjoituksiin. Hernes haluaa korostaa, ettämentaalinen tila ei paikannu yksilöihin, vaan yksilöiden ja kollektiivi-en väliseen suhteeseen. Mentaalisen tilan syntymisessä ja kehittymi-sessä inhimillinen läsnäolo on välttämätön, mutta ei väistämättä fyysi-sen läsnäolon mielessä, vaan vuorovaikutusta ympäröivien konteks-tien mielessä (Hernes 2004a, 112).

Hernes käyttää ilmaisua ”rajat ympäröivät tiloja”. Hänen mu-kaansa organisoituminen tapahtuu rajojen asettamisen kautta. Fyysi-sen tilan rajat ovat usein näkyviä ja konkreettisia, kun taas sosiaalisenja mentaalisen tilan rajat tulevat usein näkyviksi vasta silloin kun rajo-ja rikotaan tai ylitetään. Esimerkiksi sellaiset sosiaalista tilaa määrittä-vät asiat kuin lojaalisuus tai luottamus tulevat näkyviksi rikkomisenkautta. Samoin tiettyihin ajattelutapoihin sopimattomien ajatustenesittäminen tekee näkyväksi ajattelumaailman ja kulttuurin rajoja.Hernes huomauttaa, että tilat ovat erilaisia sen suhteen, missä määrinne säätelevät käyttäytymistä, ja säätelyn määrä riippuu rajojen tiuk-kuudesta/läpäisevyydestä.

Hernes erottelee kolme tapaa, joilla rajat vaikuttavat tilaan. En-sinnäkin rajat asettavat toleranssirajat inhimilliselle toiminnalle javuorovaikutukselle. Toiseksi, rajat toimivat erojen tekijöinä merkitse-mällä tilan erilleen sen ympäristöstä. Kolmanneksi, raja määrittelee,millainen kynnys on siirtyä tilaan ja siitä pois ja miten salliva tai rajoit-tava tila on.

Tässä artikkelissa kiinnostus kohdistuu erityislaatuiseen tilaan,joka tarjoaa fyysiset, mentaaliset ja sosiaaliset puitteet tiedonmuodos-tukselle. Yksi esimerkki sellaisesta tilasta on Bereiterin ja Scardamalian(1993) tietoa rakentavan yhteisön nimellä kutsuma tila, mutta myösmuita esimerkkejä löytyy viimeaikaisista keskusteluista.

3. Tietoa luovat yhteisöt

Bereiterin ja Scardamalian (1993) idea tietoa rakentavasta yhteisöstäon kehittynyt teoreettisessa kontekstissa, jossa he käsittelevät asian-tuntijuuden kehittymistä. He katsovat, että yhteiskunnallisiin tiedon

194

tarpeisiin vastaaminen edellyttää parempaa ymmärrystä asiantunti-juudesta ja sen kehittymisestä. Heidän näkemyksensä on, että asian-tuntijuutta pitäisi tarkastella pikemminkin prosessina kuin asiantun-tijatiedon ja asiantuntijaominaisuuksien omistamisena. Heidän mu-kaansa asiantuntijuutta voi ilmetä millä tahansa elämän alueella. Se eimyöskään rajaudu joihinkin tiettyihin ammatteihin, joita on totuttupitämään asiantuntija-ammatteina, eikä koulutuksen ja spesialisoitu-misen kautta saavutettuun tietoon. Bereiterin ja Scardamalian mu-kaan asiantuntijuutta voi tarkastella sekä yksilön että kollektiivien ta-solla. Olennainen tunnusmerkki asiantuntijuudelle löytyy ongelmienlähestymisen tavasta. Bereiter ja Scardamalia muistuttavat, että kai-kessa työssä, joka sisältää suunnittelua, johtamista, opettamista tai ih-misten auttamista heidän ongelmissaan, ongelmien potentiaalinenmonimutkaisuus ylittää jokaisen yksilön pätevyyden. Heidän mu-kaansa tunnusomaista asiantuntijamaiselle toimintatavalle yhtä hyvinyksilön kuin ryhmänkin tasolla on ongelmiin pureutuminen syvälli-sellä tavalla. Asiantuntijuuden kehittymisessä olennainen piirre ontoiminta kompetenssien ylärajoilla.

Bereiter ja Scardamalia ovat käsitelleet asiantuntijuutta sekä yksi-lön että kollektiivin tasolla. Yksilötasolla he ovat kuvanneet asiaa kä-sitteellä ”tiedon rakentamisen skeema”. Tietoa rakentavat skeematovat heidän määritelmänsä mukaan skeemoja, jotka toimivat kehyksi-nä etenevälle ongelmanratkaisulle tieto-ongelmissa. Heidän mukaan-sa tietoa rakentavien skeemojen toimintaperiaatteita ovat ehdotel-manomaiset tulkinnat, kysymysten pitäminen avoimina ja paremmanymmärryksen aktiivinen tavoittelu (1993, 171).

Analysoidakseen asiantuntijuutta kollektiivisella tasolla he ovatkehittäneet etenevän keskustelun käsitteen. Heille se tarkoittaa kes-kustelua, jonka ”päämäärä ei ole konsensus vaan ehdotelmanomainensynteesi, jonka osalliset voivat tunnistaa edistymisenä verrattuna sii-hen, mitä he aikaisemmin tiesivät”. Etenevää keskustelua luonnehtivapiirre on se, että sillä ei ole kattoa: aina on löydettävissä korkeamman-tasoinen muotoilu asioista, joita nykyinen versio totuudesta ei täysintavoita” (1993, 208).

195

Bereiter & Scardamalia ymmärtävät tietoa rakentavilla yhteisöilläsellaisia yhteisöjä, joiden rakenteet ja dynamiikka saavat ne jatkuvastikehittämään kollektiivista tietoa ja taitoa. Esimerkkeinä he mainitse-vat menestyksekkäät tutkimusryhmät ja jotkin teolliset yritykset eri-tyisesti high-tech-alueella. Kummassakin esimerkkitapauksessa tiedontuottaminen liittyy kysymyksiin ja tavoitteisiin, jotka ovat yhteisönjäsenille yhteisiä. Yhteisön jäsenillä voi olla ja useimmiten onkin myösyksilöllisiä pyrkimyksiä tiedon tuottamisessa, mutta tietoa rakentavaayhteisöä luonnehtiva erityispiirre on kollektiivisten merkitysten jaymmärryksen etsintä ja tiedon kasvattaminen. Tutkimusryhmissä tie-don tuottaminen on niille erityisesti määritelty tehtävä, ja tieteellinenyhteisö on kehittänyt sosiaalisen organisoitumisen muotoja, jotkaluovat perusedellytyksiä tietoa luovan yhteisön synnylle. Korkean tek-nologian yrityksissä niiden selviäminen kilpailutilanteissa on riippu-vaista siitä, että ne kykenevät jatkuvasti kehittämään yrityksen kollek-tiivista tietoa ja taitoa.

Lähisukuisia käsitteitä, joiden tarkoituksena on tehdä ymmärret-täväksi tiedon muodostuksen ehtoja yhteisöissä, löytyy myös muiltatutkijoilta. Esimerkiksi Nonakan ja Takeuchin (1995) malli tiedonluomisesta on tunnettu, samoin kuin Laven ja Wengerin (1991) ajat-telu käytäntöyhteisöistä tiedon kehittämisen paikkoina. Nonaka jaTakeuchi (1995) ja Nonaka ja Konno (1998) ovat käsitelleet sosiaalis-ten puitteiden asemaa tiedon muodostuksessa. He käyttävät japani-laista sanaa ba viittaamaan sosiaalisen vuorovaikutuksen kenttään, taikuten he sanovat, ”jaettuun tilaan syntymässä oleville suhteille”. Hei-dän mukaansa käsite ba yhdistää fyysisen tilan, virtuaalisen tilan jahenkisen tilan. Heidän käyttämänään ba liittyy nimenomaisesti tie-don luomiseen. Se tarjoaa puitteet yksilöllisen ja kollektiivisen tiedonedistämiselle. Kirjoittajat ovat kuvanneet tiedon luomista spiraalimai-sena prosessina, jossa julkilausuttu tieto ja sanoiksi pukematon (hiljai-nen) tieto vuorottelevat ja sulautuvat.

Nonakan ja hänen kollegoidensa kehittämä malli on herättänythuomiota erityisesti tietojohtamiskeskustelun yhteydessä, muttamyös kriittisiä näkökohtia on nostettu esille. Tuomen (1999, 331)esittämä kritiikki on tämän artikkelin näkökulmasta pohdintaa aihe-

196

uttava. Tuomi kritisoi mallia siitä, että se sivuuttaa kysymyksen ”mikäon motiivi tiedon tuottamiselle”. Edelleen hän huomauttaa, ettäNonaka ja hänen kollegansa eivät ole keskustelleet siitä, millaiset pro-sessit synnyttävät jaetut kognitiiviset maailmat tai ba:t.

Lave ja Wenger ovat kehittäneet käytäntöyhteisöjen käsitteen. Hemäärittelevät sen seuraavasti: ”Käytäntöyhteisö on henkilöiden, toi-minnan ja maailman välillä oleva suhteiden piiri, jolla on ajallinenulottuvuus ja suhde muihin sitä sivuaviin tai sen kanssa päällekkäisiinkäytäntöyhteisöihin. Käytäntöyhteisö antaa luontaiset olosuhteet tie-don olemassaololle, eikä vähiten sen vuoksi, että se tarjoaa tulkinnalli-sen tuen löytää merkitys yhteisön omaaman tiedon perinnölle.”(1991, 98.) Alun perin Lave ja Wenger käyttivät käsitettä tutkiessaantilanteeseen sidottua oppimista erilaisissa yhteisöissä. Lähestymistapaotti yhteisöt vakiintuneina muodostelmina, ja tutkijoiden mielenkiin-to kohdistui siihen, miten yksilöt sosiaalistuvat annettuihin kulttuuri-siin käytäntöihin. Kun Wenger ja hänen kollegansa (1998, 2000) siir-sivät kiinnostuksensa myös tiedon luomisen alueelle, käytäntöyhtei-söjen käsite sai avoimemman ja liukuvamman tulkinnan. Heidän mu-kaansa käytäntöyhteisöt ovat perustaltaan epävirallisia ja itseorgani-soituvia. Ne erottaa muista epävirallisista verkostoista se seikka, ettäne ovat olemassa erityisesti sen vuoksi, että ne kehittävät jäsentensäpystyvyyttä ja ylläpitävät ja tuottavat yhteisiä tietovarantoja.

Kun Wenger ja hänen kollegansa ovat tehneet käytäntöyhteisöjenkäsitteen laajennuksen vapaasti organisoituvien ryhmien suuntaan,Tuomi on halunnut käsitteen laajennusta varta vasten perustettujenryhmien suuntaan. Tuomen (1999, 398-400) huolenaiheena on, mi-ten yhdistää tiedon tuottaminen yhteisötasolla organisaatioiden ta-paan jakaa työ ja velvoitteet. Käytännön tilanteissa ryhmät (tiimit)voivat olla lähellä sitä, mitä on kuvattu käytäntöyhteisöjen käsitteellä.Erona Wengerin ja hänen kollegoidensa käsittelemiin käytäntöyhtei-söihin on kuitenkin se, että tiimit ovat varta vasten luotuja muodos-telmia ja niillä on tarkasti määritellyt päämäärät. Tuomi ehdottaatiimin määritelmän laajentamista siten, että se sisältää myös reuna-alueen, joka ei ole vastuussa tiimille määriteltyjen tavoitteiden saavut-tamisesta, ja käytäntöyhteisön käsitteen laajentamista siten, että tiimitvoivat olla yhteisön jäseniä.

197

Bereiterin ja Scardamalian ajatus etenevästä keskustelusta antaalisäarvoa edellä mainittuihin lähestymistapoihin nähden siinä mieles-sä, että se auttaa kohdentamaan huomion siihen sosiaaliseen proses-siin, jossa tietoa rakennetaan. Vaikkakin Nonaka ja hänen kollegansasamoin kuin Lave ja Wenger asemoivat tiedon luomisen sosiaaliseenyhteyteen, he eivät tarjoa työkaluja sen sosiaalisen prosessin jäljittämi-seen, joka lopulta johtaa uuteen tietoon. Käsitteelliselle kehittelyllekollektiivisen tiedonmuodostuksen alueella on kuitenkin edelleen tar-vetta. Esimerkiksi tietoa rakentavan yhteisön käsite hyötyisi, jos yhtei-söä tarkasteltaisiin eritellymmin tila-käsitteen kautta. On tarpeenhuomauttaa, että tiedon rakentaminen saattaa olla erilaista vakaissayhteisöissä, joita muun muassa Nonaka ja Takeuchi tai Lave ja Wengerovat käsitelleet, kuin yhteisöissä, joissa on liukuva jäsenyys. Nykypäi-vän tiedonrakentamisen vaatimukset liittyvät usein jälkimmäisentyyppisiin tilanteisiin. Tuomi (1999) on luonnehtinut näitä tilanne-eroja puhumalla rajatuista ja avoimista yksiköistä. Tilakäsite avaa nä-kökulman paitsi rajattujen versus avoimien yhteisöjen eroihin myöstilan eri puoliin.

Tietoa rakentavan yhteisön muotoutumisessa tulisi kiinnittäähuomiota siihen dynamiikkaan, joka on sidoksissa rajoihin ja niidentiukkuuteen/läpäisevyyteen. Asian edelleen kehittelyä auttaisi myöstilan erilaisten aspektien – fyysisen, mentaalisen ja sosiaalisen – huo-mioon ottaminen. Bereiterin ja Scardamalian teoreettisessa argumen-toinnissa mentaalinen tila on etualalla, kun taas fyysisen ja sosiaalisentilan erittelevä tarkastelu on taka-alalla.

4. Esimerkki 1: Web-avusteisen yhteistyöprosessinkokeilu

Ensimmäinen esimerkki koskee tutkimus- ja kehittämisprojektienverkostoitumista ja yhteistyötä. Nykypäivänä informaatiota kerätäänja muokataan lisääntyvässä määrin erilaisissa projekteissa. Projekteistaon tullut paljon sovellettu tapa organisoida asiantuntijatyötä. Esi-merkki liittyy yritykseen virittää ja rohkaista yhteistyötä erilaisissa

198

projekteissa työskentelevien asiantuntijoiden välillä. Kehys, jonkapuitteissa projektit toimivat, oli Euroopan sosiaalirahaston tukemakehittämisohjelma (Kuusinen 2001, 2004). Ohjelman tarkoituksenaoli tuottaa päätöksentekijöille ja koulutuksen ja työelämän kehittäjilleajantasaista ennakoivaa informaatiota työelämän muutoksista. Ohjel-maan oli valittu noin seitsemänkymmentä projektia eri puolilta Suo-mea toteuttamaan ohjelman päämääriä.

Työministeriö toimi ohjelman hallinnollisena vastuutahona. Mi-nisteriöllä oli tavoite kansallisen ennakointijärjestelmän kehittämisek-si, ja osana tätä tavoitetta se asetti päämääräksi projektien välisen yh-teistyön synnyttämisen. Ministeriö palkkasi Riitta Kuusisen, tutkijanjolla oli toimintatutkimuksellinen lähestymistapa, synnyttämään jaorganisoimaan yhteistyötä projektien välillä. Web-foorumista olimäärä muodostua kanava yhteistyön tukemiseen ja toteutumiseen.

Kuvatessaan prosessia Riitta Kuusinen haastaa lukijan pohtimaanprojektiedustajien näkökulmaa ”tyhjän tilan” metaforan kautta:

”Ajatelkaamme tilannetta, jossa toisilleen tuntemattomatihmiset astuvat organisaatiosta irrallaan olevaan työyhteisöntyhjään tilaan. Heille merkityksellinen taho on kutsunutheidät. Tosiasiallisesti jokainen heistä työskentelee jossakinmuussa organisaatiossa toiminnoissa, joita ylläpitää sen or-ganisaation työyhteisö. Sisääntulevat yrittävät oletettavastitutustua toisiin kertomalla muille, mitä he itse tekevät jamistä he ovat. Kutsun lähettäjä ehdottaa, että mukanaolijatkäyttävät työtilaa yhteisesti jaettuun toimintaan. Kuiten-kaan kukaan ei tunne tarvetta osallistua jaettuun toimintaaneikä tiedä, miksi heidän tulisi sellaista yrittää. Voi olettaa,että joidenkin hämmentävien tuokioiden kuluttua he tur-hautuisivat ja lähtisivät kotiorganisaatioonsa jatkaakseentyötään siellä. Käytettävissä oleva työtila pysyisi tyhjänä. –Tämä kuviteltu tilanne johdattaa meidät kysymykseen, mitätarvittaisiin, jotta syntyisi toimiva yhteisö ihmisistä, jotkaastuivat näyttämölle.” (Kuusinen 2004, 66.)

Metaforalla Riitta Kuusinen johdattaa kysymään, millaisia tunte-muksia osanottajissa saattaisi herättää odotus tehdä yhteistyötä ihmis-ten kanssa, jotka eivät tunne toisiaan eivätkä oikein tiedä, mitä heidänpitäisi tehdä yhdessä. Samoin hän johdattaa kysymykseen, mitä pitäisitehdä, jotta osanottajista muodostuisi toimiva yhteisö.

199

Monet projekteista olivat toimineet ohjelmassa jo pari vuotta en-nen web-foorumin perustamista. Projektien edustajat olivat ehtineettutustua toisiinsa jonkin verran seminaareissa, joita ohjelma järjestipari kertaa vuodessa. Projektien suuri lukumäärä kuitenkin vaikuttisiihen, että iso osa projekteista oli jäänyt osanottajille pelkiksi nimik-keiksi eikä lähempää vuorovaikutusta ollut syntynyt. Rahoittaja odot-ti, että osanottajat jatkaisivat informaation ja ajatusten vaihtoa web-foorumilla. Rahoittajan toivomus oli, että projektit kertoisivat fooru-milla prosessimaisella tavalla työnsä edistymisestä ja että tämä rohkai-sisi projekteja etsimään ohjelmasta verkostoitumiskumppaneita, joillaon samansuuntaisia mielenkiinnon kohteita.

Rahoittajan toivomus ei kuitenkaan ollut projektien edustajilleriittävä yllyke siihen, että he olisivat alkaneet kirjoittaa ideoitaan jaajatuksiaan ja tehneet kysymyksiä ja kommentteja toisille projekteilleweb-foorumilla. Riitta Kuusinen foorumin rakentajana ja ylläpitäjänäteki yrityksiä vuorovaikutuksen vilkastuttamiseksi muun muassa kir-joittamalla foorumille omia ajatuksiaan siitä, mitä tietojen jakaminenvoisi tarkoittaa. Verrattuna ohjelman tavoitteisiin yhteistyö web-foo-rumilla pysyi minimaalisella tasolla sen puolentoista vuoden ajan,jona foorumia ylläpidettiin. Tila pysyi tyhjänä.

Haastatteluissa passiivisuuden syiksi kerrottiin useimmiten, ettäprojekti ei ole vielä valmis ja että tuloksia ei vielä ole: ”Tutkimustyönkestäessä minulla ei myöskään ole tapana tuottaa formaaleja väli-raportteja.” ”Tässä vaiheessa projektimme tulokset eivät ole vielä esi-tyskelpoisessa muodossa.”(Haastattelut, Kuusinen 2001, 116.)

Vaikka rahoittaja asetti tavoitteeksi projektien välisen yhteistyön,se antoi ristiriitaisia viestejä projekteille. Web-foorumia ei integroitumissään vaiheessa ohjelman strategiseen tasoon, vaikka tutkija sitä eh-dotti. Riitta Kuusiselle annettu tehtävä rakentaa web-foorumi yhteis-työlle ja tiedon tuottamiselle oli ohjelman rakenteessa yksi projektimuiden noin seitsemänkymmenen projektin joukossa. Rahoittaja pitiselkeästi erillään strategisen tason ja projektitason. Foorumin ylläpitä-jän oli vaikea vakuuttaa projektit yhteistoiminnan strategisesta merki-tyksestä ennakointijärjestelmälle, koska rahoittaja ei antanut sille vas-taavaa merkitystä tosiasiallisissa käytännöissään.

200

Yhteistyö abstraktina ideana ja yhteistyö tosiasiallisena päämää-rähakuisena toimintana ovat kaksi eri asiaa: ”Yhteistyöllä täytyy ollaluonnollinen, aito sisältö.” ”Verkostoituminen verkostoitumisenvuoksi ei motivoi.” (Haastattelut, Kuusinen 2001, 122.)

Projektien edustajat tunsivat, että vaatimus keskeneräisen työnesittämisestä muille on vastoin heidän normaalia työtapaansa ja ettävirtuaalinen yhteisö ei ollut riittävän turvallinen ajatusten esittämi-selle. Web-foorumi koettiin liian julkiseksi verrattuna kasvokkain ta-pahtuvaan vuorovaikutukseen:

”Se (yhteistyö) ei vain oikein tahdo ottaa siipiä alleen vainviestimien välityksellä. Jo omassa projektissani olen kokenuthenkilökohtaisten kontaktien merkityksen. Asioista puhu-minen saa mielestäni aivan uuden ulottuvuuden, kun ollaankasvokkain. Meidän pitäisi ehkä paremmin tuntea toisem-me, niin sitten alkaisi jo ajatusten vaihtokin.””Erityisesti kuitenkin vierastan yksityiskohtaisen tiedon pis-tämistä yleiseen jakoon, meitä kun on moneksi.”(Haastattelut, Kuusinen 2001, 119.)

Riitta Kuusinen etsii ehtoja jaetulle tiedon tuottamiselle kahdestaperuselementistä: 1) yhteisöstä ja 2) organisoitumisesta. Kuusinenviittaa yhteisöllä sosiaaliseen ympäristöön, joka on osallisena jäsenten-sä oppimiskokemuksissa. Organisoitumisella hän viittaa toiminnankehykseen, joka sisältää muun muassa päämäärät, säännöt ja rahoitus-järjestelyt, jotka on luotu ihmisryhmää varten. Kuusisen käsitteistöäsoveltaen voidaan sanoa, että ohjelma sitoi projektit yhteisöksi, muttaloi olosuhteet, jotka olivat ristiriidassa jaetun tiedon tuottamisenkanssa. Muodollisesti projektien edustajat tiesivät, että heidän projek-tinsa kuuluvat yhteiseen ohjelmaan. Säännökset ja rahoittajan toistu-vasti välittämät vaatimukset saivat osanottajat ajattelemaan, että jossa-kin mielessä he jakavat saman kohtalon.

Yleisellä tasolla projektien edustajat pitivät järkevänä odotustaprojektien keskinäisestä yhteistyöstä, vaikkakin ajatus ennakointi-järjestelmästä, jonka rakentumiseen heidän pitäisi myötävaikuttaa,pysyi epämääräisenä. Käytännössä yleinen positiivinen orientaatio

201

yhteistyötä kohtaan ei muuntunut toiminnaksi siinä määrin kuin olisiollut ohjelman näkökulmasta tarkoituksenmukaista:

”Luonnollisesti projektien välinen yhteistyö on tärkeää.””Minusta ENTTU-foorumin perusajatus on uudenlainen jatehokkaasti käytettynä foorumi olisi kustannus-hyötysuh-teeltaan aivan erinomainen väline.””ENTTU-foorumi on hyvä, nopea ja ajantasainen yhtey-denpitoväline.””Ehkä tämä kanava on liian uusi.”(Haastattelut, Kuusinen 2001, 120, 123.)

5. Esimerkki 2: Etenevä keskustelu monitieteisessä jamoniammatillisessa ryhmässä

Toinen esimerkki liittyy tutkimus- ja koulutusohjelmaan, joka suun-niteltiin julkisen sektorin ammattilaisille, jotka toimivat johto-, suun-nittelu, koulutus- ja muissa asiantuntijatehtävissä ja joilla oli kiinnos-tusta julkisen sektorin kehittämiseen. Prosessin käynnisti yliopistotut-kijoista koostuva monitieteinen ryhmä 1990-luvun alkupuolella (Kir-jonen ym. 1996). Kyseessä oli toimintatutkimuksellinen hanke, jonkaytimen muodosti puolentoista vuoden ajanjaksona toteutettu koulu-tusohjelma. Toimintatutkimukselliset vaiheet sinänsä jatkuivat usei-den vuosien ajan. Tutkijat pitivät yhteyttä koulutukseen osallistunee-seen ryhmään eri muodoin läpi 1990-luvun.

Koulutusohjelma ajoittui keskelle radikaaleja sosiaalis-taloudelli-sia muutoksia, jotka vaikuttivat perustavalla tavalla sekä julkisesta sek-torista käytävään julkiseen keskusteluun että julkiseen sektoriin koh-distuneisiin toimenpiteisiin. Ohjelman tarkoituksena oli tukea poh-dintaa ja merkityksenantoprosessia, joka kohdistui sekä julkiseen sek-toriin yleensä että asiantuntijoiden asemaan ja rooliin siinä. Siihenvalittiin 28 erilaisissa johto- ja asiantuntijatehtävissä toimivaa henki-löä, jotka toimivat eri organisaatioissa eri puolilla Suomea keskus-,alue- ja paikallishallinnossa samoin kuin erillisissä asiantuntija- jakoulutusinstituutioissa.

202

Ohjelman kestoksi oli määritelty noin 18 kuukautta, ja se sisälsiseitsemän kontaktijaksoa (seminaaria), viisi tapaamista kontaktijakso-jen välillä, määriteltyjä tehtäviä tapaamisten välillä ja projektityön teke-misen. Seuraava ote kuvaa osanottajan näkökulmasta koulutusohjel-man toimintaperiaatteet:

”Tässä on mun mielestä kaksi eri prosessia, siis nämä semi-naarit, ja erikseen nämä ryhmien kokoontumiset ja omaprojekti. Näiden seminaarien tarkoitus on minun mielestänikerätä sitä näkökulmaa, siis se hengähdystauko, uutta tietoa.Sitten tässä ryhmäprosessissa, vapaa-aikana tai työaikanaviedään sitä omaa prosessia eteenpäin…Näin mä olen senjäsentänyt, että siinä on kaksi prosessia menossa: on näitälevähdyspaikkoja, joissa uusitaan akkuja ja saadaan lisätie-toa. Sitten erikseen kokoonnutaan ryhmissä pohtimaan,mitä me teemme sen oman duunimme kanssa. Tietysti kokoajan se kommunikaatio pitäisi olla, että tästä tulisi elä-vä.”(Ryhmäkeskustelu, Heiskanen 1996, 66.)

Osanottajat jaettiin pienryhmiin määriteltyjen teemojen alle.Koulutuksen organisoijat määrittelivät teemat sillä periaatteella, ettäne antaisivat keskusteluille sellaisen kehyksen, joka olisi riittävän laajasynnyttääkseen uusia näkökulmia aihealueeseen, mutta riittävän rajat-tu, jotta sillä olisi kosketuskohtia ryhmän jäsenten erityisiin mielen-kiinnon kohteisiin. Sillä ryhmällä, jonka keskustelujen etenemistä täs-sä kirjoituksessa käsittelen, oli aiheena ”Työkykyisyyden ylläpito – en-naltaehkäisyä vai terapiaa?” (Heiskanen 1996, 2004b). Koska teematoli muotoiltu yleisemmällä tasolla kuin osanottajien ilmaisemat int-ressit, teemanimikkeet vaativat yhteistä pohdintaa. Esimerkiksi pu-heena olevassa ryhmässä ryhmän jäsenet eivät nähneet aluksi olennai-sessa määrin leikkaavia alueita työtehtävissään, mutta keskustelujenedetessä he tulivat huomaamaan, että teema on heitä kaikkia yhdistäväammatillisen toiminnan kohdealue:

”Siinäkin mielessä on vähän hullua, että sitä työkykyä yllä-pitävää toimintaa on hirveän monella organisaatiolla; kaikkitoisistaan tietämättä. Minäkin keväällä ihmettelin, että mis-tä helkkarista se työkykyä ylläpitävä toiminta on oikein tul-lut. Mä luin jostakin paperista, että sehän on meidän keskei-nen tulosalue.” (Ryhmäkeskustelu, Heiskanen 1996, 60.)

203

Analyysin kohteena olevassa ryhmässä oli kaksi psykologia, lää-käri, lakiasiantuntija, insinööri ja terveydenhoitaja. Ryhmää ohjasikaksi tutoria, joilla oli koulutusta psykologiassa ja sosiaalitieteissä.Ryhmän keskustelut nauhoitettiin kaikissa ryhmätapaamisissa 18kuukauden ajan. Olen analysoinut keskusteluja kiinnittämällä huo-miota keskustelun yleiseen kulkuun ja käännekohtiin keskustelujendynamiikassa ja sisällöissä.

Ensimmäisessä vaiheessa ryhmä yritti saavuttaa alustavan ym-märryksen siitä, mitä teema merkitsisi heille kullekin. Keskustelujentulokset ryhmä kiteytti käsitekarttaan (ks. kuva 1). Kartassa on lähdet-ty liikkeelle yksilöstä. Yksilö on kuvassa keskellä, ja häntä luonnehti-vat hänen kykynsä, tarpeensa ja resurssinsa. Koska työkyky on kykyäsuhteessa tiettyihin vaatimuksiin, kartassa on otettu huomioon myöstyökyvyn määrittämiseen ja määrittymiseen liittyviä tekijöitä ja taho-ja. Kartassa on käsitelty myös tilannetta, jossa työkyky pettää. Systee-mi tuli esille puheessa monissa kohdin: joka kohdassa systeemin jayksilön suhde oli jollakin tavoin jännittynyt. Työkykyisyys ilmiönäkuuluu organisaatioelämän ”toiseen puoleen”. (Heiskanen 1996, 57;2004, 376). Ryhmä haki myös perustaa keskusteluilleen teoreettisistakäsitteistä. Joissakin suhteissa pyrkimys onnistui, mutta tuotti myösepätasapainoa keskusteluihin. Lääketieteellis-psykologinen käsitteistöalkoi dominoida ja jätti ulkopuolelle muut mahdolliset näkökulmat.

Seuraavassa vaiheessa keskustelut siirtyivät keskeisiin muutospai-neisiin, jotka koskettavat julkista sektoria. Tulosjohtamisen ideologiaja käytännöt olivat kaikkia koskettava asia, ja tulosmittaukset olivattulleet osaksi arkipäivää:

Tutor: ”Siitäkö ihmiset huolta kantaa, että mistä sen viivan(=merkintä suorituksesta) saa?”Ryhmän jäsen: ”Sitten kun tulee tilinteon hetki, niin sittenniitä viivoja kuitenkin katsotaan.”(Ryhmäkeskustelu, Heiskanen 1996, 61.)

Keskusteluissa tuli esille, että työpaikkatasolla tulosjohtaminennäyttäytyi teknokraattisena reformina ilman kytkentöjä eettiseen jayhteiskunnalliseen argumentaatioon. Argumentaation kapeus huoles-tutti osanottajia paitsi yleisessä mielessä myös suhteessa asiantuntijat-

204

yöhön. Koska tieteellisyys ja erityistieto antavat asiantuntijalle aukto-riteetin ja autonomian, tarvitaan rajaavia ehtoja, jotka nojaavat eettis-ten periaatteiden kivijalkaan: ”että siinä olisi viisaus tai asiantunte-mus, millä sen valinnan tekee”. Kun teoreettiset keskustelut olivatpäättyneet ilman yhteisen kielen löytymistä, keskustelu muutospai-neista synnytti kokemuksellista tietä tunteen jaetusta merkityksellises-tä asiasta.

Keskustelut kehittämistilanteesta ja työolosuhteista antoivat työ-kykykäsitteelle omakohtaista sisältöä. Työkykyisyys näyttäytyi uudes-ta näkökulmasta yhtenä tuloksena ja indikaattorina työyhteisöjen toi-minnasta, kun se aikaisemmissa keskusteluissa oli painotetusti am-mattityön kohteena. Osanottajien omien projektitöiden edistäminen,joka eteni prosessissa rinnakkain seminaarien ja ryhmätapaamistenkanssa, teki kunkin osanottajan ammatillisen viitekehyksen myösmuille näkyväksi ja eläväksi. Palattaessa työkykyisyysteemaan uudel-leen ryhmä otti lähtökohdaksi sen hämmentävän tosiasian, että useillavirastoilla on toisistaan tietämättä sama työkohde, mutta lähestymis-

Kuva 1. Ryhmän tuottama ensimmäinen kartta ohjelman alussa (lähde: Heiskanen1996).

205

tavat kohteeseen vaihtelevat. Lähtökohdan ryhmä kiteytti käsite-karttaan nelikentän muodossa (ks. kuva 2). Nelikentän toinen akselikuvaa työmuotoja (korjaava toiminta/ennaltaehkäisy) ja toinen akselitoiminnan kohdentumista (yksilö/työ/toiminta). Kartta on synteetti-nen näkemys lähestymistavoista ja työmuodoista, joita käytetään taion mahdollista käyttää ammatillisessa työssä väestön työkykyisyydenylläpidossa. Kartassa ryhmä onnistui sovittamaan yhteen eri näkökan-nat tavalla, joka jättää tilaa eri lähestymistavoille. Kiteytystapa antoieri näkökannoille ja lähestymistavoille oikeutuksen sellaisenaan aset-tamatta priorisointeja. Käsitekehikko on väljä siinä mielessä, että kun-kin osanottajan ammatillinen kenttä mahtuu siihen, ja rajattu siinämielessä, että se suuntaa selkeästi huomion ammatillisen toiminnanmuotoihin jättäen muut mahdolliset käsitteeliset ulottuvuudet ulko-puolelle.

TYÖKYKYISYYDEN YLLÄPITO

1 2

3 4

yksilö

terapioa/hoito

ennaltaehkäisy

työ/toiminta

korjaavatoiminta

(varhais)kuntoutuskoulutusoma vastuu

työn/organisaationsuunnittelu

työn/organisaationkehittäminen

Kuva 2. Ryhmän tuottama toinen kartta (lähde: heiskanen 1996).

Ryhmäprosessia voidaan pitää onnistuneena esimerkkinä etene-västä keskustelusta. Prosessiin osallistuneet kykenivät ylittämään rajo-ja, jotka erottavat ammatillisia maailmoja ja jotka ilmenevät erilaisinakognitiivisina pyrkimyksinä. Myös osanottajat itse pitivät ryhmää in-nostavana kokemuksena.

206

Tässä vaiheessa voidaan esittää muutamia tekijöitä, jotka myötä-vaikuttivat onnistumiseen. Ensinnäkin osanottajien suuntautunei-suus oli merkityksellinen. Osanottajien valinta varmisti, että ohjel-maan tuli mukaan henkilöitä, jotka etsivät uusia asioita ja jotka olivatvalmiita panemaan itsensä peliin. Toiseksi, osanottajat olivat avoimiaastumaan siirtymävaiheen katselupaikkoihin. Kolmanneksi, keskuste-lutilanne kehittyi kohti avoimuutta ja suvaitsevaisuutta. Neljänneksi,tutorit omaksuivat myötävaikuttajan roolin muiden joukossa.

Erityinen haaste tällaisissa keskustelutilanteissa on löytää tasapai-no kahteen eri suuntaan vievän pyrkimyksen välillä. Toisaalta osanot-tajilla on pakottava tarve löytää merkityskehikko omalle ainutkertai-selle tilanteelleen, toisaalta vaihtoehtoisten katselu- ja tulkintatapojenlöytäminen vaatii, että akuutteihin ongelmiin otetaan etäisyyttä. Toi-nen haaste on erilaisten näkökantojen moninaisuus. Kolmas haaste onkehittää sietokyky epävarmuutta kohtaan. Tässä esimerkkitapauksessanäihin haasteisiin vastattiin yhteisellä oppimisprosessilla, jossa sekäfoorumin rakentajat että osanottajat olivat oppijoita. Vaikka olen ku-vannut tapauksen onnistuneena esimerkkinä etenevästä keskustelusta,en silti halua välittää vaikutelmaa helposta tapauksesta. Esimerkiksifoorumin rakentajien rooli kanssaoppijoina ei ollut itsestään selvä taiannettu; rooli oli ansaittava prosessin kuluessa.

6. Keskustelu

Tapausten erittelyä ohjaava teoreettinen tarkastelukulma oli tietoarakentavan yhteisön käsite. Bereiter & Scardamalia (1993) ovat otta-neet käsitteen käyttöön asiantuntijuuden kehittymistä koskevan tar-kastelun yhteydessä. Heillä tietoa rakentava yhteisö, ”yhteisö, jokapyrkii jatkuvasti edistämään tietonsa ja taitonsa kehittymistä”, on ide-aali, jonka empiiriset vastineet ovat suhteellisen harvinaisia. Tapaus-esimerkit antavat joitakin alustavia johtolankoja sen pohdinnalle, mil-laiset tekijät voivat edesauttaa tietoa rakentavan yhteisön syntyä jamillaisia esteitä kehityskululle on.

207

Esimerkkitapaukset ovat hyvin erilaisia. Yksi näkyvä eroavaisuuson se, että julkishallinnon ammattilaisten ryhmä tapasi toisiaan vartavasten järjestetyissä koulutuksellisissa tilaisuuksissa, kun taas projekti-työammattilaisia varten oli järjestetty tietotekniikkavälitteinen kom-munikoinnin foorumi. Henkilökohtainen tapaaminen versus tieto-tekniikkavälitteisyys ei kuitenkaan sellaisenaan vie selitystä kovin pal-jon eteenpäin. Valtaosa henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen perus-tuvista ihmisten kohtaamisista jää kehittymättä tietoa rakentaviksiyhteisöiksi. Toisaalta tietotekniikkavälitteisistä kohtaamisista voi ke-hittyä yhteisö, joka synnyttää uutta tietoa tavalla, joka täyttää Bereite-rin & Scardamalian määritelmän tietoa rakentavista yhteisöistä. Suo-malaisille läheinen esimerkki on Linux-käyttöjärjestelmää kehittäväyhteisö. Yhteisö on mentaalisen ja sosiaalisen tilan käsitteiden läpikatsottuna tiivis, vaikka sen jäsenet eivät tunne toisiaan henkilökoh-taisesti. Yhteisön perustana oleva hakkerikulttuuriin kiinnittyvä ajat-telumaailma ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta sitova eettinen säännös-tö ovat synnyttäneet ainutlaatuisen tietoa luovan yhteisön (esim. Hi-manen 2001). Vaikka kasvoista kasvoihin tapahtuvan ja tietotekniik-kavälitteisen kommunikoinnin erojen ja yhtäläisyyksien pohdinta ontärkeää nykyaikana, jolloin teknologiavälitteisyys valtaa alaa, en koh-denna siihen huomiota sellaisenaan, vaan käsittelen tässä yhteydessäfyysistä läheisyyttä tila-käsitteen kautta.

Julkisen sektorin ammattilaisille fyysinen tila muodostui ohjel-man järjestämistä seminaareista. Seminaarien fyysiset järjestelyt olivatosanottajille merkityksellisiä siinä mielessä, että ne tarjosivat heilleetäisyyttä päivittäisestä työstä ja aikapaineista, joita usea heistä koki.Tila-aspektien tarkastelu pelkästään ohjelman sisältä on kuitenkin lii-an rajoittava näkökulma. Ohjelman rakenteesta seurasi, että ohjelmaoli läsnä heidän jokapäiväisessä työssään hyvin konkreettisessa mieles-sä ja heidän työpaikkansa olivat läsnä ohjelmassa mentaalisessa mie-lessä. Osanottajat määrittelivät projektityönsä suhteessa omaan työ-hönsä ja edistivät sitä osana ammatillista työtään. Työorganisaatios-taan he toivat ohjelmaan omien kokemustensa lisäksi myös yleisim-mät organisaatiossaan esiintyvät ajattelumallit.

208

Ohjelman lähestymistavasta seurasi, että osanottajien työpaikoil-la esiintyvät ajattelumallit samoin kuin yhteiskunnassa käytävä kes-kustelu julkisesta sektorista muodostivat olennaisella tavalla mentaali-sen tilan ainekset. Muuta ainesta olivat teoreettiset näkökulmat, joitatutkijat ja luennoitsijat toivat ohjelmaan. Yksi tunnusomainen men-taalista tilaa luonnehtiva piirre oli ammattilaisten kokemuksellisestatiedosta ja erilaisista teoreettisista juurista nouseva näkökulmien mo-ninaisuus.

Jaettu kokemus osanottajien kesken oli hämmennys siitä, mitäon tapahtumassa julkisella sektorilla. Tästä jaetusta hämmennyksestätuli yksi tunnusomainen sosiaalisen tilan piirre. Jossakin mielessäosanottajat kokivat olevansa samassa veneessä.

Projektiammattilaisten tapauksessa pääasiallinen kohtaamispaik-ka oli web-foorumi. Ennakointitiedon kokoamisen ja vaihtamisen olitarkoitus virittää projekteja yhdistävä käsitteellinen horisontti. Verrat-tuna julkisen sektorin ammattilaisten tapaukseen, jossa julkisen sekto-rin muutostapahtumat konkretisoituivat osanottajien mielessä kaik-kia yhdistäviksi pohdinnan ja huolen aiheiksi, ennakointitiedon ko-koaminen jäi abstraktiksi tehtäväksi. Se ei auttanut luomaan käsitteel-lisiä rajoja henkiselle tilalle eikä ollut riittävän konkreettinen yhdistä-vä tehtävä sosiaalisen tilan muodostumiselle.

Hernes (2004a) esittää, että tila-käsite tavoittaa nykyhetken orga-nisoitumisen muodot hyvin, koska se sisältää ajatuksen tilojen jatku-vasta muovautumisesta. Hernes korostaa, että tilaan liittyvät aina rajatmutta myös ajatus rajojen liikkumisesta ja ylityksistä. Tässä artikkelis-sa on tarkasteltu tiedon rakentamista rajojen ylittämisen näkökulmas-ta – ajatuksena on ollut, että uutta tietoa syntyy erilaisten perspektii-vien joutuessa vuorovaikutukseen. Kummassakin esimerkkitapauk-sessa kohtaamisfoorumeilla oli ammattilaisia, joilla oli ainakin joissa-kin suhteissa erilaisia perspektiivejä asioihin. Lewin (1948) on kuvan-nut kommunikaatiotilannetta ympyräasetelmalla. Kukin ympyrä onjaettu pienempiin alueisiin siten, että alueita rajaavien viivojen pak-suudet vaihtelevat. Ympyrät kuvaavat kommunikaatiotoimintaanosallistuvia, joilla kullakin on privaatteja ja sosiaalisia alueita. Alueitaerottavien rajaviivojen paksuus kuvaa sitä, miten joku toinen henkilövoi lähestyä viivan rajaamaa tilaa ja toimintaa.

209

Esimerkkitapauksissa olen halunnut kohdentaa huomion amma-tillisiin rajoihin ja tietoaluerajoihin ja niiden ylittämiseen, muttaluonnollisesti vuorovaikutustilanteessa ovat läsnä myös Lewinin me-taforallaan kuvaamat yksilölliset rajat. Julkisen sektorin ammattilaisetottivat tietoisen tarkastelun kohteeksi ammatilliset rajat ja etsivät ra-joista huolimatta yhteisen keskustelukentän avaavaa näkökulmaa.Projektiammattilaisten kesken ei vastaavaa etenemistä vahvistavaavuorovaikutusta syntynyt.

Välttämätön ehto yhteiselle tiedon rakentamisen prosessille onosallisten jaettu sitoumus tehtävään. Jaettu sitoumus on tulos sosiaali-sesta prosessista; se ei ole annettu olotila vaan kehittyy yhteisten toi-mintojen myötä. Esimerkeissä kummassakin tapauksessa oli alkuvai-heessa olemassa joitakin peruselementtejä jaetulle sitoumukselle.

Ensimmäisessä esimerkissä projektiammattilaiset pitivät projek-tien välistä yhteistyötä potentiaalisesti arvokkaana reittinä tiedonrikastamiselle, vaikkakin lopullinen päämäärä kansallisen ennakointi-järjestelmän rakentamisesta pysyi heillä epämääräisenä käsitteenä.Käytännössä positiivinen orientaatio pysyi tällä abstraktilla tasollaeikä kehittynyt todelliseksi jaetuksi sitoutumiseksi yhteisiin tehtäviin.

Toisessa esimerkissä koulutusohjelman osanottajat saivat tietää jokoulutukseen hakeutumisen vaiheessa, että ohjelma nojautuu yhtei-sen oppimisen periaatteeseen, joka toteutuu monitieteisen ja moni-ammatillisen ajatustenvaihdon kautta. Niinpä ennakko-orientaatioyhteiseen tiedon rakentamiseen oli olemassa alusta pitäen. Kuiten-kaan ei ollut itsestään selvää, että orientaatio pysyisi voimassa. Osan-ottajat pohdiskelivat koulutustarjonnan potentiaalista antia ja yhtei-sen oppimisen mielekkyyttä läpi ohjelman keston, ja pohdinnoissa japalautteissa näkyi sekä positiivisia odotuksia että epäileviä kannanot-toja. Positiiviset odotukset ylittivät epäröintien painon, mikä antoimaaperää päämäärään suuntautuneelle työskentelylle.

Tiedon rakentaminen on herkkä ja hauras prosessi. Ihmiset jou-tuvat asettamaan omat keskeneräiset ajatuksensa avoimeen tarkaste-luun. Ensimmäisessä esimerkissä projektiammattilaiset eivät olleetvalmiita ottamaan sellaista askelta. Web-foorumi ei kehittynyt kohtisellaista turvallisuutta ja läheisyyttä, joka olisi vapauttanut kommuni-

210

kaation kahleet. Toisessa esimerkissä osanottajat oppivat sietämäänkeskeneräisiä ajatuksia sekä itseltään että muilta, ja kommunikaationesteet katosivat vähitellen.

Odotukset yhteisen tiedon rakentamisen potentiaalisista hyö-dyistä erosivat kahdessa esimerkkitapauksessa, mikä vaikutti osanotta-jien motivaatioon. Ensimmäisen esimerkin projektiammattilaiset liit-tyivät ohjelmaan yksilöllisillä suunnitelmilla. Vaatimus yhteistyöstätuli ohjelman rahoittajan suunnalta sen jälkeen kun projektit oli valit-tu, eikä yhteistyövaatimus ollut sisäänrakennettu osa valintaprosessia.Näköalat yhteisen työskentelyn hyödyistä pysyivät abstraktina poten-tiaalina. Myös toisessa tapausesimerkissä osanottajat tulivat ohjel-maan yksilöllisten suunnitelmiensa kera. Erona ensimmäiseen esi-merkkiin oli se, että he tiesivät etukäteen ohjelman työskentelyperi-aatteet. Keskustelut ohjelman aikana saivat heidät näkemään, että jul-kisella sektorilla on käynnissä heihin kaikkiin tavalla tai toisella vai-kuttavia muutoksia. Tämä myötävaikutti sen arvion tekemiseen, ettäyhteiset pohdinnat julkisen sektorin tilanteesta ovat relevantteja heillekaikille. Tunne jaetusta relevanssista tasoitti maaperää keskustelujenjatkamiseen todellisen sitoutumisen pohjalta.

Molemmat tapaukset ovat esimerkkejä tilanteista, joissa jaettutiedon rakentaminen ei ollut itsessään päämäärä osanottajien näkö-kulmasta katsoen. Molemmissa tapauksissa osanottajat arvioivat yh-teisen työskentelyn etuja henkilökohtaisia päämääriään vasten. Nämäovat tilanteita, joissa eräänlaisen me-sitoumuksen syntyminen on vält-tämättömyys keskustelujen menestyksekkäälle jatkumiselle. Kun ot-taa huomioon osanottajien vahvan suuntautumisen henkilökohtais-ten päämääriensä edistämiseen, me-sitoumus voi kehittyä ainoastaanyhteisen työskentelyn sisältäessä lupauksen todellisista ja konkreetti-sista, yksilölliset päämäärät täyttävistä tuloksista.

211

Kirjallisuus

Bereiter, C. & Scardamalia, M. 1993. Surpassing Ourselves, Chicago:Open Court Publishing Company.

Boland, R. J. Jr. & Tenkasi, R. V. 1995. ”Perspective making and perspec-tive taking in communities of knowing”. Organization Science6(4), 350–372.

Castells, M. 1996. The Rise of Network Society. Oxford: Blackwell.Eteläpelto, A. & Tynjälä, P. 1999. ”Johdanto”. Teoksessa A Eteläpelto & P

Tynjälä (toim.) Oppiminen ja asiantuntijuus. WSOY: Juva, 9-23.Giddens, A. 1990. The Consequences of Modernity. Stanford: Stanford Uni-

versity Press.Heiskanen, T. 1996. ”Foorumilta työpaikoille”. Teoksessa J. Kirjonen ym.

(toim.) Tila ajattelulle: Asiantuntijatyön kehykset julkisella sektoril-la. Jyväskylä. Kasvatustieteiden tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopis-to, 90-97.

Heiskanen, T. 2004a. ”Spaces, places and communities of practice”. Teok-sessa T. Heiskanen & J. Hearn (toim.) Information society and theworkplace – Spaces, boundaries and agency. London, New York:Routledge, 3-25.

Heiskanen, T. 2004b. ”A knowledge-building community for public sec-tor professionals”. Journal of Workplace Learning 16(7), 370-384.

Hernes, T. 2004a. The Spatial Construction of Organization. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamin’s Publishing Company.

Hernes, T. 2004b. ”Studying composite boundaries: A framework of ana-lysis”. Human Relations 57(1), 9-29.

Himanen, P. 2001. Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. Helsinki:WSOY.

Jackson, P. J. 1999. ”Introduction: from new designs to new dynamics”.Teoksessa P.J. Jackson (toim.) The Virtual Working: Social andOrganizational dynamics. London and New York: Routledge, 1-16.

Kafai, Y. B. & Resnick, M. 1996. ”Introduction”. Teoksessa Y Kafai & M.Resnick (toim.) Constructionism in Practice: Designing, Thinkingand Learning in a Digital World. NJ: Erlbaum, Mahwah, 1-8.

212

Kirjonen, J., Heiskanen, T., Filander, K. & Hämäläinen, A. 1996. Tilaajattelulle: Asiantuntijatyön kehykset julkisella sektorilla. Jyväskylä:Kasvatustieteiden tutkimuslaitos & Jyväskylän yliopisto.

Kuusinen, R. 2001. Ongelmana yhteistyökyvyttömyys? Teoreettisen ymmärryksen etsintää web-avusteiselle tiedontuottamisyhteistyölle.Helsingin yliopisto, Kasvatuspsykologian tutkimusyksikkö 2/2001, Helsinki.

Kuusinen, R. 2004. ”Empty spaces without knowledge and management”.Teoksessa T. Heiskanen & J Hearn (toim.) Information society andthe workplace: Spaces, boundaries and agency. London and NewYork: Routledge, 62-79.

Lave, J. & Wenger, E. 1991. Situated Learning – Legitimate PeripheralParticipation. Cambridge: Cambridge University Press.

Lefebvre, H. 1998. The Production of Space. Oxford and Cambridge:Blackwell.

Lewin, K. 1948. ”Some socio-psychological differences between the Uni-ted States and Germany”. Teoksessa G. W. Lewin (toim.) ResolvingSocial Conflicts. New York: Harper & Brothers, 3-33.

Nonaka, I. & Konno, N. 1998. “The concept of ‘ba’: Building a founda-tion for knowledge creation”. California Management Review40(3), 40-54.

Nonaka, I. & Takeuchi, H. 1995. The Knowledge-creating Company: HowJapanese Companies Create the Dynamics of Innovation. New York:Oxford University Press.

Nowotny, H. 2003. ”Democratising expertise and socially robust know-ledge”. Science and Public Policy 30(3), 151–156.

Resnick, L. B., Levine, J. M. & Teasley, S. D. (toim.) 1993. Perspectives onSocially Shared Cognition. Washington DC: American Psycholo-gical Association.

Salomon, G. 1993. ”Editor’s introduction”. Teoksessa G. Salomon (toim.)Distributed Cognitions. New York: Cambridge University Press, xi–xxi.

Sorokin, P. 1943. Sociocultural Causality, Space, Time. Durham, NC: Du-ke University Press.

Tuomi, I. 1999. Corporate Knowledge: Theory and Practice of IntelligentOrganisations. Helsinki: Metaxis.

213

Wenger, E. C. 1998. Communities of Practice – Learning, Meaning andIdentity. Cambridge: Cambridge University Press.

Wenger, E. C. & Snyder, W. M. 2000. ”Communities of practice: theorganizational frontier”. Harvard Business Review 78(1), 139-145.

214

8. Kollektiivisen asiantuntijuudenmahdollisuuksia ja rajoituksia

– kognitiotieteellinen näkökulma

Kai Hakkarainen ja Sami Paavola

1. Johdanto

Asiantuntijuudella on keskeinen merkitys ihmisen älykkään toimin-nan psykologisessa tutkimuksessa. Psykologian tutkijat ovat 1970-lu-vun loppupuolelta alkaen eritelleet ihmisen korkeatasoiseen osaami-seen liittyviä älyllisiä prosesseja. Tutkimuksen eräänä tarkoituksena olikehittää tekoälyjärjestelmiä oppimalla ymmärtämään inhimillisenälykkyyden prosesseja. Tällaisia yrityksiä tukemaan ja jäsentämäänsyntyi monitieteellinen tutkimusalue, kognitiotiede, joka yhdistääpsykologiaa, filosofiaa, tietojenkäsittelytiedettä, neurotiedettä, antro-pologiaa ja viime aikoina myös sosiologiaa.

Ihmisen tiedonkäsittelyn tutkimus paljasti varsin nopeasti, ettäihmisellä on hyvin rajalliset voimavarat käsitellä tietoa mielensä sisäl-lä. Hän pystyy ottamaan tietoisen tarkkaavaisuutensa kohteeksi kor-keintaan muutaman asian kerrallaan. Yksilön tietoisen toiminnan oh-jauksesta vastaa työmuisti, jossa voidaan luotettavasti käsitellä 4–5toisistaan riippumatonta asiaa. Monessa tapauksessa ongelmanratkai-sun eteneminen keskeytyy sen takia, ettei yksilö onnistu pitämäänkaikkia olennaisia asioita yhtä aikaa mielessään virittyneenä. Vaikkaihmisen pitkäkestoiseen muistiin voidaan taltioida valtava määrä tie-toa, on tämä tieto pakkautunut erilaisten tilanteiden mukaisiin osit-tain itsenäisiin ”kansioihin”, niin ettei yhdessä tilanteessa hankittuakokemusta ole välttämättä helppoa palauttaa mieleen jossakin toisen-laisessa tilanteessa. Tutkijoiden oli vaikea ymmärtää, kuinka ihmiset

215

lainkaan pystyvät monimutkaiseen ongelmanratkaisuun, kun otetaanhuomioon heidän äärimmäisen rajalliset tiedonkäsittelyresurssinsa.

Tällaisten ongelmien analysoimiseksi tutkijat alkoivat kerätä ai-neistoa siitä, kuinka eri alojen asiantuntijat tai huippuosaajat käsitte-levät tietoa ja kuinka he onnistuvat vaativassa ongelmanratkaisussa.Tämä tapahtui usein pyytämällä asiantuntijaa ääneen ajatellen ratkai-semaan erilaisia alansa ongelmia (Ericsson & Simon 1993). Kun täl-lainen ääneenajattelu puretaan ääninauhoilta paperille, sitä voidaanrivi riviltä eritellä ongelmanratkaisussa tarvittavien tietorakenteiden japäättelyprosessien erittelemiseksi. Oletettiin, että asiantuntijan ajatte-luprosessista saa varsin hyvän kuvan, kun sitä verrataan jonkun aloit-telijan tai vasta-alkajan ääneenajatteluun. Pian havaittiin kuitenkin,että asiantuntijoille ominainen älyllisten prosessien automatisoitumi-nen ja heidän hallitsemansa tiedon valtava määrä asettavat tutkijoillemelkoisia haasteita.

2. Asiantuntija hallitsee olennaisen tiedon

Carl Bereiter ja Marlene Scardamalia (1993) luonnehtivat asiantunti-juutta prosessiksi, jonka varassa on mahdollista vähitellen ylittää ih-misen kehityksen ”luonnolliset” edellytykset ja kyvyt. Tämä prosessiperustuu ”ihmisen taitoon nousta nykyisen pätevyytensä ylitse” (mt.244). He esittävät, että yhteiskunnan pitäisi paremmin hyödyntääasiantuntijuuden kehityksen voimavaroja (mt. 21). Ne älylliset taidotja valmiudet, joita tuloksellinen osallistuminen kehittyneeseen tieto-yhteiskuntaan edellyttää, perustuvat kulttuurisesti kehittyneeseen kol-lektiiviseen osaamiseen. Tämä osaaminen ei välity itsestään yksilölle,vaan edellyttää pitkäaikaista ja tarkoituksellista älyllisen sosialisaationja kulttuurisen oppimisen prosessia.

Asiantuntijuustutkimukset osoittivat, että taitavien ongelman-ratkaisijoiden päättely- tai muistitaidot eivät olennaisesti poikkeamuista toimijoista, vaan heillä on enemmän merkityksellistä tietoa,jonka varassa erottaa olennainen epäolennaisesta ja siten suunnataponnistuksensa mielekkäisiin vaihtoehtoihin (Ericsson & Smith 1991;

216

Feltovich, Ford & Hoffman 1997; Glaser & Chi 1988) Vaikka esi-merkiksi shakkimestarit pystyvät muistamaan muita paljon parem-min shakkinappuloiden sijainteja, heidän taitonsa ovat sidoksissa ko-kemuksiin mielekkäistä shakkitilanteista. Sellaisissa kokeissa, joissashakkinappulat on järjestetty shakkilaudalle mielivaltaisessa järjestyk-sessä, he eivät muista niiden asemia merkittävästi muita ihmisiä pa-remmin (Chase & Simon 1973).

Huolelliset tutkimukset paljastivat luonteenomaisia eroja asian-tuntijoiden ja aloittelijoiden välillä. Asiantuntijoilla on paljon enem-män tietoa, ja se on paremmin organisoitunut. He hahmottavat asioi-ta suurempina kokonaisuuksina ja käyttävät aikaa ongelman laadulli-seen hahmottamiseen. Tutun ongelman yhteydessä heidän suorituk-sensa on erittäin nopeaa ja etenee suoraviivaisesti alkutilanteesta rat-kaisuun (työskentely ongelmasta eteenpäin kohti ratkaisua). Uudessatai vaativassa ongelmassa asiantuntija puolestaan toimii aloittelijantapaan koettamalla edetä jostakin mahdollisesta ratkaisusta ongelmanalkuehtojen suuntaan (työskentely ratkaisusta taaksepäin kohti alku-ehtoja).

Korkeatasoinen tietämys auttaa asiantuntijaa erottamaan olen-naisen epäolennaisesta. Tämä mahdollistaa sen, että hän voi valikoi-vasti suunnata älylliset voimavaransa ongelmanratkaisussa esiintyvienlupaavien vaihtoehtojen käsittelyyn lukemattomien muiden vaihto-ehtojen joukosta. Tämän pohjalta eräät tutkijat esittivät, että älykkääntoiminnan päätekijä on suuren, helposti saavutettavan ja soveltamis-kelpoisen tietovarannon hallitseminen (Glaser & Chi 1988). Asiantun-tijan älykkäälle järjestelmälle on ominaista erityisesti tietorakenteidenja päättelytaitojen nivoutuminen yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi(Hakkarainen, Lonka & Lipponen 2004). Tähän liittyy eräänlaisennäppituntuman ja peukalosääntöjen kehittyminen, joihin perustuvatietotaito auttaa asiantuntijaa löytämään toimivia ratkaisuja moni-mutkaisiin ongelmiin. Tällaisen ”hiljaisen” tiedon sanallinen kuvaa-minen tai tyhjentävä esittäminen saattaa olla asiantuntijalle äärimmäi-sen vaikeaa tai mahdotonta.

217

3. Asiantuntijaksi kehittymisen prosessi

Asiantuntijoiden ja aloittelijoiden vertailu ei selitä, miksi ainoastaanjoistakin yksilöistä kehittyy oman alansa huipputaitajia (Bereiter &Scardamalia 1993; Holyoak 1991). Kokemus ei ole riittävä ehto kor-keatasoisen asiantuntemuksen saavuttamiseen; ainoastaan osa jollakinasiantuntemusalueella työskentelevistä saavuttaa huippuasiantunte-muksen tason. Jotta aloittelijoiden ja asiantuntijoiden vertailu olisiollut lainkaan mahdollinen, tutkimuksissa käytetyt tehtävät olivatyleensä asiantuntijan kannalta rutiinitehtäviä. Tämän seurauksenamonissa tutkimuksissa itse asiassa verrattiin asiantuntijan nopeaa jasuoraviivaista rutiinisuoritusta siihen, kuinka aloittelija työskenteleeoman suorituskykynsä äärirajalla. On kyseenalaista, antaako tällainenvertailu lainkaan oikeaa kuvaa asiantuntijuuden luonteesta, koskamuuttuvassa maailmassa nimenomaan uusien ongelmien kohtaami-nen ja niiden hallinnassa tarvittavien taitojen kehittäminen on olen-naista.

Bereiter ja Scardamalia (1993) osoittavat, että asiantuntijuudenytimenä on uusien ongelmien ratkaisutaitojen kehittyminen. Mikäliasiantuntijan toiminta perustuisi ainoastaan jo saavutettuihin ja hyvinhallittuihin taitoihin, hän ei kauan pysyisi asiantuntijana muuttuvassamaailmassa. Asiantuntijuuden kehityksen selittämiseksi on tärkeääerottaa toisistaan joustava ja kristallisoitunut tietämys.

Joustavan tietämyksen voidaan tulkita edustavan ihmisen tiedon-käsittelyn yleisiä perusprosesseja, joita käytetään ylitse kaikenlaisentiedon. Siihen liittyy nopea ärsykkeisiin reagoiminen sekä tiedon kä-sittely ja tarvittaessa kertaaminen työmuistissa. Joustavaan tietämyk-seen liittyviä älyllisiä prosesseja tarvitaan erityisesti silloin kun yksilökehittää uusien ongelmien ratkaisussa tarvittavia taitoja aikaisemmantietämyksensä varassa. Joustavaan älykkyyteen liittyviä taitoja voidaankehittää erityisesti varhaisen harjoittelun välityksellä. Sellaiset asiatkuin esimerkiksi visuaalinen etsintä tai reaktioaika kehittyvät merkit-tävästi harjoittelun välityksellä.

Kristallisoituneessa tietämyksessä on puolestaan kysymys opittujenja saavutettujen älyllisten valmiuksien hallinnasta ja käytöstä. Se edus-

218

taa tuttujen ongelmien rutiininomaista ratkaisua yksilön kokemuk-sessa kehittyneiden, osittain automatisoituneiden ratkaisumallien va-rassa. Kristallisoitunutta tietämystä määrittelee se, kuinka yksilö hal-litsee omaan työhönsä liittyvää kulttuurista tietämystä, menetelmiä,periaatteita ja käytäntöjä. Esimerkiksi äidinkielen, vieraiden kielten jaoman ammattialan sanaston hallitseminen liittyy kristallisoituneeseentietämykseen. Baltesin ja hänen työtovereidensa (1999) mukaan kris-tallisoituneen tietämyksen käsite sisältää paitsi asiantuntijan ammatil-lisen osaamisen myös arkielämän päivittäisten asioiden, ongelmien jahaasteiden ratkaisemisen.

Kristallisoituneen tietämyksen merkitys on siinä, että ihmiselläon vain rajalliset tiedonkäsittelyn resurssit yleensä ja loogisen päätte-lyn resurssit erityisesti. Näiden rajoitusten takia kenelläkään ihmiselläei ole paljon joustavaa tietämystä. Joustava ja kristallisoitunut tietä-mys ovat keskenään vuorovaikutuksessa olevia ja osittain päällekkäisiäprosesseja. Ihmisen luovasti sopeutuva älyllinen toiminta on näidenälyllisen toiminnan perusulottuvuuden suhteiden säätelyä ja miele-kästä orkestrointia. Asiantuntijuuden kehityksen kannalta ratkaisevaa

Kuvio 1. Joustavan ja kristallisoituneen älykkyyden vuorovaikutus. Mukailtu Balte-sin, Staudingerin, & Lindenbergerin 1999, 487 pohjalta.

219

on se, kuinka yksilön joustava tietämys muuttuu kristallisoituneeksi va-pauttaen uusia älyllisiä voimavaroja.

Pelkkä kokemus ei tee ihmisestä alansa huippuosaajaa. Bereiter(2002) toteaa, että monessa työssä tavataan kokeneita ammattilaisia(esimerkiksi putkimiehiä tai insinöörejä), jotka ovat kehittäneet hyvätrutiinit ja pystyvät ratkaisemaan nopeasti ja täsmällisesti tuttuja on-gelmia. Heidän asiantuntijuutensa perustuu kerran hankitun, kristal-lisoituneen tietämyksen soveltamiseen. Tällaiset rutiiniasiantuntijatjoutuvat kuitenkin helposti vaikeuksiin kohdatessaan uusia ongelmiatai tilanteita. Silloin tällöin kohtaa kuitenkin asiantuntijan, jonka voiheti erottaa muista siinä, että hän näkee ongelmassa paljon enemmänkuin muut, nauttii ongelmasta ja pystyy tuomaan suuren määrän tie-toa sen ratkaisemiseen. Tällaisilla henkilöillä näyttää olevan tarve ha-keutua uusien ja haasteellisten ongelmien äärelle. Tällaista asiantunti-juutta voidaan kutsua adaptiiviseksi asiantuntijuudeksi (Hatano &Inagaki 1992). Tällainen adaptiivinen asiantuntijuus, joka mahdollis-taa tarkoituksenmukaisen toiminnan uusissa tilanteissa, on tärkeäedellytys selviytymiselle tietoyhteiskunnassa.

3.1. Kuinka osaamisen yläraja ylitetään?

Bereiterin ja Scardamalian (1993) mukaan asiantuntijaksi kasvamises-sa keskeisintä on niin sanottu asteittain syvenevä eli progressiivinen on-gelmanratkaisu. Ihmisen älylliselle toiminnalle on tyypillistä se, ettäuuden taidon harjoittaminen tai uuden työn tekeminen on aluksi työ-lästä ja aiheuttaa toimintaamme ohjaavalle työmuistille suurta kuor-mitusta. Uuden ongelman ratkaisussa toimintaa usein luonnehtii epä-varma yritys ja erehdys -menetelmä. Vähitellen ihminen kuitenkin saakokemuksia erilaisista tilanteista ja ongelmista ja kehittää osittain au-tomatisoituneita toiminta- ja ratkaisumalleja, joiden varassa suoritustulee asteittain helpommaksi. Tällöin kyseisen tehtäväalueen peruson-gelmat muuttuvat kristallisoituneeksi, rutiininomaiseksi tietämyksek-si ja asiantuntija pystyy hallitsemaan suuremman ja suuremman on-gelma-avaruuden ja käsittelemään useampia tekijöitä kerrallaan. Ru-

220

tiinit toimivat kuitenkin helposti ihmisen tietämyksen kehitystä vas-taan (Bereiter 2002). Lääkärit raportoivat, että 85–95 % tapauksista,joita he käsittelevät, ovat rutiinia eivätkä edellytä lainkaan ongelman-ratkaisua. Myös loppuja 5-15 %:a tapauksista voidaan käsitellä rutii-nina, yleislääkärit voivat esimerkiksi määrätä laajavaikutteisia anti-biootteja.

Adaptiivista asiantuntijuutta ja asteittain syvenevää ongelman-ratkaisua kuvaa se, että osa kokemuksen myötä vapautuvista älyllisistävoimavaroista sijoitetaan uudelleen ongelmien ratkaisemiseen vaati-vammalla tasolla. Asiantuntijuuden kehittyminen vaatii työskentelyätietojen ja taitojen ylärajoilla sekä oman tietämyksen syventämistä.Luovia tieteellisiä tai taiteellisia saavutuksia onkin mahdoton saavut-taa, ellei mieli enemmän tai vähemmän säännöllisesti askartele omanalueen ongelmien parissa (Gruber 1995). Asteittain syvenevän ongel-manratkaisun myötä muodostuu uutta kristallisoitunutta tietämystä,joka vapauttaa asiantuntijan kohtaamaan ongelman vielä vaativam-malla ongelmanratkaisun tasolla. Bereiterin ja Scardamalian (1993)mukaan adaptiivisen asiantuntijuuden ja asteittain syvenevän ongel-manratkaisun tunnusmerkkejä ovat

1. jatkuva älyllisten voimavarojen investoiminen uuden oppimiseen2. hakeutuminen ratkaisemaan vaikeampia ja haasteellisempia ongel- mia3. oman alan ongelmien ja tiedon hahmottaminen monimutkaisem- malla ja syvemmällä tasolla.

3.2. Osaamisen venyttäminen tarkoituksellisen harjoittelunvälityksellä

Asteittain syvenevän ongelmanratkaisun taustalla on ihmisen kykypitkäaikaisen harjoittelun välityksellä kehittää jonkin tehtävän hallin-nan edellyttämiä älyllisiä toimintoja (Ericsson & Charness 1994;Ericsson & Lehmann 1996). Tätä kutsutaan maksimaaliseksi älylliseksisopeutumiseksi. Älyllinen sopeutuminen vaatii sellaisten älyllisten jär-jestelmien kehittymistä ihmisen mieleen, joiden avulla tiettyyn tehtä-

221

vään liittyvät tiedonkäsittelykyvyn rajoitukset voidaan voittaa. Senavulla voidaan ratkaista älyllisesti vaativia tehtäviä sekä tuottaa laadul-lisesti korkeatasoisia henkisiä suorituksia. Ihmisen älyllistä sopeutu-mista voidaan verrata pitkäaikaisen harjoittelun urheilijan kehossatuottamiin muutoksiin (esimerkiksi nopeiden ja hitaiden lihassolujensuhteiden muutokset, sydämen koon kasvaminen) tai muutoksiin,joita ihmisen keholle tapahtuu äärimmäisissä olosuhteissa (esimerkik-si vuoristossa).

Asiantuntijuuden kehittymiseen liittyvä älyllinen sopeutuminenauttaa ihmistä hahmottamaan asioita kokonaisuuksina. Tiedonkäsit-tely on tehokkaampaa silloin kun asioita voidaan työmuistissa käsitel-lä suurempina kokonaisuuksina, vaikkei kerrallaan yhtenä kokonai-suutena aktivoitujen asiantilojen eli hahmotusyksiköiden määrä sinänsäkasvaisikaan. Perustan suurempien hahmotusyksiköiden muodosta-miselle luo asiantuntijan hyvin organisoitu tiedonala- ja tehtäväkoh-tainen tietoperusta. Asiantuntija voi vähentää tiedonkäsittelynsäkuormittavuutta myös kehittämällä automatisoituneita toimintamal-leja. Tutkijat ovat laboratorioissaan onnistuneet sekä tuottamaanpoikkeuksellisia taitoja muistaa jotakin tiettyä materiaalia että tuke-neet joidenkin alojen asiantuntijoita (esimerkiksi tarjoilijoita) aivanpoikkeuksellisten muistitaitojen omaksumisessa ja jalostamisessa.Tutkimukset osoittavat, että ihmisen muistisuoritus paranee säännöl-lisessä harjoittelussa ilman mitään etukäteen asetettavaa ylärajaa.

Älyllisen sopeutumisen ja asiantuntijuuden kehityksen kannaltaratkaisevaa on osallistuminen tarkoitukselliseen harjoitteluun (delibe-rate practice, Ericsson & Lehmann 1996; Ericsson 2003). Tarkoituk-sellinen harjoittelu tarkoittaa asteittain syvenevälle ongelmanratkai-sulle rinnakkaista tietoista ponnistelua, jonka tarkoituksena on suori-tuksen parantaminen. Se ei useinkaan ole itsessään motivoivaa kutenleikki eikä kilpailun tapaan johda sosiaalisiin tai muihin palkintoihin.Taidontaso paranee harjoittelun välityksellä aluksi nopeasti, muttakehitys hidastuu asteittain sen jälkeen kun yksilö saavuttaa vakiintu-neen ja autonomisen suoritustason (kuvio 2). Monet ihmiset, jotkaaloittavat esimerkiksi tenniksen pelaamisen tai pianon soiton opette-lun, keskeyttävät kurinalaisen harjoittelun saavutettuaan sellaisen

222

suoritustason, että se sallii heidän pelaavan muiden aloittelijoidenkanssa tai esiintyvän jollekin yleisölle. Tarkoituksellinen harjoittelupuolestaan merkitsee harjoittelun sinnikästä jatkamista vielä tämänväliaikaisen tasanteen saavuttamisen jälkeen, jonka aikana taidon ke-hittymisen vauhti olennaisesti hidastuu. Korkeatasoisen osaamisensaavuttaminen ja ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa taitojen venyttä-mistä. Intensiivisen harjoittelun puuttuessa ei pitkäaikaiseen koke-mukseen liity korkeatasoista osaamista.

Kognitiivisen psykologian klassisen mallin mukaan ihmisen tai-tojen oppiminen etenee niin, että aluksi suoritusta ja sen eri osavaihei-den toteuttamista täytyy kontrolloida älyllisesti. Tässä kognitiivisessavaiheessa toiminta on katkelmallista, häiriöitä esiintyy runsaasti ja toi-mija kokee konkreettisesti, ettei suoritus ole lähelläkään asetettua vaa-timustasoa. Seuraavassa, assosiatiivisessa vaiheessa osasuoritukset alka-vat jäsentyä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Niitä on olennaisesti hel-pompi niveltää toisiinsa, ja niinpä toiminnan ylläpitäminen alkaa ollapaljon helpompaa ja vähemmän kuormittavaa. Autonomisessa vaihees-sa toiminnan ylläpitäminen ei enää edellytä lainkaan tietoista ajatte-lua, vaan se tapahtuu puoliautomaattisten rutiinien varassa melkeinkuin itsestään.

Kuvio 2. Kaavamainen kuvaus asiantuntijasuorituksen ja arkielämän taitojen kehi-tyksestä (Ericsson 2003, 62).

223

Arkielämän taitojen kehitys tähtää autonomisen ja vakiintuneensuorituksen saavuttamiseen. Asiantuntijalle on puolestaan ominaistajäykän ja kaavamaisen automatisoitumisen välttäminen kehittele-mällä taitotason kasvaessa jatkuvasti monimutkaisempia suoritustaohjaavia ja sääteleviä sisäisiä malleja. Taitojaan jatkuvasti hiukanvenyttämällä hän ikään kuin pysyttelee jatkuvasti kognitiivisessa jaassosiatiivisessa vaiheessa ja välttää siten automatisoitumiseen liitty-vän suorituksen luutumisen ja kaavamaistumisen. Monille taidonhar-joittajille on tyypillistä keskeytynyt kehitys, eli suoritustason pysähty-minen vaiheeseen, jossa on mahdollista pärjätä esimerkiksi paikallisis-sa kilpailuissa.

Korkeatasoiseen suoritukseen yltämisen salaisuus on välttää toi-minnan automatisoitumiseen liittyvää keskeytynyttä kehitystä ja ja-lostaa itsensä ylittämistä tukevia kognitiivisia taitoja. Tämä edellyttääsitä, että yksilö ottaa vastaan haasteellisia ja taitoja venyttäviä pikem-min kuin vain taitoa ylläpitäviä tehtäviä (Ericsson 2003). Tällainensyvenevä ongelmanratkaisu pakottaa asteittain ylittämään saavutetunsuoritustason puitteet ja auttaa kurkottamaan uusiin saavutuksiin.Tällaista prosessia voidaan tukea luomalla tietoisesti harjoittelu- jatestaustilanteita, jotka rikkovat totuttuja kuvioita ja pakottavat saavu-tetun suoritustason venyttämiseen. Samaan aikaan asiantuntija kehit-tää myös sellaisia uusia älyllisiä taitoja ja välineitä, joiden avulla onmahdollista sekä hallita, säädellä että arvioida suoritusta. Nämä ovaterikoistuneita ”metakognitiivisia” toiminnan säätelyyn ja itsearvioin-tiin liittyviä käsitteitä, menetelmiä ja toimintatapoja. Taitotason ke-hittyminen ei missään tapauksessa perustu mekaaniseen harjoitte-luun. Sen taustalla ovat toiminnan suunnittelemiseen, ohjaamiseen jaarviointiin liittyvät ponnistukset, joiden avulla voidaan eliminoidaautomatisoitumisen haittapuolia (Ericsson 2003).

Ericssonin (1996; 2003; Ericsson & Lehmann 1996) ryhmäntutkimukset osoittavat, että riippumatta osaamisen alueesta huippu-taitaja on harjoitellut tarkoituksellisesti viiden-seitsemän työvuodenverran enemmän kuin keskitason saavuttava yksilö. Taidon säilyttämi-nen edellyttääkin harjoittelun jatkamista aikuisuudessa. Ikääntymi-seen liittyvä suoritustason lasku johtuu osittain viikko-ohjelman ja

224

elämäntyylin muuttamisesta ja intensiivisen työskentelyn vähentämi-sestä. Keski-ikään tullessa tällaiset huipputaitajat menevät usein nai-misiin, saavat lapsia, ja heidän elämäänsä tulee monia muitakin asioitakuin oman alan taitojen harjoitteleminen, jolloin he eivät enää pystytai halua pitää yllä yhtä intensiivistä harjoittelua kuin nuorena. Toi-saalta tiedetään, että intensiivisesti harjoittelemalla taidon tasoa voi-daan monella alalla pitää varsin pitkään korkealla.

3.3. Pitkäkestoinen työmuisti älyllisen sopeutumisen muotona

Kognitiivinen tutkimus on osoittanut, että asiantuntijuuden kehityk-sen avulla on mahdollista kiertää ikään liittyviä muistirajoituksia.Shakkia pelaavat lapset muistavat paremmin shakkinappuloiden jär-jestyksiä kuin shakin pelaamista aloittelevat aikuiset, vaikka lastenmuistisuoritukset ovat yleensä aikuisten suorituksia heikompia(Hirschfeld & Gelman 1994). Toisaalta ikääntyminen heikentää ih-misen kykyä muistaa yksittäisten sanojen luetteloita. Dan Keatingin(1990) toteuttama tutkimus kuitenkin osoitti, että asiantuntijuudenavulla voidaan kiertää ikääntymiseen liittyvää muistisuorituksen hei-kentymistä. Kolmea koehenkilöryhmää, jotka edustivat a) nuoria ei-asiantuntijoita, b) nuoria asiantuntijoita ja c) ikääntyneitä asiantunti-joita, pyydettiin painamaan mieleensä liiketoimintaan liittyviä käsit-teitä. Koska käsitteet muuttuvat sukupolvelta toiselle, valittiin joukkokäsitteitä, jotka olivat yhtä tuttuja nuorille ja vanhoille asiantuntijoil-le. Parhaiten tehtävästä selviytyivät nuoret asiantuntijat. Ikääntyneetasiantuntijat olivat kuitenkin nuoria ei-asiantuntijoita tehokkaampiatällaisessa oman alansa terminologiaan liittyvässä mekaanisessa muis-titehtävässä.

Tutkimusten mukaan ikääntyneillä asiantuntijoilla ilmenee sa-manlaista ikään liittyvää joustavan tietämyksen heikentymistä kuinmuillakin ihmisillä. Tämä näkyy prosessoinnin nopeudessa, muista-misessa ja uuden materiaalin kanssa työskentelyssä. Samaan aikaan onkiinnostavaa, ettei asiantuntijoilla havaita juuri lainkaan heidän omaantaitoalueeseensa liittyvää tehokkuuden tai nopeuden heikentymistä.

225

Esimerkiksi Neil Charnessin tutkimukset osoittavat, ettei onnistumi-nen parhaan siirron valitsemisessa tuntemattomassa shakkitilanteessaole lainkaan yhteydessä koehenkilöiden ikään, ainoastaan heidänvahvuuslukunsa kuvaamaan shakkiosaamisen tasoon. Koehenkilöidenääneenajattelupöytäkirjojen huolellinen erittely kertoo, että ikäänty-neille asiantuntijoille on ominaista nuorempia pienempi etsinnän sy-vyys. Tätä kuitenkin kompensoi heidän hienovaraisempi ja rikkaampitietoperustansa, jonka varassa he päätyvät yhtä laadukkaisiin siirtoi-hin kuin nuoret osanottajat. Tällaisten tulosten tulkintaa hiukan vai-keuttaa se, että on mahdollista, että näihin kokeisiin osallistujiksi vali-koituneet ikääntyneet ovat poikkeuksellisen päteviä ja motivoituneitaihmisiä, jos vähemmän motivoituneet ovat jo lopettaneet taidonhar-rastuksen.

Ericsson ja Kintch (1995) esittävät, että asiantuntijuuden kehit-tyminen mahdollistaa ongelmanratkaisun aiheuttamiin tiedonkäsitte-lyvaatimuksiin sopeutumisen käyttämällä pitkäkestoista muistia työ-muistin laajennuksena. Niin sanottu pitkäkestoinen työmuisti (long-term working memory) muuttaa ratkaisevasti asiantuntijan tiedon-käsittelyn luonnetta. Hän ei ole enää samalla tavalla riippuvainen työ-muistin rajoitetusta kapasiteetista kuin ennen, vaan voi käyttää muis-tiinsa taltioitua tietoa ongelmanratkaisunsa tukena. Pitkäkestoinentyömuisti kehittyy tietyn muistisuorituksen pitkäaikaisessa tarkoituk-sellisessa harjoittelussa, eikä sitä voida yleistää muille toiminnan alu-eille. Tukea pitkäkestoisen työmuistin teorialle antavat tulokset, jotkaosoittavat, että asiantuntija pystyy hakemaan tietoa pitkäkestoisestamuistista olennaisesti nopeammin kuin on oletettu. Perinteisenä olet-tamuksena on ollut se, että tiedon hakeminen pitkäkestoisesta muis-tista vaatisi vähintään 5–10 sekuntia ja olisi hyvin epävarmaa. Tutki-mukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tiedon mieleenpalauttaminenedellyttää asiantuntijoilta vain murto-osan tuosta ajasta heidän eri-koisalueellaan. Voidaan olettaa, että edellä kuvatun kristallisoituneenälykkyyden perustana on eräänlaisen pitkäkestoisen työmuistin muo-dostuminen. Pitkäkestoisen työmuistin muodostuminen selittää to-dennäköisesti myös havaintoja, joiden mukaan asiantuntijuus auttaavoittamaan ikääntymiseen liittyvää kognitiivisen toiminnan heikenty-mistä.

226

3.4. Asiantuntijuuden hajautunut luonne

Asiantuntijuuteen liittyy merkittäviä yksilöllisen luovan älyllisen so-peutumisen prosesseja. Samaan aikaan taustalla vaikuttaa kuitenkinyhteisöllisiä ilmiöitä ja prosesseja, jotka pitkään jäivät alan psykologi-silta tutkijoilta huomaamatta. Asiantuntijuutta ei voida pelkistää mie-lensisäisiin prosesseihin, vaan se on luonteeltaan kahdessa suhteessahajautunut (distributed) prosessi. Asiantuntijuus on toisaalta ankku-roitunut erilaisiin kulttuurikehityksen luomiin älyllisen toiminnanvälineisiin, jotka kantavat kulttuurihistoriallisesti kasautuvaa tietä-mystä ja auttavat voittamaan tiedonkäsittelykyvyn rajoituksia. Tätäkutsutaan fysikaalisesti hajautuneeksi asiantuntijuudeksi. Toisaalta seperustuu älyllisten prosessien valamiseen ja hitsaamiseen toisiinsa eri-laisissa yhteisöissä ja verkostoissa. Tämä sosiaalisesti hajautunut asian-tuntijuus mahdollistaa sellaisten haasteellisten tehtävien kohtaamisen,jotka ylittävät yhden yksilön älylliset voimavarat. Molemmat näkö-kulmat pakottavat asettamaan kyseenalaiseksi kartesiolaisen oletuksenihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman vastakkaisuudesta ja tarkastele-maan ihmisen mieltä joustavana ja läpäisevänä järjestelmänä, jonkatueksi voidaan liittää monenlaisia ulkoisia välineitä ja muita ihmisiämuodostamaan korkeammantasoisia älyllisiä järjestelmiä.

4. Älylliset proteesit ja kollektiiviset tietämysverkostotasiantuntijuuden perustana

Perinteisen psykologisen asiantuntijuustutkimuksen lähtökohtana oliajatus, jonka mukaan asiantuntijuus perustuu ennen kaikkea mielen-sisäisiin, mentaalisiin prosesseihin. Laboratorio-olosuhteissa toteute-tuissa ääneenajattelututkimuksissa asiantuntijoilla oli vain harvoinkäytössään kaikkia niitä apu- ja työvälineitä, joihin he tavanomaisessatyöskentelyssään voivat nojautua. Olemme viime vuosien aikana tul-leet tietoisiksi niistä rajoituksista, joita tällaiseen mentalistiseen taikartesiolaiseen käsitykseen asiantuntijuudesta sisältyy. Laboratorio-tutkimusten metodologian harhaanjohtamina tutkijat jättivät koko-

227

naan huomioon ottamatta sen rikkaan materiaalisen esineympäristön,jossa asiantuntija toimii. Tästä saa hyvän kuvan kurkistamalla kenentahansa vaativaa työtä tekevän asiantuntijan työhuoneeseen. Jokainen,joka on ollut esimerkiksi muuttamassa jotakin asiantuntijayhteisöä,joutuu väkisinkin antamaan tunnustusta niille moninaisille ulkoisilleresursseille, joita asiantuntijat keräävät ympärilleen. Niitä ovat erilai-set tietotyötä tukevat kalusteet (työpöydät, kirjahyllyt, arkistokaapit),toimistotarvikkeet, mittalaitteet, tieto- ja viestintätekniikka, tulosteet,artikkelit, kirjat, luokittelujärjestelmät ja niin edelleen. Muutamassavuodessa asiantuntijatyö tuottaa useita tuhansia kiloja tällaisia älyllistätoimintaa tukevia materiaalisia ja käsitteellisiä artefakteja.

4.1. Tiedon ulkoinen esittäminen muutti älyllisen toiminnanarkkitehtuuria

Vaikka älyllinen toiminta näennäisesti tapahtuu ihmisen mielessä,nojautuu se suureen joukkoon ulkoisia tukivälineitä, joita ilman vaa-tivat älylliset saavutukset eivät olisi lainkaan mahdollisia. Ihmisenälyllisen evoluution tutkijan Merlin Donaldin (1991; 2001) mukaanluku- ja kirjoitustaidon syntymiseen liittynyt valmius luoda ulkoisiatietoedustuksia eli representaatioita oli evoluution näkökulmasta niinsyvällinen muutos älyllisen toiminnan arkkitehtuurissa, että sitä voi-daan verrata biologisen evoluution merkittäviin harppauksiin. Moni-mutkaisten ongelmien ratkaiseminen ei ole mahdollista ihmisen mie-len sisäisessä epävakaassa ja kapasiteetiltaan rajallisessa työmuistissa,jossa asioita voidaan pitää aktiivisena vain muutamia minuutteja ker-rallaan. Ihmisen ei ole helppoa esimerkiksi ”sielunsa silmillä” verratakahta vähääkään monimutkaisempaa ideaa. Tilanne muuttuu oleelli-sesti silloin kun muistia tukee tiedon ulkoinen esittäminen, joko teks-tinä tai kuvana. Tiedon esittäminen papyruskääröllä, paperilla tai jol-lakin digitaalisella pinnalla mahdollisti ihmisen kehittyneen visuaali-sen järjestelmän valjastamisen tiedon kehittelyn ja jäsentämisen tueksi(Donald 1991; Goody 1977; Hakkarainen 2003a; Olson 1994). Näinsyntyi keinotekoisia välineitä, joiden avulla kulttuuritietoa voidaan

228

taltioida, jakaa sosiaalisesti ja lähes rajattomasti kehittää riippumattaihmisen mielensisäisen tiedonkäsittelykyvyn rajoituksista.

Tiedon ulkoinen esittäminen tarjosi älykkään toiminnan tueksipysyvän ja lähes loputtomasti kehiteltävissä olevan ulkoisen muistital-tion (exogrammi) erotukseksi sisäisestä muistitaltiosta (engrammi elimuistijälki), jota ei voida kehittää muutoin kuin epäsuorasti harjoitte-lemalla. Näin avautui niin kutsuttu ulkoinen muistikenttä, joka tukeeajatusten ja ideoiden pitkäjännitteistä kehittämistä yhdistämällä mie-len sisäistä ja ulkoista työskentelyä. Donaldin (1991) mukaan vaativaasiantuntijuus perustuu ihmisen työmuistin ja ulkoisen muistikentänsymbioosiin. Ulkoinen muistikenttä toimii laajennettuna työmuisti-na. Se välittää asiantuntijan suhdetta kulttuuritietoon ja toimii yhtei-söllisenä ajatusten ja ideoiden kehittämistä tukevana areenana. Toimi-joiden älyllistä suorituskykyä määräävät paitsi ihmisen biologisetominaisuudet myös tämän kollektiivisen tietämysverkoston ominai-suudet. Tällä tavalla ”kollektivisoidulla” (Donald 1991, 315) muistil-la on periaatteessa rajaton kapasiteetti, ja se on paljon biologista muis-tia vakaampi, luotettavampi ja tarkempi.

Kuvio 3. Ihmisen älyllinen arkkitehtuuri perustuu sisäisen ja ulkoisen muistikentänväliseen vuorovaikutukseen ja symbioosiin (Donald 2001).

229

Ulkoinen muistikenttä sallii ihmisen tehokkaan näköjärjestel-män valjastamisen tiedonkäsittelyn tueksi. Ulkoisen muistikentän saat-taa tarjota hiekkaan, kallioon, papyruskääröön, paperille tai jollekindigitaaliselle tasolle piirtäminen ja kirjoittaminen. Näiden muisti-kenttien ominaisuudet vaikuttavat olennaisesti ihmiseltä vaadittujenälyllisten prosessien luonteeseen ja tiedonkäsittelyprosessin etenemi-seen. Digitaalisten muistikenttien etuna on se, että niillä luotuja tieto-edustuksia pystytään joustavasti muuntamaan, muokkaamaan, kehit-telemään, sosiaalisesti jakamaan ja säilyttämään ylitse ajan ja paikanasettamien rajojen.

4.2. Kulttuuritiedon kasautuminen ulkoiseksi symboliseksitaltiojärjestelmäksi

Ulkoisesti esitettyä tietoa oli mahdollista aivan uudella tavalla jakaa jakehittää yhdessä muiden toimijoiden kanssa sekä nykyhetkessä (rin-nakkainen työskentely yhteisten ideoiden kehittämiseksi) että histori-allisesti (peräkkäinen työskentely jaettujen ideoiden jalostamiseksi).Ilman tiedon ulkoista esittämistä ei ole mahdollista esimerkiksi eritel-lä vähääkään monimutkaisempien väitteiden välisiä loogisia suhteita(logiikka), analysoida monimutkaisten suureiden suhteita (matema-tiikka) tai luoda monimutkaisia yhtenäisiä tietojärjestelmiä (erityistie-teet) (Goody 1977; Olson 1994).

Hyvin organisoituneet tietorakenteet eivät suinkaan tule ihmisenmielen syvyyksistä, vaan ovat kulttuurihistoriallisia luonteeltaan.Asiantuntijoiden kehittyvä tietämys edustaa asiantuntijakulttuurinkantamia kulttuurisia malleja (Holland, Lachicotte, Skinner & Cain1998), jotka yksilö sisäistää tai omaksuu oman toimintansa kulma-kiveksi. Asiantuntijan työ perustuu aikaisempien sukupolvien luo-maan tietoon ja kokemukseen, joka on kristallisoitunut kirjalliseksikulttuuriksi, toimintaympäristöiksi, työvälineiksi ja sosiaalisiksi käy-tännöiksi. Asiantuntijuuden kehittyminen vaatii pitkän ajan senvuoksi, että tätä tietoa on valtavan paljon omaksuttavaksi ja se täytyykäytännön toiminnassa asteittain jalostaa ammatilliseksi tiedoksi.

230

4.3. Älylliset proteesit asiantuntijatyön lähtökohtana

Kulttuurikehityksen tarjoamiin älyllisen toiminnan apuvälineisiinnojautuva mieli pääsee paljon vaativampiin saavutuksiin kuin muu-toin olisi mahdollista. Artefaktit muodostavat eräänlaisia älyllisiä pro-teeseja tai tekoraajoja (Clark 2003), joiden avulla on mahdollista saadaaikaan jotakin sellaista, mikä ei muutoin olisi yksilölle kenties lain-kaan mahdollista. Kognitiivinen kuorma voidaan jakaa ihmisten jaulkoisten ajattelun apuvälineiden kanssa. Pitkäaikaisessa harjoittelus-sa tällaiset apuvälineet integroituvat saumattomasti toimijaan elimuodostuvat hänen älyllisen järjestelmänsä erottamattomaksi osaksi(Hakkarainen, Lonka & Paavola painossa). Tämä vaikuttaa yksilöltävaadittujen älyllisten prosessien luonteeseen ja saattaa johtaa suureenriippuvuuteen kyseisistä artefakteista. Kännyköiden käyttämisen seu-rauksena ihmiset eivät enää juuri lainkaan muista ulkoa ystäviensäpuhelinnumeroita. Tämän seurauksena saatamme joutua vaikeaan ti-lanteeseen, mikäli puhelimesta loppuu virta emmekä saa numeroitakaivetuksi esiin. Tällainen tilanne saatetaan kokea äkillisenä ”älyllise-nä amputaationa” tai ”virtuaalisena aivohalvauksena” (Clark 2003).Tulemme tietoisiksi siitä, kuinka paljon olemme toimijuudestammevelkaa artefakteille, erityisesti silloin kun tapahtuu jokin häiriö. Ihmi-sellä on toimijuutta siellä ja silloin, missä ja milloin älyllisten protee-sien verkosto on paikoillaan tukemassa tarkoitetulla tavalla toimin-taamme.

Elämme parhaillaan sellaista aikaa, jolloin ihmisen toimintaa tu-kevat älylliset proteesit kehittyvät erityisen voimakkaasti. Tieto- javiestintätekniikka mahdollistaa monien perinteisesti mielensisäistenprosessien, kuten tiedonhaun, delegoimisen teknisille välineille. Digi-taalisista artefakteista on tulossa entistä itsenäisempiä ja niihin on la-dattu enemmän ja enemmän tietoa ja älykkyyttä. Asiantuntijan työnehtoja muuttaa olennaisesti se, että hänen ulottuvillaan, vain muuta-man napinpainalluksen päässä, on kaikki Internetin sisältämä tieto.Hänellä on ikään kuin virtuaaliset tuntosarvet levitettyinä ylitse kokotietoavaruuden, reagoimassa hänen työnsä kannalta merkittäviin tie-dollisiin saavutuksiin ja löytöihin. Jo aivan lähitulevaisuudessa häntä

231

tukevat tämän kulttuuritiedon avaruuden seuraamisessa monenlaisetälykkäät, itseohjautuvat avustajaohjelmat.

Kaiken kaikkiaan asiantuntijatyö perustuu kulttuurihistorialli-sesti kehittyneisiin kollektiivisiin tietämysverkostoihin, jotka muo-dostuvat sekä artefakteista, sosiaalisista käytännöistä että yhteisöistä.Asiantuntijaksi kasvamista voitaisiin ehkä kuvata liittymisenä tällai-seen olemassa olevaan kollektiiviseen tietämysverkostoon paremminkuin pelkästään tietämyksen yksilöllisenä sisäistämisenä. Erilaisillaosakulttuureilla tai ammattialoilla on muodostunut tietämysverkosto-ja, jotka yksilö kohtaa suhteellisen valmiina. Pitkällisen sosialisaatio-prosessin kautta hän oppii valamaan tai hitsaamaan oman älyllisenjärjestelmänsä yhteen tämän tietämysverkoston kanssa.

4.4. Langaton verkko ihmisen älyllisen toiminnan vertauskuvana

Kognitiotieteen varhaisvaiheessa ihmistä pidettiin tietokoneen kaltai-sena tiedonkäsittelijänä. Ihmisen tiedonkäsittelyä kuvaavat psykologi-set teoriat vastasivat karkeasti ensimmäisten tietokoneiden arkkiteh-tuuria (työmuisti kapasiteetiltaan rajoittunutta ja epävakaata keskus-muistia, pitkäkestoinen muisti tiedon pysyvää taltiointia palveleviakovalevyjä), eivätkä tutkijat useinkaan kyseenalaistaneet tätä lähtö-kohtaa ennen tietoverkkojen syntymistä (Gigerenzer 2000). Donald(1991; 2001) kehottaa meitä sen sijaan vertaamaan ihmisen tiedon-käsittelyä langattomaan verkkoon pohjautuvana, niin että vain osa tie-donkäsittelystä tapahtuu mielemme sisällä. Vähäisellä muisti- ja pro-sessointikapasiteetilla varustettu tietokoneromu muuttuu käyttökel-poiseksi, kun se liitetään päätteeksi tietoverkkoon, joka sisältää mer-kittäviä tiedon taltioimisen ja käsittelyn voimavaroja. Heuristisesti ar-vokkaalta tuntuu ajatella ihmistä tällaisena kapasiteetiltaan rajallisenatietokonepäätteenä, jonka älykkyys on kollektiivisissa verkostosuh-teissa pikemmin kuin pelkästään sen sisäisissä ominaisuuksissa. Täl-lainen tiedonkäsittely-yksikkö sisältää informaation tulkinnasta vas-taavan keskusyksikön (ihmisen mieli), mutta myös ulkoisia taltiointi-järjestelmiä, joiden varassa voi tallentaa, välittää ja jakaa tietoa sekä

232

ratkaista ongelmia.1 Verkostoyhteydet tällaisen toimijan ja ulkoistensymbolitaltioiden välillä ovat luonteeltaan fysikaalisia. Ne perustuvatnäköjärjestelmän välityksellä saavutettavaan sähkömagneettisessamuodossa olevaan kuvallis-symboliseen tietoon (Donald 1991).

4.5. Genreä ei voi muuttaa ennen kuin sen hallitsee

Kulttuurisen tietämysverkoston merkitys älyllisissä saavutuksissa nä-kyy siinä, ettei yksikään ihminen voi päästä historiallisesti merkittä-viin saavutuksiin omaksumatta aikaisemmin luotua tietoa ja asiantun-tijuutta (Ericsson 2003; Ericsson & Lehmann 1996; Weisberg 1999).Jonkin tiedon tai osaamisen alueen lajityypin eli genren olennainenmuuntaminen tai kehittäminen on mahdollista vasta sitten kun olen-naisilta osin hallitsee kyseisen lajityypin. Historiallisesti merkittävätluovat saavutukset rakentuvat vahvasti aikaisemmalle tiedolle, jonkaomaksuminen merkitsee yleensä noin ”10 vuoden hiljaisuutta” ennenoman tuottavuuden heräämistä (Weisberg 1999). Näin pitkä aika tar-vitaan merkittävien luovien saavutusten tuottamiseksi niin säveltämi-sessä kuin tieteellisessä tutkimuksessakin.

Asiantuntijuuden kehittymisessä ei Bakhtinin (1981) ajattelunnäkökulmasta ole kysymys vain tietorakenteiden omaksumisesta,vaan myös kyseisen asiantuntijakulttuurin sosiaalisen kielen oppimises-ta (Hakkarainen 2003b). Eri asiantuntija-aloja vastaavat erityiset ajat-telun ja toiminnan (käsitteelliset, matemaattiset, musikaaliset, visuaa-liset) kielet ilmauksineen, menetelmineen ja malleineen, joita voidaanjärjestelmällisesti harjoitella ja joista on tullut osa modernin yhteis-kunnan älyllistä infrastruktuuria. Asiantuntijaksi kasvaminen kestää

1. Tällaisissa ihmisten ja teknisten järjestelmien muodostamissa verkostoissaolennaista on taustalla oleva älyllinen työnjako. Varhaisessa automaationkehitysvaiheessa ihminen alistettiin pakkotahtisesti toimivan teknisen jär-jestelmän mekaaniseksi osaksi. Tämä aiheutti paljon psyykkistä kuormi-tusta ja suoranaista pahoinvointia. Tässä tavoitellaan ajatusta siitä, kuinkaihmisten ja artefaktien heterogeeninen verkko laajentaa sellaisen asiantun-tijan älyllisiä voimavaroja, jolla on paljon vapausasteita. Mikäli yksilöllä eiole tarvittavaa tietoa ja kokemusta tai jos hän toimii ankarien ulkoistensuoritusvaatimusten alaisena, hän saattaa kokea verkoston kanssa työsken-telyn stressaavana.

233

kauan sen takia, että ihmisiltä vie paljon aikaa omaksua kieleen ank-kuroituneet kyseisen osaamiskulttuurin älyllisen työn välineet. Tä-män pohjalta asiantuntijuuden kehitys voidaan ymmärtää uuden kie-len omaksumiselle rinnasteiseksi prosessiksi, kielen joka asteittain al-kaa jäsentää yksilön toimintaa kyseisellä toiminta-alueella. Tämä mer-kitsee aivojen pitkäaikaista muovautumista tukemaan asiantuntijatyö-tä ja taitojen asteittaista venyttämistä vaativampaan suoritukseen. Tä-mä ei koske vain eri alojen erityisasiantuntijoita, vaan on tyypillistäkaikille omaa työtään kehittäville ammattilaisille. Kognitiivisesti kyseon edellisessä luvussa kuvatun pitkäkestoisen työmuistin muodostu-misesta.

Asiantuntijuuden kehittyminen edellyttää noin 10 vuoden pon-nistelua, jonka aikana yksilö omaksuu omaan tiedonalaansa liittyvänkulttuuritietämyksen, älylliset proteesit ja sosiaaliset käytännöt. Vastasen jälkeen kun hän on omaksunut aikaisempien sukupolvien työntulokset, hänen on mahdollista jossakin olennaisessa suhteessa poiketaperinteestä ja tuottaa jotakin uutta ja omaa.

Kuvio 4. Kaavamainen esitys asiantuntijuuden kehityksen vaiheista (Ericsson 1996).

234

Uudet asiantuntijasukupolvet voivat rakentaa ikään kuin aikai-sempien luomien pyramidien päälle. Kuten Isaac Newton totesi: ”Josnäen kauaksi, se johtuu siitä, että seison jättiläisten harteilla.” AlbertEinstein ymmärsi hyvin, että hänen älylliset saavutuksensa nojautui-vat aikaisempien sukupolvien luoman kulttuurihistoriallisen tietä-myksen varaan:

”Muistutan itseäni sata kertaa joka päivä siitä,” Albert Einsteintoteaa kirjoituksessaan Mihin minä uskon, ”että ulkoinen ja sisäinenelämäni perustuu toisten ihmisten ponnisteluille, elävien ja kuolleit-ten, ja että minun tulee kehittää itseäni, jotta voisin antaa toisille sa-malla mitalla millä itse olen saanut ja edelleen saan.” (Lainattu Lon-kalta, 2000.)

5. Kollektiiviset älylliset järjestelmät asiantuntijuudenperustana

Kognitiivisessa psykologiassa tarkasteltiin asiantuntijuutta ennenkaikkea yksilön ominaisuutena, asiana jota yksittäiset ammattilaisetkantavat. Sen sijaan että asiantuntijuus määriteltäisiin pelkästään yksi-lön kantaman tietämyksen varassa, se voidaan kuitenkin ymmärtääsosiaaliseksi rooliksi jossakin yhteisössä (Stein 1997; Mieg 2001). Ih-minen kasvaa asiantuntijaksi silloin kun hän omaksuu vastaavan roo-lin ja alkaa kantaa vastuuta siihen liittyvistä tehtävistä. Ihmisellä saat-taa olla asiantuntijan rooli, vaikka hänellä ei olisikaan jossakin organi-saatiossa vahvaa muodollista asemaa. Tämä ilmenee siinä, kuinkamuut tulevat kysymään neuvoa ja opastusta. Tällaiseen rooliin kuuluuusein vastata selitystä etsiviin miksi-kysymyksiin, joiden selvittämi-nen omin voimin olisi muulle yhteisölle liian vaivalloista (Mieg2001). Asiantuntijuuden tasoa on myös vaikea määritellä abstraktisti,koska ihmiset joutuvat usein toimimaan asiantuntijan roolissa silloin,kun heillä on johonkin tiedon ja taidon alaan liittyvää osaamista muu-ta paikalliskulttuuriaan enemmän, vaikka heidän osaamisensa olisivaatimatonta suhteessa kyseisen alan huipputaitajiin. Merkittävä ase-ma asiantuntijuuden kehityksessä on muiden asettamilla haasteilla jaodotuksilla, jotka saavat toimijan ylittämään itsensä.

235

5.1. Kulttuuriin osallistuminen asiantuntijaksi kasvamisenperustana

Silloin kun tutkija laboratoriossaan vertaa asiantuntijaa aloittelijaan,hän ottaa ikään kuin pysäytyskuvan monimutkaisesta ja pitkäaikaises-ta älyllisen sosialisaation prosessista, jossa käytännön osallistumisellajonkun yhteisön toimintaan on ratkaiseva merkitys. Sosiokulttuuri-sesta näkökulmasta oppiminen ei ole vain yksilöllistä tiedonhankin-taa, vaan johonkin yhteisöön sosiaalistumisen ja kasvamisen prosessi,jonka aikana yksilö vähitellen omaksuu yhteisön toiminta- ja vuoro-vaikutuskäytäntöjä, uskomuksia ja arvoja sekä luo samalla uudestaanomaa identiteettiään (Sfard 1998; ks. myös Lave & Wenger 1991;Rogoff 1990; 2003; Wenger 1998). Yhteisöön kuuluminen ja sen toi-mintaan osallistuminen ovat merkittäviä oppimisen ja älyllisen kehi-tyksen voimavaroja. Kaikkein syvimmin ja voimakkaimmin omak-summe asioita, jotka mahdollistavat sellaisiin yhteisöihin osallistumi-sen, joita pidämme arvossa. Tämän pohjalta tuntuu hyödylliseltä tar-kastella asiantuntijaksi oppimista prosessina, joka muuttaa sosiokult-tuurisiin toimintoihin osallistumisen rakenteita ja samalla osanottaji-en rooleja ja velvollisuuksia (Rogoff 1990). Tästä näkökulmasta älylli-nen kehitys on luonteeltaan vastavuoroista. Ihmisten mielet eivät ra-kennu erikseen, vaan ne kehittyvät vastavuoroisesti erilaisissa yhtei-söön osallistumisen prosesseissa. Yksilön identiteetti ja itseen liittyvätuskomukset, hänen kuulumisensa yhteisöön ja tulevaisuuden osallis-tumisen näköalat säätelevät merkittävästi, mitä ja millä tavalla opitaan(Wenger 1998).

Lave ja Wenger (1991) tutkivat oppimiskäytäntöjä eri kulttuu-reissa ja esittävät sellaisten käytäntöjen olevan erityisen merkitykselli-siä, jotka suovat aloittelijalle oikeutetun mahdollisuuden osallistua as-teittain syvenevällä tavalla asiantuntijan käytäntöihin (legitimate pe-ripheral participation). Asteittain syvenevä osallistuminen on prosessi,jonka aikana oppipojat osallistumalla aitoihin asiantuntijan käytän-töihin vähitellen omaksuvat asiantuntijoiden hiljaista tietoa ja toimin-takulttuuria ja kasvavat asiantuntijayhteisön jäseniksi. Prosessin aika-na toimija työskentelee yhdessä asiantuntijoiden kanssa, ilman ettähänellä olisi kokonaisvastuuta työn tai toiminnan lopputuloksesta.

236

Ajatellaan, että reuna-alueella tapahtuvassa osallistumisessa esiintyväeri sukupolvien kohtaaminen synnyttää usein pohdintaprosesseja, jot-ka palvelevat sekä tulokkaita että kyseistä yhteisöä. Lave ja Wengerolettavat, että oppiminen tapahtuu tällaisessa osallistumisen verkos-tossa pikemmin kuin yksilön sisällä ja oppiminen välittyy osanottaji-en erilaisten näkökulmien kautta. Taidon kehittyessä toimija siirtyyrajoitetusta osallistumisesta kohti täyttä osallistumista.

Käsityksemme mukaan kaikki vaativat taidot välittyvät myösmeidän yhteiskunnassamme monimutkaisten oppipoika-mestariop-pimisen prosessien välityksellä. Ketään ei voida suoraan kouluttaa asi-antuntijaksi, vaan asiantuntijuus lähtee kehittymään, kun yksilö muo-dollisen koulutuksen jälkeen osallistuu käytännön ongelmanratkai-suun yhdessä kokeneempien kanssa. Esimerkiksi tutkijaksi ei voidaoppia pelkästään kirjoja lukemalla, vaan se tapahtuu osallistumallajossakin tutkimusyhteisössä erilaisten tutkimusaineistojen hankin-taan, analysointiin ja raportointiin kokeneempien tutkijoiden kanssa.Seuraamalla heidän työskentelyään eri tavoin ja osallistumalla epä-muodolliseen vuorovaikutukseen yksilö asteittain omaksuu tutki-muksessa tarvittavia tietoja, taitoja ja asenteita. Vaikka monet asiatovat vaikeita tehdä ja hallita, ne muuttuvat suhteellisen yksinkertaisik-si ja mahdollisiksi saavuttaa, mikäli yksilö saa kehittyvään taidonta-soonsa joustavasti suhteutettua ja räätälöityä ohjausta ja tukea (vrt.Lave & Wenger 1991). Tällainen tuki auttaa rakentamaan eräänlaisiaälykkään toiminnan rakennustelineitä (scaffolding; Wood, Bruner &Ross 1976) yksilön ajattelu- ja toimintaprosessille, joka auttaa häntätyöskentelemään omalla lähikehityksen vyöhykkeellään (Vygotsky 1978).

Asiantuntijaksi kasvaminen tapahtuu sosiaalisessa yhteisössä javuorovaikutuksessa, jonka välityksellä yksilö saa kosketuksen edelläkuvattuihin kollektiivisiin tietämysverkostoihin. Tällaisissa yhteisölli-sissä prosesseissa tapahtuu hänen älyllisten prosessiensa itseorganisoi-tuva hitsautuminen ja valautuminen osaksi hänen oman alansa kol-lektiivista älyllistä järjestelmää. Käymme seuraavassa tiivistetysti lä-vitse joitakin asiantuntijuuden perustana olevia älyllisiä järjestelmiä,jotka auttavat hahmottamaan asiantuntijuuden kollektiivista luonnet-ta ja joustavaa itseorganisoitumista. Näitä ovat transaktiivinen muisti,

237

kollektiivinen mieli, hajautettu kognitiivinen järjestelmä, toiminta-järjestelmä ja oppiva verkosto. Tällaisilla kollektiivisilla älyllisillä jär-jestelmillä on yksilöiden ominaisuuksista poikkeavia ominaisuuksia.Niiden avulla on mahdollista päästä yksilön mahdollisuuksia olennai-sesti vaativampiin älyllisiin saavutuksiin. Näin varsinkin kun toimijatdynaamisessa verkostossa voivat kompensoida toinen toistensa heik-kouksia ja toteuttaa verkostossa monia erilaisia kiinnostuksensa, osaa-misensa, suuntautumisensa ja muodollisen asemansa mukaisia rooleja.

5.2. Transaktiivinen muisti

Sosiaalisissa yhteisöissä syntyy omaehtoisesti oikeaan osuvaa tietämys-tä osaamisen ja tiedon jakautumisesta. Tämän tietämyksen varassa yh-teisössä voidaan tehokkaasti koordinoida keskinäistä toimintaa ja si-ten yleensä saavuttaa parempia tuloksia kuin muutoin olisi mahdollis-ta. Ihmisen muisti on sosiaalisesti organisoitunut siinä mielessä, ettäystävät ja työtoverit auttavat meitä muistamaan tärkeitä päivittäisiätoimintoja ja tapahtumia, kuten aikataulujen noudattamista tai tapaa-misiin osallistumista (Wegner 1986; ks. myös Engeström ym. 1990).Tällaista kollektiivisen asiantuntijuuden ilmentymää kutsutaan trans-aktiiviseksi muistiksi (Wegner 1986; Wegner, Erber & Raymond 1991;Moreland 1999). Transaktiivisen muistin perustana on tieto siitä, ku-ka yhteisön jäsen tietää tai muistaa mitäkin asioita. Kokeelliset tutki-mukset osoittavat, että ihmiset pystyvät lyhytaikaisen vuorovaikutuk-sen perusteella luomaan varsin osuvan käsityksen toistensa osaamises-ta, mikä auttaa toiminnan koordinoimisessa, tehtävien delegoimisessaja virheiden välttämisessä. Transaktiivinen muisti toimii eräänlaisenasosiaalisesti hajautuneena älyllisen toiminnan säätelyjärjestelmänä, jon-ka avulla voidaan varmistaa, ettei yhteisön toiminnan kannalta olen-nainen tieto pääse unohtumaan (Wegner 1986). Tällaisen yhteisölli-sen muistin varassa voidaan delegoida jonkun vaikean tehtävän teke-minen sellaiselle yhteisön jäsenelle, joka selviää siitä parhaiten. Yksi-lön ei tarvitse muistaa jotakin asiaa, mikäli hän tietää, että joku toinenryhmän jäsen pitää asian mielessään. Muut yhteisön jäsenet voivat

238

kiinnittää huomionsa johonkin toiseen tehtävään, ja koko yhteisö voisiten saada aikaan paremman lopputuloksen kuin muutoin olisi mah-dollista.

5.3. Sosiaalisesti hajautunut tiedonkäsittelyjärjestelmä

Edwin Hutchins (1995) tarkastelee suuren sotalaivan navigaatiotiimiäihmisten ja älyllisten proteesien muodostamana rinnakkaisesti hajau-tettuna tiedonkäsittelyjärjestelmänä (Marr 1982). Tällaisessa järjestel-mässä tietoedustukset siirtyvät toimijalta toiselle ja samalla muuttavatmuotoaan analogisesta (kiikarikompassin välittämä kuva luodosta)digitaaliseen (kompassisuunta) ja kielelliseen (kompassisuunnan il-moittaminen sisäpuhelimeen ja suuntiman merkitseminen lokikirjaan)ja taas analogiseen (laivan aseman piirtäminen kartalle). Navigaa-tiotiimin jäsenten siirtyminen yksinkertaisen tehtävän (tähystäminen)toteuttamisesta monimutkaisempiin (lokikirjan pitäminen, laivan rei-tin piirtäminen kartalle) mahdollistaa sen, että osanottajat saattavatsamanaikaisesti sekä toteuttaa tehtäväänsä että seurata vaativampientehtävien toteuttamista. Tällaisessa järjestelmässä tapahtuu virheitä,mutta osittain päällekkäisesti jakautunut osaaminen ja jatkuva vuoro-vaikutus tarjoavat paljon virheiden korjaamisen mahdollisuuksia.

Silloin kun navigaatiotehtävä nojautuu kompassiin, karttaan jalaskentaa tukeviin välineisiin, on navigaatiotaidon oppiminen suh-teellisen nopeaa ja helppoa. Ihmiset ovat kuitenkin tehneet satoja vuo-sia sitten tuhansien kilometrien avomeripurjehduksia käyttäen apu-naan tähtiä, tuulen suuntaa, aaltojen liikettä ja muita merkkejä ja vih-jeitä (Oatley 1977). Tällaisen navigaatiotaidon kehittäminen ja hank-kiminen, josta polynesialaiset olivat kuuluisia, vaati kuitenkin tavat-toman pitkän ajan ja edellytti osanottajilta korkeatasoista henkilökoh-taista asiantuntijuutta. Jo muutaman asteen murto-osan poikkeamaaiotusta purjehdussuunnasta saattoi merkitä varmaa kuolemaa ympä-ristössä, jossa saaret olivat tuhansien kilometrien päässä toisistaan.

239

5.4. Kollektiivinen mieli

Kiinnostava esimerkki kollektiivisesta asiantuntijuudesta on niin kut-suttu kollektiivinen mieli, joka voi pitkäaikaisessa yhteisessä harjoitte-lussa kehittyä esimerkiksi sairaalan leikkaustiimille, poliisin karhu-koplalle tai urheilujoukkueelle. Kollektiivinen mieli viittaa joukkoonteknisten järjestelmien kanssa vuorovaikutuksessa toimivia ihmisiä,jotka toteuttavat monimutkaista tehtävää ”yhtenä miehenä” suhteut-taen toimintansa toinen toisiinsa älykkäällä tavalla. Weickin ja Ro-bertsin (1993) esimerkki kollektiivisesta mielestä on lennon johtami-nen tukialuksilla, joissa seurauksiltaan mahdollisesti katastrofaalistenvirheiden eliminoimisen välttämättömyys yhdistyy vaatimukseenkoordinoida täsmällisesti monimutkaisten vuorovaikutteisten sosio-teknisten järjestelmien toimintaa osittain ennustamattomissa ja välillätiivisrytmisissä tilanteissa. Tällaisen järjestelmän toimintaa ei voidaymmärtää tarkastelemalla pelkästään yksittäisten osanottajien henki-lökohtaisia ominaisuuksia. Dynaamisesti vaihtelevia, monimutkaisiaja osittain ennakoimattomia tilanteita ei voida joustavasti hallitamuutoin kuin prosessin aikaisen toiminnan huolellisen koordinaa-tion prosessissa, joka nojautuu muuttuvan kokonaistilanteen tosiai-kaisesti päivitettyyn ymmärtämiseen. Tällaisen järjestelmän toimijatsäätelevät toimintaansa tietoisina omien ja muiden osanottajien toi-mintojen keskinäisestä riippuvuudesta. Tämä edellyttää sitä, ettäosanottajat pitävät jatkuvasti yllä toistensa ennakoituun toimintaanliittyvää tietoedustusta ja suhteuttavat sen pohjalta oman toimintansakoko järjestelmän toimintaan. Kollektiivisen mielen ylläpitäminenvaatii jatkuvaa oppimista ja harjoittelua monimutkaisen tarkkaavai-suusjärjestelmän luomiseksi ja ylläpitämiseksi sekä osanottajien keski-näisen luottamuksen saavuttamiseksi. Jos osanottajat alkavat toimiayksilöinä, he menettävät ymmärryksen kokonaistilanteesta, eivät pys-ty suhteuttamaan toimintaansa muiden toimintaan ja tekevät asteit-tain kasautuvia virheitä.

240

5.5. Toimintajärjestelmä

Käsitteellisesti kehittynyt tapa hahmottaa sosiaaliseen yhteisöön no-jautuvaa kollektiivista älykkyyttä on Yrjö Engeströmin (1987; 1999a;2004) ja hänen työtovereidensa kulttuurihistorialliseen toiminnanteoriaan pohjaava lähestymistapa. Se on muodostumassa eräänlaiseksikollektiivisen asiantuntijuuden kansainväliseksi metateoriaksi, jokaantaa mahdollisuuden hahmottaa ihmisen yhteisöllistä toimintaayhtenäisellä tavalla (Minnis & John-Steiner 2001). Kaikkia kollektii-visia älyllisiä järjestelmiä voidaan tarkastella toimintajärjestelminä,joissa korostuu esimerkiksi tietoedustusten muuntuminen (hajautettutiedonkäsittelyjärjestelmä) tai toiminnan reaaliaikainen koordinointi(kollektiivinen mieli). Toimintajärjestelmän lähtökohtana ovat toi-minnan kohteellisuus, toiminnan välittyminen kulttuurihistoriallises-ti kehittyneiden älyllisen toiminnan välineiden kautta sekä järjestel-män elementtien välisissä suhteissa kehkeytyvät ristiriitaisuudet.Asiantuntijayhteisön kollektiivisella toiminnalla on oma motiivinsa,jolle yksilöiden tavoitteet ovat alistettuja ja jota ne palvelevat työnjaonja yhteisten sääntöjen säätelemällä tavalla. Uusien asioiden tekeminenon sekä yksilölle että yhteisölle vaikeaa mutta väistämätöntä silloin,kun toimintajärjestelmään ankkuroituneet käytännöt eivät ole riittä-viä ratkaisemaan ja käsitteellistämään järjestelmän sisäisesti kehkeyty-viä ristiriitoja.

5.6. Trialoginen näkökulma

Olemme itse kehittäneet myös ”trialogista” näkökulmaa oppimiseen jaasiantuntijuuteen. Se on sukua toiminnan teorian tavalle korostaa vä-littyneisyyttä (mediation) ihmisen toiminnan perustavana piirteenä(Paavola & Hakkarainen 2005; Paavola & Hakkarainen painossa).Välittyneisyys tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät ole vain suorassa vuo-rovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, vaan yhteisöllisesti ja kulttuuri-sesti kehitettävät työkalut, merkit, artefaktit ja käytännöt välittävätihmisen toimintaa. Trialoginen lähestymistapa viittaa paitsi toimin-

241

nan teoriaan, myös muihin niin sanottuihin innovatiivisia tietoyhtei-söjä koskeviin malleihin, jotka pyrkivät ymmärtämään, miten yhtei-söllinen työskentely jaettujen kohteiden kanssa tulisi järjestää. Asian-tuntijuus kehittyy pitkäaikaisessa yhteisöllisessä työskentelyssä jonkinkohteen kanssa, ei vain yksilöllisen tietämyksen kehityksen kautta(monologinen, mielensisäinen näkökulma) tai vain johonkin asiantun-tijakulttuuriin kasvamisen prosessin kautta (dialoginen, osallistumis-näkökulma) (ks. myös Hakkarainen, Palonen & Paavola 2002). Käsi-tyksemme mukaan asiantuntijuuden kehitys tapahtuu yksilö-yhteisö-kohde-vuorovaikutuksessa, jossa yhteisöön osallistuvien asiantunti-joiden älylliset voimavarat kehittyvät yhdessä (co-evolve) heidän työn-sä jaettujen kohteiden kanssa. Jaettuja kohteita ovat asiantuntijatyönvarsinaiset tutkimuskohteet, mutta myös muun muassa prosessin tu-kena käytettävät välineet, menetelmät, käsitteet, ilmaisutavat ja teori-at. Trialoginen näkökulma asiantuntijuuteen auttaa ymmärtämäänparemmin sekä asiantuntijuuden dynaamiseen kehitykseen (vrt. Be-reiter 2002), virtaukseen (vrt. Csikszentmihalyi 1993) että luovuu-teen (vrt. Gruber 1989) liittyviä ilmiöitä ja kehitysprosesseja. Luovas-sa asiantuntijatyössä olennaista on pitkäaikainen ja jatkuva ponnistelujonkun kohteen kehittämiseksi. Tällainen ponnistelu toteutuu yleensäjaettujen kohteiden ympärille organisoitavien ja organisoituvien toisi-aan tukevien hankkeiden verkoston välityksellä.

5.7. Oppimisverkosto

Perinteisen psykologisen asiantuntijuustutkimuksen rajoituksena,joka tulee ilmi heti kun tutkijat menevät työpaikoille tutkimaan asian-tuntijuutta siten kuin se ilmenee luonnollisessa ympäristössä, on nii-den toiminta-alojen ottaminen annettuna, joihin liittyvää asiantunti-juutta tutkitaan. Laboratoriotutkimusta varten on verrattain helppoaetsiä kourallinen ihmisiä, jotka a) edustavat jotakin hyvin määriteltyäosaamisaluetta, b) joilla on vastaava koulutus- ja kokemustausta ja c)jotka voidaan jakaa asiantuntijuuden kehityksen suhteen vertailukel-poisiin ryhmiin (aloittelijat, kokeneet aloittelijat, asiantuntijat). Työ-

242

yhteisöissä ilmenevä asiantuntijuus on paljon vaikeammin määriteltä-vissä, eikä se useinkaan edusta tarkkarajaisia osaamisalueita, vaan ni-menomaan tiedonaloja risteyttävällä eli hybridisellä (Howells 1998;Spinardi 1998) asiantuntijuudella on siinä keskeinen sija. Tämänpohjalta on ymmärrettävää, että työyhteisöissä ei tapahdu ainoastaanasiantuntijuuden vertikaalista (aloittelijasta asiantuntijaksi) kehitystäjollakin osaamisalueella, vaan myös horisontaalista, tiedonalojen rajatylittävää oppimista (Engeström 1999b; 2002). Jälkimmäiselle onluonteenomaista oman osaamisen suhteuttaminen muiden osaami-seen asiantuntijaverkossa. Se merkitsee uusien työnjaollisten suhtei-den syntymistä työntekijöiden välille. Siihen liittyy tietämyksen integ-roiminen ylitse osastojen ja sen kekseliäs ”kierrättäminen”. Horison-taalista oppimista edellyttää esimerkiksi asiakastietämyksen saattami-nen osaksi tuotesuunnittelua.

Moderniin työelämään liittyy toisaalta tuotantoprosessien ha-jauttaminen yrityksen ja sen alihankkijoiden välille ja toisaalta tuottei-den räätälöiminen asiakkaiden tarpeita varten, joka edellyttää asiak-kaiden ottamista mukaan tuotteiden suunnittelu- ja valmistusproses-seihin (Victor & Boynton 1998). Kollektiivisen asiantuntijuuden ym-märtämisessä tärkeä merkitys tuntuu olevan yhteisöjen ja verkostojenvälisten siirtymien ja rajapintojen tutkimisella, sillä niiden alueella ta-pahtuu uusien ideoiden syntymistä ja uusien käytäntöjen hahmotta-mista (Engeström 2002; Engeström, Engeström & Kärkkäinen1995). Innovaatiot syntyvät heterogeenisissä ihmisten ja artefaktienmuodostamissa toimijaverkoissa, joissa jonkun yhteisön edustamaosaaminen voi kiteytyä johonkin artefaktiin (erikoistuneet tietokone-ohjelmat tai instrumentit) tai jaettuihin sosiaalisiin käytäntöihin (La-tour 1999; Miettinen 1999; Miettinen, Lehenkari, Hasu & Hyvönen1999; Tuomi 2002).

Kollektiiviseen asiantuntijuuteen liittyy erilaisten oppivien ver-kostojen muodostaminen ja tietoinen rakentaminen. Japanilaisenorganisaatiotutkija Nishiguchin (2001) mukaan niihin liittyy relatio-naalisten taitojen muodostuminen. Niiden perustana on metatietomuiden henkilöiden, yhteisöjen ja organisaatioiden tiedosta ja heik-kouksista ja vahvuuksista yhteistyökumppaneina. Kysymys on toisin

243

sanoen organisaation tasoisesta transaktiivisesta muistista. Relationaa-liset taidot sallivat sen, että toimija voi hyödyntää sosiaalisessa verkos-tossa piileviä älyllisiä resursseja. Japanilaiset yritykset arvostavat tällai-sen tiedon merkitystä niin paljon, että heillä on tapana lähettää työn-tekijöitään suhteellisen pitkiksi ajoiksi, esimerkiksi vuodeksi, työsken-telemään alihankkijoilla. Näin on mahdollista oppia niiden heikkou-det ja vahvuudet ja siten parantaa yhteisen onnistumisen mahdolli-suuksia.

Instituutioiden sisällä muodostuvien älyllisten järjestelmien li-säksi meidän aikaamme luonnehtii erilaisten organisaatioiden välistenoppivien verkostojen muodostuminen. Verkostot auttavat osanottajiapitämään yllä ja kehittämään kollektiivista asiantuntijuuttaan. Tällai-sille verkostoille on luonteenomaista yhteisen kehittämisen kohteen javision syntyminen. Tällaiset verkostot ottavat kollektiivisen vastuunosaamisensa kehittämisestä yksilön, tiimin, organisaation tai kokoverkoston tasolla. Niille on luonteenomaista kehittämistyöstä saatu-jen kokemusten järjestelmällinen erittely ja muuntaminen uusiksi yh-teisiksi käytännöiksi ja toimintarutiineiksi (kulttuurinen oppiminen,Tomasello 1999). Tämä tähtää kehittämiskulttuurin asteittaiseenjuurruttamiseen toiminnan perustaksi. Oppiviin verkostoihin liittyyerilaisten instituutioiden välisten toimintajärjestelmien rajojen rikko-misen prosessi. Tämä merkitsee kollektiivisten suhteiden ja jaettujenkäytäntöjen uudelleen neuvottelua ja uudenlaisen kollektiivisen toi-minnan verkoston luomista ja asteittaista vakiinnuttamista (Engest-röm, 2004).

6. Kollektiivisen asiantuntijuuden rajoitukset jamahdollisuudet

Edellä esitetty tarkastelu osoittaa, ettei ilman sosiaalisessa verkossa ta-pahtuvaa älyllisten ponnistusten jakamista ole yksinkertaisesti mah-dollista päästä merkittäviin saavutuksiin. Tämä koskee sekä yksilöntoiminnan tukena olevia kulttuurihistoriallisesti kehittyneitä älyllisentoiminnan välineitä ja tietämysverkostoja että niitä sosiaalisia yhteisö-

244

jä ja verkostoja, joiden kanssa jaamme vastavuoroisesti älyllisiä pon-nisteluja. Siten ihmisen asiantuntijuus on aina verkostoitunutta ja si-sältää aina merkittävän kollektiivisen ulottuvuuden. Samaan aikaankollektiiviseen asiantuntijuuteen liittyy kuitenkin ongelmia ja rajoi-tuksia, joista on syytä olla tietoinen. Yhteisölliseen toimintaan liittyyjännitteitä ja ristiriitoja, jotka saattavat vaikeuttaa kollektiivista toi-mintaa samalla kun ne tarjoavat uuden luomisen mahdollisuuksia.Vain ponnistelemalla aktiivisesti näiden ongelmien voittamiseksi jaylittämiseksi syntyy tietämyksen jakamiseen ja yhteiseen kehittämi-seen liittyviä positiivisia kehityskulkuja, joita kollektiivinen asiantun-tijuuden jalostaminen huippuunsa edellyttää.

6.1. Asiantuntijuuden jakamista rajoittavat raja-aidat

Tieto ei välity ilman verkostoyhteyksiä. Erilaisten asiantuntijakult-tuurien välillä on monenlaisia näkymättömiä raja-aitoja, jotka rajoit-tavat kollektiivisen asiantuntijuuden kehitystä (Engeström ym. 1995).Asiantuntijat toimivat usein eräänlaisissa pienissä, heille itselleen tu-tuissa maailmoissa, joissa on paljon sisäistä, mutta vähäisempää ky-seisten maailmojen ylitse ulottuvaa vuorovaikutusta (Barabasi 2002).Nämä pienet maailmat edustavat jonkun alan ammattilaisten jakamiasosiaalisia käytäntöjä ja jaettuja epävirallisia toimintatapoja. Yhteisetkäytännöt muodostavat verkostoja, joiden osanottajat ymmärtävättoisiaan puolesta sanasta (Brown & Duguid 1999). Ulkopuolisten onsen sijaan usein vaikea ymmärtää kyseisen asiantuntijakulttuurin kiel-tä, toimintaa ja käytäntöjä.

Asiantuntijuuden jakamista tukee se, että ihmisillä on toistuvastimahdollisuus olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa, mielelläänepävirallisissa yhteyksissä tai välittömästi silloin kun syntyy jokin rat-kaisemista vaativa ongelma. Asiantuntijaorganisaatioiden ja -kulttuu-rien sisällä esiintyy kuitenkin monenlaisia muureja tai raja-aitoja. TorHernes (2004) erottaa toisistaan mentaaliset, sosiaaliset ja fysikaalisetmuurit (ks. myös Heiskanen 2004). Fysikaaliset muurit liittyvät toi-mintaa ohjaaviin muodollisiin sääntöihin ja vuorovaikutusta rajaaviin

245

fysikaalisiin rakenteisiin. Mentaaliset muurit liittyvät niihin käsittei-siin, joiden varassa asiantuntijat hahmottavat asioita. Sosiaaliset muu-rit edustavat asiantuntijan ammatillisen roolin ja ammatti-identitee-tin vaikutuksia.

Raja-aitojen esiintymistä organisaatioiden sisällä ja niiden välillävoidaan eritellä sosiaalisen verkostoanalyysin välityksellä. Mari Matt-sonin kognitiotieteeseen liittyneessä tutkielmassa eriteltiin, kuinkaerään tietointensiivisen yrityksen työntekijöillä oli omaan kokemuk-seen ja henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen perustuvaa tietämystämuiden työntekijöiden osaamisesta. Tutkimuksessa havaittiin, että eritoimipisteissä (kaksi erillistä rakennusta) työskentelevillä työntekijöil-lä oli niukemmin vuorovaikutusta kuin samassa fyysisessä tilassa työs-kentelevillä. Myös sillä, kuinka kauan oli toiminut työpaikassa, oliverkostojen syntymisen kannalta olennainen merkitys. Vastatulleet taivasta muutamia vuosia yrityksessä työskennelleet työntekijät olivatverkoston rajamailla, kun monilla vanhoilla työntekijöillä oli siinäkeskeinen asema. Samalla huomiota kiinnittää se, ettei yksilöllä itsel-lään tarvitse olla vahvaa omaa verkostoa, jotta hän olisi verkostossakeskeisessä asemassa. On riittävää, että hänellä on kiinteät suhteet jo-honkin keskeiseen toimijaan.

Mentaalisia muureja muodostuu myös silloin kun työtovereillaon hyvin erilainen työhistoria, ammattiala tai toimintakulttuuri. Tä-män seurauksena saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää toisen näkökul-maa ja ajatuksia. Tähän liittyy myöskin se, että eri alojen ammattilais-ten toiminta perustuu erilaiseen sosiaaliseen kieleen. Tästä johtuentoisen alan asiantuntijan ammatillisten käsitteiden ymmärtäminensaattaa olla vaikeaa ilman pitkällistä yhteisen sosiaalistumisen histori-aa. Samalla kun tietämyksen jakaminen saattaa olla vaikeaa ja hidasta,siihen liittyvien prosessien läpikäyminen tukee asiantuntijuuden ke-hitystä ja uusien näkökulmien avautumista. Toisen näkökulmaan pe-rehtyminen saattaa auttaa avaamaan omankin alan asioita aivan uu-desta näkökulmasta.

Sosiaaliset muurit saattavat puolestaan liittyä esimerkiksi yksilöl-lisen työskentelyn perinteisiin, jotka tekevät asiantuntijoiden yhteisentyöskentelyn vaikeaksi. Monet opettajat ovat esimerkiksi tottuneet

246

toimimaan itsenäisinä ammattilaisina, jotka eivät kysele tai neuvotteletyötovereidensa kanssa oman työnsä suorittamisesta. Tämä saattaatehdä vaikeaksi sellaisiin projekteihin osallistumisen, jotka perustuvatmoniammatilliseen tiimityöhön ja opettajien keskinäiseen tietämyk-sen jakamiseen. Yksilötyöskentelyn perinne on huutavassa ristiriidassamyös erilaisten verkostopohjaisten oppimisympäristöjen ja niihin pe-rustuvien ryhmätyömenetelmien kanssa, joita oppimisen tutkijat ovatviime vuosina kehittäneet.

6.2. Asiantuntijuuden keskittyminen harvoille toimijoille

Olemme työtovereidemme kanssa tehneet yrityksissä monenlaisia ver-kostoanalyysejä (Palonen, Hakkarainen, Talvitie & Lehtinen 2003).Eräänä tavoitteena on ollut hahmottaa toimijoiden keskeisyyttä asian-tuntijoiden verkostossa. Tätä voidaan selvittää pyytämällä esimerkiksijokaista yrityksen työntekijää arvioimaan suhteessa kaikkiin muihintyöntekijöihin (kun yrityksessä on vähemmän kuin 200 työntekijää),kenen puoleen he kääntyvät silloin kun kohtaavat ongelman, jota ei-vät pysty itse ratkaisemaan (neuvonantoverkosto), keneltä saavat uut-ta tietoa, kenen kanssa tekevät yhteistyötä tai ovat epävirallisesti vuo-rovaikutuksessa.

Tällaiset tutkimukset osoittavat, että kollektiivisen asiantunti-juuden toinen jännite on osaamisen keskittymisessä yksille ja samoilletoimijoille. Lähes jokaisesta verkostosta löytyy muutama toimija, joil-le on keskittynyt äärimmäisen paljon tietoa ja osaamista. Usein tällai-silla toimijoilla on oma, yrityksen ulkopuolelle ulottuva verkostonsa,joka tukee ja pitää yllä heidän osaamistaan. Osaamisen keskittymisenseurauksena kollektiivisesta asiantuntijuudesta puhuttaessa ei ole kos-kaan tarkoituksenmukaista unohtaa yksilön näkökulmaa. Emme voiolettaa osaamisen ja tiedon olevan kokonaan johonkin yhteisöön taiverkostoon valautuneena, koska yksittäisillä toimijoilla saattaa ollakriittinen rooli verkoston ylläpitämisessä ja kehittämisessä.

Havainnot kertovat edelleen, että vain harvassa yrityksessä suun-nataan resursseja tai ponnistuksia osaamisen jakamiseen. Siitäkin

247

huolimatta, että joku yksittäinen työntekijä saattaa edustaa merkittä-vää osaa yrityksen ydinosaamisesta, hänelle vain harvoin osoitetaanoppipoikaa tai jotakuta työtoveria, jonka nimenomaisena tehtävänäolisi kirjata tai tallentaa hänen osaamistaan. Joissakin yrityksissä ontosin kehitetty menetelmiä ja käytäntöjä vanhojen työtekijöiden ko-kemusten taltioimiseksi. Eräässä suomalaisessa insinööriyrityksessäon videoitujen tarinoiden muodossa koottu kokeneiden työntekijöi-den kokemuksia ensimmäisistä hankkeista, joissa suunniteltiin koko-naisia tehtaita kansainvälisille markkinoille ja vieraisiin kulttuureihin.

Osaamisen keskittyminen sosiaalisissa yhteisöissä tapahtuu useintahattomasti itseorganisoitumiseen liittyvien prosessien seurauksena.Jostakin syystä haastavat tehtävät, jotka tarjoavat paljon oppimisen jakehityksen mahdollisuuksia, kasautuvat yksittäisille toimijoille. Tä-hän saattaa vaikuttaa heidän halukkuutensa haasteiden kohtaamiseen,heidän mahdolliset aikaisemmat kokemuksensa sekä heidän vahva tie-dollinen osaamisensa. Yleensä kaikkein helpointa on antaa haasteelli-nen tehtävä sellaiselle henkilölle, joka on aina ennenkin ottanut sellai-sia vastaan. Tehtävän antaminen jollekin toiselle toimijalle saattaa ollahiukan riskialtista ja aiheuttaa enemmän psykososiaalisia kustannuk-sia neuvottelujen ja suostuttelun, työnohjauksen ja muiden tukitoi-menpiteiden muodossa. Uutta osaamista syntyy kuitenkin vain vir-heistä oppimalla, niin että kokonaisuuden kannalta tällaisten koke-musten tarjoaminen monille eri työntekijöille saattaisi olla perustel-tua, vaikka ratkaisuun sisältyisi joitakin ylimääräisiä kustannuksia taipotentiaalisia riskejä. Sosiaalisten yhteisöjen itseorganisoitumisen ne-gatiivisia vaikutuksia voitaisiin siis lieventää tietoisesti rohkaisemallajokaista yhteisön jäsentä kokeilemaan itselleen haasteellisia ja rajojenrikkomiseen pakottavia tehtäviä (Hakkarainen 2003c; Hakkarainen,Palonen, Paavola & Lehtinen 2004; Hakkarainen, Paavola & Lippo-nen 2003).

On tärkeää luoda sellainen kulttuuri, joka sekä vaatii jäseniltäänasteittain syvenevään ongelmanratkaisuun sitoutumista että myös tu-kee sitä. Tällainen kulttuuri sallii osanottajien ikään kuin muokkaa-van työtehtäviä itselleen sopiviksi, sen sijaan että tyydyttäisiin etukä-teen määrättyihin ja kaavamaisiin rooleihin. Adaptiiviset asiantuntijat

248

etsivät haasteellisempia ongelmia räätälöimällä omaa uraansa sellaisel-la tavalla, joka sallii työskennellä pätevyyden ylärajalla, yrittää muut-taa oman työnsä perusluonnetta, siirtyä yhdestä ammatista toiseen jahakeutua uuteen koulutukseen (Bereiter & Scardamalia 1993; Berei-ter 2002). Organisaatiota, joka järjestelmällisesti ohjaa jäseniään osal-listumaan asteittain syvenevään ongelmanratkaisuun, voidaan pitääälykkäänä organisaationa. Samalla on annettava tunnustusta moni-naisille tavoille osallistua johonkin asiantuntijayhteisöön eikä kannus-taa pelkästään jotakin hyvin kapea-alaisesti määriteltyä osaamista.Kaikissa yhteisöissä tarvitaan ihmisiä, jotka kantavat mukanaan yhtei-sön historiaa ja luovat jatkuvuutta aikaisemman ja tulevan toiminnanvälillä. Asiantuntijakulttuurin kokonaisälykkyyttä parantaa se, josrohkeaa uuden kokeilemista tasapainottaa nykykäytäntöjen taitavakehittäminen.

6.3. Tietämyksen jakamista rajoittavat ”kuumat” kognitiot

Eräänä asiantuntijuuden kehityksen voimavarana on yhteisöllisentyöskentelyn tuottama kollektiivinen virtaus. Virtaus on puhdastatyön iloa tuottava huippuelämys, joka ohjaa toimimaan suoritusky-vyn ylärajalla (Csikszentmihalyi 1996). Joskus tempaudumme mu-kaan kollektiiviseen toimintaan niin syvästi, että unohdamme huoleh-tia, olemmeko yhtä fiksuja, kauniita tai menestyviä kuin muut ihmi-set. Kollektiivisen virtauksen saavuttamiseen tarvitaan Golemanin(1999, 227) mukaan jokin innostava haaste tai itseä isompi tehtävä.Siihen liittyy intensiivisesti koettu työyhteisön tai tiimin sisäinenlojaliteetti. Yhteistyön edut käyvät ilmeisiksi silloin kun samaan on-gelmaan sovelletaan moninaista osaamista ja erilaisia näkökulmia.Tällaisessa itsensä unohtavassa yhteistyössä syntyy aitoa ihmisten vä-listä luottamusta. Se luo pohjan intensiiviselle ja intohimoiselle jon-kin ongelman ratkaisemiseen suuntautumiselle ja keskittymiselle.Kollektiivista virtausta tukee sellaisen työn tekeminen, joka koetaanitsessään palkitsevaksi ja motivoivaksi.

Monessa tapauksessa sosiaaliset yhteisöt kuitenkin itseorganisoi-tuvat tavalla, joka ei tue kollektiivisen virtauksen saavuttamista. Pal-

249

jon helpommin muodostuu työyhteisö tai organisaatio, joka perustuukilpailuun, alistamiseen ja yksilöllisten etujen ajamiseen, kuin että vie-dään käytäntöön aitoa tietämyksen ja asiantuntijuuden jakamisenkulttuuria. Jälkimmäinen vaatii yleensä tietoisia ponnistuksia ja pit-käaikaisia kulttuurisen oppimisen prosesseja ennen kuin tarkoituk-senmukaiset toimintatavat löytyvät ja kiteytyvät koko yhteisön toi-mintaa jäsentäviksi käytännöiksi ja periaatteiksi.

Monien ammattilaisten kokemus on se, että heidän työpaikoil-laan vaikeutetaan tietämyksen jakamista oman selustan ja aseman tur-vaamiseksi. Monet työntekijät panttaavat tietoa pitäen kansioita”lukituissa laatikoissa” (Hakkarainen ym. 2004). Tietämyksen jaka-miseen sitoutunut toimija saattaa tällaisessa yhteisössä joutua huo-noon asemaan. Mikäli hän käyttää paljon aikaa ja voimia yhteistenasioiden ajamiseen, toiset, opportunistisemmat henkilöt saattavatkäyttää tätä hyväkseen suuntaamalla aikansa ja voimavaransa omienetujensa tavoitteluun (Kramer 1999). Tällainen toimija voi siten jou-tua eräällä tavalla sosiaalisen saalistuksen kohteeksi. Monta kertaa ih-miset myös rajoittavat tietämyksen jakamista suojellakseen omaa ase-maansa ja peitelläkseen tekemiään virheitä (Oldfield 2001). Ilmankoko yhteisön sitoutumista yhteisölliseen työskentelykulttuuriin onvaikea hyödyntää tehokkaasti kollektiivisen asiantuntijuuden voima-varoja.

Sosiaalisiin yhteisöihin liittyy myös emotionaalisesti ladattuja älyl-lisiä prosesseja, joita kutsutaan ”kuumiksi” kognitioiksi (Kunda 1999).Eräs tällaisista ilmiöistä on sosiaalinen paranoia (Kramer 1999), jollatarkoitetaan yhteisössä syntyvää epäluuloa tai pelkoa, johon liittyymuiden ihmisten tarkoitusten korostunut pohtiminen ja siihen liitty-vä kielteisten tapahtumien kuvitteleminen ja toisteleminen. Kieltei-siin asioihin kohdistunut korostunut valikoiva tarkkaavaisuus johtaaniin kutsutun vahvistusilluusion (ihmisen taipumus etsiä pelkästäänuskomuksiaan tukevaa todistusaineistoa) varassa siihen, että pelkojentueksi löytyy todistusaineistoa. Sen sijaan että asioiden pohtiminenjohtaisi tilanteen järkiperäiseen harkintaan, syntyy toisiaan ruokki-vien kielteisten ajatusten kehä, jossa niiden toistuva märehtiminen saayksilön yhä ahdistuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Esimerkiksi

250

puolisostaan mustasukkainen yksilö saattaa joutua kierteeseen, jossaon yhä vaikeampi arvioida tilanteeseen vaikuttavia tosiasioita.

Ryhmädynamiikalla viitataan sellaisiin tunteellisesti ladattuihinprosesseihin, jotka vaikuttavat kaikkien yhteisöllisten prosessien taus-talla. Sosiaalisessa yhteisössä esiintyvät ristiriidat ja jännitteet, jotkasaattavat liittyä esimerkiksi siihen, että jotkut osanottajat kokevat tul-leensa väärin kohdelluiksi, saattavat helposti leimahtaa suuriksikonflikteiksi. Tällaisessa tilanteessa ryhmä ikään kuin syöksykierteentavoin sukeltaa hyvin alkeellisiin vastakkainasetteluihin, jotka vai-keuttavat tai estävät kokonaan jopa sen perustehtävien tekemisen(Kopakkala 2005; Järvinen 1998). Ei ole myöskään tavatonta asettaajotakuta yksittäistä jäsentä ikään kuin syntipukiksi, jonka yhteisöstäpoistamisen oletetaan tarjoavan ratkaisun kaikkiin ongelmiin. Tällai-set ryhmäilmiöt ovat luonteenomaisia kaikille asiantuntijayhteisöille.Pitkään vallinnut näennäinen tasapaino saattaa konfliktitilanteessaluhistua äärimmäisen nopeasti ja johtaa suuriin tunteiden ja vihamie-lisyyden purkauksiin, jotka tekevät osaamisen ja tiedon jakamisen vai-keaksi. Tällaiset näennäisesti irrationaaliset ilmiöt ovat osa ihmisensosiaalista kognitiota, ja parhaimmillaan niihin sisältyy uusien sosiaa-listen käytäntöjen kehittämisen mahdollisuuksia (Kopakkala 2005).

6.4. Ryhmäharha ja älyllisen vastuun delegoiminen

Kollektiivisen asiantuntijuuden riskejä on myös niin kutsuttu ”ryh-mäharha”, johon liittyy niin voimakas psykologinen pyrkimys kon-sensukseen, että se saattaa johtaa tosiasioiden valikoivaan käsittelyynja kyvyttömyyteen hahmottaa vaihtoehtoisia johtopäätöksiä (Janis1982). Ryhmäharhan malliesimerkkinä esiintyy kirjallisuudessa JohnF. Kennedyn ja hänen avustajiensa toiminta CIA:n suunnittelemanSikojenlahden maihinnousun yhteydessä. Osapuolet vahvistivat toi-nen toisensa virhearvioita prosessin aikana pikemmin kuin auttoivateliminoimaan virheellisiä olettamuksia ja perusteetonta optimismia.

Asiantuntijayhteisöille on myös ominaista älyllisen vastuun dele-goiminen ryhmän johtajalle tai jollekin auktoriteetille. Tämän mukai-sesti asiantuntijatyöhön osallistuva yksilö kiinnittää usein huomionsa

251

ainoastaan omaan työhönsä ja sulkee tietoisuutensa ulkopuolelle mui-den ihmisten toiminnan tai oman työnsä laajakantoisemmat yhtey-det. Hän saattaa ajatella suorittavansa vain omaa työtään eikä välttä-mättä puutu asiaan silloinkaan kun toiminta ei kokonaisuudessaantuota mielekästä tulosta. Tällaisessa tilanteessa ihmiset saattavat tehdätyhmiä ja vaarallisia asioita, kuten vanha viisaus ”joukossa tyhmyystiivistyy” kuvastaa. Kollektiivisen toiminnan älykkyyttä voidaan pa-rantaa ottamalla edellä kuvatut haasteet tietoisen tarkastelun kohteek-si ja pyrkimällä erilaisia toimintatapoja iteratiivisesti kokeilemallaluotsaamaan yhteisöä tai organisaatiota tarkoituksenmukaiseen suun-taan.

6.5. Asiantuntijuuteen liittyvä valtapeli

Psykologinen näkökulma asiantuntijuuteen on monella tavalla rajoit-tunut. Se tarkastelee asiantuntijuutta erityisesti jonakin abstraktinatiedonkäsittelyn luonteeseen liittyvänä piirteenä, jolloin esimerkiksiasiantuntijuuteen liittyvät valtakysymykset jäävät tarkastelun ulko-puolelle. Kuitenkin se mitä kulloinkin pidetään asiantuntijuutena, onsosiaalisen neuvottelun tulosta. Asiantuntijuuden määrittelyyn liittyyjatkuvaa ”kognitiivista politikointia” eli yhteiskunnallista jonkun alanosaamisen arvostukseen liittyvää neuvottelua (NcNeil 1998). Monienmiesvaltaisten alojen muuttuminen naisvaltaisiksi on johtanut niidenarvostuksen laskemiseen. Vasta sen jälkeen kun naiset ottivat vastuunsihteerin tehtävistä, vakiintui käsitys sihteerin työstä jonakin avusta-vana tehtävänä.

Asiantuntijuuteen liittyvä valtapeli ilmenee kiistoissa siitä, kenel-lä on institutionaalinen oikeus edustaa jonkun tietyn alan asiantunti-juutta. Alalle pääsyä ja ammatissa toimimista säädellään muodollisenkoulutuksen tarjoamien todistusten välityksellä. Tämä näkyy esimer-kiksi erilaisten ammattiryhmien aktiivisessa politikoinnissa oman ase-mansa vahvistamiseksi, asiantuntijuuden muodollisten kriteerienmäärittelemiseksi ja siihen liittyvien ammattikuntaoikeuksien julki-seksi hyväksyttämiseksi ja oikeuttamiseksi (Faulkner ym. 1998; Mieg2001).

252

Asiantuntijuuteen liittyvän politikoinnin merkitystä korostaa se,että asiantuntijat ovat erehtyväisiä. Eri ammattialoilla esiintyvä asian-tuntijuus on päätöksentekoa epävarmoissa tilanteissa. Tämän takiaasiantuntijat eivät aina ole oikeassa tai päädy oikeaan ratkaisuun (Wil-liams, Faulkner & Fleck 1998). He ovat monessa tilanteessa keske-nään erimielisiä. Erilaisissa konfliktitilanteissa on tapana etsiä omiaintressejä palvelevia asiantuntijoita. Oikeudenkäynnin yksi osapuoliyrittää löytää ”vasta-asiantuntijoita”, joiden avulla toisen osapuolenarvioinnit ja johtopäätökset voidaan asettaa kyseenalaisiksi (Sales &Shuman 2005). Tämä kertoo siitä, että monella tiedonalalla asiantun-tijatieto on kiistanalaista. Varsinaista ”Frankenstein-dilemmaa” (Wil-liams ym. 1998) edustaa se, että vaikka asiantuntijat tekisivät hyvinperusteltuja ratkaisuja, on heidän vaikeaa esimerkiksi ennustaa ratkai-sujensa epäsuoria ja kauaskantoisia seurauksia. Tämän seurauksenaasiantuntijat ovat usein olleet oikeuttamassa huonoja päätöksiä, joillaon suorastaan katastrofaalisia seurauksia. Tämän takia kollektiivisenasiantuntijuuden ja sen rajoitusten ymmärtämisellä on äärimmäisentärkeä merkitys.

6.6. Pääsiäissaaren salaisuus – kun asiantuntijat eivät hallitsetyönsä seurauksia

Psykologiassa tarkastellaan asiantuntijuutta hyvin abstraktisti yksilönkognitiivisen järjestelmän ominaisuutena. Tämän seurauksena asian-tuntijatyö erotetaan sosiaalisesta ja kulttuurisesta maailmasta ja irrote-taan yhteiskunnallisista yhteyksistään. Silloin kun asiantuntijatyönlaajempi konteksti jätetään huomiotta (Kuka hyötyy asiantuntijuu-desta? Mitä intressejä asiantuntijat palvelevat?), ei ole helppoa myös-kään hahmottaa tämän toiminnan ei-tarkoitettuja ja mahdollisesti ka-tastrofaalisia seurauksia. Pääsiäissaaren tapaus tuo kärjistetyllä tavallaesiin tällaisen kapea-alaisen näkökulman aiheuttamia ongelmia.2 Tä-män esimerkin välityksellä siirrymme pohtimaan kollektiiviseen asian-

2. Seuraava kuvaus perustuu teoksiin Diamond 2005 ja Wright 2004. Tämänartikkelin argumentaation kannalta ei ole tähdellistä, vaikka joistakin yksi-tyiskohdista ja tulkinnoista vallitsisi erilaisia käsityksiä

253

tuntijuuteen liittyviä eettisiä ongelmia johdattamalla lukijan viisau-den psykologiseen tutkimukseen.

Pääsiäissaari sijaitsee äärimmäisen kaukana mantereesta tai muis-ta saarista Tyynellä valtamerellä. Saarella vallitsevat varsin ankarat olo-suhteet. Kun Pääsiäissaari löydettiin 1722, siellä asui vain noin 2000aliravittua asukasta, joilla ei ollut juuri lainkaan merikelpoisia kanoot-teja. Samaan aikaan saarella oli kuitenkin lähes 1000 kymmeniä ton-neja painavaa, taiteellisesti vaikuttavaa patsasta ja noin 300 niitä var-ten kivestä rakennettua suurta pengermäalustaa. Oli vaikeaa ymmär-tää, kuinka patsaita oli voitu kuljettaa eri puolille saarta, sillä saarellaei ollut lainkaan puita tai köysiksi sopivia materiaaleja. Asukkailla eimyöskään ollut kuljetuksessa tarvittavia pyöriä tai työeläimiä eikämyöskään minkäänlaisia metallityökaluja, joten sekin, kuinka he oli-vat onnistuneet patsaita työstämään, tuntui arvoitukselliselta. NiinpäThor Heyerdahl esitti, että saarella olisi vieraillut antiikin Egyptistävaikutteita saaneita Etelä-Amerikan intiaaneja, jotka olisivat tehneetpatsaat. Eric von Däniken puolestaan väitti patsaiden olevan saarellehaaksirikkoutuneiden avaruusolioiden äärimoderneilla työvälineillätekemiä.

Kokoamalla arkeologien, säätieteilijöiden, historioitsijoiden, pa-leontologien ja siitepölytutkijoiden löytöjä tutkijat ovat lähestymässäPääsiäissaaren arvoituksen ratkaisua (Wright 2004; Diamond 2005).Nämä tutkimukset osoittavat, että Pääsiäissaari oli polynesialaisen vä-estön asuttama 900-luvulta alkaen. Patsaiden rakentajat eivät tulleetmuualta, vaan edustivat saarta sen löytyessä hallinneen ja kurjuuteenvajonneen väestön omia esi-isiä. Pääsiäissaarella kehittyi outo uskon-nollinen kultti, joka pappisasiantuntijoiden johdolla pystytti patsaitasaarelleen 1000-1600-luvuilla. Saaren asukkaat loivat korkeatasoisenkäsityökulttuurin, joka kehitti patsaiden veistämiseen liittyvää asian-tuntijuutta. Keskenään kilpailevia klaaneja edustavat asiantuntijatveistivät toinen toistaan komeampia ja hienommin koristeltuja patsai-ta. Useiden satojen ihmisten ponnistuksia taitavasti koordinoimallapatsaat onnistuttiin kuljettamaan paikoilleen.

Patsaiden rakentamisessa on helppo nähdä asteittain syvenevänongelmanratkaisun piirteitä ja muita dynaamisesti kehittyville asian-

254

tuntijakulttuureille ominaisia piirteitä. Klaanien keskinäinen kilpailumuodosti niin kutsutun toisen asteen ympäristön (Bereiter & Scarda-malia 1993), jossa kilpailevien klaanien onnistuminen jonkun näyttä-vän patsaan luomisessa muutti onnistuneen suorituksen kriteerejä as-teittain vaativammiksi. Patsaskulttuurin huippuvuosina neljäsosa saa-rella tuotetusta ravinnosta kului patsaiden rakentajien ylläpitämiseenja ruokkimiseen. Aluksi saari elätti hyvinkin 20 000–30 000 ihmistä.Patsaiden pystyttämisessä tarvittiin enemmän ja enemmän puutava-raa. Tämän seurauksena lopulta kaikki saaren puut kaadettiin, niinettä jokainen siellä alun perin kasvaneesta 26 puulajista kuoli suku-puuttoon. Puiden kaatamista seurannut eroosio tuhosi ylemmän he-delmällisen viljelysmaan. Ilman kanootteja asukkaat eivät voineet ka-lastaa jyrkkärantaisella saarellaan, jolla ei ole lainkaan koralliriuttoja.Viimein asukkaat nousivat kapinaan pappeja ja hallitsijoita vastaan jarikkoivat patsaansa. Kaikki matkailijaa nykyisin tuijottavat patsaatovat uudelleen pystytettyjä.

6.7. Miksi ihmiset syövät omaa tulevaisuuttaan?

Pääsiäissaaren tragedia ei ole yksittäistapaus. Ihmisen historia on täyn-nä vastaavia tapahtumakulkuja, jotka ovat johtaneet elinympäristöntuhoutumiseen. Esihistorian tutkimus on alkanut paljastaa moniamenneisyyden ekologisia itsemurhia. Ihmiset ovat usein tarkoitta-mattaan tuhonneet ne ekologiset resurssit, joista heidän yhteiskuntan-sa on riippunut. Väitetään, että ihmiset ovat koko historiansa ajanolleet ”tulevaisuudensyöjiä”, jotka ovat saattaneet heille annetunmaan vararikkoon (Diamond 2005).

Metsästykseen liittyvää kollektiivista asiantuntijuutta kehittäneetkivikautiset ihmiset tappoivat Euroopasta ja Amerikasta lähes kaikkisuuret maaeläimet sukupuuttoon. Kokonaisia laumoja ajettiin siekai-lematta jyrkänteiltä kuolemaan, vaikka niistä voitiin hyödyntää vainpientä osaa. Jälkeenpäin on löytynyt hautoja, joissa on tuhansia mam-mutteja ja satoja tuhansia hevosia. Metsästykseen liittyvän asiantunti-juuden täydellistyminen merkitsi metsästyksen päättymistä. Kivikau-tisesta metsästykseen liittyvästä katastrofista selvittiin nipin napin siir-

255

tymällä vähitellen maanviljelykseen. Johtaako tänä päivänä tapahtuvakalastusmenetelmien täydellistyminen merien kuolemiseen ja kalas-tuksen päättymiseen? Jo nyt on jouduttu siirtymään kalojen massa-mittaiseen viljelyyn tavanomaisen kalastuksen sijaan.

Ronald Wright kysyy: ”Mitä ajattelivat ne ihmiset, jotka kaatoi-vat saaren viimeisen puun? Eivätkö he tajunneet, ettei puita olisi tu-lossa lisää sen jälkeen kun viimeinenkin kaadettaisiin?” Ihmiset ovatmaapallolla samassa tilanteessa kuin Pääsiäissaarten asukkaat omallasaarellaan. Emme tule saamaan mistään ulkopuolista apua, mikäli tu-hoamme ympäristömme elinkelpoisuuden.

Asiantuntijalla on tapana nostaa etualalle vain omaan työhönsäliittyvät välineelliset ongelmat ja jättää taustalle työnsä laajakantoi-semmat yhteiskunnalliset, kulttuuriset tai globaalit seuraukset. Tämäon heidän tapansa yrittää hallita tiedonkäsittelykykynsä rajoituksia.Koska kaikkea ei voi käsitellä kerralla, käytännön sanelema pakko onusein keskittyä ainoastaan omaan työhön välittömästi liittyvien ongel-mien ratkaisuun. Pääsiäissaarten historia osoittaa, että yrittäessäänsaada työnsä sujumaan niin hyvin kuin mahdollista, asiantuntija onhelposti sokea oman työnsä ei-tarkoitetuille kielteisille seurauksille,joilla voi kuitenkin olla sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä kielteisiätai katastrofaalisia vaikutuksia. Tämän takia tuntuu välttämättömältälaajentaa näkökulmaa kollektiivisesta asiantuntijuudesta kollektiivi-seen viisauteen.

7. Kollektiivisesta asiantuntijuudesta kollektiiviseenviisauteen

Edellä esitetyt tarkastelut asettavat kyseenalaiseksi sen, missä määrinpsykologinen asiantuntijuuden tutkimus pystyy tavoittamaan sellaisiakorkeatasoisen osaamisen ulottuvuuksia, jotka ovat kriittisiä niidenvaltavien sosiaalisten, teknisten ja ympäristöön liittyvien ongelmienratkaisemisessa, joita ihmiskunnan eloonjääminen asettaa. Perinteisentutkimuksen rajoituksena on yksilön erottaminen sosiaalisten suhtei-den kokonaisuudesta ja osaamisen tarkastelu tiedonkäsittelyn abstrak-

256

tina ominaisuutena. Edellä esitettyyn kollektiivisen asiantuntijuudenviitekehykseen liittyy vastaava ongelma. Vaikka ihmiset pystyvät laa-jentamaan henkisiä voimavarojaan monimutkaisten, tiedolla ladattu-jen älyllisten proteesien välityksellä ja hitsaamaan älyllisiä järjestel-miään toinen toisiinsa ja näin toteuttamaan äärimmäisen vaativia tek-nologiahankkeita, tällä toiminnalla on usein ihmiskunnan elinmah-dollisuuksia uhkaavia vaikutuksia. Onko olemassa jotakin asiantunti-juuden ulottuvuutta, joka auttaisi hahmottamaan sosiaaliseen vastuu-seen, asiantuntijuuden etiikkaan tai arvoihin liittyviä laajakantoisiaongelmia?

7.1. Viisaus inhimillisen osaamisen korkeimpana muotona

Tästä näkökulmasta kiinnostavaa on psykologisessa tutkimuksessa1990-luvun alusta virinnyt kiinnostus viisauteen. Viisaus on avain sii-hen, mitä ”ihmisyys voi parhaimmillaan olla” (Kunzmann & Baltes2005, 112). Viisaudessa kiteytyvät ihmisen sukupolvien saatossa ja-lostuneet parhaat yleiset ominaisuudet. Salomonin, Mashallin jaGardnerin (2005) mukaan viisaat ammattilaiset näkevät oman työnsäkauaskantoiset seuraukset. He lainaavat Ralph Waldo Emersonin sa-noja, joiden mukaan tällaiset asiantuntijat toimivat ”maailman sil-minä” ja ”maailman sydäminä”. Viisauden perustana on ihmisen toi-mintaan liittyvä yleismaailmallinen tietämys, joka ei auta paranta-maan vain yksilön, vaan myös yhteisön ja koko ihmiskunnan elämää.Tällaisella viisaalla asiantuntijuudella on avainasema yhteiskunnallis-ten murrosten ylitse selviämisellä ja niiden hallitsemisessa. Vaikka vii-sauden saavuttaminen on haastava prosessi, ihmiset kuitenkin pysty-vät sellaisen tunnistamaan. Vaikka vain harvoille suotaisiin tunnustus-ta heidän viisaudestaan, niin jokainen voi kuitenkin kehittää vastaaviaälyllisiä hyveitä.

Erik H. Eriksson (1980) käsittelee viisautta ihmisen elämänkaa-ren viimeisenä vaiheena, jolle on tyypillistä persoonallinen vahvuus jahyveellisyys seurauksena elinikäisestä vaikeuksien voittamisesta. Ro-bert Sternberg (1990) puolestaan määrittelee viisauden moniulottei-

257

seksi ajatteluksi. Se on kokemuksessa muodostuneen hiljaisen tiedontasapainoista soveltamista parantamaan paitsi omaa myös yhteisönhyvinvointia (Sternberg 1998). Viisautta on hänen mukaansa omienja muiden intressien tasapainottaminen ja suhteuttaminen laajempiinnäkökulmiin, liittyvät ne sitten kaupunkiin, maahan tai ympäristöön.Jaana Venkula on luonnehtinut niitä elementtejä, joita kuuluu kykyynnousta oman spesialiteettialansa taitajasta viisauteen: ”eettisyys, kam-mo kaikkia pysähtyneitä ja rigidejä ajatusmalleja ja menettelyjä koh-taan, huumori ja kauneudentaju, kurinalaisuus ja vaatimattomuus,”minän katoaminen” sekä monipuolisten kysymysten arvostaminenyksiselitteisiä vastauksia enemmän” (Venkula 1993, 106). Riegelin(1973) mukaan viisaus on dialektisen ajattelun soveltamista moni-mutkaisten ongelmien ratkaisemiseksi ja ristiriitaisten näkökulmienluovaksi hahmottamiseksi. Dialektista näkökulmaa tarvitaan sen ym-märtämiseksi, kuinka erilaiset näkökulmat voivat yhtä aikaa olla oi-keutettuja. Siihen liittyy systeemiajattelu, joka auttaa ymmärtämäändynaamisia kehitysprosesseja, joissa vastakohdat saattavat muuttuatoisikseen.

7.2. Viisaus on asiantuntijuuden laji

Baltes ja Staudinger (2000) käsittelevät viisautta asiantuntijan tieto-järjestelmänä, jossa tieto elämän perustavaa laatua olevista käytänn-öistä integroituu arvoihin ja etiikkaan. Viisaus merkitsee ihanteellistasekä tietämyksen ja luonteenlaadun että mielen ja hyveen yhdentymis-tä. Se kantaa hyvän elämän suunnittelun ja hallinnan taitoja. Sitenviisaus ei ole kirjanoppineisuutta, vaan tietämyksen suhteuttamista jasoveltamista käytännön elämään ja sen hallitsemisessa tarvittaviin so-siaalisiin käytäntöihin. Baltesin ja hänen työtovereidensa tutkimustenmukaan viisaus on ensisijaisesti taitoa hyötyä elämänkokemuksesta.Havaintojen mukaan ihmisen ikä, sukupuoli, koulutus, älykkyys taielämänkokemusten määrä tai monipuolisuus eivät millään yksinker-taisella tavalla määrää kokemuksesta oppimista. Jo suhteellisen nuo-retkin ihmiset voivat oppia ratkaisemaan yhtä viisaalla tavalla erilaisia

258

elämänongelmia kuin kaiken kokeneet ikääntyneet ihmiset. Elämän-kokemuksen hyödyntäminen edellyttää avointa ja uteliasta pikemminkuin torjuvaa ja vihamielistä suhtautumista ympäristöön. Liian trau-maattiset elämänkokemukset saattavat saada ihmiset lukkiutumaan javetäytymään uusista haasteista (Hakkarainen ym. 2004). Viisaus voi-daan erottaa älykkyydestä, kypsyydestä ja luovuudesta. Se merkitseeoman itsensä, tietämyksensä ja saavutustensa epätäydellisyyden ja ra-joitusten hyväksymistä.

Samaan aikaan kun viisaus arkielämässä helposti liitetään jonkin-laiseen elämänfilosofiseen pohdiskeluun, monet tutkijat Baltesin jaStaudingerin lisäksi liittävät sen käytännön toimintaan. Niinpä Berei-ter ja Scardamalia (1993) erottavat toisistaan aktiivisen ja passiivisenviisauden. Aktiivinen viisaus ilmenee ongelmien asettamisen, raamit-tamisen ja ratkaisun prosessissa. Se on tulevaisuuteen pikemmin kuinmenneisyyteen suuntautunutta. Passiiviselle viisaudelle (tai jälkiviisau-delle) on sen sijaan luonteenomaista jälkikäteen arvioida erilaisten rat-kaisujen tai tekojen mielekkyyttä. Aktiivinen viisaus on erityinenasiantuntijuuden laji. Se mikä erottaa viisauden tavanomaisesta huip-puosaamisesta, on erityisesti juuri inhimillisiin arvoihin ja kauaskan-toisiin seurauksiin liittyvän asiantuntijuuden taitava jalostaminen.Viisaus edellyttää myös vallitsevien ajattelu- ja toimintatapojen ky-seenalaistamista ja arvioimista ja järjestelmällistä pyrkimystä kehittääuusia hyviä käytäntöjä pikemmin kuin nojautua jo vallitseviin. Sitense liittyy läheisesti sekä asteittain syvenevään ongelmanratkaisuun ettäadaptiiviseen asiantuntijuuteen. Bereiter ja Scardamalia korostavat,että nyky-yhteiskunnan haasteena olisi organisoida asiantuntijuudenprosessi niin, että se tuottaisi viisautta pikemmin kuin vain kapea-alaista erityistietämystä.

Kuten muuhunkin asiantuntijuuteen, viisauteen liittyy sekä kä-sitteellistä tietoa että käytännössä jalostuneita toiminta- ja ratkaisu-malleja, jotka auttavat ymmärtämään menneisyyttä, hallitsemaan ny-kyisyyttä ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Viisauteen liittyvää kor-keatasoista osaamista tarvitaan ratkaisemaan ihmiselämän avoimia,moniselitteisiä ja haastavia ongelmia, joihin ei ole olemassakaan yksi-selitteistä ratkaisua. Baltesin ja hänen työtovereidensa mukaan viisau-

259

den perustana on kokoava ja selittävä tietämys, joka edustaa ilmiötäuseilla eri abstraktion tasoilla ja ylitse monien eri ajanjaksojen. Tämäauttaa luovasti hahmottamaan ja yhdistelemään erilaisiin elämän-alueisiin, kuten henkilökohtaiseen elämään, perheeseen, paikallisyh-teisöön, työyhteisöön, alueelliseen yhteisöön, laajempaan yhteiskun-taan ja kulttuuriin sekä koko ihmiskuntaan, liittyviä näkökulmia janiiden keskinäissuhteita.

Viisauden mukana yksilö oppii hahmottamaan ihmisen kehityk-sen monimutkaisuutta ja ymmärtämään sekä tietoon että arvoihinliittyvää moninaisuutta ja vastaavaa suhteellisuutta. Tärkeä osa vii-sautta on oman asiantuntijuuden ja tietämyksen rajojen hahmottami-nen suhteessa monimutkaisten elämänkysymysten ratkaisemiseen.Tämä edellyttää sekä sen hahmottamista, kuinka oma näkökulma ra-jaa tietämystä, että suvaitsevaisuutta suhteessa muihin tarkasteluta-poihin. Tämän pohjalta viisaus merkitsee sellaista kurinalaista ja har-kittua relativismia suhteessa arvoihin ja elämänasenteisiin, joka auttaaarvostamaan elämäntapojen, uskomusten ja käytäntöjen moninai-suutta.

Baltesin mukaan viisauteen liittyy paitsi tiedollisia prosessejamyös omien emootioiden säätelyyn liittyviä taitoja. Viisaus ei oletunnekylmyyttä, vaan siihen liittyy aito ja syvällinen myötäelämisen jaempatian kyky. Samalla tunnereaktiot saattavat vaikeuttaa järkiperäis-tä ajattelua haastavien ja stressaavien tilanteiden ratkaisussa. Viisau-delle on luonteenomaista pystyä siirtämään omat emotionaaliset tun-temukset taka-alalle silloin kun tarvitaan viileää harkintaa.

7.3. Kuinka viisautta tutkitaan?

Baltes ja hänen työtoverinsa tutkivat viisautta antamalla osanottajilleääneenajatellen ratkaistavaksi haastavia dilemmoja. Osanottajia pyy-detään esimerkiksi pohtimaan, mitä asioita tulisi ottaa huomioon sel-laisessa tilanteessa, jossa joku läheinen ystävä uhkaa itsemurhalla. Mi-tä pitäisi harkita ja kuinka toimia silloin, kun 15-vuotias tyttö haluaaheti mennä naimisiin. Koulutetut arvioitsijat erittelevät vastauksia

260

suhteessa oheisessa taulukossa esitettyihin Baltesin ja hänen työtove-reidensa erottamiin viisauden ydintekijöihin. Arviointimenetelmänpätevyyttä tukevat havainnot, joiden mukaan viisaiksi riippumatto-masti arvioidut osanottajat saavat tehtävissä muita korkeampia piste-määriä.

Kulttuurihistoriallinen analyysi viisauden ydintekijöistä(mukailtu Kunzmannin & Baltesin 2005, 112 pohjalta)

Viisaus

➢ on elämän vaikeisiin perusongelmiin ja niiden merkikitykseen liit- tyvää osaamista

➢ edustaa poikkeuksellisen korkeatasoista tietoa, arviointikykyä ja neuvontataitoa

➢ merkitsee tiedon ja luonteen, mielen ja hyveiden yhdentymistä

➢ koordinoi ja tukee sekä yksilöllistä että sosiaalista kasvua ja hyvin- vointia

➢ sisältää sekä suhteellisuudentajua että pyrkimystä tasapainoon ja kohtuullisuuteen

➢ sisältää tietoisuuden kulttuurisen tietämyksen rajoist ja maailman epävarmuudesta.

7.4. Viisaus huippuosaamisen ja eettisyyden kohtaamisena

Rinnakkaisen näkökulman viisauteen esittävät Salomon, Marshall &Gardner (2005), jotka korostavat viisauden generatiivista luonnetta.Heidän käsityksensä nousi esiin hyvään ammattilaisuuteen liittyvästätutkimusprojektista, jossa syvähaastateltiin lähes 1000 työntekijää(Gardner, Csikszentmilayi & Damon 2001). Generatiivinen viisausmerkitsee huolehtimista tulevien sukupolvien hyvinvoinnista luomal-la sitä tukevia ja rakentavia ihanteita, ajatuksia, tuotteita ja käytäntöjä.

261

Tällaiset asiantuntijat sitoutuvat yhteiskunnan hyvinvoinnin edistä-miseen ja kantavat vastuuta uusien sukupolvien ohjaamisesta. Gene-ratiiviselle viisaudelle ovat luonteenomaisia seuraavat kolme tekijää:1) uusien näkökulmien ja käsitysten luominen murtamalla tavan-omaisten oletusten ja aikaisemman tiedon rajoja, 2) tässä-ja-nyt-tilan-teiden ylittäminen hahmottamalla asioita laajemmasta näkökulmastaja suhteessa niiden kauaskantoisiin seurauksiin sekä 3) perinteistenammatillisten raja-aitojen murtaminen.

Näiden tutkijoiden mukaan viisaus edellyttää laaja-alaista ja mo-nitahoista pikemmin kuin kapeaa ja jyrkästi erikoistunutta asiantunti-juutta. Viisauden kehityksessä olennainen merkitys on erilaistenhankkeiden ja projektien välisellä vastavuoroisella toisiaan rikastutta-misella tai ideoiden ristipölytyksellä (ks. Gruber 1995). Näin myössilloin kun kyseiset projektit eivät ensinäkemältä tunnu lainkaan liit-tyvän toisiinsa. Viisautta rakentavat tämän pohjalta erityisesti sellaisetkokoavat hankkeet, jotka rikkovat perinteisten menetelmien ja tieto-teorian rajoja. Siihen liittyy oman työn hahmottaminen suhteessa sel-laisiin seurauksiin, jotka toteutuvat vasta seuraavissa sukupolvissa.Monta kertaa tällainen asiantuntijatyö edellyttää kokonaan uudenammatillisen identiteetin rakentamista sekä oman työn sisällön jamuotojen, tarkoituksen ja merkityksen uudelleen hahmottamista.Viisautta tukee sellainen korkeatasoinen ammattilaisuus, joka nojau-tuu seuraavien asioiden kriittiseen ja luovaan pohtimiseen ja omakoh-taiseen ratkaisemiseen:

1. Mikä on sinun kutsumuksesi (korkeamman tason tavoitteet, jotka ovat saaneet sinut syttymään oman alasi asiantuntijuudelle)?2. Mitkä ovat sinun ammatilliset suoritusperusteesi (millaisia amma- tillisia hyveitä arvostat)?3. Millainen on ammatillinen identiteettisi (Mitä rajoja et ole valmis ylittämään ja miksi et halua niin tehdä? Mihin ammattiylpeytesi pe- rustuu?)?

Dynaamisessa vuorovaikutuksessa olevat asiantuntijayhteisöt ke-hittävät asteittain tiukentuvia normeja, joiden varassa ne arvioivat toi-mintansa onnistuneisuutta. Tähän liittyy ammattiylpeyttä: ratkaisun

262

on täytettävä tietyt edellytykset ollakseen hyväksyttävä. Ammattilaisetvaativat itseltään enemmän kuin yhteisön ulkopuolella olevat, ja hekantavat myös sellaisia voimavaroja, joiden varassa vastaavat saavu-tukset tulevat mahdollisiksi. Vaikka yksittäisellä toimijalla olisi olen-nainen rooli tiedollisten arviointiperusteiden muodostumisessa, needustavat kuitenkin ennen kaikkea jonkun yhteisön kollektiivista saa-vutusta, yhteisöllisiä normeja, jotka ohjaavat toiminnan suuntautu-mista ja tulosten arviointia.

7.5. Kollektiivinen viisaus

Baltesin ja hänen työtovereidensa tutkimuksiin liittyi sen erittelemi-nen, kuinka joko kuvitellun tai todellisen ystävän konsultoiminenvaikuttaa viisauteen. Tutkimukset osoittivat, että ihmiset päätyivätviisaammiksi arvioituihin ratkaisuihin silloin kun heillä oli mahdolli-suus konsultoida toinen toistaan. Myös neuvottelu kuvitellun kump-panin kanssa paransi ratkaisujen arvioitua viisautta. Samalla on kui-tenkin muistettava, että sosiaalinen neuvottelu ei aina kuitenkaan käy-tännössä johda viisauteen, koska kulttuurissa vallitsevat käsityksetsaattavat olla harhaanjohtavia ja virheellisiä. Erityisesti autoritaarisissakulttuureissa niiden kyseenalaistaminen saattaa olla vaikeaa tai vaaral-lista. Vaikka yhteisöllinen konsultaatio tukee joissakin tilanteissa vii-sautta, saattaa se johtaa myös kollektiiviseen tyhmyyteen.

Kunzmann ja Baltes (2005) esittävät, että viisauteen liittyy mie-lekkäiden tavoitteiden asettelu, niiden saavuttamisessa tarvittavientarkoituksenmukaisten keinojen valinta (optimointi) sekä toiminnas-sa kohdattavien rajoitusten tai puutteiden ylittäminen kehittämälläuusia toimintatapoja (kompensoiminen). Ihmisen psyykkiseen toi-mintaan liittyvien tekijöiden ja mekanismien käyttäminen viisaudenmäärittelyn lähtökohtana on kuitenkin ongelmallista, koska niitä voi-daan soveltaa yhtä hyvin hyvään kuin pahaan. On ilmeistä, että tavoit-teitaan voi edellä kuvattujen prosessien välityksellä tavoitella yhtä hy-vin joku korruptoitunut poliitikko kuin Äiti Teresakin. Tämän takiaviisauden määrittelyyn täytyy sisällyttää moraalis-eettisiä näkökohtia.

263

Viisaus on asiantuntijajärjestelmä, jonka tavoitteena on sosiaalisestihyväksyttävien päämäärien toteuttaminen ja inhimillisen kasvun tu-keminen.

Useimmat tutkijat tuntuvat käsittelevän viisautta yksilöllisenätaitona tai valmiutena, joka tosin kehittyy rikkaan kulttuurisen kasvu-alustan tukemana ja johon liittyy vastuun ottaminen laajemmasta yh-teisöstä tai koko ihmiskunnasta. Lähes kaikki viisauteen liittyvät tut-kimussuuntaukset korostavat yksilöllisten ja yhteisöllisten prosessienyhteenkietoutumista sekä viisauden kehityksessä että sen sisällössä.Viisaus on yhteisöllisessä toiminnassa ja kulttuuritoiminnassa kiteyty-vää korkeatasoista osaamista, jota ei olisi olemassakaan ilman kollek-tiiviseen asiantuntijuuteen liittyviä prosesseja. Voidaan ajatella, ettäviisaus on eräs kollektiivisen asiantuntijuuden ilmenemismuoto. Sa-malla viisauden määrittelyynkin sisältyy vastuun ottaminen paitsi yk-silöllisistä myös kollektiivisista tavoitteista ja hyvinvoinnista. Samaanaikaan myös yksilölliset tekijät saattavat olla viisauden kehityksenkannalta kriittisessä asemassa. Yksilön temperamentti ja persoonalli-nen kypsyys vaikuttavat siihen, kuinka viisaasti hän pystyy erilaisistaelämäntilanteista selviämään ja mitä niistä oppimaan.

8. Lopuksi

Edellä esitetty tarkastelu osoittaa, että ihmisen asiantuntijuus on kol-lektiivista hyvin monella tasolla. Asiantuntijan osaaminen perustuukulttuurihistoriallisesti muodostuneisiin kollektiivisiin tietämysver-kostoihin, jotka kantavat hänen työnsä perustana olevia työvälineitä,tietoa ja kokemuksia. Asiantuntijuuden kehitys on pitkällinen proses-si juuri sen takia, että tarvitaan vuosikausien ponnistelua ennen kuinnämä asiantuntijuuden kulttuuriset voimavarat ovat muuttuneetosaksi kyseisen yksilön älyllisen toiminnan arkkitehtuuria. Asiantun-tijuuden kehitykseen liittyvä älyllinen sopeutuminen muuttaa olen-naisesti yksilön älyllisen toiminnan prosesseja ja ehtoja. Tämän takiaei ole mielekästä väittää asiantuntijuuden esiintyvän ainoastaan valau-tuneena kulttuuristen tietämysverkostojen älyllisiin proteeseihin, so-

264

siaalisiin käytäntöihin tai yhteisöihin. Tarvitaan dialektista näkökul-maa, joka auttaa hahmottamaan, kuinka yksilöllinen ja kollektiivinenasiantuntijuus vastavuoroisesti konstituoivat toinen toistaan.

Kollektiivisella asiantuntijuudella on kuitenkin omat rajoituk-sensa. Sosiaalisissa verkostoissa on raja-aitoja, joiden ylitse on vaikeaajakaa tietoa ja osaamista. Kilpailu ja omien etujen tavoittelu saattavattehdä kollektiivisen asiantuntijuuden kehittämisen vaikeaksi. Tilan-netta hankaloittavat ajoittain syntyvät ”kuumat” emotionaalisesti la-tautuneet älylliset prosessit, joiden vaikutuksesta on vaikeaa tehdä jär-kiperäisiä ratkaisuja. Asiantuntijoilla on myös tapana sulkeistaa työn-sä ulkopuolelle sen laajakantoisemmat vaikutukset, niin että toimin-nalla saattaa olla katastrofaalisia seurauksia. Tämän takia sosiologinenkeskustelu asiantuntijuuden kriisistä on myös psykologisen asiantun-tijuustutkimuksen kannalta olennaista. Ihmiskunnan eloonjääminentuntuu edellyttävän, että opimme paremmin ymmärtämään kollektii-visen asiantuntijuuden kehittymiseen liittyviä yksilöllisiä ja yhteisölli-siä prosesseja. Näkökulmaa on laajennettava ahtaan tiedollisesti ym-märretystä kollektiivisesta asiantuntijuudesta viisauteen, jossa koros-tuvat asiantuntijatyön laajemmat eettiset näkökulmat ja sukupolvienylitse ulottuvat kauaskantoiset vaikutukset.

265

Kirjallisuus

Bakhtin, M. 1981. The Dialogic Imagination: Four Essays. M. Holquist(toim.). Austin: University of Texas Press.

Baltes, P. B. & Staudinger, U. M. 2000. “A metaheuristic to orchestratemind and virtue toward excellence”. American Psychologist 55,122-136.

Baltes, P. B & Staudinger, U. M. & Lindenberg, U. 1999. ”Lifespan psy-chology: Theory and application to intellectual functioning”.Annual Review of Psychology 50, 471-507.

Barabasi, A.-L. 2002. Linked: The New Science of Networks. Cambridge,MA: Perseus.

Bereiter, C. 2002. Education and Mind in the Knowledge Age. Hillsdale,NJ: Erlbaum.

Bereiter, C. & Scardamalia, M. 1993. Surpassing Ourselves: An InquiryInto the Nature and Implications of Expertise. Chicago: Open Court.

Brown, J. S. & Duguid, P. 1999. The Social Life of Information. HarvardBusiness School Press.

Chase, W. & Simon, H. 1973. ”Perception in chess”. Cognitive Psycholo-gy 4, 55-81.

Csikszentmihalyi, M. 1993. The Evolving Self. New York: Harper Collins.Csikszentmihalyi, M. 1996. Creativity: Flow and the Psychology of Discove-

ry and Invention. New York: HarperCollins.Clark, A. 2003. Natural-born Cyborgs: Minds, Technologies, and the Future

of Human Intelligence. Oxford: Oxford University Press.Diamond, J. 2005. Collapse: How Societies Choose to Fail or Survive. New

York: Allen Lane.Donald, M. 1991. Origins of the Modern Mind: Three Stages in the Evolu-

tion of Culture and Cognition. Cambridge, MA: Harvard Universi-ty Press.

Donald, M. 2001. A Mind So Rare: The Evolution of Human Conscious-ness. New York: Norton.

Engeström, Y. 1987. Learning by Expanding. Helsinki: Orienta-Konsultit.Engeström, Y. 1999a. ”Activity theory and individual and social transfor

mation”. Teoksessa Y. Engeström, R. Miettinen & R.-L. Punamäki(toim.) Perspectives on Activity Theory Cambridge: CambridgeUniversity Press, 19-38.

266

Engeström, Y. 1999b. ”Situated learning at the threshold of the new mil-lennium”. Teoksessa J. Bliss, R. Säljö & P. Light (toim.) LearningSites: Social and Technological Resources for Learning Amsterdam:Pergamon, 249-257.

Engeström, Y. 2002. ”New forms of expansive learning at work: The land-scape of co-configuration”. G. Stahl (toim.) Computer-supportedCollaborative Learning: Foundations for a CSCL Community.The proceedings of the Computer-supported Collaborative Lear-ning 2002 Conference Hillsdale, NJ: Erlbaum, 23.

Engeström, Y. 2004. Ekspansiivinen oppiminen yhteiskehittely työssä. Tam-pere: Vastapaino.

Engeström, Y., Brown, K., Engeström, R., & Koistinen, K. 1990. ”Orga-nizational forgetting: An activity-theoretical perspective”. Teokses-sa D. Middleton & D. Edwards (toim.) Collective RememberingLondon: Sage, 139-168.

Engeström, Y., Engeström, R., Kärkkäinen, M. 1995. ”Polycontextualityand boundary crossing in expert cognition: Learning and problemsolving in complex work activities”. Learning and Instruction 5,319-336.

Ericsson, K. A. 1996. ”The acquisition of expert performance: An intro-duction to some of the issues”. Teoksessa K. A. Ericsson (toim.)Road to Excellence. Mahwah: Erlbaum.

Ericsson, K. A. 2003. ”The acquisition of expert performance as problemsolving: Construction and modification of mediating mechanismsthrough deliberate practice”. Teoksessa Davidson, J. A. & R.Sternberg (toim.) The Psychology of Problem Solving. Cambridge:Cambridge University Press, 31-83.

Ericsson, K. A. & Charness, N. 1994. ”Expert performance: its structureand acquisition”. American Psychologists 49, 725-747.

Ericsson, K. A. & Kintsch, W. 1995. ”Long-term working memory”.Psychological Review 102, 211-245.

Ericsson, K. A. & Lehmann, A. C. 1996. ”Experts and exceptional per-formance: Evidence on maximal adaptation on task constraints”.Annual Review of Psychology 47, 273-305.

Ericsson, K. A. & Simon, H. 1993. Protocol analysis: Verbal reports as data.Cambridge, MA: MIT.

267

Ericsson, K. A. & Smith, J. 1991. ”Prospects and limits of the empiricalstudy of expertise: an introduction”. Teoksessa K. A. Ericsson & J.Smith (toim.) Toward a General Theory of Expertise: Prospects andLimits Cambridge: Cambridge University Press, 1-38.

Erikson, E. H. 1980. Identity and the Life Cycle. New York: Norton.Faulkner, W., Fleck, J. & Williams, R. 1998. ”Exploring expertise: Issues

and perspectives”. Teoksessa R. Williams, W. Faulkner & J. Fleck(toim.) Exploring Expertise: Issues and Perspectives London: Mac-millan, 1-27.

Feltovich, P. J., Ford, K. M., Hoffman, R. 1997. ”A preliminary tour ofhuman and machine expertise in context”. Teoksessa P. J. Felto-vich, K. M. Ford & R. R. Hoffman (toim.) Expertise in ContextMenlo Park, CA: AAAI Press, xiii-xviii.

Gardner, H., Csikszentmilayi, M. & Damon, W. 2001. Good Work: WhenExcellence and Ethics Meet. New York: Basic Books.

Gigerenzer, G. 2000. Adaptive Thinking: Rationality in the Real World.Oxford: Oxford University Press.

Glaser, R. & Chi, M. T. H. 1988. ”Overview”. Teoksessa M. T. H. Chi, R.Glaser & M. Farr (toim.) The Nature of Expertise Hillsdale, NJ:Erlbaum, xv-xxviii.

Goleman, D. 1999. Tunneäly työelämässä. Helsinki: Otava.Goody, J. 1977. The Domestication of the Savage Mind. Cambridge: Cam-

bridge University Press.Gruber, H. 1989. ”Networks of enterprise in creative scientific work”.

Teoksessa B. Gholson & W. R. Shadish & R. A. Neimayer & A. C.Houts (toim.) Psychology of Science: Contributions to Metascience.Cambridge: Cambridge University Press, 246-274.

Gruber, H. 1995. ”Insight and affect in the history of science”. TeoksessaR. Sternberg & J. E. Davidson (toim.) The Nature of Insight. Cam-bridge, MA: MIT, 397-431.

Hakkarainen, K. 2003a. ”Can cognitive explanations be eliminated?”.Science & Education 12, 671-689.

Hakkarainen, K. 2003b. ”Kollektiivinen älykkyys”. Psykologia 38(6),384-401.

Hakkarainen, K. 2003c. ”Tieteellinen kognitio, kulttuurinen oppiminenja tiedon yhteisöllinen tuottaminen”. Kasvatus 34(1), 5-17.

268

Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. 2004. Tutkiva oppiminen:Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä. Helsinki: WSOY.

Hakkarainen, K., Lonka, K. & Paavola, S. painossa. ”Verkostoälykkyys:Välittynyt näkökulma älykkyyden tutkimiseen”. Teoksessa J. Virk-kunen & R. Engeström (toim.) Välittyneisyyden uudet muodot.

Hakkarainen, K., Paavola, S. & Lipponen, L. 2003. ”Käytäntöyhteisöistäinnovatiivisiin tietoyhteisöihin”. Aikuiskasvatus 21(1), 4-13.

Hakkarainen, K., Palonen, T. & Paavola, S. 2002. ”Kolme näkökulmaaasiantuntijuuden tutkimiseen”. Psykologia 6/2002, 448-464.

Hakkarainen, K., Palonen, T., Paavola, S. & Lehtinen, E. 2004. Commu-nities of Networked Expertise: Professional and Educational Perspec-tives. Amsterdam: Elsevier.

Hatano, G. & Inagaki, K. 1992. ”Desituating cognition through theconstruction of conceptual knowledge”. Teoksessa P. Light & G.Butterworth (toim.) Context and Cognition: Ways of Knowing andLearning. New York: Harvester, 115-133.

Heiskanen, T. 2004. ”Spaces, places, and communities of practice”. Teok-sessa T. Heiskanen & J. Hearn (toim.) Information Society and theWorkplace: Spaces, Boundaries, and Agency. London: Routledge, 3-25.

Hernes, T. 2004. ”Studying composite boundaries: A framework for ana-lysis”. Human Relations 57, 9-29.

Hirschfeld, L. A. & Gelman, S. A. 1994. ”Toward a topography of mind”.Teoksessa L. A. Hirschfeld & S. A. Gelman (toim.) Mapping theMind: Domain Specificity in Cognition and Culture. Cambridge:Cambridge University Press.

Holland, D., Lachicotte, W., Skinner, D. & Cain, C. 1998. Identity andAgency in Cultural Worlds. Cambridge, MA: Harvard UniversityPress.

Holyoak, K. J. 1991. ”Symbolic connectionism: toward third-generationtheories of expertise”. Teoksessa K. A. Ericsson & J. Smith (toim.)Toward a General Theory of Expertise: Prospects and Limits. Cam-bridge: Cambridge University Press, 301-35.

Howells, J. 1998. ”Management and hybridization of expertise in networkdesign”. Teoksessa R. Williams, W. Faulkner & J. Fleck (toim.)Exploring Expertise: Issues and Perspectives. London: Macmillan,265-285.

269

Hutchins, E. 1995. Cognition in the Wild. Cambridge, MA: MIT Press.Janis, I. L. 1982. Groupthink. Second Edition. Dallas, Ill: Houghton

Mifflin.Järvinen, P. 1998. Esimiestyö ongelmatilanteissa: Konfliktien luomat haas-

teet työyhteisöissä. Helsinki: WSOY.Keating, D. 1990. ”Developmental processes in the socialization of cog-

nitive structures”. Teoksessa Development and Learning: Procee-dings of a Symposium in Honour of Wolfgang Edelstein on his 60thBirthday. Berlin: Max-Planck-Institut fur Bildungsforschung, 37-72.

Kopakkala, A. 2005. Porukka, jengi, tiimi: Ryhmädynamiikka ja siihenvaikuttaminen. Helsinki: Edita.

Kramer, R. M. 1999. ”Social uncertainty and collective paranoia in know-ledge communities: Thinking and acting in the shadow of doubt”.Teoksessa L. L. Thompson, J. M. Levine & D. M. Messick (toim.)Shared Cognition in Organizations: The Management of Knowledge.Mahwah, NJ: Erlbaum, 163-191.

Kunda, Z. 1999. Social Cognition: Making Sense of People. Cambridge,MA: MIT.

Kunzman U. & Baltes, P. B. 2005. ”The psychology of wisdom: Theore-tical and empirical challenges”. Teoksessa R. J. Sternberg & J. Jor-dan (toim.) A Handbook of Wisdom: Psychological Perspectives.Cambridge, MA: Cambridge University press, 110-135.

Latour, B. 1999. Pandora’s Hope. Cambridge, MA: Harvard UniversityPress.

Lave, J. & Wenger, E. 1991. Situated Learning: Legitimate Peripheral Par-ticipation. Cambridge: Cambridge University Press.

Lonka, K. 2000. ”Jokainen oppija on erilainen”. Teoksessa: A.-M. Hintik-ka (toim.) Erilaisesta oppijasta erinomaiseksi oppijaksi: Kokemuksiaerilaisesta opettamisesta ja erilaisesta oppimisesta. Helsingin seudunerilaiset oppijat ry (HERO). Jyväskylä: Gummerus, 26–37.

Marr, D. 1982. Vision. New York: Freeman.Mieg, H. A. 2001. The Social Psychology of Expertise: Case Studies in Re-

search, Professional Domains, and Expert Roles. Mahwah, NJ:Erlbaum.

270

Miettinen, R. 1999. ”The riddle of things: Activity theory and actor-network theory as approaches to studying innovations”. Mind, Cultu-re, and Activity 6, 170-195.

Miettinen, R., Lehenkari, J. & Hasu, M. & Hyvönen, J. 1999. Osaami-nen ja uuden luominen innovaatioverkoissa. Vantaa: Sitra.

Minnis, M. & John-Steiner, V. P. 2001. ”Are we ready for a single, inte-grated theory?” Human Development 44, 296-310.

Moreland, R. L. 1999. ”Transactive memory: Learning who knows whatin work groups and organizations”. Teoksessa L.L. Thompson, J.M. Levine & D. M. Messick (toim.) Shared Cognition in Organi-zations: The Management of Knowledge. Mahwah, NJ: Erlbaum, 3-31.

NcNeil, M. 1998. ”Gender, expertise, and feminism”. Teoksessa R. Wil-liams & W. Faulkner & J. Fleck (toim.) Exploring Expertise: Issuesand Perspectives. London: Macmillan, 55-79.

Nishiguchi, T. 2001. ”Coevolution of interorganizational relations”. Teok-sessa I. Nonaka & Nishiguchi, T. (toim.) Knowledge Emergence:Social, Technical, and Evolutionary Dimensions of Knowledge Crea-tion. Oxford: Oxford University Press, 202-222.

Oatley, K. 1977. ”Inference, navigation, and cognitive maps”. TeoksessaJohnson-Laird, P. N. & Wason, P. C. (toim.) Thinking: Readings inCognitive Science. Cambridge: Cambridge University Press, 537-547.

Oldfield, A. 2001. ”Stakeholder analysis as decision support for projectrisk management”. Teoksessa T. K. Lant & Z. Shapira (toim.) Or-ganizational Cognition: Computation and Interpretation. Mahwah,NJ: Erlbaum, 305-325.

Olson, D. 1994. The World on Paper: The Conceptual and Cognitive Impli-cations of Writing and Reading. Cambridge: Cambridge UniversityPress.

Paavola, S. & Hakkarainen, K. 2005. ”The Knowledge Creation Meta-phor – An Emergent Epistemological Approach to Learning”.Science & Education 14, 535-557.

Paavola, S. & Hakkarainen, K. painossa. ”Välittyneisyys ja trialogisuusinnovatiivisten tietoyhteisöjen perustana”. Teoksessa J. Virkkunen& R. Engeström (toim.) Inhimillisen toiminnan kulttuurisen välit-tyneisyyden uudet muodot.

271

Palonen, T., Hakkarainen, K., Talvitie, J. & Lehtinen, E. 2003. ”Heikot javahvat verkostosidokset ja osaamisen keskittyminen tiimityössä –esimerkkinä telealan yritysympäristö”. Aikuiskasvatus 21(1), 14-27.

Riegel, J. D. 1973. ”Dialectical operation: The final period of cognitivedevelopment”. Human Development 16, 346-370.

Rogoff, B. 1990. Apprenticeship in Thinking: Cognitive Development inSocial Context. New York: Oxford University Press.

Rogoff, B. 2003. The Cultural Nature of Human Development. Oxford:Oxford University Press.

Sales, B. D. & Shuman, D. W. 2005. Experts in Court: Reconciling Law,Science, and Professional Knowledge. Washington, DC: APA.

Salomon, J., Marshall, P. & Gardner, H. 2005. ”Crossing boundaries togenerate wisdom”. Teoksessa R. J. Sternberg & J. Jordan (toim.) AHandbook of Wisdom: Psychological Perspectives. Cambridge, MA:Cambridge University Press, 272-296.

Sfard, A. 1998. ”On two metaphors for learning and the dangers of choo-sing just one”. Educational Researcher 27(2), 4-13.

Spinardi, G. 1998. ”Nuclear weapons experts: Bomb building inside andoutside the laboratory”. Teoksessa R. Williams, W. Faulkner & J.Fleck (toim.) Exploring Expertise: Issues and Perspectives. London:Macmillan, 245-264.

Stein, E. W. 1997. ”A look at expertise from a social perspective”. Teokses-sa P. J. Feltovich, K. M. Ford & R. R. Hoffman (toim.) Expertise inContext. Menlo Park, CA: AAAI Press, 181-194.

Sternberg, R. 1998. ”A balance theory of wisdom”. Review of GeneralPsychology 2, 347-395.

Sternberg, R. 1990. Metaphors of Mind: Conceptions of the Nature of Hu-man Intelligence. Cambridge, MA: Cambridge University Press.

Tomasello, M. 1999. The Cultural Origins of Human Cognition. Cambrid-ge, MA: Harvard University Press.

Tuomi. I. 2002. Networks of Innovation: Change and Meaning in the Age ofthe Internet. Oxford: Oxford University Press.

Venkula, J. 1993. Tiede, etiikka, viisaus: Tieteellisen toiminnan ulottuvuuk-sia. Helsinki: Yliopistopaino.

Victor, B. & Boynton, A. C. 1998. Invented Here: Maximazing your Orga-nization’s Internal Growth and Profitability. Boston, MA: HarvardBusiness School Press.

272

Vygotsky, L. S. 1978. Mind in Society: The Development of Higher Psycho-logical Processes. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Wegner, D. 1986. ”Transactive memory: A contemporary analysis of thegroup mind”. Teoksessa B. Mullen & G. R. Goethels (toim.) Theo-ries of Group Behavior. New York: Springler-Verlag, 185-208.

Wegner, D., Erber, R. & Raymond, P. 1991. ”Transactive memory inclose relationship”. Journal of Personality and Social Psychology61, 923-929.

Wenger, E. 1998. Communities of Practice: Learning, Meaning, and Identi-ty. Cambridge: Cambridge University Press.

Weick, K. & Roberts, K. H. 1993. ”Collective mind in organizations:Heedful interrelating on flight decks”. Administrative ScienceQuarterly 38, 357-381.

Weisberg, R. W. 1999. ”Creativity and knowledge: A challenge to theo-ries”. Teoksessa R. Sternberg (toim.) Handbook of Creativity. Cam-bridge, MA: Cambridge University Press, 226-250.

Williams, R., Faulkner, W. & Fleck. J. (toim.) 1998. Exploring Expertise:Issues and Perspectives. London: Macmillan.

Wood, D., Bruner, J. & Ross, G. 1976. ”The role of tutoring in problemsolving”. Journal of Child Psychology and Psychiatry 17, 89-100.

Wright, R. 2004. A Short History of Progress. Toronto: Anansi.

Kollektiivinen työ ja luovuus

275

Arjen ja valkokankaan vaatimukset – elokuvan telemisen kollektiivinen

asiantuntijuus

Susan Eriksson-Piela

1. Johdanto

Elokuvaohjaajan työ luokitellaan erityisasiantuntijatyöksi Tilastokes-kuksen ylläpitämässä ammattikuvausjärjestelmässä. Ohjaajan ammat-tikuvassa korostuvatkin useat nykyajan asiantuntijatyölle ominaisetpiirteet: se on tietotyötä, luovaa työtä, tunnetyötä, innovatiivista työ-tä, teknistä työtä, suhdetoimintatyötä, mediatyötä ja tiimityötä.

Elokuvan tekemisen prosessi idean asteelta aina valkokankaallesaakka on kuitenkin erittäin pitkällistä, kärsivällisyyttä vaativaa, her-moja raastavaa, kiireistä ja stressaavaa pätkätyötä, josta Hollywood-unelma on kaukana. Pienistä tuotantoresursseista johtuen elokuva-ideat kilpailutetaan keskenään ja vain harva niistä päätyy elokuvaksi.Toki suomalaisen elokuvan katsojaluvut ovat nousseet ja kansainvälis-tä menestystä on alkanut tulla, mutta tekijät katsovat sen johtuvanennen muuta ammattitaidon tason ja elokuvien laadun paranemisestaeivätkä niinkään siitä, että tuotantovolyymi olisi kasvanut.

Taiteista ja taitelijoista käytävässä julkisessa keskustelussa koros-tetaan yksilöllistä virtuositeettia. Taideteos näyttäytyy taiteilijan oma-kohtaisen luomisprosessin tuotoksena, ja sen katsotaan kuvastavanhyvin henkilökohtaisia merkitysmaailmoja. Nähdäkseni taiteen alaltaei ole olemassa kovin paljon tutkimusta, jossa pureuduttaisiin taiteili-jan toimintatapoihin siinä merkityksessä, kuinka yhteistyösuhteetmuihin taiteilijoihin ja työntekijöihin käytännössä toimivat. Käsityk-set taiteilijaidentiteetistä ovat niin yksilökeskeisiä, että sosiaalinenpuoli taiteen tekemisessä on jäänyt vähemmälle huomiolle.

276

Elokuvan tekeminen on taidetta, mutta se on usean taiteilijanyhteistyötä. Tässä artikkelissa tutkitaan elokuvaohjaajan työtä senkautta, millä tavoin kollektiivisuus muokkaa elokuvaohjaajan ammat-tiasemaa. Tutkimuksessa tarkastellaan työn sisältöä, sen asettamia vaa-timuksia sekä työprosessissa vallitsevia ammatillisia suhteita. Nämätekijät muodostavat elokuva-alalla oman työkulttuurinsa.

Tutkimuskirjallisuudessa työkulttuuri ymmärretään kokonaisuu-deksi, joka muodostuu työnteon tavoista, työyhteisön toiminta-käytännöistä ja sosiaalisista suhteista. Työkulttuurin edustajat jakavatyhteisen ammattitodellisuutensa realiteetit ja sen diskursiiviset ja sym-boliset ilmenemismuodot. Niitä voivat olla vaikkapa yhteinen am-mattikieli, yhteiset moraalikäsitykset ja sosiaaliset normit. Työkult-tuurin käytäntöjä eivät välttämättä sanele virallisen organisaatiotasonmääräykset, vaan ne muodostuvat vasta ihmisten keskinäisessä yhteis-toiminnassa. (esim. Vartia & Perkka-Jortikka 1994, 3; Gabriel 2000;Julkunen ym. 2004, 75-81.) Elokuvaohjaajan työkulttuuria muodos-tetaan ensinnäkin koko elokuva-alan ammattiverkostoissa ja niidentoiminnassa. Lisäksi se muodostuu yksittäisissä tuotantokohtaisissatyöprosesseissa eli elokuvan tekemisen prosesseissa. Nämä ammatti-verkostojen ja yksittäisten prosessien ulottuvuudet limittyvät toisiinsasen yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen kautta, jota elokuvan val-mistuminen edellyttää.

Tässä artikkelissa käsitellään seikkoja, jotka liittyvät keskeisestityöprosessissa tarvittavaan ammattitaitoon. Käytännössä tämä tar-koittaa ammatillisten suhteiden erittelemistä, sillä itse työprosessiedellyttää erilaisten tahojen ja toimijoiden sekä erityyppisten asian-tuntemuksen alueiden soveltamista ja yhteensovittamista. Lopuksiempiirinen tarkastelu liitetään professiososiologiseen keskusteluunasiantuntijuudesta sekä keskusteluun valtasuhteista, statusasemista jamäärittelyvallasta työnteon prosesseissa.

277

2. Haastatteluaineisto tulkintojen perustana

Esityksen empiirisessä osuudessa kiinnitetään huomiota siihen, mitenelokuvaohjaajat tekevät haastattelupuheessa merkitykselliseksi työnominaispiirteitä, ammatillisia yhteistyösuhteita ja vuorovaikutussuh-teita. Artikkelissa käytetään viiden elokuvaohjaajan haastatteluja.Kaksi ohjaajista on profiloitunut fiktioelokuvien ja kolme dokument-tielokuvien ohjaajiksi. Haastattelusitaateissa haastateltavat merkitääntämän ohjaajaprofiilin mukaan koodinimikkeillä FO1, FO2, DO1,DO2 ja DO3.

Ohjaajat, joiden puhe on koodattu nimikkeisiin FO1 ja FO2,ovat miespuolisia ja iältään viisissäkymmenissä. Kumpikin on ohjan-nut 25-30 elokuvaa. Osa niistä on levityksessä olleita pitkiä näytelmä-elokuvia, osa on TV-elokuvia ja osa TV-sarjoja. Kumpikin ohjaaja onsaanut korkeakoulutasoisen elokuvaohjaajan koulutuksen 1970-1980-luvulla.

Elokuvaohjaaja nimikkeellä DO1 on nainen ja iältään nelissä-kymmenissä. Hän on ohjannut kymmenkunta levityksessä ollutta do-kumenttielokuvaa. Myös iältään kolmissakymmenissä olevan mies-puolisen elokuvaohjaajan (DO2) ja nelissäkymmenissä olevan mies-puolisen elokuvaohjaajan (DO3) uraan mahtuu noin kymmenenlevityksessä ollutta dokumenttielokuvaa. Dokumenttielokuvien oh-jaajat ovat saaneet taiteen maisterin koulutuksen Taideteollisen kor-keakoulun elokuvalinjalla ja valmistuneet 1990-luvulla.

Kaikki ohjaajat ovat lisäksi tehneet lyhytelokuvia uransa alkuvai-heissa ja opiskeluaikana. Kaikki asuvat pääkaupunkiseudulla.

Haastateltavat on koottu ilmoituksen perusteella, joka välitettiinSuomen Elokuvaohjaajaliitto SELO ry:n jäsenten sähköpostilistalle.Haastatellut ohjaajat olivat kiinnostuneita tutkimusprojektista ja piti-vät tärkeänä osallistua siihen. Haastattelut kestivät keskimäärin ylikaksi tuntia, ja yhtä lukuun ottamatta niistä kaikki on nauhoitettu.Haastattelukysymykset noudattavat teemoja, jotka liittyvät haastatel-tavan työhistoriaan, työn sisältöön ja työn asettamiin vaatimuksiin,työskentelyolosuhteisiin ja työkuormitukseen, yhteistyöhön ja sosiaa-lisiin suhteisiin sekä työn arvostukseen ja merkitykseen.

278

Viiden elokuvaohjaajan haastattelupuhetta tarkastellaan artikke-lissa kuvauksina niistä ammatillisista ominaisuuksista, joita elokuva-ohjaajan työssä tarvitaan. Empiirinen tarkastelu kytkeytyy puheessailmeneviin tekijöihin, joiden ympärille elokuvaohjaajan työ näyttääkutoutuvan. Aluksi käsitellään työssä tarvittavia taitoja ja asiantunte-musta, sen jälkeen elokuvan tekemisen kollektiivista luonnetta ja lo-puksi johtajuutta.

Tässä tutkimuksessa haastattelusitaatteja luetaan ja tulkitaan ku-vauksina elokuvan tekemisen ammattitodellisuudesta. Haastateltavatkertovat elokuvan tekemisestä kukin omasta näkökulmastaan ja oma-kohtaisiin kokemuksiinsa nojaten, mutta kertomusten perusteella onmahdollista tehdä myös yleistäviä huomioita. Jotkin seikat toistuvatohjaajien haastattelupuheissa samankaltaisina henkilöstä riippumatta.Vaikka tutkimuksessa etsitäänkin yhtäläisyyksiä haastattelupuheista,siinä ollaan kuitenkin avoimia myös eroille ja nyansseille puhetavoissaja merkityksissä. Näin pyritään siihen, että elokuvaohjaajan ammatti-toiminta tulee välittyneeksi juuri niin monitasoisena kuin se onkin.

3. Elokuvan tekemisen kokonaisprosessi

Fiktio- ja dokumenttielokuva eroavat toisistaan karkeasti sanoen si-ten, että dokumenttielokuvassa kuvataan autenttisia tapahtumia, kuntaas fiktioelokuva pohjautuu useimmiten keksittyyn tarinaan.Seuraava kuvaus elokuvan tekemisen työprosessista pitää suurin piir-tein paikkansa kaikkien elokuvatuotantojen kohdalla. Työprosessinvaiheet voivat tietenkin olla päällekkäisiä ja yksittäisten elokuvanteko-prosessien välillä saattaa olla joitakin eroja.

Kun ohjaaja on kehitellyt elokuvan aiheen, alkaa sen työstämi-nen. Aiheen tai idean ympäriltä kerätään taustatietoja ja puetaan nemuotoon, jossa yhdistyvät tarinan kannalta olennaiset, informatiivi-simmat elementit. Tiiviimmillään nämä tiedot puristetaan muutamankirjoitusliuskan laajuiseen synopsikseen, jonka merkitys on oleellinensilloin kun elokuvalle aletaan etsiä tuottajaa ja rahoittajia.

279

Jotta elokuvalle löytyisi rahoitusta, tuottajan ja rahoittajan on us-kottava siihen, että elokuvan aihe on suuria kansajoukkoja kiinnosta-va ja siinä on myös ajankohtaisuutta. Rahoittajina ovat yleensä Suo-men Elokuvasäätiö (SES), Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskes-kus (AVEK) ja levittäjä, joka on fiktioelokuvien kohdalla yleensä elo-kuvateatterilevittäjä ja dokumenttielokuvien kohdalla Yleisradio. Tätärahoittajakombinaatiota kutsutaan yleisesti nimellä ”kolmikanta”.Tuottajia ja rahoittajia voidaan lähestyä vapaamuotoisessa järjestyk-sessä. Henkilökohtaiset suhteet tuottajiin ja rahoittajatahoja edusta-viin ihmisiin, tuotantoneuvojiin, ovat tässä vaiheessa merkityksellisiä.Kun hankkeelle on alustavasti näytetty vihreää valoa, aiheen pohjaltavoi alkaa työstää käsikirjoitusta.

Monet elokuvaohjaajat tekevät käsikirjoituksen itse omaan elo-kuvaansa, mutta fiktioelokuvien ohjaajat käyttävät myös ammatti-käsikirjoittajia. Käsikirjoituksen tekeminen vaatii dramaturgisia taito-ja ja kykyä kertoa jotakin uudesta näkökulmasta. Taustatutkimuksen(research) merkitys on käsikirjoitusvaiheessa olennainen, mutta senlaatu ja määrä vaihtelevat tietenkin sen mukaan, millaisesta elokuvastaon kysymys: poliittis-historiallinen dokumenttielokuva vaatii erilaistataustatutkimusta kuin nykyaikaan sijoittuva rakkauselokuva. Käsikir-joittamiseen on mahdollista anoa tukea SES:ltä ja AVEK:lta. Tuet ovatyleensä henkilökohtaisia apurahoja ohjaajalle tai käsikirjoittajalle.Rahoituspäätökset tehdään sen mukaan, millainen tilanne on raha-pussissa ja mille kaikille hankkeille haetaan sillä erää tukea. Hankkeitavoidaan siis kilpailuttaa keskenään jo tässä vaiheessa.

Kun käsikirjoitusta työstetään, sille asetetaan deadline, johonmennessä sen on oltava valmis. Sitten teksti toimitetaan rahoittajata-hoille ja tuottajalle luettavaksi, jonka jälkeen sitä kommentoidaan jasiihen mahdollisesti esitetään muutosehdotuksia. Tässä vaiheessatuottaja tai rahoittaja voi jättäytyä hankkeen tukemisesta, jos näyttääsiltä, ettei käsikirjoitus vastaa odotuksia. Mikäli näin käy, ohjaaja voijättää hankkeen lepäämään. Jos taas rahoittajien ja tuottajien välillä onerimielisyyksiä asiasta tai heidän kommenttinsa ovat keskenään risti-riidassa, voidaan prosessia jatkaa esimerkiksi sillä edellytyksellä, ettäkäsikirjoitukseen tehdään tiettyjä muutoksia.

280

Kuvaamani prosessi voi kestää kauan. Kaksi vuotta ei ole harvi-nainen aikaväli elokuvaidean keksimisestä aina siihen pisteeseen, ettähankkeelle on saatu rahoittajat ja tuottaja.

Kun elokuva saa nämä tahot taakseen, alkaa tärkeä ennakko-suunnitteluvaihe. Lähinnä mietitään, minkälaista kuvamateriaalia erikohtauksia varten tarvitaan ja millä tavoin elokuvan kohtaukset voi-daan toteuttaa. Kuvauspaikkojen etsintä on olennainen osa ennakko-suunnittelua. Fiktioelokuvassa tärkeässä asemassa on casting eli rooli-miehitys tai näyttelijöiden valinta. Ennen valintaa voidaan tehdä koe-kuvauksia näyttelijöistä.

Optimaalista on, että ennakkosuunnittelun aikana jokainen yk-sittäinen kohtaus ja kuva mietitään mahdollisimman valmiiksi, jottavoidaan lähteä kuvaamaan. Usein käytännössä tapahtuu kuitenkinniin, etteivät kaikki suunnitelmat tule pitämään erilaisista syistä joh-tuen. Näitä tilanteita varten on hyvä olla olemassa varasuunnitelmia.Varsinkin dokumenttielokuvassa ennakkosuunnitelmia joudutaanmuuttamaan esimerkiksi siitä syystä, että elokuvan päähenkilön elä-mässä tapahtuu jotakin odottamatonta, joka saattaa olennaisestimuuttaa elokuvan käsikirjoitusta.

Ohjaaja hankkii elokuvalleen kuvaajan, leikkaajan ja äänittäjänsekä, jos on kyse fiktioelokuvasta, myös apulaisohjaajan, järjestäjän,näyttelijät, lavastajat, puvustajat ja muut elokuvan tekemisessä tarvit-tavat henkilöt. Fiktioelokuva vaatii enimmillään jopa 200 henkilöntyöpanosta, jos jossakin kohtauksessa tarvitaan esimerkiksi paljonavustajanäyttelijöitä. Fiktiossa keskimääräinen työryhmän koko onkuitenkin noin 40 henkilöä. Dokumenttielokuvan tekeminen on täs-sä suhteessa pienimuotoisempaa: ohjaaja, kuvaaja, leikkaaja ja äänittä-jä riittävät työryhmään useimmiten.

Ohjaaja saa siis vapaasti valita työtoverinsa. Jos hän ei entuudes-taan tunne työhön kaavailemiaan henkilöitä, hän voi konsultoidamuita elokuva-alan ihmisiä ja kysellä näiltä henkilöiden ominaisuuk-sista. Valinta perustuu useimmiten henkilön ammattitaitoon ja luo-tettavuuteen.

Käsikirjoitustakin voidaan vielä muokata ennakkosuunnittelu-vaiheessa, mikäli siihen löytyy perusteita. Tuottaja on tähän mennessä

281

laatinut elokuvalle kokonaisbudjetin, jonka raameissa pitäisi pysyä.Budjettiin kuuluvat kaikki tuotannolliset kustannukset aina palkoistamatkoihin, teknisten välineiden vuokriin, rekvisiitan hankkimiseen javuokraamiseen, majoitukseen ja muonitukseen jne. Tämä asettaa tie-tyt rajat myös käsikirjoitukselle. Klassista esimerkkiä käyttääkseni josjotakin kohtausta varten on suunniteltu yksityislentokoneen käyttöä,voidaan huomata, että sen vuokraaminen nielisi niin suuren osan elo-kuvan kokonaisbudjetista, että lentokonekohtaus katsotaan parhaim-maksi poistaa käsikirjoituksesta. Vaikka rekvisiitan käyttäminen riip-puukin paljon siitä, kuinka paljon elokuvan tekemiselle on budjetoiturahaa, lentokone-esimerkin mukaisia kompromissiratkaisuja tehdäänennakkosuunnitteluvaiheessa paljon. Kuitenkin yritetään pyrkiä sii-hen, ettei elokuvan tarina kärsi näissä ratkaisuissa.

Ennakkosuunnittelun merkitys on erittäin suuri. Jokaisen työ-ryhmän jäsenen tulee ennen kuvauksia tietää roolinsa ja mitä häneltäodotetaan, sillä kuvaustilanteessa täytyy saada nopeasti ”purkkiin”valmista materiaalia, jota voidaan käyttää elokuvassa. Ennakkosuun-nitteluvaiheessa mietitään tuottajan kanssa, montako kuvauspäiväätarvitaan, ja lyödään lukkoon niiden aikataulut. Mitä useammastatyöryhmän jäsenestä on kysymys, sitä enemmän vaaditaan aikataulu-jen yhteen sovittelemista. Mitä tärkeämmästä tuotannollisesta roolistaon kysymys, sitä tärkeämpi on varamiesjärjestelmä: ohjaaja tarvitseeapulaisohjaajan jne.

Itse elokuvan kuvaukset ovat erittäin kiireisiä, koska kuvamate-riaali on saatava otetuksi kuvauspäivien aikana. Kokonaistuotannossakuvauspäivät vievät eniten rahaa välinevuokrineen, palkkoineen jakaikkine muine kustannuksineen. Tämä vaatii ohjaajalta raudanlujiahermoja, koska hän on viime kädessä vastuussa siitä, mitä kuvauksissatapahtuu ja kuinka hyvää materiaalia saadaan kuvatuksi. Ihmisryh-män johtaminen ja parhaan mahdollisen työn tuloksen aikaan saami-nen vaatii pitkälle vietyä ihmistuntemusta sekä neuvottelu-, organi-sointi- ja vuorovaikutustaitoja.

Kun kuvamateriaali on saatu koottua, alkavat jälkityöt, mikä tar-koittaa käytännössä leikkausta, äänisuunnittelua ja mahdollisen arkis-tomateriaalin koostamista. Tämä prosessi vie aikaa yleensä useita kuu-

282

kausia. Ohjaaja käy suunnitteluprosessin läpi yhdessä leikkaajan jaäänisuunnittelijan kanssa. Elokuviin sävelletään usein oma musiik-kinsa, jolloin myös säveltäjän työ pitää hyväksyä ennalta. Tässä yhtey-dessä on syytä huomauttaa, että elokuvaohjaaja voi toki kuvata tai lei-kata elokuvansa itsekin. Usealla ohjaajalla on jokin elokuvan tekemi-sessä tarvittava erityistaito.

Mikäli elokuvan leikkaa elokuvaleikkaaja, ohjaaja osallistuu leik-kausprosessiin vaihtelevassa määrin. Kun tuottajat ja rahoittaja ovathyväksyneet lopullisen leikkausversion (final cut), voidaan sitä ryhtyälevittämään. Ensi-illan päivämäärä on yleensä lyöty lukkoon jo jälki-työvaiheessa ja elokuva on saatava valmiiksi siten, että aikaa jää myösmarkkinoinnille. Markkinoinnin hoitaa yleensä tuottaja, mutta oh-jaajan täytyy ehkä tehdä pr-kiertueita ja osallistua haastatteluihin tie-dotusvälineissä.

Usein elokuvasta esitetään ensin kutsuvierasnäytös, jolloin eloku-van tekemiseen osallistuneilla tahoilla on mahdollisuus nähdä loppu-tulos ennen yleisölevitystä. Paikalle kutsutaan tekijöiden lisäksi myösmedian edustajia. Dokumenttielokuvien kohdalla esitykseen kutsu-taan myös elokuvan päähenkilöt. Kun elokuva on saanut ensi-iltansa,levityksen kestoon vaikuttavat yleensä katsojamäärät. Elokuvan ensi-esitys voi olla myös festivaaleilla tai televisiossa, joka on yleensä doku-menttielokuvien keskeinen levittäjä.

4. Taiteellinen lahjakkuus, näyttelijäntyö ja työryhmänhenki

Haastattelemani elokuvaohjaajat ovat lähteneet tai ajautuneet eloku-va-alalle eri syistä ja erilaisten elämäntapahtumien seurauksena, muttamonella on ollut taustalla erittäin suuri kiinnostus elokuvia kohtaan.Ideat elokuviksi voivat syntyä ympäröivästä todellisuudesta, kirjalli-suudesta, muista elokuvista tai vaikkapa lehtijuttujen perusteella.

Elokuvien aiheiden täytyy valottaa todellisuutta monelta kannal-ta. Lisäksi aihe on osattava pukea käsikirjoituksen tai tarinan muo-toon ja lopulta tietynlaiseen ilmaisumuotoon. Ilmaisun muodossa voi

283

olla kysymys erilaisista lajityypeistä tai yksinkertaisesti erilaisista ker-ronnan muodoista. Kun valmista elokuvaa ruoditaan julkisuudessa,elokuvaohjaajan ilmaisuvoima ja ilmaisun keinot ovat yleensä erään-laisena kehyksenä tai kokonaisuutena, jota vasten peilataan elokuvantaiteellisia osa-alueita, kuten kuvausta tai leikkausta ja lopulta yksit-täisten työntekijöiden panosta. Fiktioelokuvan kohdalla näyttelijäntyö on keskeinen arvioitava osa-alue.

Kantava asia elokuvan tekemisessä on siis se, miten itse kokonai-suus toimii ja miten eri osa-alueet toimivat kokonaisuuden kannalta.Huono näyttelijäntyö voi pilata hyvän käsikirjoituksen, tai huonoakäsikirjoitusta ei pelasta erinomainen näyttelijäsuorituskaan. Eloku-vaohjaajan on siis saatava kaikki osa-alueet toimimaan kokonaisuu-den ja ennen kaikkea sen näkemyksen puolesta, jonka itse haluaa välit-tää. Hyvän elokuvan tekeminen vaatii siis elokuvataiteen ja elokuvail-maisun tuntemusta, näyttelijäntyön tuntemusta sekä teknistä ja orga-nisatorista ammattitaitoa, puhumattakaan tietyistä ominaisuuksista jataipumuksista, jotka edesauttavat ryhmätyön onnistumista.

Asiantuntemuksesta puhuttaessa ajattelemme yleensä työn sisäl-töä ja sitä, minkälaista tietämystä työ vaatii. Voinemme päätellä, ettäelokuvaohjaajan asiantuntemus vaatii elokuvataiteen tietämystä.Haastateltavat eivät tuoneet kuitenkaan määrällisesti kovin paljonesiin näitä seikkoja puhuessaan työstään. Mikäli taiteellisista kyvyistäpuhuttiin, mainituiksi tulivat draaman taju, rytmitaju, kyky visuaali-seen näkemiseen sekä elokuvahistorian tuntemus. Muutama henkilömainitsi lisäksi yleissivistyksen tai hyvän yleistietämyksen erilaisistaasioista.

Enimmäkseen haastateltavat puhuivat ihmistuntemuksesta ja so-siaalisista taidoista keskeisenä ammattitaidon ja asiantuntemuksenalueena elokuvaohjaajan työssä. He korostivat, että elokuva on ryh-mätyötä. Koska työn onnistunut lopputulos riippuu siitä, kuinka hy-vin näkemys on saatu välitettyä ja kuinka hyvin muut ammattilaisetosaavat tehtävänsä, ihmistuntemuksen, yhteistyökyvyn ja sosiaalistentaitojen merkitys korostuu, kuten seuraavassa haastattelukatkelmassakäy ilmi.

284

H1: Okei no mitkä ne on ne keskeiset tiedot ja taidot, mitä sämielestäs tarviit työssä? Minkälaisii jos ajattelet, että mikäsun asiantuntemustas on?

FO1: No siis tää… et ihmisten kans tulee toimeen siis sehänon siinä varmaan et pystyy tekeen ihmisten kanssa ..ihmisettekee eri tavalla toistensa kanssa et silloin kun on ohjaajaniin ..kyllä mä siis.. miksei siis onhan se mahdollista olla täysdiktaattori ja tehdä silti, niinkun saada aikaan se mutta ..mäkuitenkin pidän tärkeenä et on niinkun et keskustelusuhdeon työryhmän kanssa täysin kunnossa ja oikeastaan se, ettäon kivaa kuvauksissa. Se et jos siellä on tylsää, vittumaista taiahdistavaa niin se ei voi olla jättämättä jälkeensä, siis jos onahdistava leffaki niin sit se näkyy huonona jälkenä. Siis se-hän ei.. siis se että on kivaa niin se ei tarkoita, etteikö duuniitehtäs leffassa tai jotenkin näin, sehän saattaa olla hyvinkinraskasta niinku työnä ..jos on antoisaa niin silloinhan se onmyös niinku kivaa. Et sellaiset hyvät fiilikset on myös niinkutärkeitä. Ja ne on aika paljonkin ohjaajasta kiinni, että ohjaa-ja niinku saa.. ohjaaja saa hyvin helposti aikaan myös paskatfiilikset. Eli se on..

H: Eli ihmistuntemus tai joku tämmönen.

FO1: Joo joo jonkinlaista siis ihmissuhde- tai sosiaaliset tai-dot.

H: Sosiaaliset taidot

FO1: (xxxxx)2 ..niin sanois että kyllä ne sosiaaliset taidot onniinku yhtä tärkee kuin lahjakkuus tälle alalle. Mutta kyllä seon ihan niinku ratkasevaa ne sosiaaliset taidot. Et mitenniinku vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa sujuu. Et seon niinku..

H: Miten sitten kun jos on lahjakas tälle alalle, niin mitä setarkoittaa, tarkoittaako se taiteellisia ansioita vai?

FO1: Se tarkoittaa, että on siis taiteellisia edellytyksiä, ne voipainottuu ohjaajalla vähän pikkasen eri tavalla, et siis ihansilkkaan visuaaliseen – tai niinku dramaturgiseen tämmöi-siin asioihin voi painottua, että mieluiten kaikkiin niinkupainottuu.. ei oo huono missään niissä, sanotaan et jos on

1. H = Haastattelija.2. Puheesta poistettuja kohtia, joiden perusteella haastateltava voisi olla tunnis-

tettavissa.

285

huono rytmitaju niin silloin tulee vaikeuksii esimerkiks. Taijotain tämmöstä että. Huonot ihmissuhdetaidot niin sit tu-lee varmasti ongelmia. Et se ei niinku.. silloin nää ei pääseniinku toteuttaa sitä taiteellista lahjakkuutta mitenkään, josei pysty niinku toimimaan ihmisten kanssa.

H: Joo.

FO1: Mut et kauheen niinku monialainen tää kuitenkin onsiis sillai että. ..jotenkin mä olen aina tähdentänyt että sosi-aaliset, mä oon sitä mieltä että.. että parempi ohjaaja onsemmoinen ..jos on niinku hirveen lahjakas mutta täysinkyvytön niinku jotenkin niinku kommunikoimaan tai jo-tenkin olemaan ihmisten kanssa, jos sosiaaliset taidot onhuonot ja jos sitten on niinku vähemmän lahjakas, jolla onhyvät sosiaaliset taidot, niin siitä tulee parempi ohjaaja kos-ka se pystyy tota.. se pystyy tota niin tekemään sen.

H: Niin.

FO1: Ja toinen ei pysty niinku tekeen niin se menee aivanharakoille koko juttu. Tietysti sosiaalisia taitoja voi kehittää.Mut kyl se niinku tietyl tavalla sen tietyn pohjan siin näkee.Ihminen jos on liian jotenkin sisäänpäin kääntynyt niin seon jotenkin aivan hirveen vaikeeta sitte. Mutta sitten emmätiedä… ..tietysti joku tämmönen visuaalinen lahjakkuusvarmaan on ja tietty rytmitaju on mulle ainakin tärkee. Et seniinku tulee – no se tulee joka vaiheessa käytännöllisesti kat-soen. Et se rytmitaju tietyllä tavalla pohjaa niinku dramatur-gialle. Se on pohjalla se et niinku..

H: Niin se et missä vaiheessa tulee keskeinen tapahtuma jamissä

FO1: (päällekkäistä puhuntaa) vaikka näinkin. Että se onpohjalla se rytmitaju. Mut sitten että leikkauskäytännöissäkaikes tällaisessa

H: Niin niin et siellä sitten

FO1: Samalla kun sit on tää musiikki on jossain vaiheessakysymyksessä.

Fiktioelokuvan ohjaajan asiantuntemuksen aluetta ovat siis draa-man taju ja rytmitaju visuaalisen silmän ohella. Nämä ovat osa sitäohjaajan taiteellista kyvykkyyttä, joka monesti ratkaisee elokuvan laa-

286

dun. Haastatellessa odotinkin juuri tämänkaltaisia ominaisuuksiamainittavan, kun puhuttiin elokuvaohjaajan työn asiantuntemukses-ta. Yllätyin kuitenkin siitä, että ihmistuntemuksen ja vuorovaikutus-taitojen merkitystä korostettiin jopa tärkeimpänä elokuvaohjaajanominaisuutena. Elokuvaa ei saa valmiiksi, mikäli ei osaa kommuni-koida ihmisten kanssa eikä välittää esimerkiksi näyttelijöille ja kuvaa-jalle omia näkemyksiään, tai jos ei saa työryhmän henkeä toimimaan.Haastateltava esittääkin, että jos ohjaajan vuorovaikutustaidot ovathyvät, se auttaa elokuvankin onnistumisessa enemmän kuin se, josniitä ei ole ollenkaan, vaikka olisi taiteellisesti kuinka lahjakas tahansa.”Sisäänpäinkääntynyt” ohjaaja ei saa irti työryhmästään niin paljonkuin ulospäinsuuntautunut ja vuorovaikutustaitoinen kollegansa, jol-loin hänestä ei tule niin hyvää ohjaajaakaan. Sosiaaliset taidot on siistietyssä suhteessa määritelty myös osaksi elokuvaohjaajan virallisiaammatillisia sisältöjä, koska työ on luonteeltaan ryhmätyötä ja erittäinvuorovaikutteista.

Kun näyttelijät esittävät keksittyjä roolihenkilöitä ja ohjaajantehtävä on saada heistä irrotetuksi parasta mahdollista näyttelemistä,olennaisessa asemassa on silloin ihmistuntemus, jonka kautta saadaanmaksimoitua näyttelijän kyky esittää roolihenkilöään kameran edessä.Ohjaajalta vaaditaan siis dramaturgisia henkilöohjaajan kykyjä, jotkavertautuvat teatteriohjaajan ammatillisiin kykyihin. Fiktioelokuvaakatsellessaan yleisö kiinnittää huomionsa ennen kaikkea näyttelijään.Näyttelijän työ on erittäin keskeisessä asemassa, ja onnistunut näytte-lijäntyö kertoo myös elokuvaohjaajan ammatillisesta osaamisesta.Henkilöohjauksen merkitystä korostetaankin fiktioelokuvien kohdal-la erittäin paljon, ja näyttelijöiden kanssa toimiminen vaatii pitkällevietyä ihmistuntemusta ja taitoa käsitellä ihmisiä sen mukaan, minkä-laisia he ovat, kuten seuraavassa esimerkissä tulee ilmi.

H: Ne on keskeiset sitte paineensietokyky, sosiaaliset taidotja visuaaliset taidot ja

FO1: Ja sit mulle on aina on ollut tärkeetä se, miten näytte-lijöitten kanssa tekee. Näyttelijät on ihan oma heimonsa. Et

287

ne on niinku ihastuttavia, mutta maailman vaikeimpia janeuroottisimpii tapauksia, että niiden kanssa pitää ..et ne ontaas niin oma ihmisryhmänsä, että kun pystyy ottamaan nesillee, ettei heti kättelyssä pidä niitä vaan mielisairaina niin

H: (naurahtaa)

FO1: Että vaan kun pystyy työskentelemään fiksusti niittenkanssa niin se vaatii niinku (naurahtaa) jonkinlaisii erityis-taipumuksii kyllä. Se kun ihmiset katsoo pääsääntöisestinäyttelijää kun ne menee leffaan

H: Niinpä niin

FO1: Niin se on asia, joka on hirveen ikävästi unohtunutkun.. sanotaan näin, että se on kuitenkin se, mihin fokuspitäs asettaa, että näyttelijä on hyvä ja että sen eteen, ettänäyttelijä on hyvä, niin pitäis pystyy tekeen sen eteenduunia, että sen takia niinku muu työryhmä, että jos sielläon joku puomimies3, joka on kusipää, niin yhtäkkiä setuhoo sen näyttelijän duunin pelkästään sillä että se onniinku vaikee

H: Niin mikä mies

FO1: Joku tai mikä tahansa klaffinlyöjä tai kuka tahansa,joka siellä on paikalla, joka myrkyttää jollain tavalla ilmapii-rin, niin näyttelijä menee kipsiin ja se ei pysty tekeen sitä,mitä se pystyis muuten tekeen, et sitä kautta tommonen,niinku kenen tahansa autonkuljettajan kusipäisyys siellä,niin se niinku periytyy siihen leffaan sitten. Et se on niinkuse

H: Hienovaraisia asioita

FO1: Joo se on niinku tää, joitain ottaa päähän kun näytteli-jöitä paapotaan sitten niin kauheesti, se on välillä kestettäväse, että niitä täytyy vähän. Siis eihän se sitä tarkoita, etteikönäyttelijät saa vaatia vaikka kuin paljon, vaan se että.. niittenolosuhteet. Se on niin absurdi duuni, että ne olosuhteet pi-täis jollakin tavalla saada sellaseks, että ne pystyy tekemäänsitä käsittämätöntä työtä.

3. Puomi, käsipuomi = vapa, jolla voidaan liikuttaa siihen kiinnitettyä mikrofo-nia otoksen aikana (Juntunen 1997, 82).

288

Elokuvaohjaajan tulee luoda näyttelijöille optimaaliset työsken-telyedellytykset, jotta he kykenisivät tekemään erikoista työtään. Työ-ryhmän toimivuus näyttäytyy tässäkin merkityksellisenä. Kuka tahan-sa klaffinlyöjä tai autonkuljettaja ei saisi vaarantaa käytöksellään näyt-telijän työn onnistumista tai ryhmätyön sujuvuutta. Työryhmän ko-koaminen senkaltaisesta väestä, johon voi luottaa, on yksi niitä eloku-vaohjaajan työn sisältöjä, jonka osuutta korostetaan ja joka epäilemät-tä vaatii ihmistuntemusta jo sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

5. Amatöörinäyttelijät, oikeat ihmiset ja luottamus

Lapsinäyttelijöiden tähdittämät lastenelokuvat ovat lajityyppi, jonkataitajat luonnollisesti tarvitsevat pitkälle vietyä kykyä ihmisten käsitte-lemiseen. Lapset ovat amatöörinäyttelijöitä, ja heidän ohjaamisensavie siten toisenlaisia voimavaroja. Kun Teatterikorkeakoulun käynytaikuinen ammattilaisnäyttelijä tietää, miten kameran edessä ollaan,lapsi ei sitä oikein tiedä, ja häntä on opetettava alusta asti. Lasta onohjattava osittain ”huijaamalla” (FO1) tekemään kameran edessä ha-luttuja asioita.

Jo ainoastaan castingin eli roolimiehityksen tai näyttelijävalinnanonnistuminen on erittäin vaativa osa lastenelokuvan tekemistä juurisiksi, että on kysymys amatööreistä.

FO2: Casting saattaa olla joskus tuskallista, lasten ja nuortenkohdalla kun sä todella amatööreistä, amatöörejä käytät jane on vielä siis lapsia, nuoria, niin casting on niin uskomat-toman tärkeä juttu, jos sä valitset oikean henkilön niin sullaon mahdollisuus, että sun elokuva saa päähenkilöks esimer-kiksi, sulla on mahdollisuus, huom. mahdollisuus, että sunelokuva saa tuulta siipien alle ja lähtee lentoon. Jos sä valitsetväärän, niin on mahdollisuus, että sun elokuva saattaa flopa-ta ihan sen takia, vaikka sulla on helvetin hyvä käsikirjoitus.Eli, multa on joskus kysytty, että millä mä valitsen, mulla onollut kunnia tehdä aika upeitten ihmisten kanssa, upeittennuorten kanssa duunia ja jotkut aika moni.. ihmeellisen mo-ni joiden kanssa mä olen tehnyt lapsena duunia niin ne onvalmiita näyttelijöitä nyt, taikka ne on saanu kipinän. Ja neon lähtenyt sille alalle niinku muutenkin. Multa on kysytty

289

usein, että miten mä onnistun valitsemaan, en mä tiedä. Seon jotain joka täytyy vaan niinku aistia.

Haastateltava kertoo, että häneltä on usein kysytty, kuinka hänosaa tehdä lasten kohdalla hyviä näyttelijävalintoja. Tähän ei ole ole-massa valmista vastausta, vaan se on asia, joka täytyy vain jotenkin ais-tia. Elokuvaohjaajan ihmistuntemus ja kyky valintojen tekemiseen voiolla siis hyvinkin intuitiivista ja hienovaraisiin vihjeisiin perustuvaa.Epäilemättä tämäntyyppiseen ammattitaitoon ei ole olemassa mitäänerityistä ohjeistusta. Se on niin kutsuttua hiljaista tietoa, joka syntyypitkällisessä kokemuksessa työn tekemisestä (Polanyi 1958).

Työorganisaatioissa hiljaisen tiedon merkitys voi olla mittava.Sen kautta kehitytään työssä ja rutiineissa, niin että työtehtävistä voisuoriutua paremmin ja nopeammin. Hiljaisen tiedon kautta muoka-taan myös organisaation toimintakäytäntöjä ja työpaikalla vallitseviaarvoja. Se koostuu mentaalisista malleista, uskomuksista ja käsityksis-tä, jotka heijastavat todellisuuskuvaamme. Nämä mallit muokkaavatkollektiivista ymmärrystä työn luonteesta. (Choo 1998, 17; ks. myösNonaka & Takeuchi 1995.) Voimme ajatella, että elokuvaohjaajantyössä amatöörinäyttelijöiden valintaan liittyvä ihmistuntemus on sitähiljaisessa tiedossa muodostuvaa ammattitaitoa, jota ei aina voi sanoinperustella. Kun amatöörinäyttelijöillä tai lapsilla ei ole välttämättä ai-kaisempia näyttelijäansioita takanaan, ohjaajan on valinnassaan luo-tettava intuitioon.

Ihmistuntemuksen merkitys fiktioelokuvien kohdalla ulottuunäin työryhmän kokoamisesta ja työtovereiden valinnasta myös näyt-telijävalintaan. Lasten kanssa työskennellessä vastuukin on suurempi,kuten seuraavasta esimerkistä ilmenee.

FO2: Mutta mä tein tän tytön kanssa päivän duunia ja läh-din himaan täysin epätoivoisena, että tästä ei tuu yhtäänmitään, että mun on pakko vaihtaa tää tyttö. Mut sit mäpäätin, että katotaan vielä yks päivä ja.. ja sit yhtäkkiä meilläsyntyi yhteys sen kuusvuotiaan tytön kanssa, se olikuusvuotias tyttö. Synty niinku yhteys, se teki loppujenlopuks hemmetin hienon roolin. Sen äiti oli mukana, jokaniinku syötti ja piti huolta siitä, me oltiin sovittu että silloinkun kuvataan, kun on kuvaustilanne se tyttö on mun, ja sit

290

kun tulee tauko niin se pääsee äitinsä luo. Se tyttö suurinpiirtein istu mun sylissä tossa ja roikku jalassa ja tota.. hir-veen kiva ja mä sain piirustuksia postissa kotiin ja soittoja jamuuta.

H: mm

FO2: Viimeinen päivä kuvauksissa, tehtiin vaikeaa kohtaus-ta missä tai mihin kuuluu, että (xxxxx) ja ja, se oli semmo-nen, että mulla oli vaikea kameraliike pienessä tilassa, kokosedän perhe missä ne niinku asuu, niin paikalla ja senhänpiti mennä (Näyttelijän) niinku syliin ja purskahtaa itkuun,ja tää tyttö vierasti kauheasti (Näyttelijää) jostain syystä jaoli hyvin semmonen vaikea. Se oli ainoa kerta, kun sen isäoli mukana siellä ja. Ekan kerran yritettiin, ei onnistunut ka-meraliike ei onnistunut, toisen kerran, missä kaikki meninappiin ja muuta ja sit mä huudan että kiitos tää oli tässä. Setyttö ryntää pois (Näyttelijän) sylistä ruveten itkemään kau-heasti ja isä kyyristyy, niinkun ottaa syliin sen tyttönsä, setyttö ohittaa isänsä ja hyppää mun syliin. Se oli aika koulu,silloin mä ymmärsin että mikä vastuu mulla on silloin kunmä teen lasten kanssa niinku työtä. Hävetti hirvittävästi jol-lain tavalla, mä olin niinku.. ja sit kuitenkin kun totuus onse, että sit leikataan ja kirjeitä tulee ja muuta mut sit tuleeseuraava juttu ja sit tulee seuraavat lapset ja sit joutuu taval-laan unohtamaan nää joiden kanssa tehtiin. Joiden kanssaon tullut tavallaan merkittäväksi ihmiseksi.

Lapset tutustuvat elokuvaohjaajaan täysin toisenlaisella tunne-tasolla kuin ammattilaiset aikuisnäyttelijät. Vastuu lapsista muodos-tuu suureksi, koska lapset kiintyvät helposti niihin aikuisiin, joidenkanssa ovat tekemisissä. Haastateltava puhuu yhteydestä, joka tytönkanssa lopulta syntyi, vaikka aluksi kaikki vaikutti epätoivoiselta.Vaikka lapsi solmiikin tunnesuhteen aikuiseen, elokuvaohjaaja onkuitenkin töissä ja joutuu unohtamaan tämän nimenomaisen lapsi-näyttelijän taas seuraavan elokuvansa tieltä. Vastaavankaltaista etäisyy-den ottamista on kaiketi pakko tapahtua useiden sellaisten ammattienkäytännöissä, joissa ollaan pitkiä ajanjaksoja vuorovaikutustasolla te-kemisissä asiakkaiden tai muiden ihmisten kanssa.

Samankaltaisesta problematiikasta on kysymys dokumenttielo-kuvissa, joissa kuvataan ihmisiä ja heidän autenttista elämäänsä. Vuo-rovaikutustaidoilta se vaatii ennen kaikkea luottamussuhteen synnyt-

291

tämistä päähenkilön kanssa, jotta elokuva voitaisiin toteuttaa. Myösdokumenttielokuvia tehtäessä solmitaan tunnesiteitä. Dokumentaris-tit voivat pitää yhteyttä elokuvansa päähenkilöön ja seurata myöhem-minkin heidän elämäntapahtumiaan. Näissä prosesseissa voi kehittyäjopa elinikäisiä ystävyys- tai tuttavuussuhteita.

Dokumenttielokuvaa tehtäessä ihmistuntemus kohdistuu ennenkaikkea siihen, minkälainen päähenkilö dokumenttielokuvassa on jamillä tavoin luottamussuhde häneen saadaan muodostetuksi. Luotta-mussuhteelta vaaditaan toki erilaisia asioita silloin, jos kuvattavanapäähenkilönä on pankinjohtaja kuin silloin, jos päähenkilönä on per-heenemäntä. Saattaa myös olla erittäin vaikeaa ”päästä kentälle” elikuvaamaan haluamaansa kohdetta. Kuvauslupien hankkiminen voiolla dokumenttielokuvien kohdalla prosessin hankalimpia vaiheita.Yhtä kaikki tämä vaatii elokuvaohjaajalta ammattitaitoa, jotta luotta-mussuhde saadaan muodostettua kaikkiin relevantteihin tahoihin.

H: No minkälaisia tietoja ja taitoja sä tarviit työssä? Mikä ontavallaan sitä sun asiantuntemusta mitä sä tarviit?

DO2: ----- toi on tosi vaikee kysymys, kun siihen vois vasta-ta yksinkertaisesti näin, että vaatii semmosta tajutonta yleis-tietoa. Yleissivistystä kaikesta mahdollisesta. Mutta sittentaas toisaalta vaatii ehkä eniten semmosta ihmistuntemusta.Että ymmärtää, minkälainen ihminen on niinku minkälaistaihmistä on kohtaamassa. Ja sen että ymmärtää--- ja jotenkinihan sen kohtaamisen niinku alkusekun- sekuntien tuhan-nesosilla ennen kuin sen suunsa aukaisee, että millä sanoillatän tilanteen lähtee selvittämään. Ja pystyy aistimaan siis sii-nä --- kohtaamistilanteessa toisen ihmisen niinku jotenkitunnetilaa tai muuta vastaavaa koska..

H: Joo

DO2: Koska ihmistuntemus on jotenkin suurin tieto ja taitomitä ei… hämmästyttävää kyllä koskaan missään opeteta(naurahtaa). Että se on kuitenkin se millä näitä juttuja teh-dään. Että joko sä saat sen kameran käyntiin tai sit sä et saasitä käyntiin että, että. Edelleen on hirveen helppo kuvataitseään, koska siinä ei hirveitä estoja oo siis. Mutta heti kunmennään toisen ihmisen luo, ja nykyisessäkin tämmösessämediaymmärryksessä kaikki ymmärtää jo kamerasta paljon

292

enemmän kuin sata vuotta sitten, että jotenkin sen tilanteensellaiseksi saattaminen, että se kuvaaminen oikeasti onnis-tuu, että siitä tulee jotain käyttökelpoista materiaalia, niin seon se työn vaikein osuus. Ja sit kaikki taidot mitä siihen vaa-ditaan niin on kyllä sitte kyllä tosi tärkeitä.

---

H: No mitkä ne on ne keskeiset tiedot ja taidot mitä sätarviit työssä?

DO1: No hyvä yleissivistys ei oo pahitteeks. Se ei oo mikääntieto eikä taito mut utelias pitää olla ja erittäin sosiaalinen,täytyy pitää ihmisistä siis. Koska tässä on kuitenkin se ettätäytyy kertoo mun maailman kautta jonkun toisen ihmis-ryhmän maailmasta. Niin sit sinne pitää päästä sinne maail-maan. Et pitää olla ne keinot, jotka herättää sit luottamustaja tulee kutsutuksi sit sinne.

H: Onko ne sit semmosii vuorovaikutustaitoja vai yleisii?

DO1: Joo, on, on se, joo. Ja sit siinä on yleisesti se, että pitääihmisistä ja on sit semmonen .. myöskin semmoinen saman-arvoisuuden ajatus. Koska ei voi olla semmoinen ihminen,joka salaa vihaa kaikkea ja tuntee ylemmyyttä tai jotain koh-teitaan kohtaan. Ja silti tulis kutsutuks siihen, että se on ehkävähän huono. Mut et semmonen jonkunlainen ihmisten ..samanarvoisuuden aate.

Dokumenttielokuvaa tehtäessä mennään kuvattavan kohteen yk-sityiselämän alueille, ja sinne pääsy vaatii sosiaalisia taitoja. Hyväksion myös humanistinen asenne ihmisiä kohtaan, eräänlainen ihmisistäpitäminen, jotta kuvattavat kohteet kykenisivät helpommin luotta-maan ohjaajaan ja työryhmään. Edellisissä esimerkeissä elokuvaohjaa-jat käyttävät ilmaisuja ”kohtaaminen” ja ”kutsutuksi tuleminen”, jot-ka muistuttavat läheisesti hoitoeettistä ammattikieltä. Nämä kielelli-set ilmaisut kertovat niistä ammatillisista lainalaisuuksista dokument-tielokuvan tekemisessä, jotka liittyvät vaatimukseen olla kuvattaviaihmisiä kohtaan mahdollisimman diskreetti. Jos ohjaaja ei kykenesynnyttämään luottamusta, ei elokuvaa välttämättä tehdä ollenkaan.

Toinen dokumenttielokuvan ohjaajista painottaa sitä, ettei vuo-rovaikutustaitoja kuitenkaan opeteta missään. Tässä voi ajatella viitat-

293

tavan elokuvaohjaajan koulutukseen, joka keskittyy elokuvan tekemi-sen dramaturgisiin, ilmaisullisiin ja teknisiin puoliin ennemmin kuinniihin käytännön sosiaalisiin taitoihin ja ominaisuuksiin, joita tarvi-taan, jotta elokuvaa ylipäänsä voitaisiin tehdä kenestäkään. Haastatel-tu ohjaaja korostaa sitaatissa myös sitä, että teknisen välineistön kans-sa sosiaalisen tilanteen muodostaminen otolliseksi kuvaamista vartenon niin ikään vaikeaa ja erityistaitoja vaativaa. Kameraan tottumatonkuvauksen kohteena oleva päähenkilö on saatava ymmärtämään, mitätilanteessa on tarkoitus tehdä ja mitä tilanteelta halutaan.

Vuorovaikutustaidot elokuvaohjaajan ammatissa näyttäytyvätsiis monisäikeisinä. Fiktioelokuvien ohjaajalla taidot liittyvät tietä-mykseen näyttelijäntyöstä ja taitoon saada näyttelijät toimimaan tie-tyllä tavalla kuvaustilanteessa. Taideteollisessa korkeakoulussa eloku-vaohjaajakoulutus eriytyi 1990-luvulla fiktioelokuvaohjaajan koulu-tuslinjaan ja dokumenttielokuvaohjaajan koulutuslinjaan. Kyky ohja-ta näyttelijöitä eli ammattitaitoinen henkilöohjaus onkin fiktioelo-kuvaohjaajan työn virallista ammattilaisuutta, jota opetetaan. Jo kou-luun pyrittäessä testataan opiskelijakokelaan sosiaalisia taitoja.

Amatöörinäyttelijöiden kohdalla vaaditaan puolestaan ihmistun-temusta, kykyä nähdä esimerkiksi lapsesta jo koekuvaustilanteessa,kuinka hän tulee pärjäämään. Tässä intuitiivisella tiedolla ja hiljaisel-la, kokemuksen kautta syntyvällä tiedolla on merkittävä rooli.

Dokumenttielokuvaohjaajien taas täytyy kyetä kuvaamaan palaautenttista todellisuutta ja osata käsitellä ihmisiä siten, että he hyväk-syisivät omaa elämäänsä kuvattavan. He korostavat niitä vuorovaiku-tustaitoja, jotka liittyvät yleiseen sosiaalisuuteen ja taitoon tulla ihmis-ten kanssa toimeen. Hiljaisen, kokemuksen kautta syntyvän tiedonmerkitys lienee tälläkin alueella oleellista. Vaikka myös väitetään, etteinäitä taitoja opeteta missään, yhtä kaikki ne ovat tärkeitä taitoja siihennähden, että työryhmä kykenee toimimaan keskenään ja elokuva on-nistuu.

294

6. Elokuvaohjaaja työnjohtajana ja yhteinentietovaranto

Elokuvaohjaajat painottavat, että muiden elokuvataiteen alueiden,kuten kuvaamisen ja leikkaamisen, taitajien työtä on osattava kunni-oittaa ja on osattava ottaa heidän näkemyksiään huomioon. Elokuva-ohjaajalla voi olla hallussaan jompikumpi tai molemmat näistä tai-doista, mutta näin ei aina ole. Tällöin on itsestään selvää, että kuvaa-minen ja leikkaaminen on jätettävä ammattitaitoiselle henkilölle.

Elokuvataiteen perustietämys ja senmukainen asiantuntemuksenkorpus on yhteistä kaikille elokuvan tekemisessä tarvittaville elokuva-taiteilijoille. Taiteellisen näkemisen kyky yhdistää heitä. Erikoistumis-ala määrittää kuitenkin sen ammattitaidon alueen, jonka elokuvatai-teilija hallitsee. Rytmitaju on olennaista leikattaessa ja visuaalinen nä-keminen kuvattaessa. Luonnollisesti myös kuvaamiseen ja leikkaami-seen liittyvän teknisen laitteiston hallitseminen on tärkeä osa ammat-tiosaamista.

Kun elokuvaa tehdään, niin kuvaajan kuin leikkaajankin työ onalisteinen sille, mitä materiaalia ohjaaja haluaa elokuvaansa tulevan.Muiden elokuvataiteilijoiden ja näyttelijöiden on tiedettävä, mitä oh-jaaja haluaa ja minkälaista elokuvaa hän tekee. Elokuvaohjaaja on teh-nyt kuvauksia varten kuvasuunnitelman, joka toimii kuvausten käsi-kirjoituksena. Sitä ja elokuvan käsikirjoitusta käytetään pohjana myösleikkaamisvaiheessa. Elokuvaohjaaja on siis työn johtajan asemassa,sillä hän määrää työn sisällöstä.

Ammattitaitoinen elokuvaaja tai elokuvaleikkaaja hallitsee kui-tenkin niin hyvin työnsä, että hän voi ehdottaa elokuvaohjaajalle pal-jonkin omia näkemyksiään. Mikäli elokuvaohjaaja tuntee perusteelli-sesti esimerkiksi tietyn elokuvaajan kyvyn ”nähdä” sekä hänen työta-pansa, kuvaaja ei välttämättä tarvitse kovin paljon valmistavia keskus-teluja ohjaajan kanssa pystyäkseen tekemään työnsä. Sillä onkin pal-jon merkitystä, kuinka hyvin elokuvaohjaaja tuntee toisen ammatti-laisen. Mikäli tunnetaan erittäin hyvin, on elokuvan onnistumistaedellyttävä luottamussuhde lujempi kuin silloin, jos ei entuudestaanole oltu tekemisissä. Kuitenkin jokainen elokuva on ainutkertainen

295

prosessi ja erilaisten yksityiskohtien tiimoilta voisi käydä hyvinkinpaljon neuvotteluja.

Elokuvan tekeminen näyttäytyy ennen kaikkea yhteistyönä ja erialojen ammattilaisten ammattitaidon tunnustamisena ja kykynä hyö-dyntää sitä. Elokuvaohjaaja on kuitenkin myös johtajan roolissa työ-yhteisössään, vaikka yhteistyön ja ryhmätyön merkitystä korostetaan-kin paljon. Johtajan rooli edellyttää työryhmän yhteishengen luomis-ta, hyvän työilmapiirin luomista, kykyä tehdä päätöksiä ja ratkaistaongelmia muiden puolesta, kykyä vaatia työryhmän jäseniltä tietyn-kaltaista työpanosta ja kykyä saada muut toimimaan omien taiteellis-ten käsitystensä mukaan. Ohjaajan rooli vaatii siinäkin siis ihmistun-temus- ja vuorovaikutuskapasiteettia, jotta muut taiteilijat osaisivat jahaluaisivat osallistua siihen samaan taiteelliseen ”näkemiseen”, johonelokuvaohjaaja pyrkii. Ristiriitoja voi syntyä esimerkiksi siitä, jos yh-teistä näkemystä lopputuloksesta ei synnykään tai jos ohjaaja ei oleluonut sellaista työskentelyilmapiiriä, jonka puitteissa työ onnistuu.Seuraavassa esimerkissä haastateltava kertoo hauskan tarinan ristirii-tojen mahdollisuudesta, kun olisi otettava huomioon sekä yhteistyönmerkitys että oma johtajan asema.

H: Että tietysti se työn onnistuminen se riippuu tietysti pal-jon myös muitten ihmisten ammattitaidosta

FO2: Kyllä elokuva on ryhmätyötä ja yhä enemmän kunikää on tullut ja kokemusta niin mä kunnioitan eri alueittenammattilaisia, että ne hoitaa hommat, ja mä en pyrikäänmillään tavalla mestaroimaan asioissa, jotka ei tavallaan oomulle vahvoja. Että mieluummin mä kuuntelen muita, kylläne niinku tietää ja ..et jos puhutaan leikkauksesta (xxx) niinkun mä istuin leikkaajan takana, kun osa siitä jutusta tehtiinfilkalle, osa oli videolla ja sit mä istuin siinä takana joo joo,aja eteenpäin, pysäytä, sitten vielä pikkusen eteenpäin, py-säytä, vielä kolme ruutua taaksepäin ja okei koko ajan samajuttu ja tästä tästä pysäytä, viis ruutua eteenpäin tästä skar-vaa, ja mä olin niinku, et se on vaan semmonen tekninentoteuttaja. Kunnes se leikkaaja mut opetti loistavalla selkä-näyttelemisellään että, ja lopuks sanokin että jos sulla on jo-tain tekemistä niin voisitsä mennä, me ollaan keskusteltu tääläpi, mä tiedän mitä sä haet ja haluut, voisitsä mennä pois jatulla kolmen tunnin kuluttua niin mä näytän mitä mä olen

296

tehnyt, ja jos mä oon tehnyt jotain väärin niin leikataan seuudelleen. Ja mä olin ihan että helvetti, ajetaaks mut poisleikkaamosta.

H: (nauraa)

FO2: Mut nykyään mä annan leikkaajalle vapaat kädet jamitään...mulla ei oo koskaan ollut suuria vaikeuksia mitä täänykyään ainakaan tää kill your darlings4 -systeemissä. Kes-kustellaan juttu läpi ja leikkaaja ymmärtää, mitä mä haen.Tottakai mä valitsen otokset yhdessä leikkaajan kanssa,yleensä mä kuitenkin haluun että se tekee itsenäistä duunia,mä sanon että leikkaa pois kaikki mikä ei toimi sun mielestä,että tän jutun pitää kulkee ja toimia. Tää on kaikessa. Ku-vaaja, näin, no mä oon tehnyt aika helvetin hyvien kuvaajienkanssa nyt viime aikoina duunia, pari viimeistä juttua (Ku-vaajan) kanssa, en mä nyt rupee kilpailemaan (Kuvaajan)kanssa, että no mikä on joku kompositio tai muuta että kylse ymmärtää sen asian pirun paljon paremmin kuin minä. Jasillä on niin paljon kokemusta takana että .. mä voin jopakysyä (Kuvaajalta) jotain semmosta juttua jotka kuuluu oh-jaajalle.

Esimerkissä ilmenee, että ohjaaja ja leikkaaja ovat keskustelleet,miltä leikattavan kohtauksen lopputuloksen tulisi näyttää. Leikkaajahaluaa jättäytyä tekemään rauhassa omaa työtään, jonka jälkeen oh-jaajalla on mahdollisuus katsella työn lopputulos ja joko hyväksyä taihylätä se.

Tulkitsen ohjaajan haluavan tässä kertoa ennen kaikkea sen, ettävaikka ohjaajalla onkin lopullinen valta työn sisältöön nähden, hänenon täytynyt ikään kuin opetella nöyremmäksi muiden ammattilaistenkanssa. Itseironisessa lausumassaan mä olin ihan että helvetti, ajetaan-ko mut pois leikkaamosta, hän kuvaa tyrmistystään sen johdosta, ettäon joutunut poistumaan oman elokuvansa parista antaakseen leikkaa-jalle työrauhan. Tällä kertomuksella hän kuvaa itseään aikana, jolloinoli nuorempi ohjaaja, ja katsoo, että iän ja kokemuksen myötä on al-kanut olla helpompaa antaa tilaa muille ammattilaisille.

4. Kill your darlings on yleistynyttä ammattislangia, joka merkitsee sitä, että ra-kasta hengentuotetta on pystyttävä leikkaamaan ja muuttelemaan siten,että se palvelee paremmin kokonaisuutta, sen juonta ja sujuvuutta.

297

Ohjaaja painottaa kuitenkin, että mikäli esimerkiksi kuvaaminentai leikkaaminen ei kuulu hänen ammattitaitonsa piiriin, hän antaaammattilaisen hoitaa työn. Tämä ulottuvuus liittyy olennaisesti oh-jaajan ryhmätyötaitoihin. Vaikka ohjaajalla on valta käyttää kaikkianiitä toimintamahdollisuuksia, jotka liittyvät elokuvan suunnitteluunja toteuttamiseen, ohjaajan on kuitenkin osattava antaa työrauha javapaat kädet niille tahoille, joiden taiteellista panosta ilman elokuva eilainkaan valmistuisi.

7. Diktaattorit ja despootit – mitalin kääntöpuoli?

Yhteistyön tekeminen tarkoittaa elokuvan tekemisessä kuitenkin sitä,että kaikki tekevät ”samaa elokuvaa”, kuten monet haastateltavista sa-novat. Tämä merkitsee sitä, että jokaisella on oltava mielessään jaohjenuoranaan se, minkälaisen elokuvan ohjaaja haluaa tehdä. Vaikkahaastateltavat sanovat, että he ottavat mielellään vastaan ideoita muil-takin elokuvaprojektinsa ammattilaisilta, he painottavat sitä, että lo-pullinen päätösvalta on ohjaajalla.

H: No mites sitten jos ajatellaan tota päätöksentekoo, nomites sitten jos ajattelet että kun sä kumminkin puhut yh-teistyön tärkeydestä siinä prosessissa, niin miten sä voit aja-tella sitten toisaalta itsenäisest – onks sulla itsenäinen työ.

FO1: No tota noin niin, sehän on tietysti kauheen vuoro-vaikutteista siinä mielessä, että mä en oo siis, kyllähän ohjaa-ja voi olla ihan diktaattori, mutta kyl mä.. käsittääkseni mäotan harvinaisen hyvin, tota kuuntelen, ja otan harvinaisenhyvin huomioon, koska se tavallaan enimmäkseen se lopul-linen päätöshän on mulla, muutenhan, demokraattiseenpäätöksentekoon mä en usko ollenkaan näissä asioissa, kos-ka muutenhan, silloinhan tulee vielä ihan, se et ikään kuinjonkun sortin enemmistöpäätöksellä ihan millä tahansatämmösellä, siis kun tehdään taiteellisii päätöksii niin sillointäytyy olla se yks, se niinku yks yhtenäinen, eikä se voi ollaettä toi päätös tolta puolelta ja toi tolta puolelta niin silloin-han leffa menee ihan puihin. Mut tota.. mut sehän on, ettäosaa hyödyntää sen, että eihän ..musta se on niinku virheajatella, että minä yksin voisin ..tällä aivokapasiteetilla, etmiks en mä hyödyntäis viidenkyt ihmisen aivoja.

298

Fiktio-ohjaaja on sitä mieltä, ettei taiteellisissa asioissa ryhdytätekemään mitään kompromisseja määräenemmistöpäätöksillä. Tai-teellisten päätösten kohdalla päävastuu on ohjaajalla, jos kohta onkinhyvä hyödyntää viidenkymmenen ihmisen aivoja, kun siihen on ker-ran mahdollisuus.

Esimerkissä kiinnostaa sekin, että haastateltava kertoo kuuntele-vansa harvinaisen hyvin muita työryhmän jäseniä, mutta kertoo myös,että ohjaaja voi olla täysi diktaattori. Elokuvaohjaajia haastatellessanikiinnitin huomiota siihen, että sana diktaattori tai despootti esiintyimiltei jokaisen haastateltavan puheessa juuri niissä konteksteissa, jois-sa puhuttiin elokuvaohjaajan harjoittamasta vallankäytöstä tai johta-misesta. Yksi haastateltava tunnustautui despootiksi itsekin.

Diktaattoreista puhutaan yleensä poliittisten hirmuhallitsijoidenkohdalla ja despootti tarkoittaa hirmuvaltiutta ja yksinvaltiutta. Yhtäkaikki, mielikuvissamme liitämme molempiin toimijoihin väkival-taista vallankäyttöä.

Kuvausten aikana voikin tulla ongelmia siitä syystä, etteivät oh-jaajan hermot kestä kovia paineita tai ohjaajan vuorovaikutustaidoissaon puutteita, kuten käy ilmi seuraavassa.

H: Miten sitten henkinen väkivalta ja miksi ei fyysinenkin,oletko joutunut kokemaan?

DO3: En ole joutunut kokemaan. Mutta ohjaajahan on työ-ryhmänsä diktaattorin asemassa lähes. Mikä on paljon suu-rempi ongelma, on ohjaajien harrastama henkinen väkival-ta. Pitkien näytelmäelokuvien kohdalla vaatimukset ohjaaji-en henkistä kanttia kohtaan ovat niin valtavia, (että ei pysyaina balanssissa). 5 Joku saattaa sanoa että ”Sä lähet tästä nytkäveleen. Et oo enää töissä”. Tai sitten saatetaan sanoa täm-möstä että ”mitä vittua säkin siinä nyt seisot?” Että näytteli-jöiden suhteen on erittäin ronskit metodit joillakin ja osanäyttelijöistä kyllä itse haluaa, että näin on. Että yhteiset pe-lisäännöt pitää kyllä sopia.

5. Tätä haastattelua ei ole nauhoitettu, ja sitaatti perustuu tutkijan muistiin-panoihin. Sulkujen sisällä oleva puhe on suurin piirtein sitä, mitä haastat-telussa puhuttiin.

299

Esimerkissä korostetaan, että ongelmien syynä kuvaustilanteessaovat elokuvaohjaajan suuret henkiset paineet. Hermot voivat koko-naan pettää, jos kaikki ei suju sekunnilleen suunnitelmien mukaan.Syy tähän on siinä kovassa kiireessä, joka kuvaustilanteissa aina on,sillä on saatava valmista aikaan kalliiden kuvauspäivien puitteissa.Haastateltava ohjaaja puhuu kuitenkin myös siitä, että jotkut näytteli-jät haluavatkin ronskeja metodeja henkilöohjauksessa. Tämä mielestä-ni osoittaa, että elokuvaohjaajan ja näyttelijän yhteistyö perustuu eril-lisille vuorovaikutussäännöille, joita noudatetaan yhteisestä sopimuk-sesta. Niiden merkitys on ammatillinen, vaikka niiden sisältö voi ollakaikkea muuta kuin perinteisiä kohteliaisuussääntöjä noudattava.Haastateltava puhuu kuitenkin myös ohjaajien ja näyttelijöiden välis-ten ammattisuhteiden problemaattisuudesta silloin jos vallankäyttönäyttelijää kohtaan on liian kovaa.

Senkaltaista johtajien alaisiaan kohtaan käyttämää valtaa ei esiin-tyne kovin monien ammattien käytännöissä, että ihmeteltäisiin välil-lä, mitä vittua säkin siinä nyt seisot. Jos esiintyykin, niin olisin taipu-vainen ajattelemaan, että tätä tapahtuu hyvin maskuliinisissa työkult-tuureissa. Maskuliinisuutta osoittavia termejä jätkämäisyys ja machoi-lu esiintyy parissa haastattelussani konteksteissa, joissa puhutaan su-kupuolen merkityksestä työtoveruudessa. Muutama haastateltava ko-keekin elokuva-alan työkulttuurin hyvin maskuliiniseksi.

Edellisen esimerkin kaltainen ronski kielenkäyttö kuvastaa tokielokuvaohjaajan valta-asemaa itse työkäytännöissä. Uskon myös, etteidiktaattoreista ja despooteista puhuttaisi, ellei ammattitodellisuudes-sa vallitsisi jonkinlaista vastinetta kyseiselle symboliikalle. Olkoonkinse joidenkin ohjaajien hirmuvaltaa tai itsevaltiutta, elokuvaohjaajanasema vallankäyttäjänä ilmenee näiden esimerkkien kaltaisessa kielen-käytössä melko raadollisena.

Samalla ohjaajan asema johtajana näyttäytyy erittäin hankalana.Yhtäältä olisi olennaista pitää huolta siitä, että muut toimivat päätös-ten mukaisesti, mutta toisaalta muille ammattilaisille tulisi osata antaamyös tilaa.

300

8. Valtasuhteet ja ammattiverkostot

Näen elokuvaohjaajan aseman vallankäyttäjänä erilaisina ammatilli-sen toiminnan ulottuvuuksina. Mahdollisuus henkilövalintoihin, jottatuottaja voisi palkata heidät, on yksi elokuvaohjaajan perustavimpiaoikeuksia ja ammatillisen vallankäytön ulottuvuuksia. Yhteistyöver-kostoilla ja epävirallisilla verkostoilla on tärkeä asema tässä valintapro-sessissa. Suomalaisessa mittakaavassa on mahdollista tuntea esimer-kiksi elokuvaajat, elokuvaleikkaajat ja äänittäjät sekä heidän ammatti-taitonsa ja työtapansa niin hyvin, että valinta voi olla helppokin. As-sistenttien ja avustavan henkilökunnan kohdalla voi tosin olla huo-mattavaakin vaihtelua sen suhteen, kuinka hyvin heidät tunnetaan.Yksi syy tähän on se, että avustavaa henkilökuntaa otetaan usein elo-kuva-alan opiskelijoiden joukosta. Opiskelijat pyrkivät elokuvapro-jekteihin erilaisiin tehtäviin, jotta he saisivat sitä kautta kokemustaelokuvan tekemisestä. Elokuvaohjaaja ei siis välttämättä tunne kokohenkilökuntaa, kun kuvaukset alkavat, ja siksi luottamussuhde joihin-kin työtovereihin on muodostettava ensimmäistä kertaa. Puskaradionmerkitys on suuri työuraansa aloittelevan opiskelijan suhteen, sillä onmahdollista, että ahkeraksi ja aikaansaavaksi henkilöksi osoittautuvatyöntekijä saa maineensa perusteella muitakin työtilaisuuksia. Am-mattiverkostojen rooli on siis merkittävä, kun alalla etsitään töitä.

Toisena tärkeänä vallankäytön ulottuvuutena näen päätöksenteonmerkityksen elokuvan lopulliseen ilmeeseen liittyvistä päätöksistäaina itse työkäytännöissä tehtäviin päätöksiin. Tässä päätöksenteossamuut elokuvataiteilijat voivat olla joko mukana tai sitten he toimivatsuoraan näiden päätösten toteuttajina. On ensinnäkin taiteelliset pää-tökset eli päätökset, joissa ratkaistaan esimerkiksi kameran sijoitus-paikka tai muuta elokuvan visuaaliseen ilmeeseen liittyvää. Sen lisäksion päätettävä, mitä tehdään seuraavaksi, jos alkuperäinen suunnitel-ma ei toimi. Lisäksi on olemassa koko joukko teknisiin ongelmiin janiiden ratkaisuihin liittyviä päätöksiä. Dokumenttielokuvan kuvauk-sissa päätöksenteon merkitys juuri kuvaustilanteessa korostuu siksi,että kuvattavassa kohteessa voi tapahtua odottamattomia asioita ja ontehtävä päätöksiä, joissa otetaan huomioon nämä muuttuneet olosuh-teet.

301

Kolmantena keskeisenä vallankäytön ulottuvuutena näen työyh-teisön johtamisen. Ilmapiirin on oltava sellainen, että yhteistoimintaon ylipäänsä mahdollista. Hyvän hengen luominen on usein johtajanvastuulla, mutta ei aina. Työporukka on tullut valituksi jo silläkin pe-rusteella, kuinka hyvin ohjaaja katsoo sen jäseniltä sujuvan yhteistyönmuiden ihmisten kanssa. Ongelmia saattaa kuitenkin ilmetä, koskakuvausaikataulu ei anna mahdollisuuksia ylimääräiseen seurusteluun.Kun toimitaan hermopaineen alla, se saattaa vaikeuttaa yhteistyön su-juvuutta. Edellinen haastateltava implikoi esimerkissä, että henkiseltäväkivallalta suojelee juuri ohjaajan diktaattorin asema. Kun kyselinhenkisestä väkivallasta muilta ohjaajilta, muutama heistä tunnustau-tui itsekin sen harjoittajaksi. Tässä kohtaa jo päättelen, että harmoni-nen yhteistyö ja yhteisymmärrys on se tavoite, johon pyritään, muttakoska ohjaajalla on suuria paineita tehdä oma elokuvansa usein liiankireällä aikataululla, ei konflikteilta tietenkään aina vältytä.

Elokuvan tekemisen kollektiivinen ulottuvuus saakin haastatte-luissa merkityksiä harmonisesta ja sujuvasta yhteistoiminnasta, tai ai-nakin siitä, että sellaiseen pyritään. Ohjaajalla on vastuu elokuvansaonnistumisesta, ja siksi työtoverien toimintatavat on hyvä tietää etu-käteen, jotta työ sujuisi optimaalisesti ja elokuva valmistuisi ilmanvaikeuksia. Ammatillisissa ihmisyhteisöissä voi silti tapahtua monen-laista odottamatonta eikä yhteistyö välttämättä aina näyttäydy kovin-kaan hyvänä. Ohjaaja joutuu käyttämään välillä kovaakin kättä, jottamuut tietäisivät työn tavoitteet ja oman roolinsa niiden toteuttamisessa.

9. Johtaminen, kommunikaatio ja tunnustus

Taiteilijan työ ei ole vain yksinäistä puurtamista. Jotta taiteilijavir-tuositeetti pääsisi oikeuksiinsa, on toimittava useiden tahojen muo-dostamassa verkostossa, jonka sisällä vallitsee valta- ja riippuvuussuh-teita. Jopa kirjailijat ja kuvataiteilijat joutuvat työnsä puitteissa teke-misiin monenlaisten ihmisten kanssa. Kirjailijoiden on tehtävä paljonesitutkimusta ja itse kirjoitusprosessin aikana oltava yhteydessä muunmuassa kustannustoimittajiin. Kuvataiteilijan täytyy puolestaan luoda

302

hyvät suhteet mesenaattien ja galleristien kanssa saadakseen teoksil-leen julkisuutta. Esittävissä taiteissa, kuten musiikissa ja teatterissa,taideteoksen luominen on sinällään jo kollektiivista toimintaa. Taitei-lijoiden välisen yhteistyön on hyvä toimia saumattomasti niin teatte-rin lavalla kuin sinfoniaorkesterissakin.

Elokuvassa pyritään sellaisen taideteoksen luomiseen, jossa oh-jaajan kyvykkyys näyttäytyy erilaisina visuaalisina, dramaturgisina jakerronnallisina ratkaisuina ja usein hyvänä tarinana. Elokuvaohjaajanasiantuntemus on siis taiteellista ja luovaa laatua. Kuitenkaan min-käänlaiseen taiteelliseen lopputulokseen tai edes elokuvaan ei päädytäilman muiden elokuva-alan toimijoiden työpanosta. Jokaisella taiteili-jalla, niin kuvaajalla, leikkaajalla kuin äänisuunnittelijallakin, on tär-keä roolinsa sen suhteen, kuinka hyvin elokuvassa on onnistuttu näi-den luovien ratkaisujen kanssa. Kysymys on siten riippuvuussuhteista,jotka läpäisevät koko ammattiverkoston. Niinpä ei kukaan elokuva-alan toimija, ei tuottaja, rahoittaja, näyttelijä, elokuvaohjaaja tai elo-kuvaaja, kykenisi ammatilliseen toimintaan ilman verkoston kaikkiasilmukoita.

Verkostomaisesta työyhteisön ja työkulttuurin luonteesta johtu-nee osin sekin, että asiantuntemus elokuvaohjaajan työssä saa ulottu-vuuksia sosiaalisista taidoista myös työryhmän sisällä. Ennen kaikkeane näyttäytyvät työn ammatillisina sisältöinä, ja sosiaalisten taitojenmerkitystä korostetaan melkeinpä keskeisinä tietoina ja taitoina.Yleissivistyksen kaltainen laaja tiedollinen pohja sekä elokuvanteossatarvittavat taiteelliset kyvyt saavat siis rinnalleen ihmistuntemuksen.Uusien ihmisten kohtaaminen ja luottamuksen synnyttäminen eloku-vaprojektia ja sen työryhmää kohtaan on kaikkein tärkeintä. Uudenihmisen kohtaamisen ensi hetkinä on oivallettava, millä tavalla juurikyseistä henkilöä on hyvä lähestyä, ja ensivaikutelmalla on paljonmerkitystä luottamussuhteen muodostumisessa. Ainakin dokument-tielokuvan ohjaajan ammatillisia vaatimuksia voidaankin siis verrataesimerkiksi vaatimuksiin niillä hoito- ja palvelualoilla, joilla syvälli-nen luottamussuhde asiakkaisiin on keskeisin alue ammattiosaamista.

Huomasin, että silloin kun ammattitoiminta perustuu muidenihmisten käsittelemiselle, muut ihmiset saavat ammatillisessa merki-tyksenannossa kohteen aseman. Puhutaan kuvattavista ”kohteista”

303

viitaten elokuvassa esiintyviin ihmisiin. Toisaalta pidetään yllä kunni-oitusta näitä ihmisiä kohtaan puhumalla ”kohtaamisesta” ja ”kutsu-tuksi tulemisesta”, kuten näimme dokumenttielokuvaohjaajien sano-van. Työkäytäntöjen ympärillä syntyvä ammattikieli on siis samankal-taista kuin esimerkiksi hoitotyön arkikäytännöissä, jolloin ihmistenkunnioittaminen tuo työkäytäntöihin eettistä sisältöä. (ks. Eriksson-Piela 2003, 93-115.)

Jos vertaamme tätä fiktio-ohjaajien puheeseen, ihmisten käsitte-leminen näyttäytyy edelleen yhtenä keskeisenä ammatillisena sisältö-nä. Näyttelijöiden kohdalla ei puhuttu kuvattavista kohteista, muttavallankäytöstä heitä kohtaan kylläkin. Tietyllä tavalla tämäkin amma-tillinen ulottuvuus vertautuu niihin ammatteihin, joissa työn opti-maalinen tulos riippuu tavalla tai toisella siitä, kuinka ammattitaitoi-sesti osaa käsitellä ihmisiä. Vuorovaikutustaidot ovat siis keskeinentyöväline.

Mikäli ajattelemme muita taiteenaloja, niin ainakin esittävässätaiteessa lienee yhtymäkohtia tämän kollektiivisen ulottuvuudenkanssa. Esimerkiksi sinfoniaorkesterille sävelletyn teoksen ensiesityson vaatinut tekijöiltään paljon niin yksinäistä työtä kuin yhteistyö-täkin. Säveltäjä on kirjoittanut partituurinsa orkesteria varten, ja or-kesterin johtaja on harjoittanut teoksen orkesterin kanssa useiden erisessioiden aikana. Jokainen musiikillinen yksityiskohta ja nyanssi täy-tyy hioa lopulliseen muotoonsa johtajan ja soittajien välisessä yhteis-työssä ennen kuin lavalle voidaan siirtyä. Epäilemättä myös musiikinalalla taiteellinen johtaja saattaa käyttää värikästäkin kieltä harjoitus-ten aikana, mikäli soitto ei suju eikä kappaletta vielä osata. Samallameille avautuu mahdollisuus pohtia, näyttäytyykö orkesterin tai vaik-kapa kuoron rooli sittenkin pelkkänä instrumenttina ja taiteilijavir-tuositeetin välikappaleena.

Tiedollisen pääoman käyttöä pidetään yhtenä perustavimmistaasiantuntijatyön tunnusmerkeistä, mutta ihmisten kanssa toimeen tu-lemiselle on annettu merkityksiä asiantuntijuudesta vasta jonkin ai-kaa6. Vuorovaikutustaitojen merkitys sekä kyky kuunnella ja neuvo-tella muodostavat selkeän ammatillisen asiantuntemuksen alueen joil-

6. Joissakin aikaisemmissa professiososiologisissa teorioissa ne ammatit eivätole saaneet täysivaltaista professioammatin määritystä, joissa ammattitoi-

304

lakin aloilla. Asiantuntemuksen käsitteen laajentaminen on nähty tar-koituksenmukaiseksi siitä syystä, että asiantuntijatoiminta vaatii ylei-sesti nykyisin enemmän vuorovaikutusta ja kommunikaatiota kuinennen. Lisäksi asiantuntijatoiminnalle on asetettu yleisiä refleksiivi-syyden ja arvioitavuuden edellytyksiä. (Eräsaari 2002.)

Vaikka asiantuntemuksen on oltava hyvin avointa ja arvioitavaaelokuvaohjaajankin ammatissa, elokuvaohjaajien ammattitaidon koh-dalla puhumme kuitenkin myös näkymättömästä työstä. Paitsi kyky-nä käsitellä ihmisiä esimerkiksi neuvottelun ja suostuttelun kautta seilmenee myös vuorovaikutus- ja johtamistaitoina. Kyse on tällöin so-siaalisten taitojen roolista selkeänä ammattiosaamisen alueena eikä sii-tä, että taidot näyttäytyisivät yleisinä poikkiammatillisina kyvykkyyk-sinä.

Organisaatiopsykologisessa viitekehyksessä johtamistaitojen mer- kitystä pidetään keskeisenä silloin kun puhutaan työyhteisön hyvin-voinnista. Ihmisten keskinäinen vuorovaikutus työyhteisöissä voimuodostua negatiiviseksi ja raadolliseksi, jolloin johtajan rooli katso-taan tärkeäksi ristiriitojen lievittäjänä tai poistajana (esim. Vartia &Perkka-Jortikka 1994). Johtamistaidoilla tarkoitetaan kaikkea sitävuorovaikutuskapasiteettia ja niitä viestintätaitoja, joiden kautta saa-daan yhteisö toimimaan mahdollisimman miellyttävässä ja tuloksek-kaassa hengessä. Näitä tekijöitä korostavat myös haastateltavat, muttatoisaalta he korostavat myös sitä, että johtaminenkin voi olla suoraa,konkreettista ja raadollista. Vallankäyttö voikin ilmetä projektikohtai-sella elokuva-alalla jyrkempänä kuin niissä formaaleissa organisaati-oissa, joiden toiminta on jatkuvaa. Koska aikaa on vähän ja tulosta ontultava, toiminta edellyttää, että yhteiseen tavoitteeseen on muidenkinsitouduttava.

Mikäli pohdimme elokuva-alan asiantuntemusta työsuoritteidennäkökulmasta, ammattiosaaminen ja asiantuntemus voidaan ymmär-tää konkreettisina ammattitaidon alueina, kuten taiteellisena tai tek-

minta perustuu vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Esimerkiksi AmitaiEtzioni (1968) on puhunut ”puoliprofessionaaleista” ammateista näidenammattialojen kohdalla. Kuitenkin vastaavan kaltaiset määritykset ovatvieläkin kulttuurisesti merkityksellisiä ja niitä voidaan käyttää argument-teina esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa ja työnvälityksessä.

305

nisenä tietämyksenä. Puhutaan tieteellisteoreettisesta ytimestä, jokaon hegemonisessa asemassa asiantuntijatoimintaa määriteltäessä (esim.Eräsaari 2002, 23–25). Asiantuntijuuden merkityssisältöjä pyritäänkuitenkin laajentamaan, ja tieteellinen tieto onkin saanut rinnalleenmerkityksiä kokemuksellisesta ja intuitiivisesta tietämisestä sekä kes-kustelevuudesta, joiden merkitys on joidenkin ammattien käytännöis-sä erittäin keskeinen (esim. Svensson 1990, 62–65). Havaitsimme, et-tä elokuvaohjaajilla on olemassa joukko sellaisia ammattitaidon aluei-ta ja asteita, jotka eivät helposti palaudu toimintaa ohjaavan teoreetti-sen tietämyksen piiriin. Tarvitaan esimerkiksi senkaltaista intuitiivi-sen tietämisen taitoa, joka sijoittuu ihmistuntemuksen alueelle ja jossaharjaannutaan kokemuksen myötä.

Ammattitoimintaan liittyy myös työtä, jota ei ole mahdollistamitata työsuoritteina ennen kuin elokuva on valmis. Käytännössä semerkitsee neuvotteluja ja palavereja, joita on pidettävä runsaasti työtäsuunniteltaessa. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan työn luonteenmuutoksesta, ja toimihenkilöaloilla muutos merkitsee ennen kaikkealisääntynyttä kommunikaatiota ja neuvottelua. Asiantuntijatyön luon-ne erityisesti on monilla aloilla muuttunut kommunikatiivisemmaksija refleksiivisemmäksi. Varsinainen työ tapahtuu kommunikaatiossaja jatkuvassa kuulolla olemisessa. (Vähämäki 2003, 16–25.) Elokuva-alalla neuvottelu on erittäin keskeinen osa itse työtä. Kuvauspäiviä onvain rajallinen määrä, mutta suunnittelevia kokouksia on pidettäväkoko ajan. Palaverit ovat tärkeä osa työn ennakkosuunnittelua, ja il-man niitä eri alueiden asiantuntijat eivät pääsisi yhteisymmärrykseentyön luonteesta eli siitä, miltä valmiin elokuvan tulee näyttää. Pitkälli-nen neuvotteluprosessi altistaa toki myös monenlaisille vaikeuksilleihmisten välisessä yhteistyössä. (Hyytiä 2004.)

Elokuvan tekeminen on oiva esimerkki tiimityöstä ja siitä, ettätyön optimaalinen lopputulos vaatii eritasoista ammattitietämystä jakeskenään erilaisten taitojen hallintaa. Jos jokin osa-alue jää vaillinai-seksi, lopputulos ei ole paras mahdollinen. Ammattiverkoston merki-tys on hyvin tärkeä, ja eri ammattitoimijoiden välillä vallitsee vahvariippuvuussuhde. Ammatillinen vastuu on olemassa jokaisella työnte-kijällä, mutta viimekätinen vastuu työn onnistumisesta on johtajalla,yleensä elokuvan ohjaajalla.

306

Jos palaamme tarkastelemaan elokuvan tekemisen kokonaispro-sessia, jota artikkelin alussa kuvailin, huomaamme, että jo varsinainenkentälle pääsy saattaa tuottaa hankaluuksia. Ennen elokuvan tekemis-tä elokuvaohjaajan on käytävä ideansa kanssa läpi monenlaisia arvioi-ta ennen kuin rahaa myönnetään ”omakotitalon verran” (DO2), jottatyö voidaan toteuttaa. Jokainen projekti alkaa aina alusta, ja periaat-teessa kaikki tekijät ovat työnsä kanssa samalla viivalla riippumattasiitä, onko jo ansioitunut elokuva-alalla. Valtaverkostojen ja vuorovai-kutusverkostojen merkitys elokuva-alan työkulttuurissa on erittäinmerkityksellinen sen suhteen, pääseekö tekemään työtä. Hyvät suh-teet tuottajiin ja rahoittajiin auttavat ehkä, mutta viime kädessä eloku-vaidean tai käsikirjoituksen laatu sekä niiden samanaikaiset kilpailijatratkaisevat asian. Elokuvaohjaajan valta-asema voi olla suvereeni vainitse työprosessissa – siellä, missä elokuvaa tehdään. Muutoin ohjaajajoutuu luovimaan rahoittajien, tuottajien, kilpailevien kollegoiden,elokuvakriitikoiden ja toimittajien sekä monenlaisten epävirallistenammattiverkostojen välillä, jotta oma ammattilaisuus tulisi tunnuste-tuksi.

Nykyaikaiselle työelämälle katsotaan olevan ominaista juuri sen,että ammatillinen omanarvontunto on suorastaan riippuvainen tun-nustuksen lähteistä, jotka voivat olla sekä virallisia että epävirallisia.On tehtävä itseään kaiken aikaa tykö monenlaisilla tahoilla. Tunnus-tuksen toivo ja myös oman osaamisen epäily on yksi tämän ajan am-matti-identiteettien ominaisuus. Sen katsotaan olevan nähtävissä mo-nilla luovilla aloilla ja asiantuntijatyön ammattialoilla, koska kilpailuon kiristynyt äärimmilleen näillä sektoreilla. (Petersen & Willig 2004.)

Tunnustuksen merkitys onkin olennainen elokuva-alalla, sillä senkautta mitataan asemia ammatillisissa hierarkioissa. Ohjaajalla on val-ta antaa tunnustusta työtoverille esimerkiksi sen kautta, että hänelletarjotaan työprojektia. Myös työprosessin aikana on mahdollistahankkia tunnustusta osoittamalla olevansa pätevä työssään. Viime kä-dessä ohjaaja on aina riippuvainen elokuvansa saamasta tunnustukses-ta, joka voi olla elokuvapalkinto, suuri katsojamäärä tai hyvä lehti-arvostelu. Kollegoilta, tuottajilta, rahoittajilta ja katsojilta saatu tun-nustus voi suorastaan olla se määräävin tekijä, joka vaikuttaa siihen,katsooko ohjaaja olevansa pätevä toimimaan ammatissa.

307

Hierarkkisilla portailla onkin siis jo useampia askelmia silloin,kun työprosessin sijasta tarkastellaan koko elokuvatuotannon proses-sia. Elokuva-alan vuorovaikutusverkostoissa monet toimijat määrittä-vät ohjaajan ammattiasemaa. Verkostojen yhteistoiminta ja toimijoi-den asemat valtahierarkiassa ovat keskeisiä elokuva-alan työkulttuurinmuodostumisessa, ja ne asettavat sille omat reunaehtonsa.

308

Kirjallisuus

Choo, C. W. 1998. The Knowing Organization: How Organizations UseInformation to Construct Meaning, Create Knowledge and MakeDecisions. New York, Oxford: Oxford University Press.

Eriksson-Piela, S. 2003. Tunnetta, tietoa vai hierarkiaa? Sairaanhoidon mo-ninainen ammatillisuus. Akateeminen väitöskirja. Acta Universi-tatis Tamperensis 929. Tampere: Tampere University Press.

Eräsaari, R. 2002. ”Avoimen asiantuntijuuden analytiikka”. TeoksessaPirttilä, Ilkka & Eriksson, Susan (toim.) Asiantuntijoiden areenat.Jyväskylä: SoPhi, 21-40.

Etzioni, A. 1968. Nykyajan organisaatiot. Helsinki: Tammi.Gabriel, Y. 2000. Storytelling in Organizations: Facts, fictions and fantasies.

Oxford University Press.Hyytiä, R. 2004. Ennen kuin kamera käy: Ideasta kuvauksiin, tekijät kerto-

vat. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 50. Hollola: Salpausse-län kirjapaino Oy.

Julkunen, R., Nätti, J. & Anttila, T. 2004. Aikanyrjähdys: Keskiluokkatyön puristuksessa. Tampere: Vastapaino.

Juntunen, M. 1997. Elävän kuvan sanasto: Elokuva-, televisio- ja videoalankeskeiset termit ja käsitteet. Helsinki: Oy Edita Ab.

Nonaka, I. & Takeuchi, H. 1995. The Knowledge-Creating Company: HowJapanese Companies Create the Dynamics of Innovation. New YorkNY: Oxford University Press.

Petersen, A. & Willig, R. 2004. ”Work and recognition: Reviewing newforms of pathological developments”. Acta Sociologica, Journal ofthe Scandinavian Sociological Association 47(4), 338-350.

Polanyi, M. 1958. Personal Knowledge: Towards a Post-critical Philosophy.London, Chicago: University of Chicago Press.

Svensson, L. G. 1990. ”Knowledge as a professional resource: Case studiesof psychologists and architects at work”. Teoksessa R. Torstendahl,& M. Burrage (toim.) The Formation of Professions: Knowledge, Sta-te and Strategy. London: Sage Publications.

Vartia, M. & Perkka-Jortikka, K. 1994. Henkinen väkivalta työpaikoilla:Työyhteisön hyvinvointi ja sen uhat. Helsinki: Gaudeamus.

Vähämäki, J. 2003. Kuhnureiden kerho: Vanhan työn paheista uuden hy-veiksi. Helsinki: Tutkijaliitto.

309

Kollektiivinen tietovaranto potilastyössä

Tarja Saaren-Seppälä

1. Johdanto

Potilas on oman hoitonsa keskiössä. Potilaan välityksellä ammattilai-set ja terveydenhuollon organisaatiot ovat kiinnittyneitä toisiinsa, oli-vatpa he siitä tietoisia tai eivät. Potilaiden hoito on Suomessa raken-nettu siten, että potilas siirtyy hoitopaikoista toisiin vaivansa vaati-vuuden ja kotipaikkansa mukaisesti. Organisaatiot toimivat yhteisessäpalveluverkostossa, mutta kuitenkin autonomisesti. Potilaalle ja jär-jestelmälle koituu helposti yhteistoiminnan ongelmia, kun toimijoitaon useita eikä välineitä rajoja ylittävään toimintaan ole riittävästi.Tietojärjestelmien avulla organisaatioiden joitakin toiminta-alueitaon pyritty verkottamaan toisiinsa niin, että käyttöön saataisiin yhäenemmän yhteisiä tietoja. On kuitenkin olemassa tietoa, joka ei välitytietoverkkoja tai organisatorisia rutiineja pitkin.

Ulkopuolisilta salatuksi tiedoksi on esimerkiksi Eliot Freidson(1989) nimittänyt asiantuntijoiden erityistietoa. Toinen yhtä merkit-tävä tietoa käsittelevä oivallus oli Michael Polanyin (1966) käsite hil-jaisesta tiedosta. Hiljaista tietoa ei ole kirjattu toiminnan sääntöihin,vaan tieto kertyy kokemuksen ja kulttuurisen tuntemuksen välittämä-nä saman yhteisön jäsenille. Nykyterveydenhuollossa palveluja tuote-taan monissa erillisissä kunnallisissa ja yksityisissä organisaatioissa.Terveystyön ammatillinen osaaminen on jakautunut, ja potilaidenmahdollisuudet saada tietoa sairauksien hoidosta ovat lisääntyneet.Eri organisaatioissa olevan ammatillisen tiedon hyödyntämistä ja en-nen kaikkea potilasta ja häntä hoitavia ammattilaisia yhdistävä tieto eiole pelkästään hiljaista tai vain erityistä, se on vieläkin enemmän.

310

Käytän käsitettä kollektiivinen tietovaranto kuvaamaan kätkettynäolevaa mutta ei salaista tietoa tai vain erityisosaamisen kautta ymmär-rettävää tietoa. Kollektiivinen varanto viittaa ennen kaikkea asiantun-tijoille avautuvaan mahdollisuuteen tiedon yhteisestä hyödyntämises-tä. Tämä mahdollisuus syntyy potilaan tuntemisen ja potilaan tilan-teen kokonaisuuden (muissakin organisaatioissa tapahtuvan hoidonja avun huomiointi) ymmärtämisen ja siitä neuvottelun kautta. Va-ranto liittyy olennaisesti yhteisössä yhdessä toimimiseen: oma toimin-ta nähdään osana yhteisen potilaan hoidon kokonaisuutta organisaa-tio-, tauti-, tai ammattiryhmärajojen ylitse ja niistä huolimatta. Tieto-varanto viittaa mahdollisuuksien potentiaaliin, mutta myös piilossaolevaan tai kätkettyyn rikkauteen, jonka varannon avaaminen voi ai-kaansaada ammattilaisten keskinäisessä ja ammattilaisten ja potilaanyhteistyössä.

Käsittelen kirjoituksessani terveydenhuollon asiantuntijoidenkollektiivisen toiminnan häiriökohtia ja potentiaalisia mahdollisuuk-sia käytännön työelämässä. Tarkastelen yhteistoimijuutta potilaanhoidon lähtökohdasta – ilman yhteistä potilasta ei ole tarvetta tai syy-tä toimia yhdessä. Tässä kuvaamani terveydenhuollon asiakkaat ovataktiivisia toimijoita. On kuitenkin muistettava, että kaikki terveyden-huollon asiakkaat eivät kykene toimimaan tai halua toimia omassaasiassaan kokonaisuuden rakentajina tai tietojen haltijoina. Heidänkohdallaan kollektiivisesta varannosta ammentaminen on vähintäänyhtä tärkeää kuin sellaisen lapsipotilaan kohdalla, jonka äiti toimii ak-tiivisesti saadakseen ammattilaiset hyödyntämään yhteisen varannonlapsensa hoidossa.

Terveydenhuollon organisaatioiden toimintaa on porrastettuhoidossa tarvittavan tietämyksen mukaisesti olettaen, että ammattilai-set löytävät keskinäiselle yhteistyölleen sujuvat uomat. Ammattilaisetneuvottelevatkin hoitolinjoista, laativat käypä hoito -ohjeita ja tekevätsuosituksia parhaan hoitolinjan löytämiseksi (STM 2003, 18; 2005,5). Palvelujen saumattomuuden ja potilaan näkökulman rinnastami-nen (Lehto 2000), paikallisesti räätälöityjen palvelukokonaisuuksienvisioiminen (Jämsen & Pekurinen 2003) sekä uudet, toimijoiden jaasiakkaan välistä neuvottelua ja yhteiskehittelyä (co-configuration) ko-

311

rostavat työtavat (Engeström Y. ym. 1999, 2004) kertovat terveyden-huollon tarpeesta hallita kokonaisuuksia ja löytää asiantuntijoidenyhteistyötä tiivistäviä työmuotoja.

Yhteistoimintatarpeen voisi olettaa syntyvän yhä useammin, kunpotilaan hoito jakaantuu yhä pienempiin erikoisosaamisen yksiköihinsen sijaan että se olisi yhden henkilön hallussa. Mutta päinvastainenon myös mahdollista: tiedon käytön syveneminen voi synnyttää am-mattilaisessa tarpeen tietää yhä rajatummasta alueesta. Yhteisen työnkohteen ja motiivin rakentuminen eri toimijoiden kesken onkin sitähaasteellisempaa, mitä laajemmaksi potilaan hoitoverkosto muodos-tuu. Vastuuta eri organisaatioissa toimivien ammattilaisten erillistentekojen yhteensovittamisesta ei ole suomalaisessa järjestelmässä spesi-fisti kohdistettu kenellekään tai minkään organisaation tehtäväksi.

Terveydenhuollon organisaatiot, erikoissairaanhoidon sairaalat japerusterveydenhuollon terveyskeskukset ovat eri organisaatioita, joi-den sisällä toimii useita tiimejä ja tulosyksikköjä. Organisaatiorajojenylittäminen niin, että potilaan hoidon jatkuvuus ei häiriytyisi vaanolisi sujuvaa laitoksesta toiseen siirryttäessä, on ollut terveydenhuol-lon yhteistyön ongelmana jo pitkään, ja se on todettu useissa selvitys-raporteissa. Kokonaiskuva yhteisen potilaan hoitoyhteistyöstä pirs-toutuu johonkin organisaatioiden väliseen abstraktiin tilaan – ei-ke-nenkään maalle. Tässä välitilassa tai rajavyöhykkeessä toimitaan suh-teessa toisiin ammattilaisiin ja tehdään hoitoyhteistyötä koskevat pää-tökset: pyydetään tietoa, lähetetään tietoa, konsultoidaan, kirjataansairauskertomusmerkinnät. Monien toimijoiden yhteistyössä raken-tuva kollektiivinen varanto, joka sisältää yhteistä tietoa ja yhteisöllistävastuuta, on olemassa kaikkien asiantuntijoiden ulottuvilla, mutta eikenenkään omistuksessa. (Saaren-Seppälä 2004a.)

2. Asiantuntijayhteisöt matkalla yhteistoimintaan

Ammattilaiset kohtaavat arkityössään päivittäin tilanteita, joissa suh-teet työtoveriin tai yhteistyökumppaniin aktualisoituvat. Historialli-sesti ja kulttuurisesti tarkastellen olosuhteet asiantuntijatyölle ja yh-

312

teistyölle ovat muuttuneet siinä missä asiantuntijatyön sisältökin.Myös suhteet potilaaseen ovat muuttuvia. Työstä ja työssä oppiminenon asiantuntijana toimimisen edellytys. Tarkastelkaamme aluksi ter-veydenhuollon työn yleisiä muutoksia. Terveydenhuollon organisaati-oiden historiallisesta kehityksestä on kirjoitettu runsaasti (esim. Sink-konen ja Nikkilä 1988; Wrede 2000). Toiminnan kulttuurisia ja his-toriallisia analyysejä on tehty esimerkiksi lääkäriammattikunnan suh-teesta valtioon (Jauho 2004) ja terveydenhuollon tietojärjestelmienkehityksestä (Saarelma 1999). Kehittävän työntutkimuksen ja toimin-nan teorian piirissä terveydenhuollon muutoksia on arvioitu sekä pe-rusterveydenhuollon (Engeström Y. ym. 1987, Engeström R. 1999),erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteistoiminnan (Saa-ren-Seppälä 2004a) että työelämän yleisestä kehityksestä käsin (Engest-röm Y. 2004).

Lääketieteellinen osaaminen ja tiedon erikoistuminen ovat kehit-tyneet valtavasti viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana – puhu-mattakaan siitä, jos tarkastelua jatketaan sadan vuoden taakse (esim.Hirvonen 1987). Terveydenhuoltopalvelujen järjestämiseksi on tar-jolla yhä enemmän vaihtoehtoisia julkiseen ja yksityiseen rahoituk-seen perustuvia malleja. Asiantuntijatoimijoiden oletetaan yhä vah-vemmin kykenevän soveltamaan taloudellista ja teknistä tietoa sekäarvopohjatietoa (Suomen terveydenhuollon tulevaisuudet 2004).

Asiantuntijoilta edellytetään erikoistunutta tiedonhallintaa. Tie-teellinen tieto sairauksien syistä ja hoidoista käy yhä yksityiskohtai-semmaksi, mutta samaan aikaan asiantuntijoiden on kyettävä laajen-tamaan ja soveltamaan oman asiantuntemuksensa ulkopuolista tie-donhallintaa. Tiedonhallintaa, joka ei suoranaisesti liity asiantuntijat-yöhön mutta liittyy oleellisesti työkäytäntöjen ja palvelujärjestelmänkehittymiseen. Asiantuntijat eivät ole pitkänkään koulutuksen jälkeenvalmiita, vaan koulutuksessa saatua tietoa itsessään on päivitettävä jasopeutettava myös työympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Omantieteenalan ulkopuolelta tarjoutuu jatkuvasti uusia, usein teollisuus-työstä siirrettyjä malleja, joita sovelletaan terveydenhuollon työn or-ganisoinnissa, kuten prosessien hallinta, hoito- ja palveluketjujen ra-kentaminen tai elämänkaariperusteinen palvelumalli, sekä työväline-

313

itä, kuten tietojärjestelmät, joiden käyttöä ammattilaisten on opetelta-va. Uusien toimintatapojen ja työvälineiden käyttöönotto muuttaaammattilaisten suhteita toisiinsa ja potilaisiin, joihin hoito kohdistuu.

Sosiologisen teorian, symbolisen interaktionismin edustajat An-selm Strauss ja Rue Bucher (1963) totesivat jo aikaa sitten, että am-mattilaiset kasvavat ammattilaisena toimimiseen vasta työelämäänsiirryttyään. Yksilö kehittyy asiantuntijaksi suhteessa toisiin kollegoi-hin, muihin ammattiryhmiin ja potilaisiin. Koulutuksessa yksilö saatyössä tarvittavan tietoperustan, mutta hän oppii toimimaan yhdessätoisten ammattilaisten kanssa vasta työpaikallaan. Ammatillinen kas-vu ja sosiaalistuminen ammattiin on yleensä yksilöllinen prosessi, eikoko yhteisöä koskettava kollektiivinen oppimistapahtuma.

Työpaikan toiminnan kehittäminen yhdessä toimintaan osallis-tuvien ammattilaisten ja heidän asiakkaidensa kanssa on ollut lähtö-kohtana kehittävän työntutkimuksen terveydenhuoltoa koskevissahankkeissa (esim. Engeström Y. ym. 1987; Engeström Y. 2004; Saarel-ma & Kokkinen-Jussila 1993; Saaren-Seppälä 2004a). Tällöin toimi-joiden keskinäinen työnjako, säännöt, työyhteisö ja muut yhteistyö-kumppanit ja työvälineiden merkitys huomioimalla sekä työn histori-allista yhteyttä tutkimalla tarkastellaan työn nykyisiä ristiriitoja javisioidaan työn tulevaa kohdetta ja tulosta. Oppiminen tapahtuu kol-lektiivisesti, yksilöt oppivat toinen toiseltaan – eivät vain kokematto-mat kokeneilta tai oppilaat opettajilta. Kollektiivisessa oppimistapah-tumassa ei ole opettajaa, joka ennalta voisi tietää tai ohjata työyhteisöntiettyyn lopputulokseen. Työn muutoksentarpeen yhteisöllinen tun-nistaminen johtaa kokeilemaan uusia toimintatapoja, joilla tekijät yh-dessä muovaavat toimintansa kohdetta uudelleen (Muutoslaborato-rio, 2005).

Terveydenhuollon organisaatioiden yhteistyötä tutkittaessa poti-laiden hoitamistoiminta on työn kohteena ja kohteen muutoksen ana-lyysissä käytetään usein laadullisia menetelmiä. Kehittämishankkeetovat prosesseja, joiden alussa yksittäinen asiantuntija ei voi asiantun-temuksensa varassa ennustaa, mitä työyhteisö oppii ja hanke tuottaa,vaan toiminnassa mahdollisesti aikaansaatava muutos on kollektiivi-sen työstämisen tulos. Yhteiskehittely on työmuoto, jossa ammattilai-

314

set ja heidän hoitamansa potilaat kehittävät toimintatapojaan yhdessäja muokkaavat pitkäjännitteisesti toimintansa yhteistä kohdetta(esim. Miettinen ym. 2003; Engeström Y. 2004).

Sairaalaorganisaatioissa kuten muissakin institutionalisoituneissaorganisaatioissa toimintaa ohjaavat tarkat kirjoitetut säännöt, toimin-taohjeet ja hierarkia. Toiminnan ennustettavuus ja rutinoiminen onterveydenhuollossa tasa-arvoa ja turvallisuutta tuottava tekijä. Virhei-tä voidaan eliminoida, kun jokainen tietää oman osuutensa tiimintyöskentelyssä ja kun kaikkia potilaita kohdellaan yhdenvertaisesti.Tästä taustasta katsottuna toiminnan rutiinit ovat vaikeasti muutetta-via tai hitaasti muuttuvia, sillä toiminnalla on vahvat historiallisetjuuret. Toisaalta toiminta itsessään kehittyy tieteen saavutusten taihoitovälineiden kehityksen, kuten uusien lääkkeiden tai leikkausme-netelmien, ja uusien ammattiryhmien myötä.

Sairaalat ja terveyskeskukset kehittyvät organisaatioina ja muut-tavat toimintatapojaan esimerkiksi tietosuojalain tai hoitotakuun mu-kaisesti. Ammattilaiset sopeuttavat tai muuttavat omia tekojaan toi-minnan kehittyneisiin vaatimuksiin sopiviksi ja samalla muovaavatympäristöään, jotta voivat toimia professionaalisesti. Professioidensuhde toisiinsa ja ympäröivään maailmaan on vastavuoroinen. Myöspotilaan osallistuminen ja toiminta ovat muuttuneet, kun esimerkiksiInternet on tuonut uusia osallistumisen mahdollisuuksia. Potilas voikysyä neuvoa ja arvioida omaa sairauttaan keskustelemalla vertaisryh-män potilaan tai toisen ammattilaisen kanssa. (Rantalaiho 2004.) Po-tilaan osallistumista ja roolia käsitellään kirjoituksessani jäljempänä.

Terveydenhuoltotyö muuttuu ja kehittyy useista syistä, joita ovat1) sen oman tietoperustan muutokset, 2) ympäröivän yhteiskunnanorganisaatioille asettamat vaatimukset, 3) ammattilaisten suhteet toi-siinsa ja potilaisiin ja 4) työssä oppimisen ja työn kehittämisen seura-ukset. Näiden neljän muutostekijän vaikutukset voivat olla yhtäaikai-sia tai eriaikaisia, mutta ne ovat vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa, janiiden kautta rakentuvat potilashoidon kulloisetkin arkikäytännöt.

315

3. Asiantuntijan erityistieto ja kollektiivinen tietovaranto

3.1. Tiedon välittyminen

Tieto on perinteinen asiantuntemusta jäsentävä elementti. Asiantun-tijan ja maallikon välistä suhdetta ovat perinteisesti erottaneet tiedonhallinnan ja käytön erot. Erityistiedon avulla asiantuntijaryhmät ovatvoineet erottautua toisistaan ja hallita erilaisia valta-asemia. (Freidson1970, xi, 338.) Sairaalan ja terveyskeskuksen lääkärit edustavat samaalääketieteen professiota, mutta samalla he ovat profession eri segment-tien edustajia (ks. Stelling & Bucher 1972). Lääketieteellisen tiedonkäyttö on nykyterveydenhuollossamme jakautunut perusterveyden-huollon käyttämään yleislääketieteeseen ja erikoissairaanhoidon erierikoisalat sisältävään erityistietoon. Tiedon eriytyminen ja samanammattiryhmän eri yksilöiden tarvitseman tiedon spesifioituminenovat synnyttäneet toimintaan hoidon porrastusta vaativan palvelura-kenteen.

Terveydenhuollon toiminta on porrastettu tiedon erityisasteidenmukaisesti, niin että yleisempi lääketieteellinen tietoperusta on perus-terveydenhuollon aluetta ja erityistieto sairaaloiden lähes viidenkym-menen eri erikoisalan aluetta. Lisäksi monissa kunnissa on sosiaali- jaterveystyön sekä yksityisten ja julkisten palvelujen välissä vaikeasti yli-tettäviä organisatorisia, hallinnollisia ja toiminnallisia rajoja. Tiedonjakautuminen eri organisaatioille synnyttää helposti oletuksia, ettätoisen erityistieto ei kosketa toisen erikoisalueen toiminta-aluetta.Monet sairaudet eivät lääketieteellisesti liity toisiinsa, esimerkiksi ast-ma ja diabetes ovat selvästi eri sairauksia, mutta esimerkiksi diabetes jasilmätaudit ovat yhteydessä toisiinsa. Tiedon erikoistumisen vuoksiammattilaiset ovat varauksellisia puuttumaan toistensa erityisosaami-seen ja sen pohjalta määriteltyyn hoitoon, joten tarvetta tietojen jaka-miseen ei automaattisesti synny. Potilaan näkökulmasta sairaudet liit-tyvät kovasti toisiinsa riippumatta lääketieteellisistä rajoista, sillä poti-laan kokemuksissa eri sairaudet kiertyvät toisiinsa hänen kehonsa toi-miessa oireita yhdistävänä välikappaleena. Kuviossa 1 on esitetty todel-liseen potilasesimerkkiin perustuen yhden potilaan hoitoon osallistu-

316

vat organisatoriset yksiköt. Näiden ammattilaisten lisäksi potilaallasaattaa syntyä asiakkuussuhde sosiaalipalveluihin.

Erityistiedon yhä pienempiin osiin jakautuminen on johtanut ti-lanteeseen, jossa tietämisen tarvetta säätelee toimijan asiantuntemus.Jos asiantuntemusta ei ole, syntyy oletus, ettei tarvetta tiedon välitty-miseenkään ole. Eri erikoisalojen lääkäreiden välinen tieto jää välitty-mättä, ja myöskään tieto sairaalasta terveyskeskukseen ei siirry. Yhtei-set tietojärjestelmät eivät tätä ongelmaa ratkaise, mikäli tarvetta tieto-jen etsimiseen ei synny. Ammattilaiset voivat myös ajatella, ettei hei-dän tietonsa ole tarpeeksi erityistä lääketieteellisen tiedon hierarkiassa,jolloin liian tavanomaisen tiedon välittämistä spesialistille ei nähdätarpeellisena. Näin tapahtuu perusterveydenhuollosta sairaalan suun-taan. Kyse on erityistiedon arvostamisesta seuranneesta illuusiosta,mutta kaikkien hoitotahojen hallussa oleva tieto on tarpeen potilaanhoidon kokonaiskuvan muodostamisessa. (Vähäaho 2001.) Molem-

Kuvio 1. Terveydenhuollon rakenne potilaan hoitosuhteiden avulla kuvattuna

Erikoissairaanhoidonyksikkö, esim. ihosairaudetja allergiat (Sairaala 2)

Perusterveyden-huollonyksikkö, terveyskeskus-päivystys

Perusterveydenhuollonyksikkö, terveyskeskuksenavovastaanotto

Perusterveydenhuollonyksikkö, terveyskeskuksenneuvola

Erikoissairaanhoidonyksikkö, esim. korvataudit(Sairaala 1)

Potilas ja hänenperheensä

Erikoissairaanhoidonyksikkö, esim.infektiosairauksien hoito(Sairaala 3)

317

minpuolinen tarve tietojen jakamiseen syntyy yhteisen tietovarannonavaamisesta.

Seuraavien haastatteluesimerkkien avulla kuvaan erillisten orga-nisaatioiden yhteisesti hoitaman potilaan hoitoa. Kaikkien tekstissäesiintyvien lapsipotilaiden ja ammattilaisten nimet on muutettu. Lää-käri kuvailee esimerkissä lähete-hoitopalautekäytännön rinnalle syn-tynyttä uutta työkäytäntöä, hoitosopimusta, ja sen merkitystä tiedonvälittymisessä. Hoitosopimus kehitettiin kollektiivisen oppimisen pe-riaatteella Hyksin lasten ja nuorten sairaalan kehittämishankkeessa, jase on osa potilaan sairauskertomusta. Hoitosopimusta käytettiin vii-den vuoden ajan, kunnes sähköiseen sairauskertomukseen siirtymi-nen käynnistyi.

Sairaalan erikoislääkärin haastattelu 9.12.19991:

Kyllä musta hoitosopimuksen idea, että perusterveyden-huolto saa tietoa, ja jos sitä ei muulla pystytä varmistamaan,niin miksi ei sitten tällä. Sitten on tietysti hirveen hyvä, jos sepoikii sen, että me saadaan terveysasemalta tietoa, koskamun käsittääkseni me saadaan sitä vielä vähemmän kuinmitä me lähetetään sinne. Yksi terveyskeskuslääkäri soittimulle, kun se oli saanut tän lapun [hoitosopimuksen] ja ky-syi, että halutaanko me tosiaan kopio, jos potilas siellä infek-tion takia käy! Niin mä sanoin, että joo, siitä voi tosiaan ollameille hyötyä. Me nähdään, että mitä siellä keuhkoista onkuulunut silloin, kun se on ollut infektiossa.

Yhden ammattilaisen tieto voi olla toiselle kovin tärkeää, kun tar-kastellaan potilaan hoitoa kokonaisuutena. Kokonaisuuden huomioi-minen on asiantuntijoille erityinen haaste, sillä vastuuta hoitojärjeste-lyjen yhteensovittamisesta ei nykyisissä terveydenhuollon ohjesään-nöissä tai laissa ole määritelty. Laki määrittelee vain molempien osa-puolten tehtävät, palvelujen järjestämis- ja saatavuusvastuut sekä yksi-löllisen ammattilaisen vastuun antamastaan hoidosta. Seuraava esi-merkki kuvaa yhdessä toimimisen ja kollegan toimintavalmiuksienhuomioimisen tarvetta, mutta nyt puhujana on terveyskeskuslääkäri.

1. Tämän artikkelin kaikki haastattelulainaukset ovat peräisin kirjoittajan väi-töskirjaa (Saaren-Seppälä 2004a) varten keräämästä materiaalista.

318

Terveyskeskuslääkärin haastattelu 27.11.1997:

Haastattelija: Missä vaiheessa sä toivoisit, ett sulle tulisi jo-tain tietoo?Terveyskeskuslääkäri: Mulla ei ole koskaan liian aikaisin sitätietoo (sairaalasta). Kun ne niin paljon monissa asioissa asioimyös täällä meillä. Usein käy nimittäin sillä lailla, että van-hemmat kysyy multa, ett ”kun mä en nyt oikeen ymmärtä-nyt mitä tää tarkoitti, ett voitko selittää, tai mitä se ykslabrakoe oli, kun se oli kolmetoista, ett mikä mitä mikä seon”. Ja meillä ei ole atk:ta, että mä en näe edes koneelta,mikäköhän se vois olla ja ... Mä en pysty auttamaan, selittä-mään, kertomaan. Plus tietenkin se, ett jos mulle tulee ast-malapsi, jolla on infektio, niin mun täytyy hoitaa häntä eritavalla ja ja niin sanotusti aggressiivisemmin muistuttaa kai-kesta, ett tiedättekste kuinka näin tässä tehdään ja tätä pitäälisätä ja tota... Kuin se, että se on tavallinen perusterve kol-mevuotias viikari, ett miten hänen kanssa. Musta se on itseasiassa aika tärkee tieto, että mulla olisi se täällä. Että lapsionkin itse asiassa nyt sitten astmaatikko, ja jos mulla ei tietoaole mä en pysty auttamaan.

Tiedon siirtäminen terveydenhuollon yhteistoiminnassa on pe-rustunut lähetekäytäntöön, ja lähetettä perusterveydenhuollosta eri-koissairaanhoitoon pidetään sairaalasta annettavan hoitopalautteenlähettämisen normina. Tiedon lähettämisen ja saamisen taustalla onoletus potilaan hoitoprosessin ajallisesta lineaarisuudesta. Lähetepro-sessi etenee siten, että potilaan oletetaan sairastuessaan ottavan ensiksiyhteyttä perusterveydenhuoltoon, mistä omalääkäri lähettää potilaanerikoissairaanhoidon konsultaatioon, minkä jälkeen käynnistä tuleepalaute lähettäneelle lääkärille ja potilaalle itselleen.

Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmäraportti (STM 1998, 2,41) toteaa, että kolmasosa erikoissairaanhoidon lähetteistä tulee ter-veyskeskuslääkäriltä. Potilaiden erikoissairaanhoitoon ohjautumisenon sanottu olevan huonosti perusterveydenhuollon hallinnassa suu-rissa kaupungeissa, joissa ilman lähetettä voi tulla jopa 30–40 prosent-tia potilaista (mt.). Käytännössä potilaat siis ohjautuvat erikoissai-raanhoitoon muutakin reittiä kuin lähetepolkua pitkin: oma-aloittei-sesti päivystykseen hakeutuen, konsultaationa muualta erikoissairaan-hoidosta, koululääkäriltä tai yksityislääkäriltä. Kaikissa näissä tapauk-

319

sissa perusterveydenhuollon omalääkäri voi jäädä erikoissairaanhoi-dossa annetun hoidon ja sitä koskevan tiedon ulkopuolelle, jos hän eiole potilaan sairaalaan alunperin lähettänyt lääkäri. Yhteistoimintatulisi siis erikseen ohjeistaa niin, että tietoa välittyy lähetteistä riippu-matta, jos potilasta hoitaa useampi taho.

3.2. Kollektiivinen tietovaranto käytännössä

Lääkärinvastaanotto on päätöksentekoa vaativa tilanne, jossa diag-noosin tekeminen ja hoidon määrääminen on lääketieteellisen tiedon,välineistön ja potilaan kertomuksen varassa syntyneen päättelyn tulos(ks. Peräkylä ym. 2001). Yksilötoimijan asiantuntijuus perustuu hoi-totilanteessa tietoon, jota hän katsoo tarvitsevansa hoitoa koskevanpäätöksentekoprosessin tueksi. Päätöksenteko lääkärinvastaanotollakäynnistyy keskustelussa potilaan kanssa ja potilaalta saadun tiedonperusteella. Yksilöasiantuntija tarvitsee päätöksenteossaan juuri omanammatillisen erityistietonsa. Yksilöllisen erityistiedon lisäksi tervey-denhuollon organisaatioilla on hallussaan kollektiiviseksi tietovaran-noksi kutsumaani tietoa.

Kollektiivinen tietovaranto mahdollistaa eri asiantuntijoidenomilla tahoillaan tuottaman tiedon yhdistämisen kokonaiskuvaksi.Kokonaiskuvan rakentaminen on mahdollista hankkimalla kaikkienhoitotahojen käsitys potilaan tilanteesta ja kuuntelemalla potilaan nä-kökulmaa omaan hoitoonsa. Asiantuntija voi omassa työssään ottaakäyttöön potilaan kokemustietoa ja tietoa yhteisestä tietovarannostaoman erityistietonsa lisäksi. Nämä kolme erilaista tiedon ulottuvuuttailmenevät ja ovat käytössä eri tavoin kunkin asiantuntijan työssä. Kol-lektiivinen tietovaranto on näistä kolmesta harvimmin käytössä oleva,mutta pitkäaikais- tai monisairaan hoidossa välttämätön. Päätöksen-teko hoitotilanteessa tai lääketieteellisen tiedon hyödyntäminen eivälttämättä edellytä kollektiivista toimijuutta – toisin kuin potilaanhoitoa koskevan kokonaiskuvan rakentaminen.

320

Tietovarannon hyödyntäminen kytkeytyy oleellisesti kollektiiviseentoimijuuteen. Varannon esille tuomiseen on kaikilla asianosaisilla peri-aatteessa yhtäläiset mahdollisuudet. Kuten tiedetään, potilaalla on oi-keus omiin tietoihinsa ja myös ammattilaisilla on potilaan lupaan pe-rustuva oikeus potilasta koskeviin tietoihin muualla. Tietoja säilyte-tään kuitenkin organisaatioiden hallinnassa. (Laki potilaan asemastaja oikeuksista, 1992.) Kollektiivinen tietovaranto rakentuu samanai-kaisesti sitä hyödyntävän toimijuuden kanssa. Tietovaranto ei kuiten-kaan ole dokumentoituna olevan tiedon summa tai yhteinen sähköinenpotilasasiakirja-arkisto. Dokumentoitu tieto on välttämätön välittävä-nä tekijänä toimijoiden välisten näkymättömien säikeiden eli keski-näisten suhteiden rakentajana. Kirjattuna olevat tiedot potilaasta ovattietovarannon perusta, mutta ne eivät ilman aktiivista toimijuuttasynnytä yhteistoimintaa eri tahojen välille. Erilaisten tietojen ja koke-musten yhdistäminen ja niistä yhdessä neuvotteleminen (suullisestitai dokumenttien välityksellä) potilaan hoidon parantamiseksi ja tule-vaisuuden suunnittelemiseksi on kollektiivisen tietovarannon käyttöäparhaimmillaan. Kollektiivinen tietovaranto on asiantuntijatiedonvähiten käytetty ulottuvuus. Sen hyödyntäminen vaatii aktiivista toi-mijuutta.

Kollektiivinen tietovaranto ei ole kenenkään oma tai yhdessä pai-kassa sijaitseva. Kollektiivinen tietovaranto koostuu eri organisaatiois-

Kuvio 2. Kolme potilastyössä tarvittavaa tiedon ulottuvuutta.

321

sa, eri arkistoissa olevasta ja monien eri ammattilaisten sairauskerto-muksiin kirjoittamasta tiedosta sekä yhteisen toimijuuden ymmärtä-misestä. Dokumentoidut tiedot lepäävät erilaisina tiedostoina ja osa-sina ympäri potilaan hoitoverkostoa. Tiedot kokoamalla saadaan käsi-tys potilaan hoidon kokonaisuudesta ja perusta hyödyntää tiedotkollektiiviseksi varannoksi. Kollektiivinen varanto ei ole kenenkäänyksittäisen ammattilaisen hallussa luonnostaan, vaan sen kokoaminenedellyttää ponnisteluja. Tieto rakentuu niistä osasista ja suhteista, joi-hin potilas sairautensa vuoksi joutuu. Potilas voi itse arkistoida kollek-tiivisen tietovarannon osaset kotiinsa pyytämällä kaiken itseään kos-kevan tiedon, jota ammattilaiset hänen sairauksistaan ovat tallenta-neet. Vaikka potilas kantaa ruumiissaan kaikki ne elementit, joistakollektiivinen tietovaranto muodostuu, ei hän itse lääketieteen perus-teita ymmärtämättömänä voi ottaa kollektiivista tietovarantoa omaankäyttöönsä. Potilas voi toimia kollektiivisen tietovarannon haltijana jakokoajana piirtämällä kokonaiskuvaa omasta hoidostaan, mutta hänei kykene hyödyntämään tietovarantoa omaa hoitoaan koskeviksi lää-ketieteellisesti relevanteiksi johtopäätöksiksi – tämä on ammattilais-ten tehtävä.

Lapsipotilaan äidin haastattelu 19.1.1998:

Kun niillä olisi tarkat tiedot siitä, mitä tutkimuksia meille ontehty, kun enhän mä muista niitä tipan vertaa. Kun heti nä-kisi, mitä lääkettä voi antaa, että se olisi selvä peli ja mä tie-täisin, etten mä vahtaa sitten hullun lailla. Tollaisissa ratkai-sevissa tilanteissa, missä niinkun ei voi olla itse vastuussa sii-tä, mitä tehdään, mutta kun se on kuitenkin oma lapsi, ettäsiinä mielessä on hirveästi vastuussa.

Yhteenvetona edellisestä voi todeta, että jokaisen toimijan erityis-tieto on tärkeää myös toisen ammattilaisen toimintamahdollisuuksienparantamiseksi. Toimijuuden tulisi suuntautua tulevien tarpeiden en-nakointiin, sen sijaan että toimitaan vasta tilanteen ollessa käsillä.Hoidon kokonaisuus opitaan tuntemaan vain keskustelemalla poti-laan kanssa. Keskustelu voidaan dokumentoida esimerkiksi piirtämäl-lä verkosto- tai hoitokartta potilaan nykyisistä hoitopaikoista ja syistä,

322

joiden vuoksi on suhteessa kartassa nimettyihin organisaatioihin jahenkilöihin. Potilas tietää hoitonsa kokonaisuuden, mutta ammatti-laisen tehtävä on muodostaa kokonaiskäsitys ja arvioida palvelun,hoidon ja ohjauksen tarve tästä kokonaisuudesta lähtien. Organisaati-oissa tulisi kiinnittää huomiota yhteistä tiedonmuodostusta ja kollek-tiivisen tietovarannon käyttöä tukevien työmuotojen kehittämiseen.Seuraavassa luvussa tarkastelen hoitoneuvotteluksi nimettyä työtapaa(Saaren-Seppälä 2004a), jota voidaan käyttää välineenä kollektiivisenvarannon aukaisemiseksi.

4. Hoitoneuvottelu, yhteisöllisen vastuunkannon väline

Organisaatiot tarjoavat kulloinkin yhteistoiminnassa käytettävät työ-välineet, työnjaon periaatteet ja säännöt yhdessä toimimisen ohjaami-seksi. Työnjako tarkoittaa toimijoiden tai organisaatioiden horison-taalista tai vertikaalista tehtävien jakoa tietyssä toiminnassa (Enge-ström Y. 1993, 67; 2005). Durkheimin (1990) mukaan työnjako to-teuttaa roolia, joka ennen kuului yhteistajunnalle ja jonka tehtävänäon pitää yhteiskunnan sosiaaliset kokonaisuudet koossa. Työnjakosynnyttää sääntöjä, jotka määräävät tehtävien luonteen ja suhteet(Durkheim 1990, 166, 211). Työvälineet, säännöt ja työnjako ovatkohteellisen toiminnan tutkimisen komponentteja ja pitävät sisällääntoimintatapoja, jotka ovat alttiita muutoksille toiminnan tarpeiden jakohteen muuttuessa.

Seuraavassa esimerkissä lääkärin haastattelu tuo esille tarpeenmuuttaa ja kehittää toiminnan sääntöjä ja välineitä, kun toiminnankohteena on lapsen hoidon kokonaisuus verkostossa.

Erikoislääkärin haastatteluote 9.12.1999:

Tutkija: Onko muut erikoisalat tai muut yhteistyötahot ollumitenkään mukana?Sairaalan erikoislääkäri: Ei ole ollut. Tossakin oli yksi lapsi,että mä laskin että hän käy viidellä erikoislääkärillä täällä, jalapselle ei ole nimetty vastuulääkäriä. Mä ajattelin, että pitäi-

323

si olla vastuulääkäri. Mutta mistä mä otan sen ajan, että mäotan tän poppoon kasaan, että miten se niinkun sovitaan,että kuka se on? Tää on ajallisesti täysin toivoton homma.Neurologi, kirurgi, sydänlääkäri, endokrinologi ja minä olinyt ainakin, keillä se kävi säännöllisesti seurannassa ihan asi-asta. Että se vastuulääkärihomma on musta paljon tärkeäm-pi, että se olisi sille perheelle tärkeä, kuka se on, mihin neottaa yhteyttä, mutta täällä lainehtii kyllä hirveät määrät justtällaisia potilaita, joilla ei ole sitä niinkun nimetty.

Lääkärin puhe tuo esille erilaisia teemoja asiantuntijatyön vas-tuuseen liittyen: 1) vastuulääkärimalli, 2) usean ammattilaisen erillisetvastuut samasta potilaasta, 3) potilas vailla turvaa ja vastuunkannonkokemusta sekä 4) organisaation työtahti ja ajankäytön rajallisuus.Tarkastelen kutakin ulottuvuutta tarkemmin.

4.1. Vastuun merkityksiä ilmentävät ammattinimikkeet

Lääkärin ja sairaanhoitajan työssä on historian saatossa ollut monen-laisia nimikkeitä: kunnanlääkäri ja terveyssisar/sairaanhoitaja, perhe-lääkäri, terveyskeskuslääkäri ja terveydenhoitaja, väestövastuulääkäri,omalääkäri ja oma terveydenhoitaja/omahoitaja, vastuulääkäri ja vas-tuusairaanhoitaja. Jotkin näistä nimikkeistä ovat samalla virkanimik-keitä ja synonyymejä jollekin toiselle nimikkeelle, mutta niidenmerkityserot ovat silti olemassa. Nykyisin käytössä ovat muut paitsikunnanlääkäri- ja terveyssisarnimikkeet. Myös uusia ammattinimik-keitä syntyy ja työnkuvat muuttuvat (Henriksson & Wrede 2004).

Terveyskeskuslääkäri tarkoittaa terveyskeskuksessa tai terveys-asemalla työskentelevää lääkäriä ja samalla kuvastaa terveyskeskustaorganisaationa, jonne potilaiden perusterveydenhuoltotasoinen sai-raan- ja terveydenhoito on keskitetty. Monissa Suomen kunnissa väes-tö jaetaan lääkäreiden kesken alueittain, jolloin puhutaan väestövas-tuulääkäreistä tietynkokoisen asukasmäärän hoitavina lääkäreinä.Useimmissa väestövastuulääkärimallia käyttävissä kunnissa on myösomalääkärisysteemi, jolloin jokaiselle kuntalaiselle on nimetty oma-lääkäri, jonka luokse potilas pääasiassa ohjataan. Sairaalaosastoilla onyleinen käytäntö, että potilasta hoitaa nimetty omahoitaja.

324

Vastuulääkäri- ja vastuusairaanhoitajamalli on erityinen työote,joka on käytössä muun muassa Hyksin lasten ja nuorten sairaalassa jaSavonlinnan keskussairaalan lastenosastolla. Vastuulääkärimalli kehi-tettiin aluksi osastohoidossa vastasyntyneiden hoidon koordinointiin.Haluttiin, että yksi lääkäri on vastuussa pienen lapsen tarvitsemistatutkimuksista ja hoidoista osastohoidon aikana. Vastuulääkärimallillatavoitellaan työtapaa, jossa potilaan hoidon jatkuvuudesta ja koordi-naatiosta eri erikoislääkäreiden välillä voitaisiin sopia, niin että koko-naisuus olisi yhden vastuulääkärin hallussa. Vastuulääkäri on myöspotilaan hoidon yhteistyökumppani joka välittää tietoa ja on tarvitta-essa yhteydessä perusterveydenhuollon terveyskeskuslääkäriin. Vas-tuulääkäri on sairaalassa toimiva potilaan omalääkäri, jonka hoitoonpotilas pääsee sairaalakäynneille joutuessaan, olipa potilas poliklinik-kakäynnillä tai vuodeosastolla. Terveyskeskuksessa omalääkäriä onusein esitetty tahoksi, jolla tulisi olla käsitys potilaan saamasta hoidos-ta yli organisaatiorajojen. Maailmalla yhteistyön ongelmia on pyrittyratkaisemaan antamalla perusterveydenhuollon yleislääkärille talou-dellista valtaa vaikuttaa myös erikoissairaanhoidossa tehtäviin tutki-muksiin ja hoitoihin.

4.2. Yksilöllinen osaamisvastuu ja yhteisöllinen vastuu

Vastuulla on useita merkityksiä, ja niiden tarkastelu on tärkeää, jottasaamme käsityksen organisaation ja yksittäisen, ammattiaan harjoitta-van asiantuntijan vastuusidoksista. Potilaan kannalta hoitovastuu javastuun ilmeneminen käytännössä ovat merkityksellisiä hänen koke-mansa turvan ja hoidon laadun kannalta. Potilaan tai ammattilaisenkokemus ”ettei kukaan ota vastuuta” tai kysymys ”kenellä on vastuukokonaisuudesta” aiheuttaa pätevän vastauksen puuttuessa turvatto-muutta ja epäluottamusta sekä ammattilaisissa että potilaassa. Tässätarkastelen, mitä vastuu terveydenhuollossa tarkoittaa, mitä turvatto-muuden ja vastuuttomuuden kokemukset käytännössä merkitsevät jakuinka kollektiivinen vastuunotto hoitoyhteisöissä mahdollistuisi.

Vastuu terveydenhuollon toiminnassa tarkoittaa lainsäädännöl-listä palvelujen järjestämisvastuuta, taloudellista, hallinnollista, poliit-

325

tista, eettistä ja juridista vastuuta. Ammattilaisten arjessa vastuu liittyyasiantuntemukseen, organisaatiossa työskentelyyn ja potilaiden hoita-miseen. Vastuukäsite liittyy viran velvollisuuksien hoitoon, juridiseenvastuussa olemiseen ja ammattilaisen sisäiseen vastuuntuntoon (esim.Bergman 1981; Baly 1984). Potilaiden yhdenvertaisuus ja oikeudettaataan ammattikunnan eettisillä ohjeilla (Laki potilaan asemasta jaoikeuksista 1992; Räikkä 1995; Lääkärin etiikka 2000). Nämä käsi-tykset liittyvät yksilöammattilaisen suoritukseen. Usean, eri organi-saatioissa työskentelevän henkilön hoitaessa yhteistä potilasta vastuujakautuu, olivatpa ammattilaiset tästä tietoisia tai eivät. Vastuu omantoiminnan sovittamisesta yhteen toisten ammattilaisten toiminnankanssa ei suoraan liity edellisiin vastuumäärityksiin, vaikkakin välilli-sesti sen voi tulkita niihin liittyväksi.

Sektorimaisesti muodostuneessa terveydenhuoltojärjestelmäs-sämme vastuu yhteistoiminnan sujumisesta on monimutkaista. Vas-tuu ei ole vain eettistä, moraalista, osaamiseen ja palvelun tarjoami-seen liittyvää, vaan yhä enemmän se liittyy a) työnjakoon ja vastuu-seen erillisten toimintojen yhteensovittamisesta, b) hoidon jatkuvuu-den tuottamiseen yli organisaatiorajojen ja c) potilaan kotihoidon jainstituutioissa annetun hoidon yhteensovittamiseen.

Traditionaalinen tapa ottaa vastuuta asiantuntijaorganisaatioissaon ottaa vastuu omasta osuudesta puuttumatta toisten osuuteen, elleise suoranaisesti vaikuta omaan tehtävään (Freidson 1989). Freidsoninnäkemyksissä vastuu on henkilökohtaista pikemmin kuin kollektiivis-ta. Toinen perinteinen tapa ottaa vastuuta on rakentaa instituutioitatoteuttamaan tiettyjä tehtäviä ja tarjoamaan palveluja. Näin otetaanvastuuta palvelujen järjestämisestä ja yleisemmin kansanterveydestä.Vastuu on jaettu joko henkilökohtaiseksi tai organisaation yleiseksivastuuksi ammattihenkilöstön toiminnasta. Kollektiivinen vastuun-otto on valitettavan usein vain teoreettinen vaihtoehto.

Terveydenhuollon nykyinen toimintakulttuuri perustuu potilaansiirtämiseen organisaatiolta toiselle, jolloin myös vastuu siirtyy ilmanettä hoidosta tai vastuusta erikseen neuvoteltaisiin. Potilaan siirtämis-käytäntö edellyttää lähetteen, mutta ei ammattilaisten keskinäistävuorovaikutusta, neuvottelua tai muuta yhteydenpitoa. Tiedot siirty-vät organisaatiotasolla, joko sähköisesti tai paperilla. Järjestelmän toi-

326

mivuuden kannalta käytäntö ei itsessään synnytä ammattilaisissa tar-vetta toimia yhdessä ja sopia vastuun jakautumisesta eri organisaatioi-den ja toimijoiden välillä, vaikka työtä jaetaankin.

Työn jakamisen uutena muotona on terveydenhuollossammeotettu käyttöön hoitoketjuja. Organisaatiot luottavat paikallisesti laa-dittuihin hoitoketjuihin. Hoitoketjuilla standardoidaan erikoissai-raanhoidon ja perusterveydenhuollon välistä työnjakoa. Käytännössäsaman kunnan eri terveyskeskusten välinevalikoima voi olla erilainen,jolloin potilas voidaan joutua ohjaamaan sairaalahoitoon toisaalla,kun toisaalla potilas saa saman hoidon terveyskeskuksessa. Sairaalanammattilaisilla ei voi automaattisesti olla käsitystä terveyskeskuksenosaamisesta ja välineistöstä ja niiden vaihtuvuudesta. Vastuun siirtä-minen vaikeutuu, jos lääkärit eivät voi olla varmoja siitä, että potilassaa sen hoidon ja palvelun, jota potilaan siirtänyt lääkäri on suunnitel-lut. Yhteisestä hoidosta ja työnjaosta sopiminen ilman vuorovaiku-tuksellisia välineitä on vaikeaa. Tutkimuksissa on jo todettu, että hoi-toketjut sinänsä eivät riitä, vaan tulisi luoda tiedonkulkua, joustaviakonsultaatiomahdollisuuksia ja ajanvarauskäytäntöjä yli yksikkörajo-jen (Tuomisto ym. 2001; Dunder ym. 2003; Ketola ym. 2001; Saa-ren-Seppälä 2004a).

Vastuun jakaminen on vaikeaa, jollei mahdotonta, ilman keski-näistä luottamusta. Coleman (1990) käytti luottamusverkoston käsi-tettä tarkoittamaan sitä, että asiantuntijaan luotetaan, jos hän kuuluutiettyyn organisaatioon tai verkostoon, vaikka häntä ei tunnettaisihenkilökohtaisesti. Harrè (1999) totesi annetun luottamuksen tar-koittavan sitä, että henkilöön luotetaan ammatin perusteella. Tervey-denhuollon yhteistoiminnassa ja yhteistä potilasta hoidettaessa luotta-musverkosto tai ammatti yksinään eivät riitä synnyttämään luotta-muksen kokemusta.

Yli organisaatiorajojen toimittaessa sekä potilas että ammattilai-set tarvitsevat henkilökohtaisen tuntemisen kokemuksen, jotta luotta-mus voi rakentua. Luottamus yhdessä sovitulla tavalla hoitamiseen voisyntyä puhelinkeskustelussa, kirjallisesti tietoja vaihtamalla tai tapaa-misen yhteydessä. Henkilökohtaisessa yhteydenpidossa on kysymyshoitoneuvottelusta. Hoitoneuvottelujen avulla ennakoidaan tulevia

327

tilanteita ja synnytetään luottamusta hoitoverkoston toimijoiden vä-lille. Terveydenhuollon eri yksiköissä toimivien ammattilaisten haas-teena on tunnistaa vastuun jakautuminen usean ammattilaisen ja or-ganisaation kesken. Hoitoneuvottelussa yksilövastuu, organisaatio-vastuu ja yhteistoimintavastuu konkretisoituvat. Potilaan hoidon ko-konaisuuden ja vastuun tunteen kannalta yhteistoimintavastuu onoleellista, ”jotta tuntee, että joku kantaa vastuuta kokonaisuudesta”.

Verkostokokous on yksi neuvottelua mahdollistava työmuoto, jasitä onkin jo pitkään käytetty psykiatrisessa työssä, kuntoutuksessa jasosiaalityössä potilaan tilanteen kartoittamiseksi. Somaattisessa sai-raanhoidossa ja avoterveydenhuollossa hoitoneuvottelukäytännötovat pitkälti riippuvaisia paikallisista olosuhteista ja henkilöiden kes-kinäisistä suhteista. Mitä laajempi palveluntuottajien paikallinen ver-kosto on, sitä tärkeämpää on yhteistoiminnasta sopiminen.

4.3. Potilas oman tapauksensa managerina – turvattomuus

Laajan hoitoverkoston omaavat potilaat, jotka saavat hoitoa useassaorganisaatiossa, ottavat vastuuta oman hoitonsa 1) kokonaisuudenhallinnasta, 2) terveellisestä elinympäristöstä ja 3) sairauden kotihoi-dosta. Potilaat liittävät ammattilaisten vastuun tai sen puuttumisenluottamukseen. Luottamuspula koskee erityisesti eri organisaatioissatoimivien ammattilaisten yhteistoimintaa. Puutteet yliorganisatori-sessa vastuunotossa voivat aiheuttaa tarpeettomia konflikteja myöslääkäri-potilassuhteeseen. Se ettei vastuusta ole keskusteltu tai yhtei-sesti sovittu, aiheuttaa potilaille kokemuksen turvattomuudesta. Poti-laan joutuessa oman tapauksensa manageriksi, ilman että siitä onasiantuntijoiden kanssa yhteisesti sovittu ja vastuista neuvoteltu, aihe-uttaa potilaalle kokemuksen turvattomuudesta ja mielettömästi työtä.(Saaren-Seppälä 2004a.)

Lapsipotilaan äidin haastattelu 28.1.1998:

Mä olen kopioinut kaikki epikriisit itselleni, jotka mä voin

328

lyödä kouraan ja pyytää, että joku perehtyy niihin ja katso-taan mitä tehdään… Sit mä meen siihen tilanteeseen ja mul-ta kysytään, kun se pursuu sitä räkää joka reijästä, ja mä enosaa vastata että mitkä aukot on suurennettu, kun näitä ant-rostomioita tehdään. Sillä on useampi aukko ylhäällä, kes-kellä, alhaalla – ei harmainta hajua, mistä on kysymys… Mälaskin, että pahimmillaan mulla oli viisi paikkaa missä juostaja mä sanoin, että nyt tää on loppu. Mä myös kysyin, ettämikä on se taho kenen puoleen mä käännyn, jotta mä voinvaikuttaa, kun mä en enää hyväksy tätä.

Hoitoketjuissa eri potilaiden sairaudet oletetaan samanlaisiksi ai-na kun potilaan diagnoosi on sama. Jos potilaalla on useita diagnoose-ja, sairaudet toteutuvat potilaan kehossa yksilöllisesti. Sama potilas onosa useaa standardoitua hoitoketjua riippumatta siitä, kuinka yksilöl-lisesti sairaudet hänen tarvitsemaansa palveluun vaikuttavat. Kun po-tilaalla on viisi diagnoosia, kuten lääkäri aikaisemmassa esimerkissäkertoi, vaatii terveydenhuoltokäynneistä selviäminen potilaalta ja hä-nen perheeltään arkielämän erityisjärjestelyjä, oman tapauksen mana-gerointia. Managerointi sisältää potilaan näkökulmasta lääkäri- ja sai-raanhoitajakäyntien yhteensovittamista omassa päivärytmissä, tie-donvälittämistä eri toimijoiden kesken, oikeiden asioiden esille otta-mista oikeissa yhteyksissä, työn ja terveydenhuoltokäyntien järjeste-lyä, perheen muiden lasten hoitojärjestelyjä ja sen tietämistä tai ar-vuuttelua, mitä eri asiantuntijat tietävät tai eivät tiedä toistensa toi-mista. Voidaan perustellusti kysyä, tuleeko maallikon olla vastuussatiedon välittämisestä ja oman tapauksensa manageroinnista, jos hänel-lä ei ole riittävää tiedollista valmiutta ymmärtää, mitä tietoa milloin-kin tarvitaan. Potilaan tulee olla oman hoitonsa osapuoli, mutta vainyhteisestä sopimuksesta oman hoitonsa manageri. Esimerkkipotilaantapauksessa oli onnellinen loppu, vaikka hoitavia lääkäreitä oli edel-leen useita.

Lapsipotilaan äidin haastattelu 28.1.1998:

Äiti: Jos mä mietin kaikkia tän lapsen vaiheita, mitä on ollut,niin se on ollut äärimmäisen tärkeätä, että nyt se on yhdessäpaikassa ja hallitusti hoidettu.

329

Paikallisen hoitoketjun sijaan tai rinnalle työnjaosta sopimisenvälineeksi tulisi ottaa yhteinen potilas ja hänen hoitoaan koskeva neu-vottelu. Yhteinen potilas on isompi yksikkö kuin sairauden diagnoosi,johon hoitoketjujen standardointi perustuu. Yhteisen potilaan hoi-don jatkuvuuden takaaminen on yliorganisatorinen ja organisaatioi-den sisäinen haaste.

4.4. Organisaation työtahti ja ajankäytön rajallisuus

Työelämän kiire on yleistynyt terveydenhuollossa (Vehviläinen ym.2003; Saarelma 2002). Niin terveyskeskuksessa kuin sairaalassakinlääkäreiden, sairaanhoitajien ja terveydenhoitajien potilastyö on aika-tauluun sidottua. Yhden potilaan tarvitsema hoitoaika on määritelty,ja jos tämä aika ylittyy, on se poissa seuraavalta potilaalta, tai sittenammattilaisen työpäivä venyy iltaan. Esimerkkimme erikoislääkärituskaili “mistä mä otan sen ajan, että mä otan tän poppoon kasaan,miten se niinkun sovitaan, että kuka se on (se vastuulääkäri)”. Lääkä-rin ja yhtä hyvin terveydenhoitajan kokemus haastaa työyhteisönorganisaatiotason vastuuseen.

Kollektiivinen vastuu ei voi toteutua ilman organisaation panostauusien työmuotojen ja potilastyön toteuttamisen tapojen kehittämi-sessä. Työmuodoissa voi olla kysymys ammattiryhmien keskinäisentyönjaon uudelleenmäärityksistä tai työn yhteiselle suunnittelullevarattavasta ajasta ja uusista käytännöistä auttaa kollegaa vaikeidenpotilaiden hoidossa. Organisaatiotasolla voidaan pohtia työntekijänpalkkauksen sitomista myös suunnitteluun, hoidon valmisteluun jayhteistyössä hoidettujen potilaiden vaatimaan lisätyöhön. Hoidettu-jen potilaiden määrä tai tehdyt toimenpiteet palkkauksen perustanamuistuttavat tehdastyötä, vaikka terveydenhuollossa tarvitaan yksilöl-listä soveltamista ja neuvotteluun perustuvaa työtapaa ja sitä tukevaaajankäytön hallintaa.

330

4.5. Kollektiivinen hoidon kokonaisvastuu

Vastuun ulottuvuuksia asiantuntijatyössä on neljä, ja ne ovat suhteessatoisiinsa. Ammatillisessa yksilövastuussa on tyypillistä, että vastuupilkotaan potilaan sairauden mukaisesti työnjaollisiin osiin, sillä vas-tuu otetaan omaan tietämykseen perustuvasta suorituksesta. Vastuuon tällöin henkilökohtaista ja omaan asiantuntemukseen liittyvää,mutta se ei ole yhdessä rakennettua ja kollektiivista, vaikkakin se ontyönjaollisesti jaettua.

Vastuun toinen ulottuvuus on organisaatiovastuu. Se tarkoittaajuridista ja eettistä vastuuta ammattiryhmän käytäntöihin sopeutumi-sesta siinä yhteisössä, jossa ammattilainen toimii. Kolmas vastuunulottuvuus liittyy potilaan toimintaan ja hänen omaan vastuuseensasairautensa kotihoidosta ja hoito-ohjeiden noudattamisesta.

Neljäs vastuun ulottuvuus liittyy yhteistoimintaan. Kun potilaal-la on hoitokontakteja useaan ammattilaiseen ja organisaatioon saman-aikaisesti, on vastuun paikantaminen ja sen jakaminen tärkeää. Kol-lektiivinen vastuu hakee muotoaan riippumatta siitä, tietävätkö am-mattilaiset toistensa toimista ja toimivatko he yhdessä vai eivät. Kol-lektiivinen vastuu itsessään on yksilön teoista riippumatonta, vaikkalopputulos ei sitä ole. Siis riippumatonta siinä mielessä, että jos yksilöei tee mitään, kollektiivinen osuus vastuunotosta näyttäytyy potilaankannalta hoidon koordinoimattomuutena, puutteellisena yhteenso-vittamisena ja turvattomuuden kokemuksena – siis kasvottomana vas-tuuttomuutena, jossa syyllistä ei voida määritellä yksilönä tai organi-saationa.

Kollektiivisessa vastuussa on kysymys 1) yhdessä toteutettavastahoidosta, 2) yhteisesti sovitusta hoitovastuun jakautumisesta ja 3) po-tilaan yksilöllisen tarpeen mukaisesti ratkaistuista hoitojärjestelyistäverrattuna hoitoketjujen ”kaikille samat palvelut” -malliin. Kollektii-vinen vastuu rakentuu konkreettisesti keskinäisen vuorovaikutuksenja yhteisen suunnittelun avulla, jossa ennakoidaan tulevia tilanteita,nimetään vastuuhenkilöt ja toimitaan niin, että potilas kokee myösluottamusta ammattilaisten keskinäisistä suhteista. Kollektiivisestavastuusta ei voi päättää yksi taho, vaan se on potilaskohtaisesti ja poti-

331

laan hoitoon osallistuvien kesken yhteisesti neuvoteltava asia. Kollek-tiivista vastuunottoa ei tarvita kaikkien potilaiden kohdalla, mutta seon suotavaa monisairaiden, moniongelmaisten tai useassa eri organi-saatiossa samaa potilasta hoitavien henkilöiden kohdalla.

Kuvio 3. Vastuun ulottuvuudet asiantuntijatyössä.

asiantuntijoidenyhteistoiminnanyhteisövastuu

asiantuntijanammatillinenyksilövastuu

organisaationvastuu

potilaan vastuuja kokemusturvasta

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○

○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○ ○

Kuvion nuolet kuvaavat vastuun ulottuvuuksien suhteita. Sala-manuoli esittää ristiriitaa, joka syntyy, jos potilasta ei oteta hoitonsaosapuoleksi asiantuntijoiden sopiessa keskenään hoitojärjestelystä.Ristiriita syntyy myös silloin, jos ammattilaiset jättävät yhteistoimin-nasta sopimisen kokonaan tekemättä. Tällöin organisaation vastuulleja yksittäisen ammattilaisen vastuulle kuuluvat tehtävät lankeavat po-tilaalle. Potilaan on vaikea kantaa yhteisöllistä vastuuta ensinnäkinsiksi, että kaikki potilaat eivät ole tehtävään kykeneviä, ja toisekseensiksi, että ammattilaiset luottavat mieluummin toisen ammattilaisenkirjalliseen tietoon kuin potilaan suullisesti esittämään näkemykseenhoitonsa kokonaisuudesta.

Terveydenhuollon potilastyössä kollektiivinen vastuu tarkoittaaneljän vastuuseen liittyvän ulottuvuuden huomiointia. Eri ulottu-vuuksien yhteyksien tunnistaminen ja niiden vuorovaikutuksen avul-la toisiinsa kytkeminen tekee näkyväksi kollektiivista varantoa. Kol-

332

lektiivisen varannon mahdollisuuksien ymmärtäminen suuntaa terve-ydenhuollon työtapaa ennakoivaksi. Ennakoinnin välineenä voidaankäyttää hoitoneuvottelua, hoitosopimusta, verkostokokousta tai muu-ta vastaavaa työtapaa, joka kokoaa toimijat potilaan tapauksen äärelle.Yhteisöllisen vastuun rakentumisen kriittisenä kohtana on se, kukaryhtyy aktiiviseksi toimeenpanijaksi ja tekee aloitteen verkoston kar-toittamiseksi ja hoidosta sopimiseksi. Yhteisöllisyyden rakentaminenja toiminnan ennakointi tulisi voida määritellä potilasta hoitavienammattilaisten yhteiseksi tehtäväksi.

5. Potilaan rooli ja pirstoutunut asiantuntijatyö

Asiantuntijuuden rinnalla on hyvä tarkastella maallikon roolia, silläne muotoutuvat suhteessa toinen toisiinsa. Potilaan roolia terveyden-huollossa on tutkittu pitkään juuri maallikkomääritelmää käyttäen.Klassisen esimerkin potilaan roolista esitti Talcott Parsons (1951).Hänen mukaansa potilaan tulee asettua potilaan rooliin; ottaa vastaanannetut neuvot, noudattaa niitä, sopeutua organisaation odotuksiin,mm. vaihtaa ylleen potilasvaatteet sairaalaan joutuessaan. Asettumallapotilaan rooliin sairastuneen ihmisen edellytykset sopeutua omaansairauteensa paranevat, kun avuttomuutta, turvattomuutta ja heik-koutta on lupa kokea. Potilaan roolissa ei tarvitse olla vahva ja pätevä,vaan saa luvan olla heikko ja ottaa vastaan ammattilaisten avun ja tur-van.

Potilaan osallistumisen tutkiminen on tärkeä teema asiantuntijanja potilaan välisessä suhteessa (Ruusuvuori & Lumme-Sandt, 2004).Asiantuntijan työssä potilas-asiantuntijasuhteen onnistumisen perus-työvälineenä on kommunikaatio. Peräkylä ym. (2001, 8) ovat toden-neet, että ”auktoritatiivisesta lääkäristä on tullut lääketieteen asian-tuntija, joka yhteistyössä tasavertaisen potilaan kanssa hakee ratkaisuapotilaan terveysongelmaan”. Luotettavan anamneesin eli esitietojensaaminen potilaalta on järkevää, kun terveydenhuollon käytössä onlaaja kalliiden tutkimusten repertuaari ja lääkärin on asiantuntijanavalittava tutkimukset, joita potilaan tilanne edellyttää (mt.).

333

On todettu, että potilaan omalle äänelle jää liian vähän tilaa am-mattilaisten ohjatessa keskustelun kulkua (Engeström R. 1999; Kero-suo 2003). Potilaalla on omasta sairaudestaan opittua tietoa, nk. ko-kemus- tai tuntemistietoa, jonka ilmaisu on potilaalle itselleen tärkeäkokemus ja voi myös vaikuttaa potilaan saamaan hoitoon, jos ammat-tilaisten keskinäinen viestitys on puutteellista. Kokemus- ja tuntemis-tieto voi olla peräisin muilta asiantuntijoilta, kirjallisuudesta tai omas-ta sairaudesta oppimisesta. (Engeström R. 1999; Saaren-Seppälä2004b.) Potilaan ja asiantuntijan välistä suhdetta on tarkasteltu myöslääkärinvastaanotolla esitettyjen kysymysten ja vastausten avulla, nau-run tai hiljaisuuden avulla (Raevaara & Sorjonen 2001; Haakana2001).

Suhde asiantuntijan ja maallikon välillä on historiallisesti muut-tuva ja muutoksessa. Mitkä ovat potilaan mahdollisuudet puuttua javaikuttaa rooliinsa omista tarpeistaan käsin? Entä mitkä ovat organi-saation potilaalle antamat tehtävät?

Verkottunut palvelujärjestelmä eli ympäristö, jossa asiakas asioiuseassa eri virastossa, laitoksessa ja organisaatiossa erilaisia palvelujasaadakseen, tuottaa asiakkaalle rooleja ja tehtäviä (Karjalainen 1996;Määttä 1999). Asiakkaan on nämä velvollisuudet otettava vastaan pal-veluja saadakseen. Erilaiset virastot edellyttävät aktiivisuutta toimittaadokumentteja ja selvityksiä asiakkaan arkielämästä, ja samalla asiak-kaan täytyy passiivisesti hyväksyä itseensä kohdistuva valvonta jaasiantuntijoiden tekemät päätökset. (Eräsaari L. 1995.)

Terveydenhuollon asiakkaan roolissa voidaan nähdä aktiivinen japassiivinen osa. Aktiivisuudella on hoitotyössä tarkoitettu potilaanhalua kertoa tautinsa oireista ja noudattaa annettuja hoito-ohjeitatunnollisesti. Rajan vetäminen aktiivisen ja passiivisen potilaan roolinvälille on vaikeaa. Organisaatiot voivat antaa potilaalle tehtäviä taiolettaa tietyt tehtävät potilaalle, vaikka samaan aikaan ne antavat poti-laalle vihjeitä passiivisena pysymisestä. Potilaan passiivisuutta tukeva-na vihjeenä on esimerkiksi tietosuojakäytäntö, jossa pyydetään asiak-kaan lupa tietojen välittämiseen. Asiakas voi käsittää asian niin, ettätietoa siirtyy hoitopaikasta toiseen, kun hän antaa siihen luvan.

334

Potilaan rooli on historiallisesti muuttuva. Verkostomuotoisessaterveydenhuollossamme esimerkiksi dokumenttien toimittaminen onkuin salaa langennut potilaan tehtäväksi sähköisten ja yhteisten tieto-järjestelmien puuttuessa. Potilas tuntee hoitoverkostonsa, vaikka am-mattilaiset jäisivät siitä tietämättömiksi. Yhdessä toimiminen on yhätärkeämpää potilaiden hoidon jakautuessa useampaan organisaatioonja terveydenhuollon rakenteiden monimutkaistuessa. Potilaan roolistaterveydenhuollon yhteistyössä tulisi huomioida seuraavat asiat: 1) Po-tilaan huolehdittaviksi ajatelluista tehtävistä keskustellaan potilaankanssa. 2) Potilaalla on sairaudestaan kertynyttä kokemus- ja tunte-mistietoa, jota on kertynyt mm. ammattilaisten opettaessa potilastasairautensa seurantaan. Arvostaessaan potilaan kokemusta ammatti-lainen arvostaa samalla kollegansa ohjeita oman päätöksentekonsaapuna. 3) Potilas on useimmiten ainoa hoitotaho, joka kykenee esittä-mään hoitoverkostonsa kokonaisuudessaan. Verkoston ja sen toimi-joiden tunteminen on edellytys kollektiivisen varannon hyödyntämi-selle.

6. Tietojärjestelmien lupaus yhteisen toiminnanhallinnoinnissa

Terveydenhuollon tietojärjestelmien kehitys on Suomessa ollut hidas-ta teollisuuden tai talouselämän tietojärjestelmien kehitykseen verrat-tuna. Ihmistyötä on ollut vaikea automatisoida. Tietojärjestelmienmullistavaan vaikutukseen potilashoidon helpottamisessa uskottiinvahvasti jo 1960-luvulla. Näistä odotuksista vain harvaan on pystyttyvastaamaan. (Saarelma 1999.) Tietojärjestelmien käyttöönotossa onkolme oleellista haastetta: 1) Suunnittelun ja käytön yhteensovittami-nen, joka tarkoittaa tietojärjestelmän sopivuutta terveydenhuollonammattilaisten työvälineeksi. 2) Käyttöönoton ja toiminnan yhteen-sovittaminen, joka tarkoittaa uuden työvälineen aiheuttamia muutos-paineita olemassa olevaan arkityöhön. 3) Sellaisten teknisten ja toi-minnallisten ratkaisujen löytyminen, joilla yhteistoiminta erillistenorganisaatioiden ja toimijoiden välillä mahdollistuisi. Nämä kolme

335

haastetta ovat edelleen ajankohtaisia, sillä monet sairaalat ja terveys-keskukset toimivat potilastietojen osalta vieläkin kirjoituskoneen va-rassa, vaikka ilmoittautuminen ja laboratoriotulokset ovat olleet jopidempään tietokoneella. Erityistä haastetta tietojärjestelmille ovattarjonneet lääketieteen eri erikoisalat, joista jokainen tarvitsee arki-työssä spesifejä välineitä. Mm. radiologin, silmälääkärin, keuhkolää-kärin tai yleislääkärin tarvitsemat tietokentät ovat hyvin erilaisia sana-muodoltaan, numeerisesti ja visuaalisesti.

Tietojärjestelmien haasteet käytännön toiminnalle eivät pääty sii-hen, että tietojärjestelmä on valittu ja sen käyttöönotossa onnistuttu.Esimerkiksi potilaan tiedot tulisi löytää järjestelmästä myöhemmin-kin. Tietojen löytämiseksi on tärkeää niiden yhdenmukainen kirjaa-minen samaan paikkaan. Kokonaisuus potilaan hoidossa on vaarassahajota vieläkin perusteellisemmin kuin paperikansioiden varassa toi-mittaessa, jos ohjelma ei salli yhteenvedon kokoamista ja päivittämistätai jos kukaan hoitavista tahoista ei ota vastuulleen kokonaisuudestahuolehtimista. Tietojärjestelmän lisäksi paperinen järjestelmä voi elääpitkään sähköisen rinnalla muodostaen kaksinkertaista ja erilaista tie-toa sisältävää informaatiota. (Saaren-Seppälä 2004b.)

Terveydenhuollossa tietojärjestelmien avulla on nopeutettu jahelpotettu yksittäisten erikoisalojen yksittäisten hoitotoimenpiteidentekemistä. Tietotekniikka on saatu valjastettua potilashoidon tarpei-siin tietyiltä osin, kuten mikä tahansa uusi lääketieteellinen menetel-mä yksittäisen ongelman osalta. Teknologia on osa tieteen kehitystä,mutta teknologian avulla ei ole saatu haltuun lääketieteen ja hoitamisensosiaalista ulottuvuutta. Sosiaalisella ulottuvuudella tarkoitan tässä yh-teydessä ammattilaisten keskinäistä yhteistoimintaa yhteisen potilaanauttamiseksi. Teknologian avulla ei ole voitu muodostaa käsitystä taikoota potilaan hoitoverkostoa niin, että se olisi kaikkien toimijoidentiedossa ja saatavilla. Teknologian avulla ei ole kyetty hyödyntämääntoimijoiden yhteistä kollektiivista tietovarantoa potilashoidossa. Eikäteknologian avulla ole voitu sopia potilaan hoitovastuusta usean toi-mijan kesken. Hoidon sosiaalisen ulottuvuuden ymmärtäminen tär-keäksi osaksi teknologia-tietoperusteista asiantuntijaosaamista onvälttämätöntä, jos tavoitteena on parantaa potilaan saamaa hoitoa tie-tojärjestelmän avulla.

336

Kollektiivinen varanto on yhteistoimintaa kuvaava käsite, jotakirjoituksessani käsittelin käytännön esimerkkien avulla. Kuten todet-tiin, varanto on paikalliseen ja potilaskohtaiseen toimijuuteen liittyvämahdollisuus ylittää terveydenhuollon organisaatiorajoja, koulutuk-sen ja työelämän välisen sosiaalistumisen rajoja ja ammattikunta-rajoja. Toiminnan kollektiivinen alue edellyttää toimijoiden ja työ-yhteisöjen oppimista yhdessä työskentelyyn. Kollektiivisen varannonhyödyntäminen edellyttää tietoa, vastuuta ja yhteisöllistä oppimistasekä välineitä, joiden avulla varannosta voidaan ammentaa, sillä toi-minnan kollektiivinen ulottuvuus on vaikeasti havaittavissa eikä suo-raan kenenkään omistuksessa tai asiantuntemuksessa oleva alue.Varanto ei paradoksaalisesti kuitenkaan olisi olemassa ilman useita eritoimijoita ja rajoja, jotka erottavat toimijoita toisistaan.

337

Kirjallisuus

Bergman, R. 1981. ”Accountability – definitions and dimensions”. Inter-national Nursing Review 28, 53–59.

Baly, M. E. 1984. Professional Responsibility. Chischester: Wiley and Sons.Coleman, J. 1990. Foundations of Social Theory. Cambridge: Mass Belknap.Dunder, T., Miettinen, S., Repola, A-M., Klasila, V. & Linna, O. 2003.

”Toimiiko lasten astman hoidon porrastus? SeurantatutkimusOYKS:ssa diagnosoiduista lapsiastmaatikoista”. Suomen Lääkäri-lehti 58, 2163–2165.

Durkheim, E. 1990. Sosiaalisesta työnjaosta. Suom. S. Randel. Helsinki:Gaudeamus. (De la division du travail social, 1893)

Engeström, R. 1999. Toiminnan moniäänisyys: Tutkimus lääkärinvastaan-ottojen keskusteluista. Helsinki: Yliopistopaino.

Engeström, Y. 1993. ”Developmental studies of work as a testbench ofactivity theory: The case of primary care medical practice”. Teok-sessa C. Chaiklin & J. Lave (toim.) Understanding Practice: Pers-pectives on Activity and Context. Cambridge: University of Cam-bridge Press, 64–103.

Engeström, Y. 2004. Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä.Helsinki: Vastapaino.

Engeström, Y., Engeström, R., Helenius, J. & Koistinen, K. 1987. Ter-veyskeskuslääkäreiden työn kehittämistutkimus. Levike-projektintutkimushankkeen I väliraportti. Helsinki: Espoon kaupunginpainatuskeskus.

Engeström, Y., Engeström, R. & Vähäaho, T. 1999. ”When The CenterDoesn’t Hold: Importance of Knotworking”. Teoksessa C. Chaik-lin, M. Hedegaard & U. Juul Jensen (toim.) Activity Theory andSocial Practice. Aarhus: Aarhus University Press, 34–374.

Eräsaari, L. 1995. Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä. Tampere:Gaudeamus.

Freidson, E. 1970. Professional Dominance: Social Structure of MedicalCare. New York: Aldine Publ.

Freidson, E. 1989. Profession of Medicine: A Study of the Sociology of App-lied Knowledge. Chicago: University of Chicago Press.

Haakana, M. 2001. ”Lääkäri, potilas, nauru”. Teoksessa M-L. Sorjonen,A. Peräkylä & K. Eskola (toim.) Keskustelu lääkärin vastaanotolla.Helsinki: Vastapaino, 135–160.

338

Harrè, R. 1999. ”Trust and its surrogaters: psychological foundations ofpolitical process”. Teoksessa M.E. Warren (toim.) Democracy andTrust. Cambridge: Cambridge University Press, 249–272.

Henriksson, L. & Wrede, S. (toim.) 2004. Hyvinvointityön ammatit. Hel-sinki: Gaudeamus.

Hirvonen, L. 1987. Lääketieteen historia. Helsinki: Recallmed.Jauho, M. 2004. ”Valtion rakentaminen, lääkärikunnan ammatillistumi-

nen ja valistuneen maallikon synty”. Teoksessa L. Henriksson & S.Wrede (toim.) Hyvinvointityön ammatit. Helsinki: Gaudeamus,84-109.

Jämsèn, R. & Pekurinen, M. 2003. ”Terveydenhuollon 1990-luvun uu-distusaallon tulokset”. Suomen lääkärilehti 58(9), 1067–1070.

Karjalainen, V. 1996. Verkoston lupaus: Tutkimus aikuisasiakkaan palve-luverkoston rakentumisesta. Stakes, raportteja 68.

Ketola, E., Mäkelä, J., Hagman, E. & Kupiainen, O. 2001. ”Yleislääkäri-konsulttitoiminta Helsingissä”. Suomen lääkärilehti 56, 1297–1301.

Kerosuo, H. 2003. ”’Auctioned Orphans’: Learning from patients’ expe-riences for homelessness and abandonment in health care provi-sion”. The proceedings of the 3rd International Management Stu-dies Conference and Inclusivity, 7–9 July 2003, Lancaster, Eng-land.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista, 1992. 1992/785.Lehto, J. 2000. ”Saumaton palveluketju mosaiikkimaisessa järjestelmäs-

sä”. Teoksessa S. Nouko-Juvonen, P. Ruotsalainen & I. Kiikkala(toim.) Hyvinvointivaltion palveluketjut. Helsinki: Tammi, 33–48.

Lääkärin etiikka, 2000. Suomen lääkäriliitto. [WWW-dokumentti]<http://www.laakariliitto.fi.> (Luettu 1.7.2005)

Miettinen, R., Hyysalo, S., Lehenkari, J. & Hasu, M. (toim.) 2003. Tuot-teesta työvälineeksi? Uudet teknologiat terveydenhuollossa. Saarijärvi:Gummerus.

Muutoslaboratorio, 2005. [WWW-dokumentti]<http://www.muutoslaboratorio.fi/> (Luettu 1.7.2005)

Määttä, P. 1999. Perhe asiantuntijana: Erityiskasvatuksen ja kuntoutuksenkäytännöt. Helsinki: Gummerus.

Parsons, T. 1951. The Social Systems. Glenchoe: Free Press.Peräkylä, A., Eskola, K. & Sorjonen, M-L. 2001. ”Lääkärin ja potilaan

vuorovaikutus tarkastelun kohteena”. Teoksessa M-L. Sorjonen, A.

339

Peräkylä & K. Eskola (toim.) Keskustelu lääkärin vastaanotolla.Tampere: Vastapaino, 7–26.

Polanyi, M. 1966. The Tacit Dimension. London: Routledge & Kegan Paul.Raevaara, L. & Sorjonen, M-L. 2001. ”Lääkärin kysymykset ja po-tilaan vastaukset”. Teoksessa M-L. Sorjonen, A. Peräkylä & K. Es-kola (toim.) Keskustelu lääkärin vastaanotolla. Tampere: Vastapai-no, 49-70.

Rantalaiho, L. 2004. ”Loppusanat”. Teoksessa L. Henriksson & S. Wrede(toim.) Hyvinvointityön ammatit. Helsinki: Gaudeamus, 235–242.

Ruusuvuori, J. & Lumme-Sandt, K. 2004. ”Mistä puhumme, kun pu-humme potilaan osallistumisesta ?”. Sosiaalilääketieteellinen Aika-kauslehti/Journal of Social Medicine 41(3)

Räikkä, J. 1995. ”Etiikka ja ammattietiikka”. Teoksessa J. Räikkä, J. Kot-kavirta & J. Sajama (toim.) Hyvä ammattilainen: Johdatus ammat-ti-etiikkaan. Helsinki: Painatuskeskus, 7–26.

Saarelma, O. 1999. “Perusterveydenhuollon tiedonhallinnan historiaa”.Teoksessa K. Saranto & M. Korpela (toim.) Tietotekniikka ja tie-donhallinta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Porvoo: WSOY, 46–62.

Saarelma, O. 2002. Työtulvan hallinta terveysasemalla: raportti terveys-asematyön kehittämishankkeesta. Stakes, raportteja 271. Helsinki:Gummerus.

Saarelma, O. & Kokkinen-Jussila, M. 1993. ”Terveyskeskuksen yhteistoi-mintaverkkojen analysointi”. Raportissa R. Simoila, A. Harlamov,K. Launis, Y. Engeström, O. Saarelma & M. Kokkinen-Jussila(toim.) Mallit, kontaktit, tiimit ja verkot: Välineitä terveyskeskus-työn analysointiin. Stakes, raportteja 80, 153–196.

Saaren-Seppälä, T. 2004a. Yhteisen potilaan hoito: Tutkimus organisaa-tiorajat ylittävästä yhteistoiminnasta sairaalan, terveyskeskuksen jalapsipotilaan vanhempien suhteissa. Acta Universitatis Tamperen-sis 1052 / Acta Electronica Universitatis Tamperensis 401. Tampe-re University Press.

Saaren-Seppälä, T. 2004b. Kehittävä auditointi Helsingin terveyskeskuk-sessa. Loppuraportti Pegasos-potilastietojärjestelmään siirtymises-tä ja toiminnan muutoksista. Helsinki: Helsingin kaupungin ter-veysviraston raportteja 2004:4.

340

Sinkkonen, S. & Nikkilä, J. 1988. Suomen terveydenhuollon hallinto. Juva:WSOY.

Stelling, J. & Bucher, R. 1972. Autonomy and Monitoring on HospitalWards. The Sociological Quarterly 13, 431–446.

STM, 1998. Terveydenhuollon kehittämisprojekti. Selvitysmiesraportti1998:2. Terveydenhuollon toimivuus. Helsinki.

STM, 2003. Saumattomien palveluketjujen ja sitä tukevien hallintorat-kaisujen ohjausryhmä. Työryhmämuistioita 2003:18. Helsinki.

STM, 2005. Yhtenäiset kiireettömän hoidon perusteet. Oppaita 2005:5.Yliopistopaino. Helsinki.

Strauss, A., Schatzman, L., Ehrlich, D., Bucher, R. & Sabshin, M. 1963.”The Hospital and its negotiated order”. Teoksessa E. Freidson(toim.) The Hospital in Modern Society. New York: Free Press, 147–169.

Suomen terveydenhuollon tulevaisuudet, 2004. Skenaariot ja strategiatpalvelujärjestelmän turvaamiseksi. O-P Ryynänen, J. Kinnunen,M. Myllykangas, J. Lammintakanen & O. Kuusi (Esiselvitys) Tu-levaisuusvaliokuntateknologian arviointeja 20. Helsinki: Edus-kunnan kanslian julkaisuja 8/2004.

Tuomisto, L. & Puolijoki, H. & Keistinen, T. 2001. ”Astmapotilaan seu-ranta: Kuka seuraa vai seuraako kukaan?” Suomen Lääkärilehti 56,3555–3559.

Vehviläinen, A., Takala, J., Haggren, O., Roitto, H-M. & Kumpusalo, E.2003. ”Miksi lääkärit lähtevät terveyskeskuksesta? Terveyskeskus-työn nykytila ja tulevaisuus 2002-tutkimus III”. Suomen Lääkäri-lehti 58(2), 188-193.

Vähäaho, T. 2001. ”Miksi tieto ei terveydenhuollossa kulje?” Suomenlääkärilehti 30–32(56), 3071-3077.

Wrede, S. 2000. ”Suomalainen terveydenhuolto: jännitteitä ja murrok-sia”. Teoksessa I. Kangas & S. Karvonen & A. Lillrank (toim.) Ter-veys-sosiologian suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus, 189–205.

341

Valoa basaarista–internetin vapaan ja avoimen koodin

kollektiivinen kehitystyö

Niklas Vainio ja Tere Vadén

1. Kollektiivisen ohjelmointityön haaste

Ohjelmointi taitona edustaa monessa suhteessa äärimmäisyyttä. Mu-siikin, matematiikan ja monien muiden tieteenalojen tapaan ohjel-mointi vaatii laajaa abstraktia ajattelua, joka usein liittyy läheisestiavaruudelliseen hahmotuskykyyn ja asioiden yhteenliittymisen ja liik-keen arviointiin. Ohjelmointi sinällään tapahtuu tyypillisesti intensii-visenä istumatyönä. Kehollisuuden osuus on poikkeuksellisen vähäi-nen. Toinen äärimmäisyys on moniin kaikkein haastavimpiin ja mie-lenkiintoisimpiin ohjelmointitöihin liittyvä kollektiivisuus. Toki onolemassa ohjelmointihankkeita, jotka ovat käytännössä yhden taimuutaman henkilön käsissä, samoin kuin tarinoita sankarihakkereis-ta, jotka käytännöllisesti katsoen yksin suoriutuvat valtaisista haasteis-ta (ks. esimerkiksi Levyn (1984) kuvausta Richard M. Stallmanista).Silti useimmat ohjelmointihankkeet ovat niin laajoja ja monialaisia,että yksinäisten cowboyiden mahdollisuudet ovat sangen rajoitetut.

Hyvä esimerkki tästä äärimmäisyydestä on GNU/Linux-järjestel-män kehittäminen. Arvioiden mukaan vuonna 2005 tyypillinen GNU/Linux-käyttöjärjestelmä (Debian GNU/Linux) sisälsi 230 miljoonaariviä ohjelmakoodia (Amor-Iglesias ym. 2005). Jo pelkästään tällaisenkoodimassan lukeminen saati ymmärtäminen on yksilön kykyjen ää-rirajoilla, jollei niiden tuolla puolen. Modernin käyttöjärjestelmänluominen on taito, joka tuskin edes periaatteessa voi olla yhden ihmi-sen asiantuntemuksen varassa. Yhteissoiton tai -tanssin tapaan mer-

342

kittävät ohjelmointihankkeet edellyttävät laajan ryhmän harjaantu-mista yhteistyöhön ja asiantuntijuuden joustavaan jakamiseen.

Aivan erityinen äärimmäisyys Linux-tyyppisen ohjelmoinninasiantuntijuudessa on jakamisen ja yhteistyön kollektiivisuuden jär-jestäytyminen teknisten apuvälineiden kautta. Yhdessäohjelmoijat ei-vät yleensä ole fyysisesti läsnä samassa tilassa. Toki ohjelmointityönkollektiivisuus on usein myös äärimmäisen massiivista: GNU/Linux-käyttöjärjestelmän kehittäjien ydinjoukko on kooltaan muutama tu-hat henkilöä, vähemmän keskeisiä kehitykseen osallistuvia käyttäjiäon kymmeniä tuhansia ja kehittäjiä on useasta kymmenestä maasta(Weber 2004, 65-71). Tämä kollektiivisuuden laajuus on mahdolli-nen juuri asiantuntijuuden teknisten apuvälineiden kautta.

Asiantuntijuuden jakamisen teknisistä välineistä keskeisin onInternet. Ohjelmistojen kollektiivinen kehittäminen oli aloitettu jokauan ennen Internetin keksimistä tai yleistymistä. Vasta Internetinlaajeneminen 1990-luvun puolivälissä nosti avoimet kehittäjäyhteisötkukoistukseen (ks. alla ”Linus Torvalds ja avoimen lähdekoodin liike”).Muita merkittäviä teknisiä apuvälineitä ovat sähköpostilistat, version-hallintaohjelmat ja monet ohjelmistoja käsittelevät metaohjelmistotsekä erityisesti yhteistyötä ja verkostoitumista tukemaan luotu ”socialsoftware” (kuten wikit ja weblogit). Avoimen kehittämisen kohdallaasiantuntijoiden rakkaus omiin työvälineisiinsä ja -menetelmiinsä on-kin silmiinpistävää. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että asiantuntijuu-den jakaminen – toisin sanoen toiminta, johon kehittäjien intohimokohdistuu – ei olisi mahdollista ilman käyttökelpoisia välineitä. Toi-nen syy on, että avoimen ohjelmistokehityksen kohdalla toteutuu esi-merkillisellä tavalla ”verkostoyhteiskunnalle” ominainen ja paljonkeskusteltu piirre: työn lopputulos ja työn välineet ovat sama asia.

Tämä tietotyön ”uusi logiikka” on hämmentänyt teoreetikkojauseilla tieteenaloilla. Tietojenkäsittelytieteessä on tunnettu Brooksinlakina tunnettu ilmiö: jo viivästyneen ohjelmistohankkeen nopeutta-minen ja virheiden (”bugien”) korjaaminen ohjelmoijien lukumääräälisäämällä viivästyttää hanketta entisestään ja lisää koodissa esiintyvi-en virheiden määrää (Brooks 1975; vrt. Raymond 1999; DiBona ym.1999). Brooksin laki pätee perinteisesti johdettuihin ohjelmistohank-keisiin. Avoimessa kehityksessä asiat ovat toisin. Avoin lähdekoodi ei

343

ratkaisevasti kärsi kehittäjien määrän lisääntymisestä, vaan päinvas-toin: kehittäjien määrän lisääntyminen takaa koodin laadun ja bugienvähäisyyden. Eric Raymond (1999) kutsuu ilmiötä (Linus Torvaldsinmukaan) Linuksen laiksi: kun on tarpeeksi silmäpareja, kaikki bugiton helppo hoitaa. Ilmiön takaa löytyy useampi tekijä. Ensinnäkinavoimen kehityksen ohjelmoijat ovat erittäin hyvin motivoituneita jakeskittyvät koodissa ensisijaisesti niihin osiin, joissa ovat parhaimmil-laan. Toiseksi koodin kehityksen avoimuus ja osittaisuus mahdollista-vat joustavan virheiden korjauksen ja parhaan vaihtoehdon etsinnän.

Vielä hämmentävämpi avoimen kehityksen ilmiökenttä on ollutperinteiselle taloustieteelle, jonka mukaan työtä – esimerkiksi ohjel-mistokehitystä – tehdään siitä saatavan taloudellisen edun vuoksi.Avointen ohjelmistojen vapaaehtoisilla kehittäjillä ei kuitenkaan ainaole mitään välitöntä taloudellista etua saavutettavanaan, ei palkkaaeikä palkkioita, ei aina edes oman osaamisen kehittymistä. Miksiavoin kehitysmalli kuitenkin toimii ja tuottaa huomattavia lisäarvoja(GNU/Linux-kehityksen arvoksi, jos se olisi tehty perinteisenä ohjel-mistotyönä, on arvioitu 8 miljardia dollaria; Amor-Iglesias ym. 2005)?Mikä motivoi avoimen kehityksen asiantuntijoita? Miksi huippua-siantuntijat työskentelevät yhdessä ilmaiseksi?

Tarkastelemme seuraavassa ensin avoimen ohjelmistokehityksennykyisen muodon syntyä ja sen liittymistä teknisten apuvälineidenkehitykseen. Väitämme, että avoimen kehityksen kollektiivinen asian-tuntijuus on eräänlaista tietoyhteiskunnan käsityöläisyyttä, jossa tuoteon yhtä aikaa monien käsien muokattavana. Lopuksi luomme katsa-uksen verkostomaisen kollektiivisen asiantuntijuuden piirteisiin GNU/Linux-kehitys esimerkkinä.

2. Valot syttyvät

2.1. Hakkeriyhteisön murros

Ensimmäiset tietokoneet ja niiden ohjelmistot rakennettiin 1940- ja50-luvuilla pääasiassa länsivaltojen puolustusvoimien ja luonnontie-teellisen yliopistotutkimuksen tarpeisiin. Eräs varhaisista tietotekniik-

344

kaa tutkivista yliopistoista oli Massachusetts Institute of Technology(MIT). MIT:n vuonna 1958 perustetusta tekoälylaboratoriosta tulieräs tietojenkäsittelytutkimuksen ja samalla myös tietokonekulttuurinsyntysijoista.

Steven Levy on kuvannut kirjassaan Hackers (1984) tekoälylabo-ratorion tietokoneiden ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Ko-neista olivat innostuneita nuoret miespuoliset elektroniikkaharrasta-jat, jotka omistivat aikansa koneiden tutkimiselle ja ohjelmoinnille.Tämän alakulttuurin jäsenet alkoivat kutsua itseään hakkereiksi (hac-ker), millä he tarkoittivat harrastajaa, joka nauttii tietokoneiden aset-tamista haasteista ja osaa ratkaista niitä nokkelilla ja yllätyksellisillätavoilla.1 Hakkeri ei pidä konetta pelkkänä työvälineenä, vaan hänelläkoneen käyttämiseen liittyy oma estetiikkansa ja käsityöläismäinenhuolellisuus ja kunnioitus.

Hakkeriyhteisössä syntyi oma hakkerietiikkansa, jonka ytimessäoli arvostus tietokoneita ja niiden ihmisille ja yhteiskunnalle tarjoa-mia mahdollisuuksia kohtaan. Levy kiteyttää hakkerietiikan seuraa-viin kuuteen sääntöön:

➢ Tietokoneisiin – ja ylipäätään kaikkeen, joka voi opettaa jotakin maailman toiminnasta – täytyy olla rajoittamaton ja täysi pääsy. Kunnioita aina periaatetta ”kokeile itse!”➢ Kaiken informaation tulee olla vapaata.➢ Epäile auktoriteetteja – edistä vallan hajauttamista.➢ Hakkereita tulee arvioida hakkerointinsa perusteella, ei hömppä- kriteereillä kuten suoritetuilla tutkinnoilla, iällä, rodulla tai asemalla.

➢ Tietokoneella voi luoda taidetta ja kauneutta.➢ Tietokoneet voivat parantaa elämää. (Levy 1984, 40-45)2

Aina 1970-luvun loppupuolelle asti MIT:n tekoälylaboratoriossatietokoneohjelmiin suhtauduttiin kuten tieteelliseen tietoon: ohjelmi-

1. Hakkeri-sanan käyttö tarkoittamaan tietojärjestelmiin murtautujaa otettiintiedotusvälineissä käyttöön 1980-luvulla. Hakkerikulttuurissa murtautujiakutsutaan hakkerin sijasta kräkkereiksi (cracker).

2. Kaikki suomennokset kirjoittajien.

345

en tuli olla vapaita, kaikkien käytettävissä, koeteltavissa ja paran-neltavissa. Yhden ohjelmoijan tekemään ohjelmaan sai ja tuli tehdäparannuksia. Ohjelmia ei omistanut kukaan, ja toisaalta ne olivat yh-teisön yhteistä omaisuutta.

Ajatus tietokoneohjelmien omaisuusluonteesta alkoi muuttua1970-luvun puolivälissä. Tietokoneiden valmistaminen ja hankkimi-nen oli tullut halvemmaksi, ja ensimmäiset kotitietokoneet tulivatsaataville. Kotitietokoneiden ympärille syntyi oma hakkeripiirinsä,joka perehtyi koneiden toimintaan samoin kuin MIT:n hakkerit ai-emmin. Vuonna 1976 Bill Gates, toinen aloittelevan, silloin Micro-Soft-nimisen ohjelmistoyrityksen omistajista, kirjoitti harrastajilleavoimen kirjeen, jossa hän syytti heitä omaisuutensa varastamisesta.Micro-Softin BASIC-ohjelmointikielen tulkkiohjelma oli levinnythakkeripiireissä kopiona samaan tapaan kuin muutkin ohjelmat,mutta Micro-Soft halusi, ettei kukaan kopioi ohjelmaa ilman maksua.Gates kirjoitti: ”Kuten suurin osa harrastajista tietää, suurin osa teistävarastaa ohjelmistonsa. Koneista maksetaan, mutta ohjelmistoja jae-taan. Kuka välittää siitä, saavatko ohjelmistojen kehittäjät korvauk-sen?” (Gates 1976.)

Myös tekoälylaboratorion ilmapiiri alkoi muuttua 1980-luvunalussa, kun osa sen työntekijöistä perusti Symbolics-nimisen ohjel-mistoyrityksen, jonka myymiin ohjelmiin kuului sopimusehto, jonkamukaan niitä ei saanut kopioida eteenpäin. Sekä Microsoftin ettäSymbolicsin vaatimukset olivat selvässä ristiriidassa aiemman hakke-rietiikan kanssa. Jakamisen kulttuuri oli jäänyt uuden ohjelmisto-kulttuurin varjoon, ja suurin osa laboratorion hakkereista oli siirtynytSymbolicsille töihin. MIT:n tekoälylaboratorion systeemiohjelmoijaRichard M. Stallman koki uuden kulttuurin yhteisöllisyyttä rappeut-tavaksi. Kysymys tiedon omistamisesta oli hänelle vakava moraalinenongelma.

”Kun olin menettänyt yhteisöni, en voinut jatkaa entiseenmalliin. Jouduin ankaran moraalisen valinnan eteen. Help-po ratkaisu olisi ollut liittyä omistettujen ohjelmistojenmaailmaan, allekirjoittaa salassapitosopimuksia ja luvata ol-la auttamatta muita hakkereita. Todennäköisimmin tämätarkoittaisi sellaisten ohjelmistojen tekemistä, jotka julkais-

346

taisiin salassapitosopimusten alaisina, mikä lisäisi myösmuiden paineita pettää toisiaan. Olisin voinut ansaita rahaanäin, ja ehkä viihdyttää itseäni kirjoittamalla koodia. Muttatiesin, että urani lopussa olisin tarkastellut vuosia, joina ra-kensin ihmisiä erottavia muureja, ja olisin tuntenut käyttä-neeni elämäni maailman huonontamiseen.”(Stallman 1998/2002, 17.)

Vuonna 1984 Stallman erosi MIT:sta ja ryhtyi kehittämäänGNU-nimistä käyttöjärjestelmää, jonka levittäminen ja muuttami-nen olisi vapaata. Hänelle ohjelmiston jakaminen kollegoidensa kans-sa oli moraalinen imperatiivi; olisi väärin olla päästämättä toistahakkeria käsiksi sellaiseen tietoon, joka auttaisi häntä ongelman rat-kaisussa tai josta olisi muuten vain jotain hyötyä – tai huvia.

Mielestäni kultainen sääntö vaatii, että jos pidän jostakinohjelmistosta, minun pitää jakaa se niiden ihmisten kanssa,jotka pitävät siitä myös. Ohjelmistojen myyjät haluavat ha-jottaa ja hallita käyttäjiä ja pakottaa jokaisen käyttäjän suos-tumaan olemaan jakamatta. Kieltäydyn rikkomasta solidaa-risuutta tällä tavalla. En voi hyvällä omallatunnolla allekir-joittaa salassapitosopimusta tai ohjelmiston lisenssisopimus-ta. Tein vuosikausia työtä tekoälylaboratoriossa vastustaak-seni näitä vihamielisiä pyrkimyksiä, mutta lopulta ne meni-vät liian pitkälle: en voinut jatkaa instituutiossa, jossa tällai-sia asioita tehtiin vasten tahtoani. / Jotta voin jatkaa tietoko-neiden käyttöä ilman häpeää, olen päättänyt rakentaa riittä-vän vapaiden ohjelmistojen kokonaisuuden, niin että pär-jään ilman epävapaita ohjelmistoja. Olen eronnut tekoäly-laboratoriosta, jotta MIT:lla ei olisi oikeudellista tekosyytäestää minua jakamasta GNU-järjestelmää. (Stallman 1984/2002, 32.)

Ohjelmiston ja informaation vapaus edellytti Stallmanin mukaanneljää erityisvapautta:

➢ Vapaus käyttää ohjelmaa mihin tahansa tarkoitukseen (vapaus 0).➢ Vapaus tutkia, miten ohjelma toimii, ja vapaus muokata sitä omiin tarpeisiin (vapaus 1). Pääsy lähdekoodiin on tämän vapauden edel- lytys.➢ Vapaus jakaa ohjelman kopioita naapuriavun nimissä (vapaus 2).

347

➢ Vapaus parantaa ohjelmaa ja julkaista parannukset kaikkien käytet- täviksi, niin että koko yhteisö voi niistä hyötyä (vapaus 3). Pääsy lähdekoodiin on tämän vapauden edellytys. (Stallman 1996/2002, 41.)

Näiden periaatteiden mukaisesti Stallman ryhtyi GNU-järjestel-män kehittämiseen. Järjestelmän parantuessa tieto siitä levisi Interne-tissä, johon tuolloin kuului enimmäkseen yliopistoja. Jotkut järjestel-män käyttäjistä kehittivät sitä eteenpäin ja toimittivat tekemänsämuutokset Stallmanille, joka sisällytti ne järjestelmän uusiin versioi-hin. 1990-luvun alkupuolella Stallmanin aloittaman järjestelmän osiakäytettiin suhteellisen runsaasti akateemisessa maailmassa. Myös joi-takin vastaavia vapaita ohjelmistoprojekteja oli syntynyt, esimerkiksiSendmail-sähköpostiohjelmisto.

Samaan aikaan lähdekoodin salaamiseen perustuvien omisteistenohjelmistojen malli alkoi menestyä yhdessä kotimikrojen yleistymisenmyötä. Kotimikrojen peliteollisuus oli saanut alkunsa 1970-luvunpuolivälissä ja oli kasvussa, Microsoftin käyttöjärjestelmistä tuli defacto -standardi 1980- ja 90-luvun vaihteessa ja monenlaisia erityis- jayritysohjelmistoja oli markkinoilla. Internet alkoi laajeta kotitalouk-siin 1990-luvun puolivälissä, jolloin myös Microsoft aloitti varsinai-sen menestyskulkunsa. Vuonna 1998 valmisohjelmien myynnin osuu-deksi maailman taloudesta arvioitiin jo 135 miljardia dollaria (Gopal& Sanders 2000).

2.2. Linus Torvalds ja avoimen lähdekoodin liike

Vuonna 1991 Linus Torvalds, joka tuolloin opiskeli tietojenkäsittely-tiedettä Helsingin yliopistossa, ilmoitti Internetin käyttöjärjestelmä-aiheisessa keskusteluryhmässä tehneensä huvin vuoksi alkeellisenUnix-tyyppisen käyttöjärjestelmän ytimen ja antoi sen muiden harras-tajien käyttöön (Torvalds 1991). Lähinnä tietojenkäsittelytieteen am-mattilaisista ja opiskelijoista koostunut yleisö otti ohjelmiston mie-lenkiinnolla vastaan ja alkoi tehdä siihen omia lisäyksiään kuten Stall-

348

manin järjestelmän kohdalla aikaisemmin. Torvaldsin ohjelma ei ollutkuitenkaan kokonainen järjestelmä, vaan ollakseen käyttökelpoinense tarvitsi tuekseen GNU-projektissa kehitetyt ohjelmistot, joten Li-nuxiin perustuvia järjestelmiä kutsutaan toisinaan nimellä GNU/Li-nux (ks. Stallman 2000/2002, 51–53).

Torvaldsin tekemän ytimen ympärille rakennettu käyttöjärjestel-mä alkoi saavuttaa suosiota ensin ammattilaispiireissä, mutta muuta-man vuoden kuluessa se havaittiin tehokkaaksi ja laadukkaaksi ratkai-suksi myös niiden ulkopuolella. Yritykset alkoivat ottaa vapaisiin oh-jelmistoihin perustuvia järjestelmiä käyttöön. Vuonna 1995 GNU/Linux-käyttäjiä arvioidaan olleen jo miljoona, vuonna 1997 viisi mil-joonaa ja vuonna 1999 kymmenen miljoonaa. Vuosikymmenen lop-pua kohden, dotcom-buumin keskellä, perustettiin ohjelmistoyrityk-siä, joiden liiketoimintamalli ei perustunutkaan ohjelmakoodin omis-tamiseen vaan siihen, että tekemällä ohjelmistoja yhteistyössä yrityk-set ja yksityiset voivat kehittää itselleen laadukkaita työvälineitä, joi-hin perustuvia ratkaisuja ja osaamista ne voivat myydä. Linuxista tuliyksi uuden talouden hurmosvaiheen ikoneista, ja Linus Torvalds pää-tyi niin talouslehti Forbesin kuin Timenkin kansijuttuun vuonna1999.

Vapaiden ohjelmistojen kehitysmallia tarkkaillut Eric Raymond(1999) huomasi, että Linuxin kehitystyössä oli jotain erityistä. Li-nuxin ympärille oli kertynyt vajaassa vuosikymmenessä aktiivinen jalaaja kehittäjäjoukko, joka sen sijaan, että olisi yrittänyt pitää kaikkioivalluksensa ja kehitystyönsä itsellään, jakoi sen muiden kanssa. Olihuomattu, että tämä kehitysmalli tuotti usein laadukkaampia ohjel-mistoja kuin ohjelmistoyritysten suosima ”katedraalimalli” – hierark-kisesti järjestetty, julkaisuaikatauluihin, tarkkoihin suunnitelmiin jasalailuun perustuva tuotantotapa. Linuxin ”basaarimalli” sen sijaanoli alusta lähtien avoin ja suunnitelmaton. Kun katedraalimalli perus-tuu tarkkaan rajanvetoon yrityksen sisäpuolisen maailman ja ulko-puolisten ostajien maailman välillä, basaarissa tällaisia muodollisia ra-joja ei juuri ole. Linus Torvalds on ytimen pääkehittäjä, ja hän ondelegoinut joistakin sen osista vastuuta muille kehittäjille, muttamuuten kuka tahansa voi tarjota tekemäänsä muutosta liitettäväksiytimeen.

349

Koska muodollinen jako kehittäjiin ja käyttäjiin on lähes olema-ton, basaarin ohjelmistokehitys on lähempänä käyttäjiään. Raymon-din mukaan basaarimallin tärkeä sääntö on: ”Julkaise varhain. Julkaiseusein. Kuuntele asiakkaitasi” (Raymond 1999). Ideana on tarjota oh-jelmaan tehdyt uudet ideat ja kokeilut muille kehittäjille ja käyttäjilletutkittavaksi, testattavaksi ja kommentoitavaksi mahdollisimman var-haisessa vaiheessa, kun taas katedraalimallissa tällaisia ohjelman ”kes-keneräisiä” versioita ei missään nimessä näytetä käyttäjille ennen viral-lista julkaisua, joka tapahtuu kerran 1–2 vuodessa. Tämä avoimuuslienee yksi tärkeimpiä syitä basaarimallin menestykseen. Antamallauudet ominaisuudet kenen tahansa kokeiltaviksi ja olemalla avoin pa-lautteen suhteen ohjelmistoprojekti saa käyttöönsä testaajajoukon,jollainen ei ole katedraalimallin mukaisesti rakennetuissa ohjelmis-toissa mahdollinen. Kun laaja, heterogeeninen käyttäjäjoukko kokei-lee ohjelmaa ja sen uusia ominaisuuksia kukin omassa toimintaympä-ristössään ja suhteessa omiin tarpeisiinsa ja raportoi eteen tulleistaongelmista, ohjelmiston viat löydetään pikaisesti ja ohjelmiston laatuparanee.3 Toisaalta avoimuus palvelee myös koodiin liittyvän asian-tuntijuuden leviämistä ja kasvamista: usein projektiin liittyvät uudetkehittäjät ovat olleet ensin sen käyttäjiä, jotka ovat ilmoittaneet löytä-mistään vioista mutta myöhemmin ovat alkaneet myös korjata löytä-miään vikoja. Matala kynnys kehittäjien ja käyttäjien välillä mahdol-listaa ohjelmistoon tutustumisen pikkuhiljaa ja kehitystyöhön liitty-misen ymmärryksen karttuessa.

Saadakseen ohjelmistojen omistamiseen perustuvan ohjelmisto-teollisuuden kiinnostumaan vapaista ohjelmistoista Raymond jajoukko muita hakkereita perustivat vuonna 1998 Open Source Initia-tive -järjestön4 ja alkoivat käyttää vapaasta ohjelmistokehityksestä ni-mitystä ”avoin lähdekoodi” (Open Source). Tarkoituksena oli painot-taa ohjelmistojen vapaudesta seuraavia teknisiä ja taloudellisia hyötyjäohjelmistojen vapauteen liittyvän moraalifilosofian sijaan. Open sour-ce -ilmiön johdosta useat suuret ohjelmistoyritykset, esimerkiksi IBM,Novell, Sun, Apple ja Nokia, ovat alkaneet joko tukea vapaita ja avoi-

3. Väite laadun paranemisesta näyttäisi pitävän paikkansa myös tutkimusten va-lossa, ks. Mockus ym. (2000) ja Reasoning (2003).

4. http://www.opensource.org

350

men lähdekoodin ohjelmistoja tai osallistua niiden kehittämiseen.Yhteisössä tapahtui näin jakautuminen, joka kohdistui lähinnä ohjel-moinnin taustamotivaatioon; ohjelmistot pysyivät samoina. Usein sekävapaita että avoimen lähdekoodin ohjelmistoja kutsutaankin yhteisel-lä nimellä FOSS (Free and Open Source Software), suomeksi VALO(vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot).

3. Mitä on avoimen kehitysmallin asiantuntijuus?

3.1. VALO-kehitys käsityöläisyytenä

GNU/Linux-järjestelmistä on vähitellen muodostunut taloudellinenuhka markkinoita pitkään hallinneelle Microsoftille. Kokonaisenkäyttöjärjestelmän rakentaminen suurelta osin vapaaehtoisvoimin ontekijöiltään valtaisa ponnistus. Minkä laatuinen ponnistus on kyseessä?

Richard Stallmanin filosofiaa seuraaville hakkereille ohjelmisto-jen vapaus on moraalinen imperatiivi ja niiden kehittäminen emansi-patorinen ja yhteisöä rakentava poliittinen projekti. Stallmanille oh-jelmiston jakaminen sitä tarvitsevalle lähimmäiselle on hyveellisenelämän edellytys. Tilanne, jossa ohjelmistoa ei voi lain asettamien ra-joitusten vuoksi jakaa, asettaa käyttäjän sosiaalisesti hankalaan tilan-teeseen, jossa hän joutuu tekemään ratkaisun ystävän auttamisen jalain kunnioittamisen välillä.

Avoin lähdekoodi -liikkeen motivoimille hakkereille ja ohjelmis-toyrityksille VALOjen rakentaminen on utilitaristinen yhteistyöhan-ke, joka perustuu yksilön tarpeille. Raymondin mukaan ”jokainen oh-jelmisto syntyy tarpeesta raapia kehittäjän omaa kutinaa” (Raymond1999) eli tarpeesta tehdä omaan tarpeeseen vastaava työkalu. Koskajossain on todennäköisesti joku, jolla on sama tarve, ohjelmisto kan-nattaa jakaa ja jatkaa sen kehittämistä yhteistyössä, jolloin siitä tuleeparempi. Oman koodin avaaminen tuo paljon enemmän takaisin.Kuka tahansa voi tietysti ottaa avoimen ohjelmiston käyttöönsä osal-listumatta sen kehittämiseen. Osallistumalla kehittämiseen ohjelmis-toa voi kuitenkin viedä omien tarpeidensa mukaiseen suuntaan joutu-matta kuitenkaan tekemään kaikkea työtä itse.

351

Vapaan käyttöjärjestelmän rakentaminen on vaativa ponnistus;toisaalta se ei välttämättä ole ponnistus lainkaan. Linus Torvalds sa-noo aloittaneensa Linuxin tekemisen ”huvin vuoksi” (Torvalds ja Dia-mond 2001) ja nimenomaan sanoutuu irti poliittisista pyrkimyksistä:”Rehellisesti sanoen en halua ihmisten käyttävän Linuxia ideologisistasyistä. Ideologia haisee. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ih-miset uskoisivat vähemmän ideologiaa ja enemmän ‘teen tämän, kos-ka se on hauskaa ja koska se voi hyödyttää muitakin, en koska se kuu-luu uskontooni’” (Torvalds 2002). Asialleen omistautuneille hakke-reille ohjelmointi ei ole pelkästään tapa ansaita rahaa, vaan elämänta-pa, itsensä toteuttamisen muoto ja nautinnon lähde.

Koska hakkerien toiminnan lähtökohtana on tehdä sitä, mikä onhauskaa, kiinnostavaa ja haasteellista, hakkerien tapa ohjelmoidapoikkeaa ohjelmistoteollisuuden totutuista, systemaattisista malleista,joita opetetaan ja tutkitaan yliopistojen tietojenkäsittelytieteen laitok-silla. Näiden mallien mukaan ohjelmiston tuotanto etenee ideaaliti-lanteessa tarpeiden määrittelystä suunnitteludokumentteihin ja testi-versioihin ja siitä edelleen ohjelmiston tekniseen ”toteuttamiseen”.Ohjelmistoyrityksessä ohjelmiston tuotanto kulkee yrityksen organi-saatiohierarkian mukaisesti, mutta koska hakkeriyhteisössä ei vastaa-vaa hierarkiaa ole, ei tällainen tayloristinen malli voi siellä toimia.Hakkeri Paul Graham (2004) vertaa ohjelmistojen suunnittelua mie-luummin taiteeseen kuin tieteeseen, sillä tarkoituksena on tehdä oh-jelmistoja, jotka ovat sekä hyviä että kauniita. Ohjelmiston hyvyyttätai kauneutta ei silloin mitata niinkään sillä, kuinka hyvin tuotanto-prosessi on noudattanut tuotantomallia tai kuinka tarkkaan ohjelmis-to vastaa suunnitteludokumentteja, vaan sillä, millaista nerokkuuttaja eleganssia lopputulos edustaa. Ohjelmistojen estetiikassa on kysekäsityöläisen kunnioituksesta työnsä kohdetta ja perinnettä kohtaan:vaikka on olemassa useita tapoja toteuttaa ohjelmisto, tietyt tavat ovatoikeampia ja puhtaampia kuin toiset.

Myös hakkeri Eric Raymond (2003, 26) korostaa esteettistä jaleikittelevää asennetta Unix-järjestelmän kehitysfilosofiaa kuvates-saan:

352

Jos haluat todella seurata Unix-periaatteita, sinun pitää ar-vostaa omaa aikaasi, ettet koskaan hukkaa sitä. Jos ongelmaon jo kerran ratkaistu, älä anna ylpeyden tai politikoinninajaa sinua ratkaisemaan se uudelleen, vaan käytä vanhaa rat-kaisua. Äläkä koskaan tee enempää työtä kuin on tarpeen;tee sen sijaan fiksumpaa työtä ja säästä ylimääräiset voimasisiihen kun tarvitset niitä. Hyödynnä työkalujasi ja automa-tisoi kaikki, mitä voit.Ohjelmistojen suunnittelun ja toteutuksen pitäisi olla rie-muntäyteinen taito, korkeammanlaatuista leikkiä. Jos tämäasenne vaikuttaa sinusta naurettavalta tai hiukan nololta, py-sähdy ja mieti; kysy itseltäsi, mitä olet unohtanut. Miksi teetohjelmistoja sen sijaan että hankkisit rahasi muuten taiviettäisit aikasi muulla tavoin? Pidit kuitenkin joskus aiem-min ohjelmistoja intohimon arvoisena...

Leikki, kokeilu, tutkiminen ja oivaltaminen ovat hakkeriasian-tuntijuuden ydinpiirteitä: koska ohjelmistoprojektit eivät ole hierark-kisesti johdettuja, ovat ohjelmoijat vapaampia kokeilemaan ja tutki-maan eri ratkaisumahdollisuuksia. Tämä vahvistaa heidän ymmärrys-tään ohjelmointiympäristön eri ratkaisumahdollisuuksista ja johtaavähitellen asiantuntijuuden muodostumiseen. Hakkeriksi ja ohjel-moijaksi oppiminen edellyttää toimimista aidoissa ohjelmistoprojek-teissa ja oppimista toisilta. Avoimissa ohjelmistoprojekteissa osaami-nen voi siirtyä (sähköisissä) keskusteluissa muiden käyttäjien ja ke-hittäjien kanssa, mutta erittäin tärkeä oppimisen tapa on muiden te-kemän ohjelmakoodin lukeminen (Spinellis 2003; Graham 2004).Perinne kiteytyy yhteisessä ohjelmakoodissa: siitä löytyvät oikeat tavatohjelmoida, se on kehittäjien välisten teknisten keskusteluiden välineja myös hakkerihuumorin lähde.

VALO-kehityshankkeita on tuhansia, eivätkä niiden sosiaalisetdynamiikat ole aina yhdestä puusta veistettyjä. Joissain hankkeissa ontuhansia kehittäjiä, joissain kymmeniä, joissain vain yksi, jotkut ovatvuosikymmeniä vanhoja, jotkut viikkojen päiväperhosia. Myös avoi-muuden aste vaihtelee. Yhteisöt ovat kehittäneet monenlaisia malleja,joilla päätöksenteko ohjelmaan mukaan otettavista parannuksista teh-dään. Mallit toimivat funktionaalisuuden pohjalta, sillä kenenkään eiole pakko totella ketään: jos ei pidä jostakin muutoksesta, voi avointaohjelmaa ryhtyä aina kehittämään itse haluamaansa suuntaan. VA-

353

LOn kehittäminen onkin jatkuva prosessi, joka saattaa olla menossauseisiin erilaisiin ja jopa ristiriitaisiin suuntiin yhtä aikaa.5

Kukin kehittäjä voi omistautua intohimonsa mukaan minkä ta-hansa osion – oli se suuri tai pieni – hiomiseen lähes loppumattomiin,tai sitten tähdätä nopeaan ratkaisuun. Joka tapauksessa erityisosaajienja laajaa kuvaa seuraavien hahmottajien käsityöläisyys yhtyy massiivi-seksi, itseorganisoituvaksi teokseksi. Käsityöläisasennetta korostaa yl-peys omasta ammattitaidosta ja osaamisesta sekä jatkuva jano sen ke-hittämiseen. Monille hakkereille ohjelmointi on itseisarvo, joka ei tar-vitse ulkoista perustelua. Työ ei ole suorittavaa eikä aiheuta vieraantu-mista. On hyvin ymmärrettävää, että tällainen kollektiivinen työ tuot-taa korkealaatuisen tuloksen.

3.2. Avointen yhteisöjen asiantuntijuuden erityispiirteet

Edellä kuvattu vapaan ja avoimen ohjelmistokehityksen historia onsuurelta osin amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkimuslaitostenhistoriaa. Levy (1984) kuvaa ensimmäisten hakkereiden olleen nimen-omaan teknisten alojen opiskelijoita. Monet Internetin infrastruktuu-riin kuuluvat ohjelmat on tehty yliopistojen tietotekniikkaosastoillaomaan tarpeeseen. Yliopisto oli luonnollinen kasvualusta ohjelmisto-jen jakamisen idealle, koska tiedon vapaus on myös tieteen perusta jasen mahdollisuuden ehto. Koska tieteellinen ymmärrys voi kehittyävain laajan havainnoinnin, teorioiden testaamisen ja monenpuolisenkriittisen tarkastelun kautta, myös tiede edellyttää avointa kehitystä.Tieteellisiä teorioita ei syntyisi, jos tieteentekijät kätkisivät kaikki ha-vaintonsa ja ideansa. DiBona ym. (1999) näkevät avoimessa ohjelmis-tokehityksessä ”uuden renessanssin”, joka mahdollistaisi uutta infor-maatioteknologiaa tehokkaasti hyödyntävän aikakauden niin kuinGutenbergin painokone mahdollisti tieteellisen tiedon nopean leviä-misen ja kansainvälisen tieteellisen yhteisön synnyn. Pekka Himanen(2000) näkee avoimessa ohjelmistokehityksessä muitakin yhtymäkoh-tia akatemiaan: molemmissa on kyse itseäänkorjaavasta prosessista,

5. Yhteisöjen rakenteesta ks. esim. Crowston ja Howison (2005); Weber (2004).

354

molemmissa toimitaan intohimosta, lähteet on mainittava ja uusiatutkimustuloksia ei saa salata. Akatemian vastakohta on luostari: pie-ni, suljettu yhteisö, johon ei kuulu auktoriteetin kyseenalaistaminen;tässä vertailussa siis suljetun lähdekoodin ohjelmistokehitysmalli.

Alkuperäisen hakkeriyhteisön ponsi tehdä ohjelmistoja oli into-himo, nautinto ja estetiikka, toisaalta sopivan työkalun tarve. Nämämotiivit pätevät ehkä edelleen nykyisen avoimen ohjelmistokehityk-sen yhteisön ytimeen, kärkiprojektien johtajiin, luottohenkilöihin jayhteisön karismaattisiin johtajiin (Linus Torvalds, Eric Raymond,Richard Stallman). Yhteisö on kuitenkin laajentunut ulos akatemias-ta, tavallisiin koteihin ja yritysten suunnittelustrategioihin. 1990-lu-vun Internetin laajeneminen kasvatti yhteisön koon moninkertaiseksija loi aiempaa globaalimman ja notkeamman virtuaaliyhteisön. Glo-baalin siinä mielessä, että yhteisöön osallistuminen ei ole sinänsä kiin-ni maantieteellisestä sijainnista, etäisyyksistä tai aikavyöhykkeestä.Yhteisö ei kuitenkaan ole globaali kulttuurisessa ja sosiaalisessa mie-lessä. Kyselytutkimusten perusteella verkostot eivät suinkaan edustakoko maapallon ihmisten ja kulttuurien kirjoa vaan ovat varsin ho-mogeenisiä. Vuonna 2002 tehdyn tutkimuksen (Ghosh ym. 2002)mukaan suurin osa kehittäjistä on samaa ikäluokkaa, 75 % alle 30-vuotiaita ja valtaosa muutenkin iältään 16 ja 36 vuoden välillä. Yhtei-söllä on edelleen vahva akateeminen sidos: 70 % on suorittanut yli-opistotutkinnon ja osa opiskelee edelleen. Valtaosa on töissä IT-teh-tävissä. Maantieteellisesti yhteisö ei ole kovinkaan edustava: yli 70 %vastanneista asuu Euroopassa ja noin 14 % Pohjois-Amerikassa. Noin17 %:lla on lapsia. Silmiinpistävää on, että naisia kehittäjistä on vain1-2 %. (Ghosh ym. 2002; ks. myös Luthiger 2005; Hars & Ou 2001.)

Kaikki avoimen kehityksen yhteisöjen osalliset eivät tee työtäänenää käsityöläisyydestä tai sisäisestä innosta, vaan koska heidän työn-antajansa on heitä siihen kehottanut. Luthigerin (2005) kyselytutki-muksen mukaan jopa 41 % vastaajista kehittää avoimia ohjelmistojaosana työtään, mutta varsinaisesti VALO-kehitykseen keskittyvienosuus tästä lienee pienempi. Ghosh ym. (2002) havaitsivat, että tär-kein VALO-yhteisöjen osallistujia motivoiva tekijä on uuden oppimi-nen ja mahdollisuus jakaa osaamisensa muiden kanssa. Vaikuttavia

355

tekijöitä ovat myös mahdollisuus osallistua uudenlaiseen yhteistyö-hön, kehittää eteenpäin muiden tekemiä ohjelmia, osallistua yhteisöntoimintaan ja edistää ohjelmistojen vapautta. Suora altruismi ei sensijaan ole juurikaan kehittäjien motivaationa, ei myöskään toivo kehi-tystyöllä tienaamisesta. Samansuuntaisia havaintoja tekivät myös Harsja Ou (2001). Onnistumisesta ja oppimisesta tuleva ilo on kuitenkinedelleen merkityksellinen tekijä: Luthigerin (2005) tutkimuksen mu-kaan VALO-kehittäjät kokevat ohjelmoinnin huomattavasti haus-kemmaksi kuin suljettuja ohjelmistoja työkseen tekevät kollegansa.VALO-kehityksen mahdollisuus valita vapaasti kiinnostustaan ja ky-kyjään vastaava projekti lienee hauskuuden taustalla ja johtaa toden-näköisemmin myös työhön sitoutumiseen.

VALOjen kehittäminen vaatii paitsi ohjelmoinnin asiantunte-musta, myös ohjelmoinnin organisoinnin (”ohjelmoinnin ohjelmoin-nin”) osaamista. Ohjelmistojen vapaus nojaa suurelta osin RichardStallmanin ja Free Software Foundationin GNU General Public Li-cense (GPL) -ohjelmistolisenssiin (Stallman 1991/2002). GPL on”copyleft”-tyyppinen lisenssi, joka antaa ohjelmiston käyttäjälle luvankäyttää, muokata ja jaella ohjelmistoa sillä ehdolla, että edelleen jaeltuohjelmisto on myös ”copyleftattu” eli sen käyttäjät saavat samat oi-keudet. Näin lisenssi takaa vapaan koodin pysymisen vapaana ja tuot-taa yhteisölle lumipallomaisesti kasvavan henkisen pääoman. On esi-tetty, että copyleft-lisenssin keksiminen olisi yksi merkittävimmistätietoyhteiskunnan innovaatioista: innovaatio on sosiaalinen pikem-min kuin tekninen.

Myös Linus Torvaldsia on pidetty esimerkkinä hakkerista, jokateknisen ohjelmointiosaamisensa lisäksi on erittäin taitava projektinjohtaja, jota hakkerit seuraavat mielellään. VALOjen kehittämisessätarvittavat sosiaaliset taidot ovat osittain tuttuja projektijohtamisentaitoja, mutta oman lisänsä antavat hakkeriyhteisön liimana toimivatarvot ja ideologiat. Jotta hakkeriyhteisössä voi toimia hedelmällisellätavalla, on oltava ”kunnon kansalainen” ja osoitettava yhteisön hyväk-symien arvojen ja ideologioiden mukaista käyttäytymistä. Ideologisetpainotukset virittyvät eri hankkeissa yllä mainitulle vapauden ideolo-gia–teknologinen parannus -akselille. Joillekin yhteisöille vapauden

356

arvot ovat keskeisempiä kuin tekninen edistys, toiset taas painottavatteknologista etulyöntiasemaa yli vapauden ja joskus hauskuudenkin.

Toinen VALO-asiantuntijuuden erityispiirre on kollektiivistentyömenetelmien ja päätöksentekoprosessien hallitseminen. Hakkeri-yhteisöissä toimiminen edellyttää tutustumista hankkeista käytäviinsähköpostikeskusteluihin, joiden tukemiseen on omat, usein automa-tisoidut menetelmänsä. Keskeistä on jo aiemmin mainittu mahdolli-suus olla eri mieltä produktiivisesti. Jos jokin kehityssuunnitelma eimiellytä, voi yksilö tai ryhmä lähteä omaan suuntaansa. Ilmiö tunne-taan ”forkkauksena”. Forkkaus ja automatisoidut verkostoitumisenmenetelmät ovat mahdollisia pääasiassa siksi, että ohjelmoinnin koh-dalla itse immateriaalinen tuote, ”ohjelmisto”, on kokonaan tietoko-neella manipuloitavassa muodossa. Tämä asettaa myös omat rajoituk-sensa.

Huomiota on kiinnitetty myös siihen, miten VALO-hankkeidentapainen kollegiaalinen päätöksenteko on usein johtanut hyvin toimi-vien standardien, protokollien ja tiedostomuotojen syntymiseen. Esi-merkiksi Internetiä hallinnoivaa ICANN-järjestöä on suorastaan pi-detty uudentyyppisen itseorganisoituvan demokratian paraatiesi-merkkinä. Onkin totta, että Internetin toimivuus on tällaisen kollegi-aalisen päätöksenteon tulosta: suurin osa Internetin toiminnallisuu-den takaavista ohjelmistoista (BIND, Sendmail, Apache ja niin edel-leen) ovat VALOja. Tärkeä itseorganisoituvan asiantuntijuuden mah-dollistava tekijä on jälleen itse asian ja ”lopputuotteen” funktionaali-suus: toimivuus voidaan pitkälti ratkaista teknisin kriteerein. VA-LOjen tapauksessa toimivuuden arvioinnissa ei yleensä tarvitse ottaaedes markkinanäkökohtia huomioon.

Esimerkiksi Torvaldsin sosiaalinen taitavuus ja päätöksenteonpragmaattisuus kiteytyvät hänen tunnuslauseekseen muodostuneessalausahduksessa ”show me the code”. Jos jostakin Linuxin yksityiskoh-dasta tai kehityssuunnasta käydään erimielistä keskustelua, kehottaaTorvalds yksinkertaisesti lähettämään toimivaa koodia, jota voidaantestata. Näin tyhjät puheet jäävät vähemmälle, ja asia voidaan ratkais-ta, koska koodin toimivuudelle on yleensä olemassa suhteellisen ob-jektiiviset kriteerit (ja forkkaus on aina mahdollista).

357

Äärimmäisenä esimerkkinä asiantuntijuuden hajautumisesta jasosiaalisesta innovaatiosta voidaan pitää Wikipedia-hanketta6, jonkatavoitteena on luoda vapaa ensyklopedia. Hankkeen mahdollistaa oh-jelmisto, joka sallii kenen tahansa koska tahansa muokata ensyklope-dian artikkeleita. Ensikuulemalta mahdottomalta vaikuttava projektion kantanut hyvin hedelmää. Tätä kirjoitettaessa (8.3.2006) englan-ninkielisessä Wikipediassa on yli miljoona artikkelia7 ja suomenkieli-sessäkin8 yli 50 000 artikkelia9. Kehityksen on mahdollistanut vapaa-ehtoinen käsityöläisyys: jokainen tietää jotakin jostakin, ja Wikipe-dian kautta tämä äärimmäisen globaali kollektiivinen tieto voidaanuuttaa esiin. Toinen välttämätön ehto on Wikipediaan muodostuvaitseorganisoituva sosiaalinen toimintatapa. Sivujahan voidaan mielinmäärin vandalisoida, tuhota ja värittää esimerkiksi poliittisesti. Wiki-pedistejä on kuitenkin niin paljon, että vandalismit poistetaan käytän-nöllisesti katsoen välittömästi, niin että vandalismin ilo ei vastaa vai-vaa. Yhteisö pystyy hallitsemaan artikkelien kehitystä yhä tarkempaansuuntaan, samalla kun työn askeleittainen ja hajautettu luonne vieasiantuntijuuden yksilöllisen ja sankarillisen hohdon. Asiantuntijuuseräällä tavalla liukenee osaksi itseorganisoituvana toimivaa yhteisöä jasen sosiaalista rakennetta, joka on aidossa mielessä ensyklopedianauteur. Eräässä mielessä Wikipedian kirjoittaa heideggerilainen dasMan: artikkelit on kirjoitettu ”kenen tahansa” näkökulmasta, niin hy-vässä kuin pahassakin. Asiantuntijuus ja tiedon saanti ja tuotanto de-mokratisoituvat, mutta samalla anonymisoituvat.

4. Utopian rajat: esimerkkinä GNU/Linux

Viimeaikainen yhteiskuntaa koskeva poliittinen ja tieteellinen keskus-telu on korostanut tieto- ja viestintätekniikan mukanaan tuomiamuutoksia, jotka vaikuttavat sosiaalisen elämän moniin osiin, ei vähi-

6. http://en.wikipedia.org7. http://wikimediafoundation.org/wiki/Press_releases/English_Wikipedia_

Publishes_ Millionth_Article8. http://f i.wikipedia.org9. http://fi.wikipedia.org/wiki/Toiminnot:Statistics

358

ten työhön. Monissa analyyseissä avoimen ohjelmistokehityksen kal-tainen toiminta on huomion keskipisteessä: avoin ohjelmistokehityson eräänlainen uuden yhteiskuntaelämän paraatiesimerkki (ks. esim.Lessig 2001; 2004 ja Hardt & Negri 2004).

Esimerkiksi Manuell Castellsin (1996) lanseeraama verkostoyh-teiskunnan käsite pyrkii yhdistämään näitä muutoksia yhden analyyt-tisen näkökulman avulla. Castellsille keskeinen ilmiö on hierarkkistenja taylorististen organisaatioiden muuntuminen itseorganisoituviksija verkostomaisiksi, mikä samalla korostaa patriarkaalisen ja jäykänsosiaalisen rakenteen murtumista; 60-luvun hippiliikkeen ja hakkeris-min historialliset yhteydet sopivat hyvin myös Castellsin analyysiin.Castellsin ajatuksiin pohjautuen Himanen (2000) onkin esittänythakkerismin (hakkerietiikan) sisältävän myös omanlaisensa työetii-kan, jossa vallitsevat itseorganisoituminen, työn ja vapaa-ajan (pakko-pullan ja huvin) lomittuminen ja suhteellinen huolettomuus taloudel-lisesta korvauksesta. Kaikki nämä sopivat hyvin yhteen myös käsi-työläisyyden ideologian kanssa. Castellsin ja Himasen ajatuksena on,että hakkerietiikan myötä verkostoyhteiskunta pystyy muodostamaanentistä luovempia ja tasa-arvoisempia työn muotoja.

Samankaltaisen, mutta pessimistisemmin värittyneen analyysininformaatioyhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta on esittänyt ScottLash (2002). Lash erottaa toisistaan tayloristisen organisaation ja ver-kostomaisen disorganisaation. Organisaatio toimii legitiimien normi-en, eksplisiittisen hierarkian ja työnjaon avulla. Sen sijaan disorgani-saation liimana eivät toimi normit ja säännöt vaan jaetut arvot. Orga-nisaation ja disorganisaation eroa Lash kuvaa kirkon ja lahkon erolla:kirkon toiminta perustuu hierarkiaan, sääntöihin ja perusteltuun jalainomaiseen vallankäyttöön, kun taas lahkon uskonnollinen elämäperustuu jaettuihin arvoihin, visioihin, usein myös karismaattiseenjohtajuuteen. Lashin sanoin organisaatiossa ihmisiä voidaan komen-taa ja ohjata legitimoiduin valtarakentein (power), disorganisaatiossavain houkutella ja painostaa (henkisen, kulttuurisen) väkivallan (vio-lence) keinoin. Disorganisaatio määrittyy jaettujen arvojen ja niidentoteuttamisen kautta. Johtaja (uskonnollinen guru tai Linuxin tapa-uksessa Linus Torvalds) voi vaikuttaa yhteisöön sanomalla mikä on

359

oikein ja mikä väärin, vaikka hänellä ei olisikaan mitään normatiivistasaati laillista toimeenpanovaltaa. Disorganisaatio ei kuitenkaan epä-muodollisuudestaan ja epäinstitutionaalisuudestaan huolimatta olekaoottinen. Karismaattisen johtajan ympärille ryhmittynyt arvoyhtei-sö tai heimo voi toimia hyvinkin järjestäytyneesti, tavoitteellisesti jarationaalisesti.

Keskeistä on huomata paitsi se, miten hyvin Castellsin tai Lashinkuvaukset sopivat avoimen kehityksen yhteisöihin, myös se, että ky-seessä on kaksiteräinen miekka. Castells itse kutsuu verkostoyhteis-kunnan voimaa ”tuhoavaksi luovuudeksi” tai ”luovaksi tuhoksi” (Cas-tells 2000). Verkostoituminen myös menettää joitakin jäykemmän jakontrolloidumman rakenteen etuja, esimerkiksi juuri tietynlaisen le-gitimiteetin ja normien eksplisiittisyyden. Vastaavasti verkostomainentoimintatapa ei sinällään myöskään takaa toiminnan eettisyyttä (toi-sin kuin joskus tulkitaan, ks. esimerkiksi Himanen 2000), esimerkiksiLash analysoi niin rikollisorganisaatioita kuin Balkanin yksityisarmei-joitakin disorganisaatioina. Nämä pessimistisemmät huomiot koske-vat myös verkostomaisen asiantuntijatyön luonnetta laajemminkin.

Työn muutoksen kuvauksessa on kiinnitetty huomiota erityisestisiihen, miten tietotyön muuttuminen virtuaaliseksi mahdollistaa uu-denlaisen autonomian ja demokratian. Esimerkiksi paljon keskusteluaherättänyt Michael Hardtin ja Antonio Negrin näkemys (2000 ja2004) korostaa, että immateriaalinen työ (työ, jonka tuote on imma-teriaalinen) on muuttumassa hegemoniseksi, kaikkea ohjaavaksi mal-liksi, samaan tapaan kuin teollisuustyö oli hegemoninen 1800-luvultaalkaen. Yksi seurauksista on, että työn lisäarvoa ei enää saada yksittäi-sen ihmisen työpanoksesta tai -ajasta, vaan kollektiivisen verkostonyhteistoiminnasta (Hardtin ja Negrin termein common, 2000, 113).Lisänsä antaa takaisinkytkentä: kollektiivisen verkoston yhteistoimin-ta on yhtä aikaa tuottaja ja lopputuote. Tämä mahdollistaa Hardtin jaNegrin mukaan uudenlaisen demokraattisen tilan, jossa kollektiivi-nen ja sosiaalinen verkosto itsesäätelee omaa toimintaansa ja sen pää-määriä yhteisten tavoitteiden ja arvojen avulla ilman edustuksellistademokraattista järjestelmää. Kollektiivinen biopolitiikka ylittää respublican (hallinnan) res communiksen avulla (yhteisöllisyyden): tavoit-

360

teena ei ole edustuksellisen järjestelmän säätelemä toimintatila yksi-löille, vaan suoran osallistumisen kautta muotoutuva yliyksilöllinentunteiden, kokemusten, työn ja elämän alue. Esimerkkeinä tällaisestatoiminnasta Hardt ja Negri (2004, 301–302) mainitsevat juuri avoi-men ohjelmistokehityksen yhteisöt, mutta he haluavat laajentaa sa-man ajatuksen koskemaan kaikkea immateriaalista työtä (palveluja,elämyksiä, biopoliittista sääntelyä, kulttuuria ja niin edelleen).

Vastaavasti digiajan lemmikkipsykoanalyytikko Slavoj Zizek(2001 ja 2004) esittää, että tietotyön tuotteen aineettomuus mahdol-listaa ennennäkemättömän kyberkommunismin muodon. Immate-riaalisen tuotannon irrotessa materiaalisen tuotannon lisäarvologii-kasta tulee mahdolliseksi kaiken ”intellektuaalisen pääoman” kansal-listaminen tai vieläkin paremmin universalisoiminen: ei ole mitään(teknisiä) esteitä immateriaalisten tuotteiden ja työn yleiselle ja yhtä-läiselle saatavuudelle. Hyvä esimerkki täysin aineettomasta ja spekula-tiivisesta omaisuudesta ja siihen liittyvästä työstä on kansainvälinenpörssikauppa, joka kuitenkin tapahtuu yksityisomaisuuden ja yhtiö-vallan keinoin. Zizek (2004) visioikin Hardtin ja Negrin tapaan uni-versalisoitua ”intellektuaalisen pääoman” pörssiä, jossa jokainen onoman disneynsä, eminsä, microsoftinsa, pfizerinsa ja monsantonsapääjohtaja ja omistaja.

Ongelmaksi jää, mitä nämä kyberkommunistit syövät. Kaikkimaailmassa ei kuitenkaan ole koodia. Utooppisimmillaan niin Hardtja Negri kuin Zizekkin näyttävät toivovan, että automatisaation ja im-materiaalisen työn osuuden nousun myötä avoimen ohjelmistokehi-tyksen logiikka ja hakkerieettinen työ, joka ylittää vieraantumisen on-gelman, tulevat valtaamaan koko kiihtyvällä vauhdilla teknologi-soituvan yhteiskunnan. Lisää globalisaatiota, lisää Internetiä ja lisääimmateriaalista työtä, ja pian kaikki olemme vapaita! Jotkin marxilai-set utopistit (esimerkiksi Victor 2003 ja Merten 2000) vievät ajatuk-sen loogiseen johtopäätökseensä ja olettavat, että tulevaisuudessamyös materiaalisia esineitä voidaan mielivaltaisesti kopioida: näinvoidaan niukkuus ylittää paitsi tietokonekoodattujen tuotteiden (oh-jelmistot, musiikki, elokuvat, tekstit ja niin edelleen) kohdalla, itseasiassa kaiken tuotannon suhteen. Tämä olisikin välttämätön edelly-

361

tys kyberkommunismin leviämiselle ulos vapaiden ohjelmistojen (javapaan musiikin, elokuvien, tekstien) alueelta. Vapaan softwaren li-säksi verkostoyhteiskunnan utopia edellyttää vapaan hardwaren.

Kaikki nämä teoreettiset ja sosiologiset kuvaukset sopivat enem-män tai vähemmän GNU/Linux-asiantuntijayhteisöön ja sen työhön.Jokainen GNU/Linux-kehittäjä (ja käyttäjä) ”omistaa” koko koodi-massan, siihen sisältyvän ”henkisen pääoman” ja osaamisen. GNU/Linux-käyttöjärjestelmä ei ole tuote, koska sillä ei ole abstraktia rahas-sa mitattavaa vaihtoarvoa, mutta se ei ole myöskään tieteellisen tiedonkaltainen epämääräinen arvo, koska sillä on välitön käyttöarvo. GNU/Linux- kehittäjät työskentelevät osittain kapitalistisen logiikan ulko-puolella, ehkä tulevasta murroksesta viestittäen. Mutta onko infor-maatiososiologien kuvaus silti riittävän tarkka? Mitä jää huomiotta?

Ainakin reunaehdot. Avoimen kehityksen toimintamalli ei olelaajennettavissa kaikkeen työhön. Ensimmäinen rajaus on, että kehi-tysmallilla käsitellään immateriaalista tuotetta, ja vielä tarkemmin im-materiaalista tuotetta, joka voidaan koodata tietokoneen esittämäänmuotoon. Näin kaikki aineellinen tuotanto jää ulkopuolelle – paitsitietenkin se aineellisen tuotannon osa, joka on immateriaalista työtä,kuten ideointi, suunnittelu, logistiikan järjesteleminen, markkinointija niin edelleen. Tällä osalla on toki yhä kasvava merkitys, kuten esi-merkiksi Hardt ja Negri, Victor ja Castells korostavat, mutta kaikkease ei kata. Edes kaikki tieto ja informaatio ja vastaavasti kaikki tieto- jainformaatiotyö ei ole tietokoneelle käännettävissä (ks. esim. Suorantaja Vadén 2004; Vadén 2004; Haugeland 1998).

Lisärajauksen asettaa tiedon funktionaalisuus. GNU/Linux-ke-hityksessä eri versioiden ja muutosten välinen paremmuus voidaanselvittää kokeilemalla, jolleivät argumentit riitä. On melko yksiselit-teistä, suoriutuuko ohjelma A paremmin kuin ohjelma B tehtävästä X.Joka tapauksessa tämä on paljon yksiselitteisempää kuin esimerkiksise, onko teksti A parempi kuin teksti B kuvauksena ilmiöstä Y. Siltijuuri Wikipedian kaltaisten vapaiden ensyklopedioiden ja oppimate-riaalin tuottaminen saattaa olla seuraava merkittävä avoimen kehitys-mallin asiantuntijuuden sovellusalue. Myös muita suhteellisen yksise-litteisiä funktionaalisen informaation alueita voidaan kuvitella, esi-

362

merkiksi nuotinnokset, tieteelliset artikkelit, oppaat, kartat ja niinedelleen. Lisäksi monet eriytyneet yhteisöt, asianharrastajat ja asian-tuntijat voivat keskuudessaan omien funktionaalisten kriteeriensä no-jalla käyttää avointa kehitysmallia.

Joka tapauksessa jossakin tulee vastaan kohta, jossa jopa tietoko-neen käsiteltäväksi muunnettavissa olevan informaation kanssa tehtä-vä työ ei enää sovellu avoimeen kehitysmalliin. Toki esimerkiksi pele-jä, taidetta, visuaalisia esityksiä, kirjallisuutta ja niin edelleen voidaankehitellä myös kollektiivisesti, mutta jossakin kulkee yksilöllisen il-maisun ja objektiivisen tai funktionaalisen parannuksen raja. Summasummarum: avointen ohjelmistojen kehitysmalli ei sovellu kaikkeenimmateriaaliseen työhön; toisaalta se soveltuu myös muuhun immate-riaaliseen työhön kuin ohjelmistojen kehittämiseen. Rajoja ei ole vielälöydetty, paitsi materiaalisuuden ankara muuri. Siellä missä avoimenkehityksen malli toimii, sillä on suuri demokratisoiva vaikutus, muttakaikkialle se ei ole laajennettavissa. Laajennettavuuden ehdot tulevatpelottavan nopeasti vastaan – ainakin, jos informaatiososiologienutooppiset mallit seisovat tai kaatuvat tämän ”hegemonisen” mallinmyötä.

363

Kirjallisuus

Amor-Iglesias, J., González-Barahona J., Robles-Martínez G. ja Herráiz-Tabernero I. 2005. ”Measuring libre software using Debian 3.1(Sarge) as a case study: Preliminary results”. UPGRADE VI(3).[WWW-dokumentti] <http://www.upgrade-cepis.org/issues/2005/3/up6-3Amor.pdf > (Luettu 12.9.2005.)

Brooks, F. 1975. The Mythical Man-Month. Reading, MA: Addison-Wes-ley.

Castells, M. 1996. The Rise of the Network Society. London: Blackwell.Castells, M. 2000. ”Informationalismi ja verkostoyhteiskunta”.Teoksessa P. Himanen Hakkerietiikka. Helsinki: WSOY.

Crowston, K. & Howison, J. 2005. ”The social structure of free and opensource software development”. [WWW-dokumentti] <http://www.firstmonday.org/issues/issue10_2/crowston/index.html>.(Luettu 12.9.2005.)

DiBona, C., Ockman, S. & Stone, M. 1999. ”Introduction”. TeoksessaC. DiBona, Ockman, S. & Stone, M. (toim.) Open Sources: Voicesfrom the Open Source Revolution. Sebastopol: O’Reilly.

Gates, B. 1976. ”An Open Letter to Hobbyists”. [WWW-dokumentti]<http://www.blinkenlights.com/classiccmp/gateswhine.html>(Luettu 12.9.2005.)

Ghosh, R. A., Glott, R., Krieger, B. & Robles, G. 2002. ”Free/libre andopen source software: Survey and study”. [WWW-dokumentti]<http://www.infonomics.nl/FLOSS/report/> (Luettu 12.9.2005.)

Gopal, R. D.& Sanders. G. L. 2000. ”Global software piracy. You can’tget blood out of a turnip”. Communications of the ACM 43(9).

Graham, P. 2004. Hackers & Painters: Big Ideas from the Computer Age.Sebastopol: O’Reilly.

Hardt, M. ja Negri, A. 2004. Multitude. London: The Penguin Press.Hardt, M. ja Negri, A. 2000. Empire. Cambridge MA: Harvard Universi-

ty Press.Hars, A. & Ou, S. 2001. ”Working for free? – Motivations of participa-

ting in open source projects.” [WWW-dokumentti] <http://csdl.computer.org/comp/proceedings/hicss/2001/0981/07/09817014.pdf> (Luettu 12.9.2005.)

364

Haugeland, J. 1998. “Analog and analog”. Teoksessa J. Haugeland HavingThought. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Himanen, P. 2000. The Hacker Ethic. New York: Random House.Lash, S. 2002. Critique of Information. London: SAGE.Lessig, L. 2001. The Future of Ideas: The Fate of the Commons in a Connec-

ted World. New York: Random House.Lessig, L. 2004. Free Culture. London: Penguin.Levy, S. 1984. Hacker: Heroes of the Computer Revolution. London: Penguin.Luthiger, B. 2005. ”Fun and software development”.

[WWW-dokumentti] <https://www.foss.ethz.ch/people/lbenno/BLuthiger_Fun_SoftwareDevel_OSS2005.pdf>(Luettu 12.9.2005.)

Merten, S. 2000. ”GNU/Linux – Milestone on the way to the GPL socie-ty”. [WWW-dokumentti] <http://oekonux.org/texts/meilenstein/english.html> (Luettu 12.9.2005.)

Mockus, A., Fielding, R. T. & Herbsleb, J. 2000. ”A case study of opensource software development: The apache server”. Proceedings ofthe 22nd International Conference on Software Engineering.IEEE Computer Society, 263-272.

Raymond, E. 1999. The Bazaar and the Cathedral. Sebastopol: O’Reilly.Raymond, E. 2003. The Art of Unix Programming. Sebastopol: O’Reilly.Reasoning 2003. ”How open source and commercial software compare:

Linux TCP/IP white paper”. [WWW-dokumentti] <http://www.reasoning.com/downloads.html> (Luettu 12.9.2005.)

Spinellis, D. 2003. Code Reading: The Open Source Perspective. Reading,MA: Addison Wesley.

Stallman, R. 1984/2002. ”The GNU Manifesto”. Teoksessa R. Stallman(2002) Free Software, Free Society: Selected Essays of Richard M.Stallman. Boston: GNU Press.

Stallman, R. 1991/2002. ”GNU General Public License”. Teoksessa R.Stallman (2002) Free Software, Free Society: Selected Essays ofRichard M. Stallman. Boston: GNU Press.

Stallman, R. 1996/2002. ”Free Software Definition”. Teoksessa R. Stall-man (2002) Free Software, Free Society: Selected Essays of Richard M.Stallman. Boston: GNU Press.

Stallman, R. 2000/2002. ”What’s in a Name?” Teoksessa R. Stallman(2002) Free Software, Free Society: Selected Essays of Richard M.Stallman. Boston: GNU Press.

365

Stallman, R. 1998/2002. ”The GNU Project”. Teoksessa R. Stallman(2002) Free Software, Free Society: Selected Essays of Richard M.Stallman. Boston: GNU Press.

Stallman, R. 2002. Free Software, Free Society: Selected Essays of Richard M.Stallman. Boston: GNU Press. (Artikkelit myös <http://www.gnu.org/philosophy/>)

Suoranta, J. & Vadén, T. 2004. ”Breaking radical monopolies: Towardspolitical economy of digital literacy”. E-Learning 1(2).

Torvalds, L. 1991. ”Free minix-like kernel sources for 386-AT” (uutisryhmäviesti). [WWW-dokumentti] <http://groups.google.com/groups?selm=1991Oct5.054106.4647%40klaava.Helsinki.FI>(Luettu 12.9.2005.)

Torvalds, L. 2002. ”Re: [PATCH] remove bitkeeper documentation fromLinux tree”. (postituslistaviesti). [WWW-dokumentti] <http://groups.google.com/group/linux.kernel/msg/dde9e10 a9fa 9f 972?dmode=source> (Luettu 12.9.2005.)

Torvalds, L. & Diamond, D. 2001. Just for Fun: The Story of an AccidentalRevolutionary. New York: HarperCollins.

Vadén, T. 2004. ”Digital nominalism: Notes on the ethics of the informa-tion society in view of the ontology of the digital”. Ethics and In-formation Technology 6, 223-231.

Victor, R. 2003. ”Free software and market relations” [WWW-dokument-mentti] <http://oekonux.org/texts/marketrelations.html> (Luettu12.9.2005.)

Weber, S. 2004. The Success of Open Source. Cambridge, MA: HarvardUniversity Press.

Zizek, S. 2001. On Belief. London: Routledge.Zizek, S. 2004. Organs without Bodies: On Deleuze and Consequences.London: Routledge.

366

Lopuksi

Asiantuntijuuden ja ekspertiisin varaan rakennetaan yhä suurempiaodotuksia yhteiskunnassa, sillä niiden katsotaan olevan koko nykyisentalouden keskeinen voimavara. Monet yritykset ja julkiset organisaati-ot pyrkivät maksimoimaan oman hyötynsä kilpailuttamalla asiantun-tijoita ja seulomalla parhaat kyvyt omiin tarpeisiinsa. Organisaatioteivät kuitenkaan etsi vain ”huippuasiantuntijoita”, vaan hakevat pal-velukseen yhteistyökykyisiä asiakaspalveluhenkisiä ”hyviä tyyppejä”,kuten Pasi Pyöriä toteaa omassa artikkelissaan. Vain yhteistyökykyi-set, vaikkakin ehkä osaamiseltaan keskinkertaiset, asiantuntijat voi-daan organisoida toimimaan kollektiivisesti, mikä tuo organisaatioillehuomattavasti enemmän etua kuin yksittäiset ”yhteistyökyvyttömät”huippuammattilaiset.

Ensi silmäyksellä kollektiivinen asiantuntijuus näyttäisi olevanorganisaatioiden kannalta ihanteellista ja erittäin suotavaa. Erityisensuotavaa se on silloin, kun asiantuntijat ovat itseohjautuvia ja tiimi-henkisiä sekä ymmärtävät organisaation edun ja asettavat sen aina etu-sijalle toiminnassaan. Samoin nämä itseohjautuvat yksilöasiantuntijatsaisivat etua kollektiivisesta toiminnasta, jos uskomus ”kaikki hyöty-vät tiedon jakamisesta” pitää paikkansa.

Tämän kirjan tarkoitus ei ole ollut selvittää kollektiivisen toimin-nan etuja ensisijaisesti organisaatioiden ja niiden hyödyn tai tehok-kuuden kannalta. Myöskään kirja ei ole asettunut tarkastelemaan yh-teistoimintaa vain yksilöasiantuntijoiden perspektiivistä käsin. Kirjanpositio ei ole myöskään ensisijaisesti asiakkaan näkökulma, joka ky-syisi, mitä erityistä hyötyä potilaalle tai kuluttajalle on asiantuntijoi-den yhteistoiminnasta. Kirja on keskittynyt ennen kaikkea pohti-

367

maan, miksi asiantuntijoiden kollektiivinen toiminta on hyödyllistätai jopa välttämätöntä asiantuntijuudelle, joka kannattelee ja suuntaakoko nykyisen yhteiskunnan toimintaa sekä mikro- että makrotasolla.

Kai Hakkarainen ja Sami Paavola toteavat omassa artikkelissaan,että asiantuntijat nostavat helposti esille omaan työhönsä liittyvätinstrumentaaliset ongelmat ja jättävät taustalle työnsä laajakantoisem-mat yhteiskunnalliset, kulttuuriset tai globaalit seuraukset. Tämän li-säksi yksittäiset asiantuntijat voivat käyttää omaa tietotaitoaan puh-taasti strategisesti edistääkseen omaa uraansa ja hyötyäkseen asiantun-tijuudestaan yksilöinä, kuten Jaana Parviainen toteaa artikkelissaan.Yritykset ja nykyään yhä enemmän myös julkiset organisaatiot pyrki-vät tehostamaan omaa toimintaansa vuokraamalla tai palkkaamallatyöntekijöitä vain lyhytaikaisiin työsuhteisiin. Mutta miten käy tieto-yhteiskunnan, jos jokainen ammattilainen ja asiantuntija haluaa työn-sä kautta maksimoida oman etunsa managerialismin toimintatapojaseuraten ulkoistamalla itsensä yhteisöistä?

Tietoyhteiskunnan yksi lausumaton perusoletus on, että asian-tuntijat ymmärretään riippumattomiksi, itsensä hillitseviksi ja vainasiansa ehdoilla toimiviksi huippuammattilaisiksi, kuten Risto Erä-saari muistuttaa artikkelissaan. Luotamme kuluttajina ostamiemmesähkölaitteiden turvallisuuteen, pankin asiakkaina laskujen verkossamaksamisen luotettavuuteen tai potilaina sairaalassa sairaanhoitajansuorittamaan lääkkeiden oikeaan annosteluun. Luotettavuus ei koskevain yksittäistä asiantuntijaa, vaan asiantuntijoiden luomaa ja toimin-nallaan ylläpitämää monimutkaista sosioteknistä järjestelmää. TarjaSaaren-Seppälä toteaa, että sairaalassa työskentelevät ammattilaisetnäkevät oman työnsä osana yhteisen potilaan hoidon kokonaisuuttaorganisaatio-, tauti- tai ammattiryhmärajojen ylitse ja niistä huoli-matta. On kyse sitten potilaan hoidosta tai Susan Eriksson-Pielan tut-kimasta elokuvanteosta, yhteinen tavoite ja päämäärä asettuu asian-tuntijayksilöllisten tavoitteiden tai etujen edelle, vaikka se ei poistayksilöiden välisiä perustaviakin näkemyseroja asioista.

Organisaatioiden edut ja tehokkuusvaatimukset voivat olla risti-riidassa ammattilaisten itse asettamien työn hyvin tekemistä koskevi-en vaatimusten kanssa. Työn hyvin tekemisestä harvoin koituu heille

368

itselleen mitään erityistä hyötyä, tai voi koitua jopa haittaa, jos he ovatpakotettuja jatkamaan työskentelyä omalla ajallaan ilman erillistä kor-vausta. Tällaiset ristiriidat ovat arkipäivää varsinkin sosiaali- ja tervey-denhuoltohenkilökunnan työssä. Yksittäisen ammattilaisen kyky yllä-pitää ja kannatella omalta osaltaan sosioteknistä järjestelmää on kiris-tetty äärimmilleen lähes kaikissa julkisen sektorin organisaatioissa.

Pitäisikö yksilöasiantuntijoiden olla vastuussa tai voivatko heedes olla vastuussa siitä, kuinka organisaatiot käyttävät tai jättävätkäyttämättä heidän tietotaitoaan? Asiantuntijoiden itsensä tuntemahuoli oman asiantuntijuutensa käytöstä sekä sen moraalisesta riippu-mattomuudesta pakottaa katsomaan aina yksityisten ja lyhytnäköis-ten intressien ylitse. Niklas Vainio ja Tere Vadén osoittavat omassaartikkelissaan, että vapaan käyttöjärjestelmän rakentaminen kollektii-visena ponnistuksena perustui monien hakkereiden jakamaan huo-leen tietokoneohjelmien muuttumisesta yksityisomaisuudeksi ja sul-jetuiksi järjestelmiksi. Avointen ohjelmistojen ilmainen kehitystyönäytti 1990-luvun alussa ”liiketoimintaosaamisen” kannalta järjettö-mältä yritykseltä. Tämä näennäinen yhteensovittamaton ristiriita va-paaehtoistyön ja liiketaloustoiminnan välillä on varsin outo, jos ajat-telee lähes mitä tahansa nykyistä liiketoiminta-aluetta. Olisiko meillälehdistöä ja siitä kehittynyttä viestintäbisnestä ilman ”kollektiivistavapaaehtoistyötä”? Tai olisiko nykyistä urheilu- tai musiikkiteollisuut-ta ilman laajamittaista vapaaehtoistyötä? Avoimen lähdekoodin talou-dellisen hyödynnettävyyden mahdollisuudet ovat alkaneet valjeta vas-ta viime aikoina.

Asiantuntijoiden kollektiiviseen vapaaehtoistyöhön voidaan ly-hyellä tähtäyksellä suhtautua pelkkänä muutosvastarintana julkisiaorganisaatioita tai yrityksiä vastaan tai harmittomana yhteisöllisenäpuuhasteluna. Pidemmän aikavälin tarkastelussa kollektiivisen asian-tuntijuuden merkitys voi näyttäytyä kokonaan uudessa valossa. KaiHakkarainen ja Sami Paavola pohtivat omassa artikkelissaan, kuinkaesimerkiksi asiantuntijuusrajat ylittävien ympäristökysymysten osaltatarvitaan kollektiivisen tiedonrakennuksen ja verkostomaisen älyk-kyyden lisäksi kollektiivista viisautta. Ihmiset pystyvät hitsaamaanälyllisiä järjestelmiä toinen toisiinsa ja niiden varassa toteuttamaan ää-rimmäisen vaativia teknologiahankkeita, mutta näillä hankkeilla on

369

usein ihmiskunnan elinmahdollisuuksia uhkaavia vaikutuksia. Tarvi-taan asiantuntijuuden kollektiivista viisautta, joka auttaisi hahmotta-maan sosiaaliseen vastuuseen, asiantuntijuuden etiikkaan tai arvoihinliittyviä laajakantoisia ongelmia.

Jussi Vähämäki muistuttaa, että ajatus älyn kollektiivisuudestaon haluttu nujertaa länsimäisen filosofian ja ajattelun kulttuurisessaperinnössä korostamalla älyllisyyttä yksilön ominaisuutena. Kun onsiirrytty fyysistä ja rahallista pääomaa korostavasta tuotantoyhteis-kunnasta tietoyhteiskuntaan, samalla on alettu korostaa älykkyyttä jaosaamista yksilöiden tai yritysten aineettomana pääomana. Tällaisenälykkyyden hallinta on vain huomattavan paljon hankalampaa kuinrahan tai tuotantolaitosten. Yritysten pitäisi hallita, johtaa, tehostaa jakontrolloida työntekijöiden ajattelua ja aivotyötä. Tietotyö on kriisiy-tymässä erityisesti kontrollikeinojensa, kuten ajankäytön valvonnan,osalta. Jos älykkyys, kuten Vähämäki väittää, ei ole koskaan ollutkaanyksilöllinen ominaisuus, kontrolli ei voi enää kohdistua vain yksilöi-hin. Uuden työn subjektiksi pitäisi ymmärtää kollektiivinen älyllinenyhteistyö, ”aivojen” vastavuoroinen vuorovaikutus. Miten se sopii yh-teen finanssivetoistuneen markkinatalouden kanssa?

Marja Eriksson huomauttaa omassa artikkelissaan, että liiketa-loudellisten tehokkuustavoitteiden kiristyessä voidaan olettaa, ettäkeinot kontrolloida ja ohjata työntekoa muuttuvat. Työntekijöidentuntema pelko ja epävarmuus eivät ole vain yksilöpsykologisia koke-muksia, vaan ne voivat olla hallinnon ja johtamisen välineistöä myösjälkiteollisen ja jälkibyrokraattisen ajan organisaatioissa. Jos tuotanto-talouden aikana pelolla johtaminen perustui työntekijöiden käskytyk-seen ja uhkailuun, pelolla johtaminen tietotyössä on saanut uusia so-fistikoituja muotoja. Irtisanomiset sekä talouspoliitikkojen, huippu-johtajien ja median luomat uhkakuvat kilpailukyvyn romahtamisestaja tuotannon siirtymisestä halvan työvoiman maihin edustavat uu-denlaista pelolla johtamista suomalaisyrityksissä. Tällainen pelollajohtaminen on kytkeytynyt myös ammattijohtajien tulosvastuuseen jaheidän omiin pelkoihinsa erilaisia sidosryhmiä, kuten sijoittajia,omistajia, rahoittajia, kilpailijoita, asiakkaita, mediaa, henkilöstöä taityömarkkinajärjestöjä, kohtaan – kaikkia yhdessä ja jokaista erikseen.

370

Mikäli pelolla johtaminen on osa suomalaisten yritysten johta-miskäytäntöjä, luo se yrityksiin sellaisen ilmapiirin, joka todennäköi-sesti toimii yritysten tavoitteena olevien vuorovaikutteisten työskente-lytapojen kehittymistä vastaan ja niiden esteenä. Pelko on saanut vainvähän huomiota johtamiskirjallisuudessa, mutta organisaatiopsykolo-giassa se on nostettu yhdeksi merkittävimmistä oppimisen ja yhteis-toiminnan esteistä. Tuula Heiskanen pohtii omassa artikkelissaanasiantuntijoiden haluttomuutta kertoa web-foorumilla keskeneräistenkehitys- ja tutkimusprojektiensa alustavista tuloksista. Avoin web-foorumi koettiin tavoitteiltaan ja tiedon intresseiltään liian epämää-räiseksi areenaksi esitellä ja jakaa omia tietojaan. Asiantuntijoiden nä-ennäisen muutosvastarinnan taakse voi kätkeytyä monia sosiaalisia,rakenteellisia tai kulttuurisia tekijöitä, joita organisaation johdon taihallinnon voi olla vaikea hahmottaa.

On kyse sitten johdon organisoimasta kollektiivisesta asiantunti-juudesta tai asiantuntijoiden itsensä kehittämistä verkostoista organi-saatioiden sisällä, ohitse tai yli, on muistettava kollektiiviseen asian-tuntijuuteen sisältyvän asiantuntijavallan vaarat. Asiantuntijuudenympärille kehittyneet verkostot muuttuvat helposti joidenkin tietty-jen asiantuntijoiden valtaeliiteiksi, klikeiksi ja ”hyväveli/sisko-verkos-toiksi”. Asiantuntijavallan vaarat kytkeytyvät myös yhä kasvavaankognitiiviseen epäsymmetriaan tietoyhteiskunnasta syrjäytyneiden jatietoyhteiskunnan menestyjien välillä. Ilman asiantuntijoiden kykyärakentaa tietoa kognitiivisesti epäsymmetrisessä asemassa olevienmaallikoiden kanssa, on varsin turhaa olettaa, että kollektiivisestaasiantuntijuudesta olisi hyötyä muille kuin ammattilaisille itselleen.

Ydinkysymys on lopulta se, miten kollektiivinen asiantuntijuustoimii arkielämässä sekä asiantuntijoiden välillä että heidän kommu-nikoidessaan potilaiden, asiakkaiden, opiskelijoiden, nuorten, van-husten, lasten, kuluttajien, toimittajien tai poliitikkojen kanssa. Kan-tavatko kollektiivisen älykkyyden ja viisauden ideat yksittäisten asian-tuntijoiden arjen työelämän rutiineihin, joissa vaikuttavat samanai-kaisesti myös niiden toteutumiselle vastakkaiset voimat, kuten ahne-us, välinpitämättömyys, kateus, viha, kiire, kilpailu, vallanhimo ja by-rokraattisuus?

371

Kirjoittajat

Marja Eriksson on yrityksen hallinnon professori Johtamistieteidenlaitoksella Tampereen yliopistossa.

Susan Eriksson-Piela toimii tutkijana Työterveyslaitoksella.

Risto Eräsaari toimii professorina Helsingin yliopiston Yhteiskunta-politiikan laitoksella.

Kai Hakkarainen on Verkko-oppimisen ja tiedonrakentamisen tutki-muskeskuksen johtaja Helsingin yliopistossa.

Tuula Heiskanen toimii Tampereen yliopiston Työelämän tutkimus-keskuksen tutkimusjohtajana.

Sami Paavola työskentelee tutkijana Verkko-oppimisen ja tiedon-rakentamisen tutkimuskeskuksessa Helsingin yliopistossa.

Jaana Parviainen työskentelee erikoistutkijana Johtamistieteiden lai-toksella Tampereen yliopistossa.

Pasi Pyöriä työskentelee tutkijana Tampereen yliopiston Sosiologianja sosiaalipsykologian laitoksella.

Tarja Saaren-Seppälä on tutkijana Toiminnan teorian ja kehittäväntyöntutkimuksen yksikössä Helsingin yliopistossa.

Tere Vadén toimii yliassistenttina Hypermedialaboratoriossa Tampe-reen yliopistossa.

Niklas Vainio työskentelee tutkijana Hypermedialaboratoriossa Tam-pereen yliopistossa.

Jussi Vähämäki toimii tutkimusjohtajana Jyväskylän yliopiston Chy-denius instituutissa.