Ilmainen lukunäyte

MIIKA NOUSIAINENVADELMAVENE-

PAKOLAINEN

H E L S I N G I S S Ä K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

3

21.12.2002

Minun nimeni on Mikko Virtanen, minä olen suoma­lainen mies. Joka talvi tulen joulun alla lomailemaan tänne Thaimaan saa ristoon. Se on minun lomani, mutta se on myös minun toivoni. Toivon luo se, että joka vuosi tänne saapuu myös ruotsalaisia perheitä, idyllisiä ruot­salaisia perheitä. Idyllinen perhe on ainoa perhe tyyppi, joita Ruotsissa asuu. Minä tiedän sen, minä jos ku ka. Minä olen seurannut ruotsalaisia perheitä jo vuosia.

Tämä saattaa kuulostaa pakkomielteeltä, mutta sitä se ei ole, pyyteetöntä ihailua se on. Voisin elää elämäni loppuun seu raamatta hetkeäkään ruotsalaisten lomai­lua. Onnettomampana eläisin, mutta eläisin silti.

Tämä on opiskelua. Minä opiskelen täällä parempaa elämää, ruotsalaista elämää.

Tuokin göteborgilaisperhe tuossa viereisessä pöy­dässä! Isä ja äiti ovat olleet jo kymmenen vuotta naimi­sissa, mutta heidän silmistään kuultaa rakkaus. Heidän

4

lapsensa käyvät tasaisin välein näyttämässä rannal­ta löytämiään simpukoita ja muita aarteita. Joka kerta vanhemmat jaksavat katsoa löytöjä ihaillen.

Nostan katseeni kirjasta ja tervehdin, he ovat Roger ja Ulrica, he ovat ystäviäni.

Roger on mukava mies. Luulee ehkä olevansa hie­man nuo rekkaampi kuin onkaan, ainakin rockhenki­sestä vaatetuksestaan päätellen. Ulrica on Rogerilta mel­koinen kaappaus, kaunis ku in mikä. Hänellä on tummat lyhyet hiukset. Rikottu kampaus näyttää trendikkäältä jopa auringon polttamana ja meriveden runtelemana.

23.12.2002

Olen tarkkailut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruot salaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, taval­lisimmatkin ja varsin kin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oi keasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.

Oman diagnoosini mukaan olen kansallisuustrans-vestiitti. En tiedä kuinka paljon meitä on, emme ole järjestäytyneet eikä yh teiskunta ota meitä huomioon taloudellisesti tai poliittisesti. Me vain olemme ja kär­simme sairautemme kanssa. Se sairaus on meille trau­

5

ma, useimmille ikuinen trauma, jonka kanssa eletään syntymästä kuolemaan. Ei siihen kuolla, siihen väsy­tään ja näi vetytään.

Koska kansallisuustransvestismia ei ole luokiteltu sairau deksi, on siihen myös mahdotonta saada hoitoa. Kenties sitä paitsi olen väärässä puhuessani sairaudesta. Silloinhan kokoo muslaisuus, levottomuus ja ujouskin oli­sivat sairauksia. Ne ovat pikemminkin synnynnäisiä tai­pumuksia, jotka kasvatuksella tai kasvattamatta jättämisel­lä paranevat tai pahenevat. Niiden kanssa vain pitää elää.

Näennäisesti kaikki on hyvin. Näennäisesti minä olen suo malainen mies, joka elää ja voi hyvin Suomen rajojen sisäpuolel la Suomen lainkuuliaisena kansalaisena. Sisällä kaikki on toisin. Olen syntynyt ja etenkin kasvatettu väärään kansallisuuteen. Kasvatus sen nimen omaan te­kee. Kotona minua kasvatettiin suomalaisuuteen. Kaksi­kymmentä vuotta jatkuneen vähättelyn jälkeen aloin it­sekin uskoa suomalaiseen mitättömyyteeni.

Olen kuitenkin vahvempi ja haluan muutoksen. En jaksa enää olla suomalainen kaikkine vaikeuksineni ja ongelmineni. En jaksa enää olla suomalainen mies. Suomalainen mies – pahin mahdollinen kirosana. Var­sinkin jos siihen lisää sanan tyypilli nen. Tyypillinen suo-malainen mies, niin juuri, se rehellinen mies. Oikeasti suomalaista miestä kehuvat rehelliseksi tai yhtään mik­sikään vain ne suomalaiset naiset, jotka ovat liian rumia saadak seen ulkomaalaisen miehen.

6

Miksi en vain muuta Ruotsiin, joku varmaan ky­syisi. En ole voinut. Ruotsiin halajavan ruumiin ja sie­lun lisäksi minulla on myös veri ja velvollisuudentunto. Olen hoitanut Suomessa asu neita sairastuneita van­hempiani, ollut heitä lähellä. Nyt he ovat kuolleet. Sen puolesta voisin nyt muuttaakin.

Kyse ei kuitenkaan ole ongelmasta, joka selviäi­si muutolla tai kansallisuuden vaihdoksella. Muutto järjestyisi hetkessä ja kansalaisuuskin ehkäpä seitse­mässä vuodessa. Mutta: minä en halua muuttoa vaan muutoksen. Jotain aidompaa, pysyvämpää, todellisem­paa. Ruotsalaisuuteni pitää olla täydellistä ja koko­naisvaltaista, ei mitään siirtolaiselämää puolikielisenä toisen luo kan kansalaisena.

Haluan olla syntyperäinen ruotsalainen, moder­ni, pehmeä ja ymmärtäväinen, Anderssonin perheen isä. Johansson tai Svens sonkin kelpaisi, tai vaikka Lind­qvist. Tarvitsen ruotsalaiset juu ret, jotta voin olla kuten vaikkapa tuo rannalla leikkivä tukhol malaisperhe. Per­he, jota katselen kaiholla. He asuvat Tukhol massa, mut­ta ovat kotoisin Piteåsta, heillä on juuret siellä, ne juu­ret juuri tuovat harmonian. Heidän menneisyydessään näen tulevaisuuteni.

7

24.12.2002

Tänään on jouluaatto. Ruotsalaislapset kävelevät hermostunee na edestakaisin ja yrittävät nyhtää van­hemmilta tietoa pukin tu loajasta. Aikuiset kiusoittelevat lapsia, muka epäilevät, kulkee ko pukin reki meren yli.

Samanlaista se joulun odotus oli Suomessakin, omassa lap suudessani. Sitä odotusta tosin himmensi unelma ruotsalaises ta joulusta. Aavistelin jouluruokien ja lahjojen olevan parempia Ruotsissa.

Alitajuisesti olen rakastanut Ruotsia syntymästä­ni saak ka. Rakkaus konkretisoitui kun vanhemmat vei­vät minut kuu sivuotiaana ruotsinristeilylle. Jo laiva oli elämys. Sain 30 mark kaa rahaa vapaasti käytettäväksi. Ensimmäiseksi ostin kah deksalla markalla pussillisen ruotsalaisia makeisia – vadelma veneitä.

Ahmin puolen kilon pussin saman tien. Maussa oli jotain ai dompaa ja nautinnollisempaa kuin suomalai­sissa makeisissa. Karkeista tuli paha olo, mutta jollain tavalla tuo ruotsalaisten makeisten aiheuttama paha olokin oli hyvä olo. Jopa ylöspäin tullessaan ruotsalai­set karkit maistuivat suomalaisia makeisia paremmilta. Äiti piti ämpäriä edessäni ja luuli minun voivan pahoin. En ollut koskaan voinut niin hyvin.

8

Aamulla olo oli euforinen. Heräsin seitsemältä ja juoksin kannelle ihailemaan Tukholman saariston talo­ja. Onnelliset ih miset vetivät hyvin hoidetuilla pihoil­laan isännänviirejä salkoi hin. Lapsia ei näkynyt, mutta aavistelin heidän nukkuvan mi nua onnellisempina sän­gyissään.

Tukholma avautui edessäni laivan kaartaessa satama­altaa seen. Samalla silmäyksellä näin Skansenin vihreyden ja hienot arvokkaat talot, niin toista kuin koti kaupunkini Kouvolan ele menttilaatikot. Kuninkaanlinnakin pilkisti vanhankaupungin takaa.

Tukholmalaiset ihmiset olivat kauniita ja onnellisen näköisiä, vaatteet tyylikkäitä ja autot uusia. Kauppojen hyllyt pursusi vat hienoja tavaroita ja herkullisia ruokia, äidin minulle kojusta ostama nakkisämpylä maistui pa­remmalta kuin mikään kos kaan. Itkin kun minut raahat­tiin iltapäivällä Slussenin kautta takaisin terminaaliin. Kaunis kieli soi korvissani vielä viikkoja myöhemmin.

Sain opiskella sitä järjestelmällisesti vasta seitsemän­nellä luo kalla. Olin alusta alkaen valtavasti muita edellä, ruotsintaitoni oli jo kuusivuotiaana Kouvolan eliittiä. Olin kahminut käsiini kaikki mahdolliset ruotsinkieli­set lehdet ja esitteet. Kukaan ei puhunut ruotsia Kouvo­lassa. Kaupungin kaikki kolme suomen ruotsalaista py­syttelivät kotioloissa, etteivät saisi turpaan. Kun vaadin Sokoksella palvelua ruotsiksi, sain osakseni vain häijyn mulkaisun.

9

Yläasteen ruotsinopettajani oli valo synkässä Kou­volassa, hän oli ensirakkauteni. Roikuin välitunnilla hänen kannoillaan ja puhuin ruotsia. Hän arvosti in­nostustani, mutta ei antanut rakkaudelleni vastakaikua. Opettajanhuone kuhisi asiasta. Sil loin ei osattu vielä puhua pedofiileistä, mutta sellaiseksi opet tajatarta ar­veltiin. Säästääkseen työpaikkansa hän ilmoitti kiu­sallisesta tilanteesta vanhemmilleni. Ensirakkauteni kuivui ko koon, mutta kielestä en luopunut.

Osoitin mieltä ruotsinopetuksen lisäämisen puoles­ta. Pom mitin Kouvolan kaupunginhallitusta kysymyk­sillä ruotsin kie len asemasta. Vanhemmat häpesivät minua, varsinkin kun äiti oli aktiivi paikallisissa sosiaali­demokraateissa.

Häpesin minäkin heitä, umpisuomalaisia juntteja, jotka oli vat töissä samalla tehtaalla kuin kaikki muut­kin ja elivät kouvo lalaista elämäänsä rumalla alueella rumassa, rumaa kieltä pu huvassa kaupungissa. Joskus Kouvolan torilla suljin silmät ja kuvittelin olevani idyl­lisessä ruotsalaisessa pikkukaupungissa, ruotsalaisilla kyläjuhlilla iloisten ihmisten joukossa. Epäinhi millistä mielikuvitusta se kysyi, Kouvolassa. Kaipasin iloa ja kauneutta, Ruotsista tiesin niitä löytyvän.

Ehdotin usein vanhemmilleni kompromissia, muuttoa Tam misaareen tai edes Sipooseen, johonkin vähän kauniimpaan paikkaan vähän lähemmäksi juu­riani. Se ei onnistunut, Kouvo la oli kotipaikkani. Siellä

10

minä vartuin, ainakin fyysisesti. Hen kisen kasvun mah­dollisuuksia tuon kaltaisissa kaupungeissa ei ole.

Isäni oli kuin kuka tahansa suomalainen mies. Kävi säntil lisesti töissä, puhui asiaa ja autourheilusta, joi per­jantaina ja paljon, toivoi Ruotsin kaatuvan jääkiekossa ja kovaa. Isä kehui harvoin, silloinkin yleensä vähätte­lemällä. Oikeudenmukainen isä oli, puhui tunteistaan vain humalassa. Hän ja muut naapurin miehet edusti­vat minulle miehen mallia, mallia siitä, millaiseksi mie­heksi en halua tulla.

Äiti oli hyvin kiltti, kaikki äidit Kouvolassa olivat. Hän yritti parhaansa tehdäkseen oloni siedettäväk­si ja ymmärtääkseen mi nua. Hän pehmensi törmäyk­siäni isän kanssa, antoi rahaa hum putuksiin ja puolusti minua. Ei hän silti oikein löytänyt paik kaansa naisena. Hänenkin olisi ollut parempi syntyä Ruotsiin. Mielel­lään hän hoiti kotia töidensä ohella, mutta olisi kaivan­nut osakseen enemmän arvonantoa. Ruotsissa sitä oli­si herunut.

Heidän kanssaan minä vartuin suomalaisimmassa Suomes sa, mutta koko ajan vannoin kansankodin, so­siaalidemokratian ja Olof Palmen nimiin. Palmen mur­hapäivä on tähänastisen elä mäni synkin päivä. Se rii­paisi minua enemmän kuin isän tai äi din kuolema. Isiä ja äitejä on maailma täynnä, Olof Palmeja on vain yksi. Vanhempani elättivät minut, Palme kasvatti. Siksi hä­nen poismenonsakin satutti enemmän.

11

Muistan sen kuin eilisen. Olin kaksitoista. Meillä näkyi yksi ruotsalainen kanava, SVT, isä onnistui vasta­hakoisesti virittä mään sen näkyviin, saipahan hänkin samalla katsoa Timo Salo sen esityksiä Ruotsin rallissa.

24.2.1986 näin Olof Palmen viimeistä kertaa tele­visiossa. Se oli uutislähetys. Siellä hän oli Jämtlannis­sa kansan parissa, niin luonnollisena koulun pihalla jämtlantilaislasten seurassa. Hä nellä oli päässään sini­nen pipo. Tai ei se pipo ollut, se oli mys sy. Tuttavalli­nen myssy, kansanomainen myssy, sininen myssy. Vä­hän kuin Jacques Cousteaun punainen pipo, muoto oli sama. Mutta kun Cousteaun pipo vie assosiaatiot meren syvyyksiin, hipoo Olof Palmen sininen pipo taivaita. Sinne se minunkin aja tukseni vei, taivasta hipomaan.

Niin vei kaikki mitä Olof Palme teki. Hän paran­si maailmaa kauan ennen kuin maailmanparannus oli virallisesti keksitty. Hän otti kolmannen maailman pu­heenaiheeksi, näki vähemmis töjen tarpeet jo aikana jol­loin vähemmistöjä ei vielä ollut. Roh keasti Olof Palme astui kansankodin luoneiden sosiaalidemo kraattisten pääministerien Per Albin Hanssonin ja Tage Erlande­rin saappaisiin. Suuret saappaat ne olivat, hän täytti ne.

Se viimeinen TV­esiintyminen on minulla edelleen videolla. Olimme juuri saaneet perheen ensimmäiset vi­deot. VHS­kase tissa lukee haparoivalla käsialalla: ”Olof Palme, elämä ja teot.” Videot olivat niin uudet, että ka­setille ehti kertyä vain tunti ja kymmenen minuuttia

12

Palme­materiaalia Suomen television uu tislähetyksistä sekä Ruotsin television ohjelmista.

Se kasetti jäi Olof Palmen maailmanparannustyön tavoin kesken. Murhauutisia en siihen nauhoittanut, en pystynyt nau hoittamaan. Tuntui, että kaksitoistavuo­tiaan pojan elämä päät tyisi siihen. Yksin Olof Palme olisi voinut minut sellaisesta surus ta nostaa. Juuri sil­loin olisin tarvinnut tuekseni Olofi n hymyile viä kasvo­ja parantamassa maailmaa ja siinä samalla minua. Yk­silö paranee kun maailma paranee, ja päinvastoin.

Masennuin viideksi vuodeksi. Masennusta ei tosin ollut vielä lanseerattu Suomessa, joten minua ei diag­nosoitu masentuneek si. Senaikaisen suomalaisen lääke­tieteen mukaan olin laiska, eh kä väsynyt. Olinhan minä väsynyt, väsynyt elämään ilman Olof Palmea. Olin toi­meton ilman sosiaalidemokratiaa. Olin vailla uskoa, vaikka uskoni oli juuri saanut marttyyrin, joka oli kuol­lut puolestani loppuun saakka aatteisiimme uskoen.

Ei Olof Palme toki yksin ollut minua rakastamas­sa kun olin lapsi. Oli myös kuningasperhe. Jo vuoden vanhana liimauduin TV:n ääreen seuraamaan Kaarle Kustaan ja Silvian häitä. Liiku tun yhä katsoessani noita juhlia videolta. Kaarle Kustaan ja Sil vian liitto on maail­manhistorian kaunein rakkaustarina.

Kateelliset väittävät kuningas Kaarle Kustaan pettä­vän Sil viaa. En edes muista, kuinka moneen tappeluun olen joutunut puolustaessani Ruotsin kuningasperheen

13

kunniaa. Arpia laske malla pääsee lähelle totuutta. Kat­selen kättäni, jonka rystysissä on arpia muistoina taiste­luistani Ruotsin kuninkaan soturina.

Jos Kaarle Kustaa tietäisi uhrautuvaisuuteni, hän kutsui si minut Borgholmin linnaan Victorian syntymä­päiväjuhlille. Vaikka tiedän ansaitsevani kutsun, en minä itseäni sinne tu puta. Kuningas on viisas ja tekee oikeudenmukaisia päätöksiä, kutsu tulee jos on tullak­seen. Totta kai menen jos se tulee, aina kin piipahdan.

Ruotsalaisen tyylikkäänä minä sinne menen, sulau­dun jouk koon ja onnittelen jonossa omalla vuorollani Victoriaa polvet tä risten. Kaarle Kustaa kertoo vitsin ja huudattaa kolminkertaisen hurraa­huudon tyttärel­leen. Eturivin artistit viihdyttävät meitä. Tomas Ledin ja muut sinikeltaisten tuntojen tulkit, ehkä jopa Li sa Nils­son. He soittavat niin kauniisti, aurinko paistaa. Meillä on hauskaa. Laulamme yhteislaulua.

Havahdun ajatuksistani, kun lautta saapuu saa­ren rantaan. Muutamia uusia joulunviettäjiä tulee vie­lä näin aattona, viime tinkaan. Tulijoiden joukossa on myös yksi ruotsalainen perhe, nelihenkinen. He kirjoit­tautuvat sisään resorttiin ja istuvat mat kasta uupuneina limonadeille viereiseen pöytään.

– Hei, oletteko Ruotsista? – Sieltähän me, mistä arvasit? – Kyllä minä ruotsalaiset tunnistan. Me emme var­

maan ole aiemmin tavanneet. Minä olen Mikko, Suomesta.

14

– Finland! How nice? My name is Jacob and this is my wife Lisa. Ylva and Petter! Sa hej till Mikko!

– Hei, hei. – Hei vaan Ylva ja Petter. Aina sama juttu. Puhun heille ruotsia, virheetöntä

ruot sia, mutta vastauksen saan englanniksi. En ymmär­rä miksi. En luovuta vaan vaihdan kielen takaisin ruot­siksi.

– Oletteko jostain pohjoisemmasta, aksentin perus­teella kuu lostaa siltä. Oletteko Umeåsta?

– No, no, but very near, Sundsvall, do you know where Sundsvall is?

– Tiedän kyllä, olen käynyt siellä monta kertaa, kiva kesäkau punki, olen itse Suomesta.

– Oh, Finland, yksi, kaksi, kolme, koskenkorva, per­kele, ei saa peittää.

– Aika hyvin, mutta jos ette sattuneet huomaamaan niin minä puhun myös ruotsia, oikeastaan mieluum­min kuin eng lantia.

– Oletko opiskellut ruotsia? – Kuusi vuotta koulussa ja lähes 30 vuotta elämässä. Lisa puuttuu keskusteluun. – Sinä tosiaan puhut hyvää ruotsia. – Kiitos vaan, olen tosiaan yrittänyt harjoitella. – Sen kyllä huomaa, hyvin se sujuu, paremmin kuin

suomi meiltä. – Te ette ole olleet Suomen vallan alla, onneksenne.

15

Resortin työntekijä tuo heidän avaimensa. He tyh­jentävät li monadipullonsa ja alkavat kasata tavaroitaan.

– Tarvitsetteko apua laukkujen kanssa? – No thanks, but see you later, it was nice to meet you. – Jättekul att träffa dig också… He menevät bungalowilleen, joka on aivan omani

vieressä. Ylva ja Petter raahaavat pieniä reppujaan, joi­den taskuista pilkis tävät snorkkelit. Heille tulee varmas­ti mukava loma.

Minä jään pöytään murehtimaan tapahtunutta. Pu­huin ruot sia sujuvasti kahdeksanvuotiaana. Poikkeuk­sellista kielellistä lahjakkuutta, sanoivat opettajat. Ei se mitään lahjakkuutta ollut, en minä englantia tai saksaa oppinut kovin hyvin vaikka kuin ka yritin.

Minulle ruotsin puhuminen oli luonnollista. Kieli vain kum pusi sisältäni. En ja ett ­suvut loksahtelivat kohdalleen kuin Vol von osat Trollhättanin tehtaalla val­mistuen maailman turvalli simmaksi autoksi.

Nykyisin ajattelen pääasiassa ruotsiksi, moraalisella äidin kielelläni. Yritin vakuuttaa opettajia asiasta jo kou­lussa, ottaa ruotsin äidinkieleksi ja suomen toiseksi koti­maiseksi. En on nistunut.

Isä piti mystistä lahjakkuuttani hulluutena. Hän pii­lotti kai ken ruotsinkielisen tekstin kodistamme. Lämpö­pattereissa luki Ei saa peittää kaikilla pohjoismaisilla kielillä. Ruotsinkielisen Får ej täckas ­tekstin hän sutta­si yli joka ikisestä patterista – peitti sen vaikka nimen­

16

omaan kiellettiin. Hän suttasi myös maitopurk kien ja muropakettien ruotsinkieliset tuoteselosteet ennen kuin sain ne käsiini ja opettelin ulkoa. Tokihan minä ne ehdin oppia. Isän pelkojen vuoksi olin pihan ainoa poika, jolla ei ollut Stigan rattikelkkaa eikä jääkiekkopeliä.

Kyllä me lopulta teimme sovun isän kanssa. Kuolinvuoteel laan hän jopa pyysi anteeksi. Anteek­si suomalaiset osaavat pyy tää, aina ja kaikilta. Pyytävät anteeksi ja sulautuvat sitten asfalt tiin tai seinään. Sellai­nen suomalainen isä oli. Muistan viimeiset hetket hä­nen sairasvuoteensa äärellä. Isä oli voimaton, sairau den kuihduttama kellertävä luuranko. Hän pyysi minut vie­reensä viimeisen kerran.

– Mikko, lupaa minulle yksi asia. Anna anteek­si se miten yritin sinuun vaikuttaa sen, no sen sinun ruotsalaisuusvilli tyksesi kanssa.

– Se ei ole villitys, isä. Mutta annanhan minä. Ym­märrän, et tä se oli vaikeaa sinulle ja äidille. Puristin isää kädestä sanojeni vahvistukseksi. Sitten isä vil kaisi ym­pärilleen, varmisti ettei huoneessa ollut muita ja sanoi sellaista mikä toi rauhan isä–poikasuhteemme muistol­le. Hän katsoi yläviistoon, kuin taivaaseen.

– Minä sitten tuolta ylhäältä sinua katselen. Voit olla Mikko varma, että sieltä minä hyväksyn jokaisen päätök­sesi ja tuen si nua. Olit sitten suomalainen tai ruotsalainen.

Viimeisenä todisteena rakkaudestaan hän paljasti mihin oli kätkenyt lapsena keräilemäni ruotsinkieliset

17

sarjakuvalehdet, Bamset ja Kalle Ankat. Sieltä ne löytyi­vät ullakolta lattialau tojen alta.

Niiden lehtien säilyttäminen todistaa, että kyllä isä minua rakasti. Suomalaisia miehiä vaivaava sanomatto­muuden trau ma vain esti häntä tunnustamasta sitä mi­nulle. Minä olisin ollut valmis keskustelemaan. Isäni ei siihen pystynyt, koska hän oli suomalainen mies.

Sitten isä kuoli. Lensi Olof Palmen luokse, parem­paan paik kaan. Äiti hyväksyi minut, vaikka oli viimei­set ajat hiljaa.

Hän kuoli pian isän jälkeen. Säälin häntä näin jälki­käteen, sillä jotkin ruotsalaisuuspäissäni keksimistäni ideoista tuntu vat omastakin mielestäni yliampuvilta. Esi­merkiksi kun yritin saada äidin avustamana kaikkia koti­katuni taloyhtiöitä maalaa maan julkisivunsa falu­punai­sella, tuolla kauniilla Mora­puu kon kahvastakin tutulla värillä, joka on Taalainmaan talojen tunnusmerkki.

Siinä äiti ei onnistunut, vaikka oli mukana kunnallispoli tiikassa. Hän yritti ymmärtää minua, järjesti paraatin Victorian syntymäpäivänä ja ylipu­hui talonmiehen suruliputtamaan 28.2., Palmen mur­hapäivänä. Hän kävi Kouvolan kaupungin talolla ehdot­tamassa suruliputusta koko kaupunkiin. Idea ei mennyt läpi valtuustossa. Oman ryhmänsä äiti sai jollain ih meen konstilla taakseen, mutta liian moni vastusti ajatusta. Sinä päivänä jopa uskoni politiikkaan hiipui, hetkeksi.

Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suo­

18

meen. En ai nakaan suomalaiseksi. En innostu formula­ ajoista, en herkisty Maamme­laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta, enkä var sinkaan tykkää olla tunti­tolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviä­mässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta myös Ruot sin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pi­tää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona vii­massa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kel lo käs­kee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta sii­nä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalas­ti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot py­sähtyvät suojatielle ja päästä vät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystäväl lisiä. Eivät kat­so kiroillen perään kun jalankulkija käyttää lail lista oi­keuttaan ylittää suojatie.

Ruotsissa urheilu­uutisten lukijat puhuvat normaa­listi, eivät huuda. Jostain syystä suomalaiset urheilu­ uutisten lukijat luule vat, että lukemiseen pitää eläytyä kuten urheilija suoritukseen. Sitä varten televisio aikoi­naan kehitettiin, ettei kenenkään tarvit se huutaa. Tek­

19

niikka tuo viestin olohuoneeseen tasaisella äänel lä. Silti suomalaiset urheilutoimittajat kuvittelevat, että heidän täytyy kertoa formuloista kuulostaen itse formulalta.

Ruotsissa vähemmistöt ovat osa kansaa ja kansan­kotia. Mikä kertoisi osuvammin onnistuneesta inte­graatiosta kuin Folkets Kebab ­ravintolaketju? Kansan Kebab! Turkkilaisten ystäviem me tarjoama ruoka on osa ruotsalaista kulttuuria. Se ei vie mi tään pois ruotsalaisesta kulttuurista, mutta antaa siihen mauk kaan säväyksensä.

Suomessa olen kansallisuustransuna yhden ihmi­sen vähem mistö, jonka ihmisoikeudet ovat huonolla tolalla. Amnesty In ternationalilla ja muilla harrastelu­kerhoilla on kyllä aikaa kai ken maailman burmalaisil­le ja turkkilaisille mielipidevangeille ja epäselvissä olo­suhteissa hengiltä kidutetuille muslimeille, mutta meille lähiympäristön vähemmistöille he kääntävät kyl mästi selkänsä. Väittävät, että yksi henkilö on liian vähän vä­hemmistöksi. Olkoon, mutta se on myös järkyttävällä tavalla lii kaa sivuun lakaistavaksi ongelmaksi. Sillä si­vuun minut la kaistaan. Kansallisuustransuus on tar­peetonta paperisotaa ja lo puttomia yrityksiä päästä pii­nasta, saada unelmiensa kansal lisuus ja juuret siihen. Taistelua se on, jatkuvaa mitättömyyden ja riittämättö­myyden tunnetta.

Viereiseen pöytään istuvat tukholmalaiset ystävä­ni Bosse ja Maria keskeyttävät ajatukseni pahimmalla mahdollisella ta valla.

20

– Terve, suomalainen! – Terve, ruotsalaiset. – Onkin jo tässä muutaman päivän ajan pitänyt ker­

toa sinul le vitsi, haluatko kuulla? – Ainahan sitä vitsin haluaa kuulla, anna tulla vaan. – Suomalaiset veljekset tapasivat viiden vuoden jäl­

keen. He ryyppäsivät sen kunniaksi. Toinen kysyi vii­kon ryyppäämisen jälkeen veljeltään: ”Mites äiti jak­saa?” Toinen katsoi vihaisesti ja vastasi takaisin: ”Ootko tullut tänne ryyppäämään vai paskaa jauhamaan?”

Olen kuullut vitsin 412 kertaa. Ystäväni nauravat hysteeri sesti ja hokevat vitsin viimeistä lausetta.

– Oliko hyvä vitsi? – Ihan hauska, aika todentuntuinen, sellaista siellä

Suomes sa on. – Mitenkäs jouluilta, juotko koskenkorvaa? – Taidan ottaa ihan rauhallisesti. He koettavat olla lystikkäitä. Minua ei naurata. Minä

en pidä koskenkorvasta enkä halua, että sitä tarjotaan minulle ruotsalai sella makkarakojulla leikkimielellä ruokajuomaksi, kun aksent ti paljastaa karun salaisuute­ni. En halua myöskään olla kum majainen, jota tuijotel­laan juhlissa kun en osaa perinteisiä juo malauluja. Sitä paitsi minä osaan juomalaulut. Ja juon päälle Skåne Ak­vavitia. Se on kyllä maullaan oikeassa seurassa.

Haluan olla yksi ruotsalaisista. Haluan, että minut ote taan mukaan siihen kolmituntiseen upealla tavalla

21

polveilevaan keskusteluun jossa päätetään, että talo­yhtiön ruohonleikkuriin vaihdetaan terä. Se on tylsynyt ja on tärkeää, että lapsemme saa vat kasvaa ympäristös­sä, jonka ruoho on hyvin leikattu. Lasten hyvinvointi on taloyhtiössämme tärkeää. Siksi terä pitää vaih taa. Ha­luan, että minulta kysytään juuri noita oikeita ja tärkeitä asioita. Haluan että minut otetaan vakavasti.

Tällaisia ajatuksia minä ajattelen täällä Intian valta­meren rannalla jouluaattona. Ruotsalainen kansalli­suustunteeni on niin vahva, että se vahvistuu jopa tu­hansien kilometrien päässä Tukholmasta.

Illalla olisi yhteinen joulunvietto, sinne ovat ko­koontuneet kaikki kauniit ruotsalaiset perheet. Onnek­si minua ei ole kut suttu, tulisin vain kateelliseksi. Vietän illan yksin. Ravintolas ta kuuluu ruotsalaisia joululaulu­ja. Ruotsalaiset pitävät haus kaa kun minä, suomalai­nen, makaan yksin murheideni keskel lä. Kestää kauan ennen kuin ilonpito vaimenee. Kestää vielä kauemmin ennen kuin nukahdan.

1.1.2003

Vuosi vaihtui. Taas yksi suomalaisena hukattu vuosi ta­kana. Kan sallinen kelloni tikittää uhkaavasti.