1

PÖYTÄLAATIKKO

VANTAANGUGGENHEIMIN

ARVOITUS

Päiväkirja vuoden 2012

salaisesta museohankkeesta

VANTAANGUGGENHEIMIN

ARVOITUSPäiväkirja vuoden 2012

salaisesta museohankkeesta

© Juhani Känkänen 2013

3

Torstai 19. huhtikuuta

G1: Outo rakennusHaluan kertoa teille eräästä oudosta rakennuksesta. Olin äsken päivittäisellä käve-lyretkellä kotini lähistölle, kun huomasin sen ilmestyneen kuin tyhjästä tavallisten omakotitalojen väliselle tyhjälle tontille. En ole nähnyt kenenkään sitä rakentavan, enkä laskevan sitä paikoilleen niin kuin valmistalot nykyään. Yhdenkään kaivinko-neen en ole nähnyt tekevän pohjatöitä.

En osaa sanoa, onko talo valmis vai pahasti kesken. Se on perinteisen omakotitalon kokoinen vaan ei näköinen. Sen kaksikerroksinen julkisivu on sileähkö, umpinainen seinä, jossa ei ole yhtään ikkunaa. Katto on pulpettikatto. Taloa ei ole maalattu, vaan sen vuorilaudoitus on auringossa harmaaksi paahtunutta höylättyä lautaa. Talo on siis yhtäaikaa moderni ja kummitustalon kaltainen.

Kuva: Talo tieltä viistosti nähtynä

4

Tontilla lojuu kaikenlaista tavaraa. Ensin ajattelin sen olevan sekalaista rakennusroi-naa. Sitten roina alkoi näyttää yhä enemmän kuvanveistäjän materiaalilta, ja olipa joukossa valmiita teoksiakin.

Talon edustalla, sen ja jalkakäytävän välisellä nurmikaistaleella on koko ajan seissyt keltainen pakettiauto. Koskaan en ole kuitenkaan nähnyt sen liikkuvan. Menin katsomaan autoa lähempää, sillä sen helmapeltiin oli kirjoitettu jotain. Odotin että siinä sanottaisiin, että ”TÄMÄ EI OLE RENÉ MAGRITTEN AUTO” tai jotain vastaavaa, mutta se olikin pelkkää kuraa.

Yhtään elollista olentoa lintuja lukuun ottamatta en ole tontilla nähnyt. Ja ellen väärin näe, linnutkin lentävät sen yli suhteellisen korkealla pysytellen. Talon pihalle tosin ei niin vain kurkisteta, sillä rakennukset peittävät näkyvyyden. Ne suorastaan vaikuttavat liikahtelevan samalla tavoin kuin ihminen joka piilottelee jotain selkän-sä takana. Piha on kaiken lisäksi muutaman metrin tienpintaa korkeammalla.

Ja silti, aina kun kuljen talon ohi, minut valtaa tunne, että jotain on tekeillä. Valmis-teluja, asetteluja, sellaista vaimeaa mutta samalla intensiivistä toimintaa kuin joku ripustaisi tauluja seinille. Olen näkevinäni jonkun vilahtavan pihamaalla, pensaiden lehdet vavahtelevat niin kuin joku intendentti tai muu olisi juuri kiiruhtanut siitä ohi.

Sen on pakko olla paikallinen Guggenheim.

* * *

5

Perjantai 20. huhtikuuta

G2: Suomen Guggenheimeja!En voi kieltää, etteikö mieleni olisi ollut tihkusateesta huolimatta varovaisen toi-veikas lähtiessäni tänään aamupäivällä kävelyretkelle. Ilokseni näin jo kaukaa, että museorakennus oli yhä paikoillaan.

Päästyäni lähemmäs havaitsin pikaisen laskutoimituksen mukaan kolme ihmis-tä liikuskelemassa tontilla. Jokin heidän eleissään kieli, että tässä oli nyt paikalla Guggenheimin suvun edustajia. Yritin kuunnella mitä he puhuivat, mutta etäisyyttä oli liikaa ja he olivat harvasanaisia. Sen verran erotin, että he puhuivat mielestäni suomea. Silti, ainakin yhdellä miehistä oli vieras aksentti. Olin ymmälläni. Jatkoin matkaa, mutta kuin huomaamattani kiihdytin askeleitani ja oikaisin monta kertaa normaalilta reitiltäni.

Välittömästi kotiin päästyäni sulkeuduin kirjastooni ja yritin tutkia, asuuko Suomes-sa Guggenheimin suvun jäseniä. Alkujaan kai Sveitsistä lähtöisin olevat Guggen-heimit ovat asuneet Yhdysvalloissa 1800-luvulta. Jos joku suvun jäsenistä harhautui aikanaan Suomeenkin, aksentin luulisi joka tapauksessa sukupolvien saatossa ka-donneen. Toisaalta, Guggenheimithan ovat tunnettuja siitä että he kiertävät minkä ehtivät maailmaa katsastaen vanhoja museoitaan ja etsien sopivia paikkoja uusille. Ei sellaisella ihmisellä kai äidinkieltä perinteisessä mielessä olekaan. Voisi kuvitella, että kosmopoliitille on eduksi, että hän puhuu kaikkia kieliä oudosti murtaen.

Tuloksettomien tutkimuksieni jälkeen minun oli pakko kävellä museon ohi uudes-taan nähdäkseni, vieläkö siellä liikkuisi Suomen Guggenheimeja. Jo vain. Miehet kantoivat nyt varastoon pihamaalla lojuvia lautoja ja joitain muuttolaatikon näköi-siä kantamuksia. Harmitti ettei minulla ole koiraa. Olisin voinut laskea sen “karkuun” museon pihalle ja juosta sitten muka muina miehinä perässä. Päätin, että lainaisin naapurin Jeriä, mikäli asia sitä myöhemmin vaatisi.

6

Kuva: Suomen Guggenheimit eivät kaihda ruumiillista työtä.

Olin jo aikeissa mennä kysymään asiaa miehiltä suoraan, kun tajusin että onhan tässä se vaara, että nämä ovat ne samat huijarit, jotka taannoin esiintyivät Guggen-heimin nimellä ja yrittivät suostutella Coca-Cola Companya laajentamaan tuotevali-koimaansa Guggenheim-vodkalla. Kullasta ja timanteista oli puhe niin ikään, kuten myös lainoista Swazimaahan.

Aristokraatteina esiintyneistä vale-Guggenheimeista yksi oli ollut nainen, “Lady Catarina”, ja toinen entinen taksikuski Venäjältä. Vaikka tuskin nämä ne samat olivat ainakaan, kyllä minä sen verran erotin matkankin päästä. Lady Catarina aka Pietra Tourmei muistuttaa huomattavan paljon enemmän Dolly Partonia kuin yksikään näistä.

Alkoi sataa taas, eikä minulla ollut mitään syytä viivytellä museon liepeillä tämän kauempaa. Olin sitonut kengännauhojani ja ihmetellyt takin hihan olematonta tah-raa miltei liikkumattomana jo niin pitkään, että se alkaisi kohta herättää huomiota paatuneimmassakin asetelmien ja patsaiden katsojassa.

7

Kotimatkalla aloin vakuuttua asiasta puutarhassa näkemäni irtonaisen pisuaarin ja muiden kovien tosiasioiden puhuessa karua kieltään: olin kuin olinkin Suomen Guggenheimien jäljillä!

Päätin toistaiseksi pysytellä tarkkaavaisena sivustakatsojana ja odottaa että museo avataan yleisölle. Talon puutarhassa näytteillepanoa odottavista teoksista näkemäni vilaukset ainakin antavat odottaa mielenkiintoista näyttelykevättä.

* * *

8

Tiistai 24. huhtikuuta

G3: KevätpuuhiaEilen illansuussa lähdimme poikani kanssa ajelemaan keväthuolletuilla polku-pyörillämme leikkipuistoon. Kaarroimme taidemuseon ohi, jolloin huomasin että Guggenheimien pakettiautossa oli ajovalot päällä. Monelle pyöräretkeläiselle tämä ei olisi ehkä ollut juttu eikä mikään, mutta minä olen saanut sellaisen kasvatuksen, että tyhjiä valollisia autoja ei kylmin sydämin ohiteta. Se ei tietenkään ole paljon mitään verrattuna vaikkapa kehitysmaissa toimiviin sairaanhoitajiin ja lääkäreihin, tai niihin vielä harvinaisempiin sankareihin, jotka yrittävät sammuttaa raitiopysäkil-lä tuleen sytytetyt kanssaihmiset. Kukin kykyjensä mukaan.

Halogeenit paloivat yhä kirkkaasti, pakettiauton akku ei tyhjenisi hyvässä lykyssä aamuksikaan. Niinpä annoin asian toistaiseksi olla, tiesinhän sitäpaitsi palaavani samaa reittiä noin tunnin kuluttua.

Leikkipuistossa olin kuitenkin muissa maailmoissa. Auto oli vanha, joten tuskin ak-kukaan mikään kuntopeli oli. Menin hippaa kiipeilytelineissä terveyteni vaarantaen, mutta ajatukseni olivat muualla.

Hoputin lasta keinumaan nopeammin, koska mielestäni alkoi jo hämärtää. Sanoin, että läksyjäkin olisi vielä tarkisteltava. Hävisin väittelyt näistä aiheista mennen tullen. Sitten muistin romanttisista elokuvista oppimani keinon. Esitin pojalle että kännykkä soi. Oli äänettömällä, mutta onneksi tunsin värinän taskussani

– No hei! sanoin kovalla äänellä puhelimeen. – Mitäs nyt?

(Laitoin hetkeksi kämmenen luurille ja kuiskasin pojalle, että äiti se vaan soittelee.)

– En saa selvää kun puhut niin hätääntyneesti... Herranen aika! Vai hajosi pakastin ja jäätelöt sulavat! No ei todellakaan voida katsoa tumput suorina. Me tullaan syö-mään ne! Hei, hei!

Poika katsoi lävitseni ja sanoi, että hyvä on, mennään sitten.

9

Ajoin kovaa. Näin jo kaukaa, että pakun valot paloivat yhä. Museon kohdalla sanoin pojalle mahdollisimman rauhalliseen sävyyn, että aja edeltä kotiin, iskällä on tässä vähän pelastustöitä.

– Ole huoleti, huusin vielä. – Pysy poissa vaikeuksista! Hiljennä risteyksessä!

Kuva: Kuoppaiselta pyörätieltä vauhdissa otettu kuva museon pakettiautosta.

Jonkinlaisen sankaritunteen huumaamana ajoin museon oikealta sivustalta sen pihalle. Hämmästyksekseni seinä oli toiselta puolelta miltei kokonaan lasia. Talon keskiosasta työntyi jonkinlainen matalampi, miltei kokonaan lasinen siipirakennus. Tämä urbaani vastakohta julkisivulle vain vahvisti tuntemustani, että tässä on yhdis-tetty savutupa ja Musiikkitalo ja kaiken lisäksi onnistuttu rakentamaan kaikki ilman kansanäänestystä!

Koska ketään ei näkynyt, nousin pyörän selästä ja yritin kurkkia sisälle. Matalalta paistava aurinko kuitenkin sytytti lasipinnat sellaiseeen loimuun, etten erottanut mitään. Huhuilin ja kolkutin ovea, mutta kukaan ei tullut avaamaan. En halunnut luovuttaa, sillä olin tullut siihen tulokseen että auto saattoi kuulua museon inten-dentille tai lipunmyyjälle. Silmissäni näin kuinka hän yrittäisi lähteä iltamyöhällä

10

kotiin ja huomaisi ettei auto käynnisty. Ja kuka tietää, voisi tapahtua pahempaakin. Guggenheimithan harrastavat hyväntekeväisyyttäkin, ehkä museon tiloissa pakat-tiin ensiaputarvikkeita, olin näkevinäni jotain siihen viittaavia pahvilaatikoita sisä-tiloissa. Pakettiauto veisi ne lentokentälle, josta ne lennätettäisiin kiireellä Syyriaan tai Darfuriin tai johonkin. Mistä minä tiesin.

Kuva: Yksi Guggenheimeista pakkaa ensiaputarvikkeita kriisialueelle lähetettäväksi.

Silloin näin siipirakennuksen lasien läpi liikettä talon toisella puolella. Kaksi työ-haalareihin pukeutunutta miestä oli polvistuneena maahan. He naulasivat puusta jotain rakennelmaa joka oli lappeellaan tantereessa. Ristikö se oli? Vasta nyt tulin ajatelleeksi, että saattoihan tämä olla jonkun pienen seurakunnan kirkkokin. Ei kai sentään.

Kiersin etukautta taluttaen pyörää. Muistin kirjoittaneeni romaanin miehestä, joka hiippailee vierailla pihamailla. Hänelle tapahtuu kaikenlaista mitä nyt vierailla pi-hoilla hiippailevalle vain voi. Huusin tervehdyksen jo kaukaa.

11

– Helou!

Toivoin että Guggenheimit ymmärtäisivät ruostunutta englantiani.

– Öh? vastasi pystyyn noussut haalarimies hämmästynyt ilme kasvoillaan.

– You have lights in your car. Sitä tässä vaan.

Käännyin heti paikalla takaisin ja ajattelin että homma oli hoidettu. Kuulin, kuinka mies tallusti perässäni jalkakäytävälle. Osoitin autoa ja nousin pyörän selkään.

– Aah, mies sanoi. Sitten hän tuntui etsivän sanoja. – Testing. Lights. Forget.

Selvä tapaus, huonoa englantia. Guggenheimejapa hyvinkin.

– I don’t want any problems, sanoin noustessani pyörän selkään.

– Yes, yes, mies sanoi. – No problem.

– I mean in Syyria or Darfur.

Poljin kotiin sellaisissa haljuissa ja hieman epävarmoissa tunnelmissa, joita äkkinäi-nen kielillä puhuminen ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta olin tyytyväinen, ainakaan tyhjentyneeseen autonakkuun museohanke ei kaatuisi.

* * *

12

Sunnuntai 29. huhtikuuta

G4: PosliinikoiriaTapahtunut tähän mennessä:

Kirjoittajan naapurustoon ilmestyy modernin taiteen museo ja hänet imaistaan mu-kaan salaperäiseen ja sotkuiseen tapahtumavyyhtiin. Havaitessaan eräänä iltana pyö-räretkellään museon intendentin pakettiautossa valot, hän itsekin aavistaa ettei paluu-ta entiseen ole.

Joudun palaamaan vielä hetkeksi mainitun pyöräretken jälkeiseen iltaan, tarkem-min ottaen sitä seuranneen yön tunnelmiin.

Puolenyön kieppeillä kävin tapojeni mukaisesti nukkumaan yläkerran makuuhuo-neeseemme. Olin normaaliakin väsyneempi johtuen sekä kiipeilystä leikkipuistossa että lahjattomasta kielillä puhumisesta. Päämäärätietoisesti puistelin kuitenkin mie-lestäni kaikki modernia taidetta koskevat sekavat mielleyhtymät ja pöyhin tyynyni. Mutta kävi niin kuin usein käy, että ihminen saa juuri sen mitä ei halua. Moderni taide tunki mieleeni melkoisen mutkan kautta, mutta kuitenkin.

Nukkuminen alkoi mielestäni ihan hyvin, kunnes äkkiä unen ja valveen rajamailla havahduin epämääräiseen kolinaan. Ja aivan kuten unen partaalla käy, olin menet-tänyt kosketukseni niihin spatiaalisiin olosuhteisiin joissa valveilla ollessani elelin, ja suunnat ja etäisyydet olivat menettäneet merkityksensä.

Vuosien kokemuksella ajattelin kuitenkin äänen tulevan alakerrasta. Kotimme on sisätiloiltaan sillä lailla avoin, että pienetkin äänet kertautuvat kohotessaan yläker-taan. Talo muistuttaa akustisilta ominaisuuksiltaan kaikukoppaista kielisoitinta, jon-ka seurauksena hurjankin kuuloiset kolahdukset paljastuvat yleensä varsin pieniksi ongelmiksi. Yleisin tapaus on se, että kylpyhuoneen seinään imukupeilla kiinnitetty samppoopulloteline on pudonnut. Hyvänä kakkosena tulee tuulikaapin seinässä olevaan avainaulakkoon huonosti ripustettu avainnippu joka putoaa alapuolella olevan patterin päälle. Siihen herää jo sikeäunisempikin, saati minunlaiseni koira jonka uni säröilee herkästi kuin lasittamaton posliini.

13

Yritin unohtaa asian ja keskityin unenpäästä saadakseni laatimaan mielessäni työpiirustuksia sellaiseksi maailman suurimmaksi akustiseksi kitaraksi, jonka ta-lostamme saisi. Sisärappujen alapäähän lähelle lattiapintaa pitäisi pingottaa kuusi kappaletta erikoispitkiä punottuja teräskieliä, jotka voisi virittää aivan tavalliseen kitaraviritykseen, E, A, D, G, B, E. Yläkerran ikkunat avaamalla…

Silloin rämähti uudestaan tavalla, joka ei mielestäni vastannut mitään edellä maini-tuista. Muistutan vielä, että oli pimeää ja että olin viime töikseni ennen nukkumaan-menoa lukenut Guggenheimien nimellä ratsastavien lainsuojattomien elämäkerto-ja. Ei siis ihme, että mieleeni nousivat museon intendentin auton valoihin liittyvät epämääräiset seikat.

En uskaltanut inahtaakaan vuoteellani. Kuuntelin liikkeitä alakerrasta ja mietin, mitä Guggenheimina esiintynyt mies tarkoitti sanoessaan, että ”auton valoja testailtiin”? Jos he tosiaan olivat tutkineet auton valoja, eivät kai he niitä päälle olisi jättäneet? Auton valot jäävät päälle pitkän työpäivän jälkeen, kun on kiire katsomaan jääkiek-ko-ottelua, tai kun huomio menee takapenkillä tappelevien lasten komentamiseen. Valoja testatessa niitä ei todellakaan jätetä päälle. Ei kai sellaista autovalotestiä olekaan, että valot jätetään päälle ja niitä tarkkaillaan sitten aikojen päästä!

Sammuttiko mies valot lähdettyäni? En minä ainakaan nähnyt. Miksi autossa edes oli valot, koska se seisoo siinä aina? Elleivät autoon päälle jätetyt valot sitten ole jokin merkki. Kenelle? Mitä miehiä ne oikein olivat? Miksi ne naulasivat museon takapihalla rakennelmaa, joka muistutti suuren purjelaivan mastoa raakapuineen?

Silloin muistin posliinikoirat.

Posliinikoira-asia ei ole ihan näin lyhyt, mutta joudun pakottamaan sen pieneen tilaan, koska internet on kuitenkin aika rajallinen ja jo entuudestaan täynnä kaiken-laista. Posliinikoirien juuret juontuvat kai Kiinaan asti, mutta kuningatar Viktorian aikana Englannissa ryhdyttiin valmistamaan koirapareja koriste-esineiksi oikein urakalla. Noiden yleensä staffordshireläisinä koirina tunnettujen hauveleiden esiku-vana ei suinkaan ollut staffordshiren bullterrieri vaan sitä paljon söpömpi Cavalier King Charlesin spanieli. Keramiikkatehtaat vain sijaitsivat Staffordshiressä.

14

Posliinisten spanielien takapuoli ei ollut kovin siisti, kuten ei yleensä minkään sellai-sen jota katsotaan ainoastaan edestäpäin. Tällaisiin voidaan laskea itse kuninkaalli-setkin, joiden lempirotu King Charlesin spanieli oli.

No. Kun muoti rantautui Suomeen ja Raaheen, sille piti heti keksiä käytännön tehtävä. Se oli seuraava: Ensinnäkin koirat pantiin takan reunuksen sijaan kodin ikkunalle. Kun raahelainen merimies oli merillä, koirat katsoivat ulos ikkunasta, ja kun merimies oli kotona, koirat käännettiin katsomaan sisälle. Sanomattakin on selvää, että raahelaisten koirien peräpeili oli paljon saarivaltion serkkujen vastaavia huolitellumpi.

Minä en suoraan sanoen käsitä, miksi tällainen tiedottaminen oli tärkeää. Ilmeisesti siksi, että ohikulkijat tiesivät isännän saaneen pestin, eli töitä. Tulihan yön tunteina sekin mieleeni, että kas kun minkään puolueen edustajat eivät ole tätä keksineet työttömille ehdottaa! Samalla kun työtön veisi työtön,työtön –lomakkeen työvoi-matoimistoon, virkailija ojentaisi hänelle koiran. Työttömän työnhakijan velvolli-suutena ja samalla myös kannustimena olisi istuttaa posliinikoiraa ikkunalaudalla ruokkoamaton pylly tielle päin kunnes töitä löytyisi. Aina kun työtön olisi aktiivises-sa työnhaussa, koira voisi katsoa tielle hänen peräänsä.

Kuva: Työttömän ikkuna.

15

Ajatus oli ehdottomasti kehittelemisen arvoinen, mutta kumpaa päällä olevat pa-kettiauton valot sitten tarkoittivat, katsoiko koira sisään vai ulos? Valot päällä – ulos; valot poissa – sisään. Niin sen oli oltava.

Kello alkoi olla kolme ja alakerrassa oli tullut pysyvästi hiljaista. Päätin että jos selviäisin hengissä yön yli, menisin kirjastoon tutkimaan, millä lailla merimiehet – ja kukaties merirosvot – liittyvät Guggenheimien taidekokoelmiin.

Äänilähde ei selvinnyt. Ilmeisesti kitsiksi luokiteltava taide kuitenkin edistää hyvää ja levollista yöunta paremmin kuin moderni taidemuseohanke, koskapa näihin aatoksiin viimein nukahdin.

* * *

16

Tiistai 1. toukokuuta (tämä on kirjoitettu hätätilanteessa kännykällä, siksi kieliasu.)

G5 eli Guggenheimien vappuOlen huikan kimurantissa tilanteeessa ja joudun näpyttelemään tämänkertaisen aineeni kännnykällä täältä avo-ojan penkereeltä, jonka suojissa odotan suomen guggenheimien seuraavaa liikettä. Sattui nimittäin niin, että lähdin eilen illansuussa perinteiselle vappumarssilleni ja huomasin suomen guggenheikkienkin aloittaneen kevään ja työväen ja ylipppilaiden juhlan museon atriumissa.

Alkuillasta Guggenheimit siirtyivät pihamaalle ja olivat hilpeitä ja lauuloivat heelan-goor ja muita kammottavia hoiltouksia. Jossain vaihesesa saapui seutuliikenteen bussilla pienehkö, tyylikkäästi harmaantunut mies joka paljastu illanpääpuhujaksi. Hänelle hurrattiin ja hänen ylleen viskottiin serpentiiniä ja juotettiin hänelle po-uullosta huikkaa. Puhe oli sanajärjestykseltään jotenkin virkamiesmäisen mutkikas joten ei ihme ettäsen sisällöstä muistan ainaoastaan alun:

Tsau! Kiitti ku hokasitte pyytää mut bamlaan näihin kekreihi! Jes, tota. Ainiin. Mä sain jo laskeutuessani tuosta seutuliikenteen dösästä tähän Vantaanjoen varren snadiin kylään, jossa pohjoinen, etelä, itä ja länsi kohtaavat, muistutuksen sisim-mässämme budjaavasta inhimillisyydestä. Täällä mä aloin uskoo, et tän inhimilli-syyden johdattamana tulee päivä jolloin me voidaan viimein avata – Iso Gee! (– Me avattiin se jo! huudettiin yleisöstä, jossa totta vie näkyi useampikin kolmen vartin Gambina-puteli.) Kysyn, miks tääl Vantaall on oma Iso Geensä, mutta meil stadis ei? Ja siks, täällä, vantaalaisille jo niin rakkaaksi muodostuneen museorakennuksen var-jossa, jossa esi-isämme kerran kutsuivat kahtiajakautunutta kansankotia palaamaan yhteen, ja jossa yhteiset toiveet ja haaveet yhä elävät ja (tämä kohta oli ilmeisimmin jostain kopioitu huono käännös Barak Obaman virkaanastujaispuheesta ja puhe harhautui muutenkin pitkäksi aikaa kuvailemaan jokivarren ikiaikaisia maisemia, kunnes puhuja viimein konttasi piennarta takaisin kuivalle maalle) … niin että täs mä stannaan enkä muuta kykene, eli siis teidän edessänne… ilmoittaakseni ehdok-kuudestani tulevan Iso Geen yli-intedentiksi. (hurrausta ja lisää gambiinan pakko-juottoa) Haluan kuitenkiin näin ilon juhlan keskelläkin muistuttaa, että mikää ei ole itsestään selvää (– Ei todellakaan! hihkuttiin. – Ei me ainakaan!) Meidän on noustava yhteiseen rintamaan, sillä maasaamme valtaa käyttävät vanhoilliset voimat yrittävät kaataa museon…

17

Puhe ei oikeataan ehtinytkään sen pidemmälle, tai tarkemmin otttaen sitä lakattiin kuuntrelemasta sillä juuri samaan aikaan ,kun puhuja maalaili kauhukuvia vanhoil-lisista, ohi kulki joitain reippaasti eläikään ehtinetitä ylioppilaita, joiden kimppuun guggenheimit hyökkäsivat. Guggenheimit toimivat epäröimättä. He kamppasi-vat vanhukset maahan ja vetivät heidän verhokseen suuret säkit, jotka köytettin ammatti-intendentin nottein tiukasti jalkopäästä.

Kuva: Guggenheimit pussittivat vanhat teekkarit rutiinilla

Itse olin niin ikään pukeutunut vanhaa kellastuneeseen ylioppilaslakkiini, enkä ym-märretävistä syistä uskaltanut liikahtaakaan siitä pensaan juurelta johon olin jäänyt tpahtumia seuraamaan, etten itse päätyisi muiden säkkeihin sullottujen teekkarei-den seuraan.

Näissä merkeissä juhlat jatkuivat ja jossain vaiheessa kun gugelheimit alkoivat rampata virtsaamassa pensaiden ja jostain syystä myös panttivangeiksi otettujen teekkareiden juurelle katsoin parhaaksi siirtyä tänne tämän leveän mutta onneki ei kovin tulvaisen ojan tarjoamaan näkösuojaan.

Suomen guggenheimeilla tuntui hauskaa olevan, muttav loppu iltaa kohdentun-

18

nelma alkokiristyä ja yön pimeinä tunteina tapeltiin. Poiisin tilannekeskuksesssa oli siinä määrin ruuhkaa ettenole vielä onnistunut saamaan yhtettä mutta käsittääkse-ni suomen nuggetheimeja ei jouduttu rauhoittelemaan virkavallan taholta,vaikka mustamaija muutamaan otteeseen lipuikin museon ohi.

Vappupäivän aamu on valjennut museon tontilla aurinkoisena, mutta viileänä. Illan pääpuhuja poistui hetki sitten ”Jussi veti ison geen!” –huutojen saattelemana. Ennen lähtöään vieras vaati vielä kaikkia osallistumaan suvivirteen “jonka slangiver-sion ovat sanoittaneet Mikko Seppälä & E.J. Kauhanen”.

Jo pukkas glaiduu aikaa

on kesis viimeinkin.

Ja minne vaan kun tsiigaa,

nii hittaa blumsterin.

Ja kaiken uusiks duunaa

noi säteet suulperin.

Ne stadin nyyaks puunaa,

vek stikkaan perperin.

Taas nurtsit vihannoivat

ja hiffaat fogelin.

Puut Pitskun huminoivat

Valgan ja Ogelin.

Nyt ei sun tarvii snärkkää

tai tinttaa humalaa:

Kyl ihmehommat järkkää

toi meidän Jumala.

19

Minä makaan yhä täällä piilossani ja ajattelen perhettäni joka varmaan jo kaipailee minua. Vappuaamun raikas tuuli huiskuttelee puihin tarttuneita serpentiinejä ja merkille pantavaa on että kevätaamun ensimmäiset gugg-

(Lähetetty kännykästä)

* * *

20

Perjantai 4. toukokuuta

G6: Liukastuiko Guggenheim lihapiirakoihin?Herääminen Guggenheimin takapihalla

Helsingin kaupunginhallituksen päätös hylätä Katajanokan Guggenheim ei millään tavoin liikuta meitä vantaalaisia joilla riittää ihmettelemistä tässä meidän omassa Guggenheimissamme. Silti pari mielenkiintoista yhteneväisyyttä ja merkittävää eroavaisuutta näiden kahden hankkeen välillä vallitsee.

Saattaa olla että tämä on osin pelkkää pekulaatiota, mutta vappuhuiskasta saamie-ni tietojen mukaan Helsinkiin suunnitellun Guggenheimin ongelma oli siinä, ettei se lopullisessa laajuudessaan olisi mitenkään mahtunut sille varatulle laiturialueelle.

Jotain tällaista selkeyttä päähäni toivoinkin, kun vappupäivän aamuna heräilin mu-seon puutarhasta. Puistelin vaatteeni ruohosta ja onnistuin kuin onnistunkin pois-tumaan juhlien jatkoilta huomaamattomasti verhoamalla ylioppilaslakkini puun oksalta poimimaani kirjavaan peruukkiin. Nappasin mukaani vielä lehdettömään viinimarjapensaseen heitetyn vappuhuiskan ja kävelin tontilta kuin kuka tahansa viimeisestä bussista jäänyt juhlija. Yhä säkeissä kyykkiville panttivangeille kuiskasin, että koittakaa jaksaa.

Plan B

Kotiin päästyäni kerroin vaimolle panttivangeiksi otetuista vanhoista otaniemeläi-sistä ja muista haasteellisista tilanteista jotka olivat estäneet minua ottamasta osaa kotivappuumme. Sitten istuuduin taas työpöytäni ääreen. Heiluttelin vappuhuis-kaa tuulettaakseni ajatuksiani. Jo poimiessani sen mukaani museon puskasta olin ihmetellyt sen mustavalkoista väritystä, ja nyt äkkiä hoksasin miksi se oli sellainen. Suomen Guggenheimit olivat säästäväisinä ihmisinä – kuten kaikki miljonäärit – as-karrelleet itse vappuhuiskansa paperisilppurin keräysastiasta haalituista suikaleista.

Joskus on onni myötä. Purin huiskan ja teippailin suikaleista kuvan, jonka tajusin esittävän museorakennuksen arkkitehtipiirrosta elintasosiipineen kaikkineen. Olin

21

aivan kiihdyksissäni, koska a) minua oli jo pitkään kiinnostanut museorakennuksen erikoinen muoto ja b) olin varma, ettei globaali jättiläinen ollut laittanut kaikkea yhden kortin varaan. On selvää, että Guggenheimeilla oli ”plan B”.

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, niin menestyksekkäät toimijathan eivät toteuta ”Plan B:tä” ”Plan A:n” jälkeen, vaan ennen sitä. Kuten olen kertonut, Suomen Guggenhei-mitkin olivat jo ennen kaupunginhallituksen lopullista päätöstä ryhtyneet kaikessa rauhassa rakentamaan modernin taiteen museota tänne meille Vantaalle. Vähän pienempää toki, mutta muodoltaan tietenkin samanlaista kuin olisi ollut Katajano-kan Guggenheim.

Vappuhuiskan suikaleista näin, että interiööriin oli suunnitteilla monia mielenkiin-toisia ratkaisuja, mutta rakennuksen ulkomuoto oli se joka minut löi ällikällä.

Liitän tähän pari kuvaa asian selventämiseksi.

Kuva 1: Puretusta vappuhuiskasta rekonstruoitu arkkitehdin piirros

Muisteltuani hetken Guggenheimien sukupuun haaroja, käsitin, ettei mikään muu muoto oikeastaan voinut tulla edes kysymykseen. Ei nimittäin ole mikään salaisuus, että Guggenheimit ovat kautta aikain rakastaneet hevosia. Varsinkin Harry Frank Guggenheim (1890–1971) oli tunnettu hevosmies. Hänestä voisi kertoa vaikka kuin-ka paljon tarinoita, mutta tyydyttäköön sanomaan, että hän oli niinkin varhain kuin

22

vuonna 1929 mukana perustamassa New York Racing Associationia ja omisti useita menestyksekkäitä kilpahevosia, mm. Derby-voittaja Dark Starin ja kuuluisan Ack Ackin, joka on Thoroughbredin Hall of Famessakin, eli vähän vastaavassa asemassa kuin Jari Kurri.

Siksi ei liene syytä epäillä, etteikö Katajanokalle suunniteltu museo niin ikään olisi ollut hevosen kavion muotoinen.

Kuva 2: ”Skattan Kavio”

Vaikka periaatepäätös museon rakentamisesta olisi syntynytkin, paljon olisi vettä ehtinyt virrata Kauppatorin pienen kävelysillan ali ennen kuin museon lopulliset pii-rustukset olisi saatu runnottua läpi. Teippaamastani piirroksesta nimittäin kävi ilmi, että se oli mittakaavassa 1:50, eli 1 metri Vantaan Guggenheimissa olisi vastannut 50 metriä Katajanokan Guggenheimissa. Näin ollen miedän Guggenheimimme 10 metrinen päätyseinä olisi ollut Katajanokalla 500 m.

Kuten näistä laskelmista ja edempänä olevasta havainnekuvasta näkee, kavion-muotoinen museorakennus ei olisi pysynyt alkuunkaan Katajanokan laiturilla, vaan rajautunut idästä Sofiankatuun, pohjoisesta Aleksanterinkatuun ja etelästä Kaup-patoriin. Kompleksia olisi riittänyt itään siten, että se olisi peittänyt alleen paitsi vanhan Enzo-Gutzeitin konttorin, myös koko Kanavarannan satama-alueen.

23

Kuva 3: Museolle suunniteltu paikka “Katajanokalla”.

Maailman paras lihapiirakka

Tällaisena museo olisi pyyhkäissyt kartalta paitsi Presidentinlinnan ja Kaupunginta-lon, myös muutamia muita arvorakennuksia, kuten Uspenskin katedraalin. Presi-dentin ja monien taidemuseon avajaisiin himoavien silmäätekevien kanssa olisi ehkä vielä päästy neuvottelutulokseen, mutta ilmeisesti Guggenheim-hankkeen kaatuminen liittyy erääseen Kauppatorilla sijaitsevaan torikahvilaan.

Luultavasti ainakin osa kaupunginhallituksen jäsenistä ja kirkon henkilökunnasta papistoineen kuuluu Maailman parhaista lihapiirakoista tunnetun Kauppatorin Toripoikien telttakahvilan vakioasiakkaisiin. Arvatenkin uuden museorakennuksen alta jyrättävien virastojen ja muiden toimipisteiden uudet koordinaatit olisi pitänyt hakea huomattavasti kauempaa torikahvilasta. Ja arkkitehtuuria tuntematonkin näkee, kuinka paljon kiertomatkaa Säätytalolta ja Suomen Pankistakin olisi uuden museorakennuksen myötä kertynyt Kauppatorille.

En osaa sanoa, miten tällaiset monimutkaiset tapaukset, joissa yhdistyvät ainakin liiketalous, kulttuuri, matkailu ja ravintola-ala, saavat lopullisen muotonsa. Mutta osansa lihapiirakoilla varmasti on siinä, että vaaka alkoi kallistua hylkäämisen puo-lelle. Kuinka suuri, se jää arvoitukseksi ellei kahvila avaa kirjanpitoaan ja asiakasre-kisteriään.

24

Monta muukin asia jää ikuisesti avoimeksi. Miksi esimerkiksi Helsingin päättävät elimet eivät myöntyneet tällaiseen pieneen Guggenheimiin, joka meillä on? Se olisi ollut helppo kiertää niin halutessaan. Tai eikö olisi voitu tehdä monta pientä Gug-genheimia maakuntiin? Pohdittiinko tällaisia vaihtoehtoja edes?

En tiedä. Ehkä se johtuu siitä kun Espoolla on ISO Omena, ja meillä Vantaalla JUM-BO, eikä Helsingillä ole mitään ISOA. Jaa no on Suurkirkko, mutta se on vähän eri asia. Niinpä pikku- tai edes keskikokoinen Guggenheim ei kelvannut vaan haluttiin kirkot ja kaikki modernilla taiteella peittää.

Ehkä hankkeen puolestapuhujien kannattaisi järjestää arkkitehtuurikilpailu ensin. Siis, mikäli Vantaan Guggenheimia ei sitten malliksi valittaisikaan. Ihmiset voisivat innostua, kun näkisivät, millainen siitä tulee. Kavio ei siinä mielessä ole ehkä sitten-kään paras vaihtoehto. Hyviä ideoita löytyisi varmaan paljon, harmi että esimerkiksi simpukan muotoa on jo käytetty näissä, se kun istuisi Helsingin merelliseen ima-goon. Mutta vaikkapa juuri lihapiirakan muotoinen arkkitehtuuri voisi tulla kysee-seen. Jos lihapiirakka olisi vielä halkaistu ja avoin, ei sitä simpukasta erottaisi edes. Turisteille ja arvovieraille voisi sanoa että se on simpukka jonka sisällä on Itämeren helmi.

Kaikki kun eivät kestä sitä tosiasiaa että ylevänkin taiteen ytimessä on aina jotakin joka on lähempänä nakkia kuin helmeä.

* * *

25

Tiistai 22. toukokuuta

G7: Taiteen HenkiTähän mennessä tapahtunut: Kirjoittaja löysi sattumalta Guggenheimin Vantaan mu-seon, ja museotiloista joukon Suomen Guggenheimeja. Museon intendentti jätti pa-kettiautoonsa valot päälle ja kaikkea muutakin selittämätöntä tapahtui. Museo ei ole vieläkään avautunut suurelle yleisölle, vaikka vappupuheissa niin annettiin ymmärtää.

Tapahtumista jotka tänä keväänä ovat koetelleet paitsi minua, ennen kaikkea kahtakymmentä lukijaani, on saattanut saada sellaisen käsityksen, että Guggen-heimien Vantaan hanke on pelkkää kovaa ainetta. Ja tottahan toki näkyvin osa siitä onkin materiaa, joka ilmenee paitsi itse rakennuksessa, myös sinne esille pantavissa teoksissa. Mutta kuten lihapiirakoiden ja taiteen välistä yhteyttä viimeksi hahmotel-lessani epäilinkin, ylevien hankkeiden ja itse luomisprosessinkin taustalla on usein seikkoja jotka ovat jotain Aineen ja Hengen väliltä.

Tässä museon sijaintia, arkkitehtuuria ja vappujuhlintaa tarkkailevassa huumassa on unohtunut, että pelkkää ainetta oleva museo ei ole tarkasti ottaen edes mahdol-linen. Tätä miettiessäni juonnuin pohtimaan sellaista ainetta jota aikanaan sanottiin flogistoniksi. En nyt ryhdy tarkemmin käsittelemään sitä, koska minulla ei ole sopi-via suojakäsineitä ja koska sitä on käsitelty internetissä laajasti minua etevämpien tiedemiesten ja -naisten toimesta (kuten vaikkapa runoilija Jusa Peltoniemi teokses-saan Keskeinen talvi-sanasto). Kertaan vain lyhyesti aikanaan vallinneen sellaisen käsityksen, että palamisreaktiossa vapautuu erittäin hienoa ainetta, joka ikään kuin aineellistuu tulena, kuumuutena ja valona. Ainetta yritettiin metsästää monimu-kaisin laboratoriokeinoin, kunnes joku paljon myöhemmin tajusi että flogistoniksi luultu aine olikin happea.

Minä puolestani uskoin vielä muutama päivä sitten, että ns. Taiteen Henki ei ole pal-jon happea kummempaa. Kuin happi se ympäröi meidät ja auttaa meitä palamaan tai ainakin hengittämään. Nyt en ole enää varma.

Haluaisin yrittää kuvailla tätä Taiteen Henkeä. Se ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella, koska se ei olekaan henkeä aivan niin puhtaassa muodossa kuin vaikkapa Pyhä Henki ja koska olen onnistunut ikuistamaan sen kännykkäkamerallani.

26

Sattui nimittäin niin, että tutkiessani työpöytäni ääressä Vantaan Guggenheimin liepeiltä ottamiani valokuvia (miettien samalla sitä että museo tarvitaan vain jotta hengellä olisi joku paikka johon asettua) huomioni kiinnittyi vaaleaan läikkään, jon-ka luulin olevan vain jonkinlainen digitaalinen tahra tai etsimen editse heilahtanut etusormi.

Kuva 1: Museon takaa avautuva ojanpenkka, jonka suojissa vietin vappua.

Nykytekniikalla mikään ei ole mahdotonta ja aloittelevallakin valokuvaajalla on käytössään CSI New Yorkista tuttu ohjelmisto, joka muuttaa sumean kuvan tar-kaksi. Tällä tavoinhan rikollisten autojen rekisterinumerot saadaan selville, samoin kuin tunnistetaan etäisyydessä selin seisovia ihmisiä. Ohjelmisto on niin nerokas, että tiskialtaassa uitetusta vesivärimaalauksestakin pystytään rekonstruoimaan tismalleen alkuperäiset värit, muodot ja maisemat. Niin minunkin onnistui muuta-malla näppäyksellä tarkentaa otokseni. Enkä voi kuin käyttää samaa sanontaa, jota kaikkein paatuneimmat poliitikot ja hyväveljet käyttävät aina kun jäävät kiinni rysän päältä: ”Olen hämmästynyt!”

27

Kuva 2: Taiteen Henki

Muistin nähneeni olennon jo aikaisemmin talvella, mutta luulleeni sitä lasten teke-mäksi lumiukoksi jolle oli lyöty puunkantotelineestä tippunut klapi nokkavärkiksi.

Tutkin väyrysmäisellä nopeudella koko länsimaista taidetta puntaroivan käsikir-jastoni ja itämaisetkin suuntaukset pääkohdittain. En kuitenkaan löytänyt selitystä tälle ilmiölle, joka toki oli askarruttanut tutkijoita jo ennen minua.

Minun ei auta kuin lähteä Vantaan Guggenheimin ympäristöön vakoilemaan. Jos onni on myötä, onnistun ehkä saamaan lisää kuvia tästä merkillisestä olennosta. Kukaties tämän toistaiseksi kätkössä pysyneen elämänmuodon tutkiminen tarjoaa viimeinkin vastauksen myös siihen kaikkia taiteentutkijoita askarruttavaan kysy-mykseen, että miksi hyviä taideteoksia on niin vaikea erottaa huonoista. Raportoin näistä seikoista uskoakseni jo hyvinkin pian.

* * *

28

Perjantai 25. toukokuuta

G8: Taiteen Henki istuu Guggenheimin katollaTapahtunut tähän mennessä: Kirjoittaja on löytänyt Vantaan Guggenheimin, mutta lu-pauksista huolimatta museo on yhä kiinni suurelta yleisöltä. Vappu ei tuonut muutosta asiaan. Viime jaksossa Taiteen Henki ilmaantui.

Tällä kertaa minulla ei ole paljon kerrottavaa. Kuvat puhukoot puolestaan.

Kuva 1: Tuosta Taiteen Henki jo kerran putosi...

Henki on istunut Vantaan Guggenheim-museon katolla nyt monta päivää. Mikäli oikein ymmärrän, se on lähdössä johonkin, mutta joutuu joko keräämään rohkeutta tai sitten se ei ole vielä lentokykyinen. Kerran se itse asiassa lähti, mutta touhu oli kyllä luvalla sanoen oudon näköistä. Henki ikään kuin heittäytyi pää edellä räystään

29

yli ja mässähti nurmikolle. Jotenkin sen onnistui päästä takaisin katolle, josta se nyt on kurkkinut päivän mittaan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, mutta etupäässä kuitenkin alas. Aivan kuin se olisi sitä mieltä, ettei se varsinaisesti pudonnut, vaan MAA SYÖKSYI SITÄ KOHTI. No tämä saattaa olla liian pitkälle menevää tulkintaa, Henki kun on aika lailla ilmeetön.

Mistä se ylimalkaan on saanut päähänsä että se osaa lentää? Tarkoitan vain, että leijuminen pehmeän nurmikon päällä on vähän eri juttu kuin loikata katolta.

Kuva 2: Missä olikaan etelä?

Taiteen Henki on kyllä tietoinen läsnäolostani, siitä olen varma. Silloin tällöin se vilkuilee minua mustilla silmillään uteliaasti.

Nyt minun on kuitenkin paras vaieta, etten häiritse sen rauhaa. Jos ja kun se lähtee, aion pysytellä sen kannoilla. Jos satutte näkemään perhettäni, kertokaa aikeestani ja sanokaa ettei tarvitse huolehtia.

* * *

30

Tiistai 14. elokuuta

G9: Kesän kivoin päivä eli aine Taiteen Hengen lopullisesta kohtalostaTähän mennessä sattunut ja tapahtunut: Kirjoittaja paljasti salaisen hankkeen Vantaan Guggenheimiksi ja yhytti pahaksi onnekseen Taiteen Hengen joka alkoi vainota häntä.

Koko kesä meni miettiessä konstia, jolla saisin tämän Vantaan Guggenheim -hullu-tukseni loppumaan. Mutta kun joku asia kohoaa kuin aurinko mielen sinitaivaalle, eihän se sieltä näillä leveysasteilla hevillä laske. Päinvastoin, se tunkee pitkää kelta-nokkaansa paikkoihin ja asioihin, jotka eivät sille lähtökohtaisesti ollenkaan kuulu. Tarkoitan Taiteen Henkeä siis. Värikuvissa se nimittäin näytti kärsineeltä lumiukolta jonkun rusakon järsimine porkkananokkineen.

Ja vaikka minne katsoin näin sen heijastuksena näyteikkunassa tai puiston penkillä lukemassa silmäreiällistä sanomalehteä. Ja tämä juuri on Taiteen Hengelle tyypillis-tä: minä luulin seuraavani sitä, mutta jossain vaiheessa huomasin että se seurasikin minua!

Sulihan se sitten kesän edetessä omaan mahdottomuuteensa. Sitä ennen ehdimme vaeltaa toisiamme kyräillen moniin paikkoihin, joista osa oli tuttuja, osa vieraita ja osa yleisöltä suljettuja. Eihän se tietenkään kokonaan vedeksi muuttunut, vaikka ehdin jo toivoa sen virtaavan viemäriin. Tuon pohjoiseen ulottuvuuteen härmisty-neen hahmon maallinen aines oli toki ensisijaisesti lunta, mutta siinä oli joukossa niin paljon hiekoitussepeliä ja maantiepölyä, ettei se kevätauringossakaan koko-naan haihtunut.

Kesäkuussa hukkasin sen pitkäksi toviksi. Se olikin rauhallista aikaa, leikkasin nurmikkoa enemmän kuin se kasvoi, kastelin kukkia sateellakin, helteellä katselin teeveetä. Heinäkuun puolivälissä olin jo ehtinyt unohtaa Taiteen Hengen, kun äkkiä näin sen rapaisen profiilin Helsingissä, tarkemmin sanottuna assalla. Olin hihkaista äänekkään tervehdyksen, mutta tajusin onneksi sulkea suuni ja seurailin sitä sitten

31

pitkin katuja joilla se yhä harhaili muitten orpojen lailla.

Taiteen Henki kierteli Kauppatorilla ja Katajanokalla tutkaillen tyhjiä tontteja, mutta palasi sitten jotenkin harmistuneen oloisena rautatieaseman torille ja hetken tuu-mittuaan nousi pysäkillä seisoneeseen bussiin. Bussi oli sammutettu, eikä vaikutta-nut olevan hetkeen lähdössä mihinkään. Ajattelin, että Taiteen Henki ostaa lipun ta-kaisin Vantaalle, mutta näinkin sen jäävän jaarittelemaan kuljettajan kanssa. Hetken kuluttua Taiteen Henki meni etummaisen penkkirivin eläkeläispaikalle istumaan, arvatenkin voidakseen jatkaa koko matkan kuljettajan häiritsemistä näkemyksil-lään. Kärsivästä olemuksestaan päätellen kuski ei jaksanut keskustella sen kanssa taiteen kulta-ajasta vaan astui vielä laiturille tupakille, mikä oli virhe. Siinä samassa diesel hörähti käyntiin ja etuovi sulkeutui tussahtaen.

Kännykkäkameralla hutaisemani otos kertoo lopusta kaiken oleellisen.

Kuva: Viimeinen kuva Taiteen Hengestä.

32

Taiteen Henki jarrutti rautatientorin reunalla liikennevaloihin. Huomatessaan minut, joka seisoin odottamassa jalankulkuvalon vaihtumista vihreäksi, se avasi haitario-ven ja hihkaisi: “Tämä on aina ollut salainen haaveeni! Kesän kivoin päivä!” Sitten se kaahasi matkaan niin kovaa, etten olisi uskonut bussilla niin kovaa pääsevänkään.

Käsitykseni mukaan Taiteen Henki on siis nykyään pääkaupunkiseudulla bussikuski-na. Jos joskus satutte nousemaan sen kyytiin – niin, no, pahahan se on mennä mui-ta matkalaisia neuvomaan, mutta pitäkää nyt kuitenkin varanne. Jos yhtään oikein arvaan, kyseinen kuski ei pysy sovitulla reitillä ollenkaan. Hyvä jos tiellä edes.

Ja tässä oli kaikki mitä haluan Vantaan Guggenheimista ja Taiteen Hengestä sanoa.

TÄHÄN PÄÄTTYVÄT GUGGENHEIM-PÖYTÄKIRJAT VUODEN 2012 OSALTA.

33