Mikko Alhovuori

MIKÄ IHMISESTÄ VOI TULLA?

Mikko Alhovuori: MIKÄ IHMISESTÄ VOI TULLA? 1. painos ISBN 952-91-8075-6 Tekijä: Alhovuori, Mikko Nimeke: Mikä ihminen on ja mikä hänestä voi tulla? Kustantaja ja painovuosi: Mikko Alhovuori, Espoo, 2004 Kirjapaino: Kirja kerrallaan, Helsinki 148 s. 2. painos ISBN 978-952-99711-4-5 Kustantaja FINE-Kustannus Kansikuva © Sirkka Pirilä Kirjapaino: Kopijyvä Jyväskylä 2009

Tämä teos ei ole Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon virallinen julkaisu. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omalla vastuulla eivätkä välttämättä edusta kirkkoa tai FINE-Kustannusta.

SISÄLLYSLUETTELO

JOHDANTO ........................................................................... 5

ENTELEKIA .......................................................................... 7

IHMISEN AJALLINEN IDENTITEETTI ........................... 13

IHMISEN IDENTITEETTI PYHIEN KIRJOITUSTEN MUKAAN............................................................................. 15

SOSIOLOGINEN IDENTITEETTI ..................................... 19

MIKÄ OLISI YHTEINEN IDENTITEETTI? ...................... 22

IDENTIFIKAATIOVAIKEUDET ....................................... 26

PSYKOKYBERNETIIKKA................................................. 38

TIETOISUUDEN IHME ...................................................... 45

ONKO TAHTO VAPAA? .................................................... 51

AIKAISEMPI OLEMASSAOLO......................................... 57

Esiyksilöllinen olemassaolo.............................................. 57

Yksilöllinen aikaisempi olemassaolo................................ 60

IHMISEN AJALLINEN OLEMASSAOLO ........................ 63

IHMISEN ARVO.................................................................. 76

ARVOT JA MORAALI........................................................ 93

MITÄ ON HYVINVOINTI? .............................................. 103

ETIIKKA JA TÄMÄ ELÄMÄ ........................................... 108

MIKÄ MEISTÄ VOI TULLA............................................ 130

TÄMÄN JÄLKEINEN ELÄMÄ HENKIMAAILMASSA 132

TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA.............................. 137

VIIMEINEN TUOMIO....................................................... 143

5

JOHDANTO Ihminen on nykyisen tietämyksemme mukaan ainoa olento, joka voi ihmetellä omaa olemustaan. Tähän antaa mahdolli-suuden tietoisuus ja siihen liittyvä taito käyttää symboleja se-kä irrottaa kokemukset välittömästä elämäntilanteesta. Ihmi-nen pystyy toisin sanoen abstrahoimaan ja siksi ajattelemaan tulevaisuuttaan ja palaamaan muistoissaan menneisyyteen. Kirjoitetun sanan tai muun taltioinnin avulla ihminen voi säi-lyttää kokemuksiaan jälkipolville. Näin ihminen omistaa pait-si nykyhetken myös jossain määrin menneisyyden ja tulevai-suuden mielessään. Myös monet väärinkäsitykset ovat mah-dollisia. Niitä tulisi meidän tietenkin välttää ja oikaista. Raamatussa sanotaan: ”Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on.”(1. Kor. 2:11) Tämä viittaa siihen, että jo-kainen meistä on itsensä paras asiantuntija. Silti vuorovaiku-tus muiden kanssa on tärkeää. Ihminen on myös ympäristönsä muovaama monin tavoin. Ilman yhteyttä muihin olisimme hy-vin köyhiä. Kaikki se, minkä koemme ympäristöstämme, on osa meistä, koska identifioimme itsemme ympäristöstämme käsin, mutta emme ole pelkästään ympäristömme tuote. Kaikki kokemamme menneisyydessä ja nykyhetkessä yhdessä oman henkemme ja ruumiimme tuntemusten kanssa muodos-taa sen maailman, jota pidämme todellisuutenamme. Silti voimme ajattelumme avulla huomata, että tämä ei ole kaikki, vaan kokemusmaailmamme on vain pieni osa olevaisuudesta. Tämä havainto saa aikaan ihmettelyä ja yrityksiä löytää vas-tauksia mm. siitä, mikä ihminen on ja mikä hänestä voi tulla.

6

Olettamuksia siitä, mikä ihminen on, on esitetty monenlaisia. Jotkut eivät ole tyytyneet vain olettamaan, vaan ovat esittä-neet varmoja mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Merkityk-sellisiksi nämä kannanotot tekee arvonäkökulma, koska se sä-vyttää suhtautumista ja vaikuttaa valintoihimme. On sanottu mm, että ihminen on kone ja että ihminen on vain eräs eläinla-ji. Kehitysoppi antaakin perusteita pitää ihmistä periaatteessa samanlaisena, kuin mikä tahansa eläin, sillä näyttäähän siltä, että olemme suoranaista jatkoa muille elämän muodoille. On kuitenkin ehdottomasti väärin sanoa, että ihminen olisi vain eräs eläin. On tärkeää jatkaa ajattelua pitemmälle ja kysyä, mihin tämä kehitys tähtää, missä vaiheessa nyt olemme (em-me ole eläimiä!) ja onko kehitys jossain tavoittanut päämää-ränsä. Vastaukset tällaisiin kysymyksiin ovat meille hyvin merkityksellisiä, koska ne antavat tarkoituksen elämällemme. Tämän kirjan lähtökohtana on kehitys, joka on kieltämättä eräs olemassaoloon kuuluva piirre. Koska näin on, niin on syytä tarkastella, mihin kehitys voi johtaa ja mihin se on jo nyt johtanut. Olemassaolon ilmiöiden tarkastelu antaa vaiku-telman, että kehitys on jotain hyvin alkuperäistä eli yhtä alku-peräistä kuin itse olemassaolokin. Kehitys näyttää tähtäävän täydellisyyteen kaikin tavoin, vaikka tässä prosessissa on ha-vaittavissa taantumistakin aika ajoin. Taka-askeleillakin näyt-tää silti olevan joskus kehittymistä edistäviä seurauksia. Lähestyn aihetta ensin yleiseltä kannalta, mutta päähuomio on tarkastelussa uskonnollisesta näkökulmasta. Sanon tarkastelu-tapaani uskonnolliseksi antropologiaksi, jolloin pääasiallisena lähtökohtana ovat Raamatussa olevat ilmoitukset ja Myöhem-pien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon saamissa ilmoituksissa ja muissa ko. kirkon johtajien lausunnoissa ol-leet kannanotot

7

ENTELEKIA Jo Aristoteles käytti entele´kheia -käsitettä, jolla hän tarkoitti sitä aktiivista prinsiippiä, jonka vaikutuksesta aine saa tietyn muodon ja joka ohjaa olion kehitystä täydellisyyttä kohti. Sitä on sanottu myös elimistön kehitystä ohjaavaksi voimaksi (H. Driesch) ja täydellistymisaktiksi. Olioihin kuten koko olemas-saoloon sisältyy tämän ajattelutavan mukaan tekijä, joka täh-tää täydellisyyteen. Mistä tällainen piirre ja voima voisi olla peräisin? Vastauk-seksi ei riitä, että Jumala on luonut sen, sillä Hän itsessään, jos Hän on olemassa, on suurin todiste entelekian vaikutuk-sesta. Hänen syntymiseensä on täytynyt vaikuttaa sama voi-ma, jonka olemassaoloa selitetään Hänellä itsellään, jos sano-taan Hänen luoneen täydellisyyteen tähtäävän piirteen ole-massaoloon. Entelekia on siis syy Jumalan olemassaoloon, jos Hän on olemassa. Olemassaolo ei liioin itsessään voi olla Ju-mala, mutta olemassaolossa on voinut kehittyä olento, joka on saavuttanut sen täydellisyyden, johon entelekia tähtää. Tämä sillä edellytyksellä, että olemassaoloon sisältyvä entelekia on päässyt päämääräänsä eli täydellisyyteen. Tämä tuntuu var-malta sillä perusteella, että aikarajoituksia ei ikuisessa ole-massaolossa ole. Ikuisuutta on kutsuttu myös yhdeksi ajan ulottuvaisuudeksi. Koska olemassaolo itsessään ei voi olla jumaluutta, ei ole pe-rusteita uskoa persoonattomaan Jumalaan. Jumaluus on jotain, joka on syntynyt, jos on syntynyt, olemassaoloon entelekian vaikutuksesta. Ihmisen olemassaolon päämääränä ei liioin voi olla se - kuten buddhalaisuudessa ajatellaan - että sulautuisim-me takaisin alkuumme, nirvanaan eli sammumiseen sen jäl-

8

keen, kun olemme vapautuneet jälleensyntymisten kiertoku-lusta. Entelekia toimii yksilöllisen kehittymisen suuntaan eikä sen hävittämiseen. Yksilöllisyys on jotain, johon entelekia tähtää. Termodynamiikan (fysiikan ja kemian ala, joka tutkii luon-nonilmiöitä tarkastelemalla niihin liittyviä energiamuutoksia) yksi perussuureista on entropia. Sitä voidaan pitää järjestel-mässä vallitsevan epäjärjestyksen mittana. Entropian kasva-minen merkitsee epäjärjestyksen kasvamista ja järjestyksen vähenemistä. Kybernetiikassa ja matematiikassa käytetään entropiaan liitty-vää käsitettä negentropia. Tämä tarkoittaa elävässä luonnossa tavattavaa ilmiötä, jossa entropia pienenee eli järjestelmän jär-jestys lisääntyy. Näin tapahtuu, kun esimerkiksi kromosomei-hin tallentunut informaatio tuo negatiivista entropiaa eli ne-gentropiaa elävään olentoon. Jos negentropiaan lisätään täy-dellisyyteen tähtäävä ominaisuus, voitaneen puhua entelekias-ta. Negentropiaa voitaisiin pitää myös entelekian edellytykse-nä. Entelekian vaikutuksen voimme havaita monissa luontoil-miöissä. Tuuli saa aikaan aaltoja, kun vesimolekyylit järjesty-vät ryhmiksi pyörivään liikkeeseen. Tuuli saa myös hiekan järjestymään laineiksi ja sopivissa olosuhteissa valtaviksi dyy-neiksi. Kun tarkastelee muurahaisten hyörinää, näyttää yksit-täisen muurahaisen toiminta melko sekavalta ja tyhmältä, mutta kuitenkin niiden yhteistoiminta saa aikaan kunnioitetta-van keon ja mahdollisuuden selvitä talven yli varastoidun ruuan avulla. Muurahaisilla on sanottu olevan ryhmä-älyk-kyyttä. Alkeishiukkaset tai muut aineen pienimmät esiintymismuodot

Entelekia

9

kokoontuvat yhä monimutkaisemmiksi aineiksi, ensin ato-meiksi ja sitten molekyyleiksi. Makrokosmoksessa aine kokoontuu suuriksi kappaleiksi ja kappaleet edelleen järjestelmiksi kuten aurinkokunniksi ja lin-nunradoiksi ja linnunradatkin keskenään järjestelmiksi eli avaruuden jänteiksi. Tässä kaikessa voi havaita entelekian pe-riaatteen toteutumista. Monimutkaisin tunnettu mikrokosmoksen ilmiö on elämää yl-läpitävä DNA-molekyyli, joka pystyy jakautumaan toiseksi samanlaiseksi ja yhtymään toiseen hiukan erilaiseen DNA-molekyyliin. Tästä yhtymisestä alkaa kehittyä elävä yksilö yhä uusien jakautumisten ja DNA-molekyyliin sisältyvän in-formaation vaikutuksesta. Entelekia on pystynyt hämmästyttä-viin saavutuksiin, kunnes sen tulos ihmisenä alkaa itsekin ih-metellä omaa olemassaoloaan ja sen tarkoitusta. On esimer-kiksi ihmeellistä, että kaikki yksilöt ovat erilaisia identtisiä kaksosia lukuun ottamatta. On väitetty, ettei olisi olemassa myöskään kahta samanlaista lumihiutaletta, koska lumikiteen muoto voi vaihdella niin paljon huolimatta perusmuodon sa-mankaltaisuudesta. Ihminen on jotain kummallista luonnossa, jos huomaamme, ettei ole itsestään selvää, että ihminen ihmettelee olemassa-oloaan ja kyselee sen tarkoitusta. Olennaisimmat ihmistä kos-kevat kysymykset ovat: ” M i t ä i h m i n e n o n ? Mikä on ihmisen olemus, ihmisen idea?” (Erik Ahlman ”Ihmisen prob-leemi”, WSOY 1953, s.8) Ahlman jatkaa: ”Meidän tulee olla selvillä siitä, ettei lopullista ja täydellistä, tyhjentävää vastaus-ta sellaiseen kysymykseen, kuin m i t ä i h m i n e n o n, mil-loinkaan voida antaa. Ihmisen olemus – niin kuin jokainen olemus – on käsitykseni mukaan tietty olevaisen l a a t u ; ja laatua, varsinkaan sellaista, mistä tässä on puhe, ei koskaan

10

voida adekvaatilla tavalla tyhjentävästi ilmaista.” Mitä sitten olisi pidettävä adekvaattina eli täysin oikeana käsi-tyksenä ihmisen olemuksesta? Ahlmanin näkemys tuntuu var-sin pessimistiseltä. Tuttu hokema saattaa tässäkin pitää paik-kansa: ”Ei pidä koskaan sanoa: ei koskaan”. Varmaan onkin niin, ettei ihminen omin keinoin pysty ratkaisemaan olemuk-sensa perimmäisiä kysymyksiä, mutta jo entelekian tarkastelu voi antaa tästä viitteitä. Lisäksi on otettava huomioon se mah-dollisuus, että pyhät kirjoitukset, jotka perustuvat Jumalalta saatuihin ilmoituksiin, ovat antaneet tietoa ihmisen olemuk-sesta. Tällainen tarkastelutapa vaatii hiukan uskoa ja avoi-muutta. Entelekian ja negentropian ilmeneminen ovat saaneet aikaan yhä kehittyneempiä elämän muotoja. Darvinismi selittää tä-män ilmiön luonnollisen valinnan tulokseksi (Charles R. Dar-win, 1809 – 1882). Sen mukaan säälimätön luonnonvalinta suosii edullisten elämänmuotojen säilymistä. Sen on kuitenkin vaikea selittää sitä, mikä saa aikaan kuolleessa luonnossa pyr-kimyksen luoda järjestystä yhä monimutkaisempina rakentei-na. Ei ole mahdotonta entelekian kannalta ajatella, ettei ihmi-nen ole täydellisin elävän luonnon muoto. Darvinismi on ym-märretty oppina, joka panee Jumalan viralta kaiken luojana, mutta ottaako se huomioon, että Jumala on voinut syntyä juuri sen esittämän teorian mukaisesti, kunhan ajatellaan kehityk-sen päämäärää entelekian kannalta? Aikaa entelekian toteutu-miseen ikuisessa olemassaolossa on ollut! Ihminen osaa pelätä kuolemaa ja tietää joskus kuolevansa, vaikka ei olisikaan välittömässä hengenvaarassa. Eläin ei tun-ne syyllisyyttä samoin kuin ihminen. Eläin ei tiedä kuolevan-sa, vaikka vaistonvaraisesti koettaakin varjeltua kuolemalta. Ihmisellä on tarve löytää kuolemattomuus. Olisiko mahdoton-

Entelekia

11

ta, että siinä olisi onnistuttukin joskus ennen meitä? Kun ver-rataan ihmiskunnan ikää maailmankaikkeuden ikään - jos edes iästä voidaan puhua - niin syntyy ajatus, että emme tiedä mui-den itsestään tietoisten olentojen kehitysvaihetta. Hyvinkin voi olla, että muilla planeetoilla muissa aurinkokunnissa tai muissa galakseissa ollaan jo paljon pidemmällä. Voi olla niin-kin, että meidän ulottuvaisuuksistamme kehittyneen tai ka-donneen maailman asukkaat ovat ratkaisseet kuolemattomuu-den arvoituksen, koskapa se meitä askarruttaa. Tuo maailma olisi se, mitä me sanoisimme taivaaksi. Jos ajattelemme maapallon ihmisten teknologian kehittymistä viimeisten sadan vuoden aikana, niin ei liene vaikea kuvitella, mihin jossain muualla on jo voitu päästä muutama tuhat vuot-ta meitä kehittyneemmissä sivilisaatioissa. Helsingin Sano-missa 6.1.2000 olleessa artikkelissa mainittiin Yrjö Karilaan ”Pikku Jättiläisen” mainitsevan uljaasti 1930-luvulla vuosisa-dan alkupuolen ihmeinä seuraavat: radio, Panaman kanava, il-malaiva, lentokone, radium, elokuva, suuri valtamerilaiva. Lehti mainitsee edelleen, että 1900-luvun jälkipuolisko teki tuloaan vielä ihmeellisempänä: televisio, atomipommi, tran-sistori, tietokone, ydinvoimala, laser, hologrammi, optinen kuitu, e-pilleri, satelliitit, sydämensiirto, Saturnus-5 – kantora-ketti, kuumatkat, mannertenväliset ohjukset, Hubble-kauko-putki, geenisiirrot, internet ja kloonaus. – Viimemainittu alkaa jo lähetä kuolemattomuuden saavuttamista, kunhan kloonaus toteutetaan entropiasta vapaalla aineella, joka pystyy säilyttä-mään entelekian saavutukset. Jos on niin, että kuolemattomuuden toteutuminen on jo ole-massaolossa ratkaistu, voi kysyä, miten sellaiset olennot ha-luavat toimia. On hyvin mahdollista, että he haluavat luoda oman kuvansa kaltaisia olentoja eli lisätä olemassaoloon iloa hyvän toteuttamisen kautta. Jumalia ihmisestä katsoen olisi tä-

12

män ajattelutavan mukaan useita, mutta silti meille maan asukkaille voi olla vain yksi taivaallinen Isä, jolla tässä maail-massamme on oma tarkoituksensa ja jota meidän tulee etsiä.

13

IHMISEN AJALLINEN IDENTITEETTI Filosofit pohtivat joskus yksinkertaisia asioita kummallisen tosissaan. Yksi pohdinnan aihe on ihmisen ajallinen identi-teetti eli samuus. Identiteetillä tarkoitetaan sitä, että x = y, jos ja vain jos x ja y ovat yhtä ja samaa. Tätä kutsutaan numeeri-seksi identiteetiksi. Sitten filosofit voivat alkaa pohtia The-seuksen laivaa. Sen rikki menneet osat korvattiin vähitellen uusilla kunnes kaikki oli korvattu. Oliko se enää sama laiva? Entä, jos puuosat olisi korvattu alumiinisilla? Entä, jos alku-peräisistä osista olisi koottu jälleen laiva? Mikä on alkuperäi-nen, sillä kaikki eivät voi olla.? Filosofit erottavat kahdenlaista identiteettiä:

1. Identiteetti tiukassa ja filosofisessa mielessä: jos x = y, niin x:llä ja y:llä on kaikki samat ominaisuudet. 2. Identiteetti löysässä ja jokapäiväisessä mielessä.

Ihmisessä arvellaan kaikkien solujen vaihtuvan kymmenessä vuodessa eli ihminen on kuin Theseuksen laiva, joka uudistuu osiltaan. Onko ihmisessä jotain, joka liittää hänet yhteen sa-maksi henkilöksi solujen korvautumisesta huolimatta? Onko ihminen hänen sielunsa? Onko ihminen hänen ruumiinsa? En-tä sitten, jos pystytään vaihtamaan kahden henkilön A:n ja B:n aivot? Se jolla on A:n aivot, käyttäisi itsestään A:n nimeä. Onko ihminen siis sama kuin hänen aivonsa? Mikä tekee ihmisestä saman eri ajanjaksoina, joina henkilön ominaisuudet saattavat muuttua? On päätelty, että mentaalis-ten (sielullisten) ominaisuuksien jatkuminen on olennaista. Si-ten erikoisesti muisti olisi ominaista henkilön samuudelle. Mutta entä muistinmenetys? Onko silti katsottava, että henki-

14

lö on edelleen sama ja että hänellä kuitenkin aivoissaan on jäl-jellä muistijäljet, vaikka niitä ei voi käyttääkään? Ihmisen ai-komukset, teot, uskomusten pysyvyys yms. tuntuvat sopivan henkilön samuuden tuntomerkeiksi, mutta niihin kaikkiin voi tulla muutoksia. Ongelmaan on esitetty seuraavia ratkaisuja:

1. Voimme unohtaa henkilöllisyyden: on vain kokemuksia (D. Parfit)

2. Evidenssi (ilmeisyys) on eri asia kuin todellisuus identi-teetistä.

3. Selitetään kausaliteetilla (Chisholm) eli sanotaan, että myöhemmät ominaisuudet ovat kausaalisesti riippuvaisia ai-kaisemmista (D. H. Armstrong ja Shoemaker) Edellä oleva ihmisen ajallista identiteettiä koskeva pohdiskelu on koottu Markus Lammenrannan luennoilta 15. ja 22.11.1999. Ihmisten pohdiskelu omista lähtökohdistaan käsin ei tunnu antavan tyydyttävää käsitystä siitä, mikä ihminen on ja onko hän yleensä mitään muuta kuin kokemuksia, jotka seuraavat kausaalisesti toinen toisiaan.

15

IHMISEN IDENTITEETTI PYHIEN KIR-JOITUSTEN MUKAAN Pyhiin kirjoituksiin sisältyy siellä täällä viitteitä siitä, mikä ihminen on: ”Käsky käskyn päälle, käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, läksy läksyn päälle, milloin siellä, milloin täällä.” (Jes. 28:10) Keskeinen kuvaus ihmisen identiteetistä sisältyy jo luomiskertomukseen: ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” (Moos. 2:7) Vanhassa käännöksessä sanotaan, että ihmisestä tuli elävä sielu. Ennen maan päälle syntymistä ihminen oli luotu Raamatun mukaan Hänen kuvakseen: ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1. Moos. 27) Kaikki muukin luotiin Raamatun mukaan ensin hengellisesti ja vasta sitten toteutettiin fyysinen olemassaolo. 1. Mooseksen kirjan 1. luku koskee hengellistä luomista ja 2. luku fyysistä luomista. Kun ihminen muovattiin maan tomusta, voi hyvin ymmärtää tämän tarkoittavan sitä, että ihmisen ruumis muokattiin maan eläimiä hyödyntäen eli siten kuin darvinismissakin kuvataan. Jotkut tulkitsevat, että 1. ja 2. luku olisivat kaksi eri luomis-kertomusta samasta tapahtumasta, mutta miksi ne on silti lii-tetty toisiaan seuraaviksi? Ne esitetään Raamatussa eri asioita koskevina. Vasta sitten, kun maasta ”kumpusi vettä” alkoi maa viheriöidä.

16

Ihmisen alkuperä on siis Raamatun mukaan Jumalan kuvan mukainen. Meillä on aikaisempi olemassaolo taivaassa Juma-lallisten vanhempiemme henkilapsina. Hebr. 12:9 sanoo tästä: ”Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me emme tohtineet vastustaa. Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaal-lisen Isämme tahtoon, sillä se takaa meille elämän.” Jer. 1:4-5 toteaa: ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidin kohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja mää-räsin sinut kansojen profeetaksi.” Tämä kohta osoittaa, että Jeremia oli ennen maanpäällistä syntymäänsä taivaassa henki-olentona, jollaisena hänet jo kutsuttiin profeetan tehtävään. Saarnaaja 12:7 sanoo: ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” Raamatun mukaan ihmisen identiteetti eli samuus ei synny pelkästään mentaalisista ilmiöistä. Emme voi muistaa aikai-sempaa olemassaoloamme taivaassa, mutta kuitenkin olemme pohjimmaltamme juuri sitä. Erik Ahlmanin filosofiassa on keskeisenä varsinaisen minän käsite, jolle on olemassa toisiakin nimityksiä: ”todellinen mi-nä l. minuus”, ”syvempi t. syvin minuus”, minuuden ydin”. Saatetaan käyttää myös termiä ”itseys” ja ilmeisesti myös sa-noja ”persoona” ja ”persoonallisuus” käytetään samassa mer-kityksessä. (”Ihmisen probleemi” s. 95) Ahlman ei esitä mi-tään varmaa mielipidettä siitä, mistä varsinainen minä on pe-räisin, mutta hän viittaa sielunvaelluksen mahdollisuuteen yh-tenä selityksenä. Sen mukaan: ”Ihmisyksilö on aikaisemman kehityksensä, varsinkin aikaisempien ruumiillistumiensa aika-na saamiensa kokemusten perusteella hankkinut itselleen tie-toa, useimmiten vain vaistomaista tietoa siitä, mitä eetillinen laatu vaikuttaa. Hän tietää, että sillä on ratkaiseva merkitys hänen kohtalolleen, sillä hänen eetillinen laatunsa on hänen

Ihmisen identiteetti Pyhien kirjoitusten mukaan

17

minuutensa ydin, joka salaperäisellä tavalla vaikuttaa hänen kohtaloonsa.” (”Ihmisen probleemi” s.134) Mitään erityistä ilmoitusta ei ole annettu sielunvaelluksesta ja jälleensyntymisistä. Se kuitenkin on ilmoitettu pyhissä kirjoi-tuksissa, että ihmisen henki on lähtenyt Jumalan luota. Ihmisen fyysisen muodon kehitysvaiheita voidaan seurata eläinkunnan muodoista. Liekö tämä syynä hindulaisuuden pe-ruskäsitykseen sielunvaelluksesta. Joka tapauksessa on vaikea selittää kaikkia ihmisessä tavattavia piirteitä olettamatta ihmi-sen aikaisempaa olemassaoloa. Ihmisessä on jotain sellaista, joka antaa syyn etsiä hänen identiteettiään muusta kuin maal-lisesta olemassaolosta. Sieluvaellusta ei kuitenkaan ole välttä-mätöntä olettaa Ihmisen identiteetille on Raamatun mukaan ominaista, että hän on sielu, joka on ruumiin ja hengen yhteistulos. Kun ih-minen kuolee, lakkaa hänen sielullinen olemassaolonsa, mutta ”henki palaa Jumalan tykö, joka on sen antanutkin.” Henkenä ihminen odottaa Raamatun mukaan ylösnousemusta eli hen-gen ja ruumiin erottamatonta eli kuolematonta yhdistymistä. Tällöin ihmisestä tulee kuolematon sielu. Tämän olennon täy-tyy koostua hienommista aineksista kuin ajallisuudessa saatu ruumis, jos se on kuolematon. Filosofit, teologit ja muut puhuvat useimmiten erikseen hen-gestä, sielusta ja ruumiista. Tästä aiheutuu mielestäni paljon hämäryyttä. Puhutaan esimerkiksi ihmisen kuolemattomasta sielusta. Kun ihminen kuolee, loppuu hänen sielullinen elä-mänsä, mutta hän elää pyhien kirjoitusten mukaan henki-maailmassa henkenä. Kuolematon sielu ihmisestä tulee vasta ylösnousemuksessa, kun hän saa kuolemattoman ruumiin.

18

Filosofi saattaa sanoa, että ihminen ei ole ollut aikaisemmin olemassa, koska hän ei muista siitä mitään. Tähän olettamuk-seen joudutaan, jos korostetaan mentaalisten ominaisuuksien samaisuutta identiteetin ehtona. Ahlman toteaa, ettei varsinai-nen minä voi olla subjekti, mutta se voi kuitenkin olla objekti, josta tullaan tietoiseksi.(”Ihmisen probleemi s. 104) Olisiko niin, että varsinainen minä on se henki, jonka saimme syn-tyessämme taivaallisen Isämme henkilapseksi? Kehittymi-semme vuoksi olemme unohtaneet aikaisemman olemassa-olomme. Tämän ajattelutavan mukaan on ihmisen identiteettiä etsittäessä mentävä mentaalisten ominaisuuksien taustaan ja hengen todellisuuteen. Mentaalinen todellisuus ei välttämättä ole ainoa todellisuuden muoto. Muistamattomuus ei merkitse sitä, ettei muistettavaa voisi olla, vaikka sitä ei voisi mieleen palauttaakaan. Ihmisen eettinen taju on hyvin erikoinen ilmiö olemassaolos-sa. Olisiko sillä yhteyttä entelekiaan siten, että se olisi vais-tonomainen suunnannäyttäjä, jotta voisimme toteuttaa meihin sisältyvän mahdollisuuden täydellisyyteen? Eettisen tajumme vaikutuksesta tunnemme esim. niin, että epäitsekäs teko on ar-vokkaampi kuin hyötyyn tähtäävä. Voimme esimerkiksi taju-ta, että ateisti, joka toimii lähimmäisensä parhaaksi epäitsek-käästi, toimii eettisesti arvokkaammin kuin kristitty, jos hänen mielessään teon motiivina päilyy palkkio taivaassa. Hyvän työn seuraukset voivat olla aivan samat, mutta kuitenkin kiin-nitämme huomiota myös siihen motiiviin, josta teko lähtee.

19

SOSIOLOGINEN IDENTITEETTI Sosiologit tarkastelevat identiteettiä siltä kannalta, millaiseksi ihminen kokee itsensä syntyperänsä, rotunsa, uskontonsa, per-heensä, kansallisuutensa ja muiden tällaisten ominaisuuksien perusteella. Sosiologien mukaan ihmisen minäkäsitys syntyy sosialisaatioprosessin tuloksena. Ihminen samaistuu siihen, minä häntä pidetään ja millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa yhteisöön ja ryhmään, jossa hän elää. Identiteetti on sosiologeille keskeinen käsite, jolla selitetään hänen olemistaan ryhmän jäsenenä. Ihmisen vaikeuksia tulki-taan identiteetin käsitettä hyödyntäen. Kirjassa ”Identiteetti” (Tammer-Paino Oy, 1999) erottelee sosiologian professori ja kulttuuritutkija Stuart Hall kolme erilaista käsitystä identitee-tistä: (a) valistuksen subjektin, (b) sosiologian subjektin ja (c) postmodernin subjektin. ”Valistuksen subjekti perustui käsitykseen ihmisistä keskuk-sen omaavina, täysin yhtenäisinä yksilöinä, jotka oli varustet-tu järjellä, tietoisuudella ja toimintakykyisyydellä ja joiden ”keskus” koostui sisäisestä ytimestä, joka sai alkunsa samalla kun ihminen syntyi, minkä jälkeen se vain ikään kuin kehiytyi auki pysyen kuitenkin olemukseltaan samana – jatkuvana tai itsensä kanssa ”identtisenä” – koko yksilön olemassaolon ajan. Tämä minän olemuksellinen keskus oli yhtä kuin ihmi-sen identiteetti… Sosiologinen subjektikäsitys heijasti modernin maailman kas-vavaa mutkikkuutta sekä tietoisuutta siitä, että tämä subjektin sisäinen ydin ei ollut autonominen ja itseään kannatteleva, vaan muodostui suhteessa ”merkityksellisiin toisiin”, jotka vä-

20

littivät subjektille tämän asuttamien maailmojen arvot, merki-tykset ja symbolit – kulttuurin. … Tämän näkemyksen mu-kaan, josta sosiologiassa on tullut klassinen, identiteetti muo-dostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Subjektilla on yhä sisäinen ydin tai olemus, joka on ”tosi mi-nä”, mutta se muotoutuu ja muokkautuu jatkuvassa dialogissa ”ulkopuolella” olevien kulttuuristen maailmojen ja niiden tar-joamien identiteettien kanssa”. (Sivut 21 – 22) Hallin mukaan sosiologiset maailmat ovat liikkeessä. Subjek-tista, jolla aiemmin koettiin olevan yhtenäinen ja vakaa identi-teetti, on tulossa pirstoutunut. ”Se ei koostu yhdestä, vaan monista identiteeteistä, jotka ovat olleet joskus ristiriidassa keskenään tai jopa yhteen sopimattomia toisiinsa nähden… Siitä identifikaatioprosessista, jolla projisoimme itsemme kulttuurisiin identiteetteihimme, on tulossa aiempaa avoi-mempi, moninaisempi ja ongelmallisempi. Tämä tuottaa postmodernin subjektin, jota on käsitteellistetty subjektiksi, jolla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvä identiteettiä. Identiteetistä tulee ”liikkuva juhla”: se muotou-tuu ja muokkautuu jatkuvasti suhteessa niihin tapoihin, joilla meidät representoidaan tai puhutellaan meitä ympäröivissä kulttuurisissa järjestelmissä.” (s. 22–23) Nämä kolme käsitystä identiteetistä ovat Hallin mukaan yk-sinkertaistuksia. Hän täsmentää niitä jatkossa, mutta pitää nii-tä kiinnekohtina, joihin hänen esityksensä rakentuu. Hall on jamaikalainen tummaihoinen tutkija, joka muutti nuo-rena Brittein saarille. Taustansa vuoksi hän on joutunut koke-maan identiteettiin liittyvät ongelmat henkilökohtaisesti. Kir-jassa onkin rotukysymyksellä keskeinen osuus, joka suomalai-sesta lukijasta (ainakin minusta) tuntuu ylikorostetulta. Me

Sosiologinen identiteetti

21

suomalaiset olemme saaneet elää vuosisatoja rodullisesti mel-ko yhtenäisenä kansana. Onhan meilläkin eri heimot: savolai-set, hämäläiset, karjalaiset, pohjalaiset, länsisuomalaiset. Muun rotuisia ovat edustaneet lähinnä mustalaiset. Heitä koh-taan on esiintynyt erilaisesta identiteetistä johtuvia suhtautu-misvaikeuksia. Sittemmin pakolaisten maahamme tulo on he-rättänyt rotuun liittyviä pulmia täälläkin. Hall ei viittaa varsinaisen minän olemassaoloon joskin hän vetoaa rasismin ilmiöiden paljastamisella vaatimukseen suoda kaikille ihmisille sama arvo. Tuo arvo syntyy mielestäni varsi-naisen minän arvokkaaksi kokemisesta. Identiteetillä on hyvin keskeinen merkitys siihen, miten suh-taudumme toisiin ja millaisena pidämme itseämme. Identifioi-tumisemme joksikin tuo mukanaan suhtautumis- ja käyttäyty-mistapoja ja luovat motivaatioita. Mutta onko ihminen jotain muutakin, kuin miksi hän identifioi itsensä? Onko olemassa joku perusolemus, jollaiseksi meidän tulisi huomata itsemme sen sijaan, että käytämme identifikaatioita erottautuaksemme muista ja korostaaksemme joskus omaa paremmuuttamme? Jos tällainen olisi ja tulisimme siksi, mikä todella olemme, ratkeaisivat monet erilaisuutta korostavat identiteeteistä aiheu-tuvat ongelmat.

22

MIKÄ OLISI YHTEINEN IDENTITEETTI? Hallin esittämiin valistuksen ja sosiologisen subjektin käsittei-siin sisältyy olettamus persoonallisuuden keskuksesta, joka säilyy muuttumattomana erilaisista identiteeteistä huolimatta. Tuo keskus, ”tosi minä”, valitsee erilaisia identiteettejä muo-toutuakseen ja muokkautuakseen ”jatkuvassa dialogissa 'ulko-puolella' olevien kulttuuristen maailmojen ja niiden tarjoa-mien identiteettien kanssa” (s.22). Ahlman kirjoittaa: ”On yleisesti tunnettu tosiasia, että arvok-kaaksi ovat varsinaisen minuutensa elävimmin tunteneet ih-miskunnan s u u r i m m a t h e n g e t; suuret uskonnolliset henkilöt, runoilijat, taiteilijat, kirjailijat, ajattelijat ovat tunte-neet tämän ensi kädessä omassa itsessään, mutta nähneet sa-man toisissa. Tämä tietoisuus on antanut heille oikeuden ja rohkeuden ilmentää omaa varsinaista minuuttaan henkensä tuotteissa. He ovat selvimpänä ja vaativimpina kuulleet käs-kyn: tule omaksi itseksesi! Ole oma itsesi! He ovat persoonal-lisuuksia. Melkein jokaisen merkittävän hengen elämään tar-kemmin tutustuessamme saamme tehdä saman havainnon. Itse asiassa tuo imperatiivi on sama, mikä usein pukeutuu muo-toon: ole tosi! Olemme 'tosia' ainoastaan silloin, kun olemme sopusoinnussa varsinaisen minuutemme kanssa.” (Ihmisen probleemi, s.116) Teemmekö syntiä, jos ja kun identifioimme itsemme joksikin muuksi, mitä todella olemme? Ainakin tämä voi johtaa syn-tiin: toisten väheksymiseen, syrjimiseen, itsemme pitämisenä parempana jne. Identiteetti on myös eettinen ratkaisu. Kristuk-sen käsky oli: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Tun-tuu siltä, että tuohon käskyyn sisältyy kehotus olla identifioi-

Mikä olisi yhteinen identiteetti?

23

matta itseään muita paremmaksi. Meidän tulisi pitää itseämme sellaisina kuin olemme ja tulla sellaisiksi kuin olemme. Tähän sisältyy totuudellisuuden pyrkimys. Kuulumme syntyperäm-me mukaan tiettyyn perheeseen, rotuun, kansakuntaan, kieli-alueeseen. Meillä on synnyinlahjana tietty sukupuoli, ulkonä-kö, älykkyys, erityistaipumukset ym. ominaisuuksia. Emme tarvitse näissä mitään erityistä identiteettiä, koska olemme näitä kaikkea ja ne asettavat meille tiettyjä velvoituksia. Hallin esittelemä postmoderni subjekti syntyy useista identi-teeteistä, jotka eivät ”ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän ´minän´ ympärille. Jos tunnemme, että meillä on yhtenäinen identiteetti kohdusta hautaan, tämä johtuu ai-noastaan siitä, että olemme rakentaneet lohduttavan tarinan tai ´minäkertomuksen´ itsestämme. Täysin yhtenäinen loppuun-saatettu, varma ja johdonmukainen identiteetti on fantasiaa” (s.23) Olisiko niin, ettei ihmisellä ole muuta identiteettiä kuin se, jonka hän luo lohdutuksekseen? – Minkä lohdutukseksi? Jos meillä on taipumus luoda identiteetti itsestämme lohdutuksek-semme, niin tämän taipumuksen taustalta saattaa löytyä ”kes-kus”, varsinainen minä. Voi olla, että ihminen pitää itseään lohdutuksekseen jonain muuna mitä hän on, mutta silti hän voi olla paljon enemmän, minä hän pitää itseään. Carl G. Jung kirjoittaa kirjassa ”Symbolit. Piilotajunnan kie-li”: ”Se joka kieltää piilotajunnan olemassaolon, tosiasiassa otaksuu, että meidän nykyinen tietomme psyykestä on täydel-linen. Ja tämä uskomus on selvästi aivan yhtä virheellinen kuin olettamus, että me tiedämme luonnon maailmankaikkeu-desta kaiken mitä tiedettävissä on. Meidän psyykemme on osa luontoa, ja sen arvoitus on rajaton. Niinpä me emme voikaan määritellä sen enempää psyykeä kuin luontoa. Me voimme

24

vain sanoa, että me uskomme niiden olevan olemassa, ja ku-vata niiden toimintaa niin kuin parhaiten osaamme. Niinpä ai-van lääketieteen tutkimuksen tuomasta näytöstä riippumatta on olemassa vahvat loogiset perusteet hylätä sellaiset väitteet, että ”piilotajuntaa ei ole”. Ne jotka sellaisia puhuvat, vain toistavat ikivanhaa ”misoneismia”, kaiken uuden ja tuntemat-toman kammoa.” (Em. teos s. 23 - 24) Jungin psykologialle ja filosofialle on keskeistä unien tarkas-telu. Ihminen luo hänen mukaansa unissa symboleja, jotka edustavat hänen olemustaan ja ongelmiaan: ”Unien tarkoituk-sena on yrittää palauttaa meidän psykologinen tasapainomme tuottamalla unimateriaalia, joka hienovaraisella tavalla palaut-taa psyykkisen kokonaistasapainon” (s. 49). Unet myös va-roittavat meitä. Joku meissä koettaa ohjata meitä oikeaan, kohti parempaa, kohti täydellisyyttä – entelekian toteutumi-seen. Onko se varsinainen minä, josta olemme yleensä hyvin vähän tietoisia, mutta josta voimme ainakin hetkittäin tulla tietoisiksi? Ahlman kirjoitti: ”Sellainen ihminen, joka ei huomaa ja ym-märrä, että siveellisyys on jotakin joka meissä on ja joka ihmi-selle tulee, riippumatta siitä, mikä häntä kohtaa, millaisen kas-vatuksen hän saa, millainen hänen terveydentilansa on jne., ei ole henkisesti kehittynyt; hän on eräässä mielessä lapsellinen, tekisi melkein mieli sanoa eräässä suhteessa typerä.” (Ihmisen probleemi, s. 136) Mikä merkitys sillä olisikaan, että löytäisimme ihmiskuntana jonkun meille kaikille yhteisen identiteetin, joka olisi jotain jo meissä olevaa ilman, että identifioisimme itseämme sosiaali-sista lähtökohdistamme käsin tai itsekkäitä tarpeitamme tyy-dyttäen? Kaikille ihmisille yhteinen identiteetti olisi se, että olemme Jumalan henkilapsia. Tällainen identiteetti perustuisi

Mikä olisi yhteinen identiteetti?

25

Raamattuun, jossa meitä kehotetaan rukoilemaan taivaallista Isäämme. Tällainen identiteetti olisi riippumaton yhteisöstä, jossa elämme tai millaiseksi itsemme kuvittelemme. Myös ke-hitysopin mukaan voisimme kunnioittaa ihmiseen sisältyvää mahdollisuutta kehittyä entelekian periaatteen mukaisesti lo-pulta täydelliseksi. Tällä ajattelutavalla ei loppujen lopuksi ole suurta eroa siihen nähden, että jo ennen syntymäämme olemme olleet taivaassa. Olemme kukin yksilöitä ja erilaisia, mutta emme kuitenkaan saa pitää itseämme (jonka perusta on varsinainen minä?) mui-ta parempana tai huonompana minkään ominaisuutemme ku-ten rodun tai ulkonäkömme, lahjakkuutemme tai syntyperäm-me vuoksi. Kristuksen kehotus: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” sisältää tällaisen velvoitteen. Erinomainen ja haastava kehotus on: ”Suhtaudu jokaiseen ihmiseen sellaisena kuin hän voisi olla, eikä sellaisena kuin hän nyt on!” Näin voisimme kenties poistaa sitä surua, joka ilmenee lauseessa: ”Se joka minä olen, tervehtii surullisena sitä, joka minä voisin olla” (Hebbel). Meidän kaikkien tulisi huomata iankaikkinen arvomme ja todellinen identiteettimme sekä toimia sen mukai-sesti halventamatta olemustamme. Kävimme opiskeluaikana tutustumassa vankeinhoitoyhdistyk-sen toimintaan. Parhaimpana tilaisuutena vaikuttaa rikoskier-teeseen joutuneen elämään toiminnanjohtaja Lampi mainitsi sen, jos pääsi puhumaan henkilön varsinaisesta syvemmästä minuudesta. Rikoksiin syyllistyneen olisi hänen mukaansa osattava pitää itseään niin arvokkaana, kuin hän pohjimmil-taan onkin. Tuntuukin perustellulta ajatella, että ihmisen käsi-tyksellä itsestään ja elämän tarkoituksen kokemisella on rat-kaiseva merkitys hänen käyttäytymiseensä.

26

IDENTIFIKAATIOVAIKEUDET Jeesus opetti ihmisiä kutsumalla luokseen lapsen ja sanoen: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltai-seksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” (Matt. 18:2-3). Ke-hotus viittaa siihen, että meidän tulisi muuttaa jotain aikuisuu-den tuomaa itsessämme. Jeesus viittaa nöyrtymiseen. Olem-meko aikuisuuden saavutettuamme siis ylpistyneet ja sen ohessa alkaneet pitää itseämme jonain muuna mihin on oikeu-tus? Mitä meille tapahtuukaan varttuessamme? Varmaan kaikki muistamme jotain ajasta, jolloin elimme välittömässä suhtees-sa ympäristöömme. Tuskin huomasimme esim. ajattelevam-me. Reagoimme ympäristöön spontaanisesti, itsestään selvä-nä. Muistan lämpimän kesäpäivän. Olimme ulkona koko perhe ja joitakin vieraitakin oli käymässä. Arvelen olleeni 6.5-vuotias. Joku herätti kysymyksen elämän tarkoituksesta. Muistan ih-metelleeni, kun sitä ihmeteltiin eikä kukaan antanut selkeää vastausta. Sanoin: ”Me ihmiset olemme kuin mehiläiset, jotka keräävät hyvää Jumalalle Hänen käyttöönsä. Se on elämän tarkoitus.” Joku aikuinen, ehkä isäni, katsoi minuun hymäh-täen. Muistan hänen sanoneen jotain sellaista, että miten se sillä tavalla voisi olla. Sen vaikutelman muistan selvästi, ettei lapsi nyt tuollaisia saa sanoa aikuisten keskusteluun. Tunsin että en tullut ymmärretyksi. Huomasin ajattelevani ja lisäksi ajattelin eri tavalla kuin muut. Minulla oli erillinen ajatus, jota muut eivät ymmärtäneet. Olen edelleen sitä mieltä, että ym-märsin tuolloin elämän tarkoituksesta enemmän kuin kukaan

Identifikaatiovaikeudet

27

läsnä olleista. Myös toinen tapaus on sellainen, joka vaikutti lapsenmielisyy-den katoamiseen. Laskimme mäkeä kylätiellä, jossa siihen ai-kaan kuljettiin lähinnä vain hevosilla ja potkukelkoilla. Olin jo aikaisemmin ihmetellyt erästä miestä, jonka pää oli oikealle kallellaan. Kun tämä mies tuli mäkeä ylös, kysyin: ”Miksi si-nun pääsi on kallellaan?” Hän katsahti minuun ja seuraavassa hetkessä olinkin jo pitkälläni maassa. Mies antoi mitään puhu-matta melkoisen korvatillikan ja pysähtyi katsomaan minua maassa. Muistan hänen miltei surullisen katseensa, kun hän kääntyi vastausta antamatta jatkamaan matkaansa. Kerroin äi-dilleni, mitä oli tapahtunut. Hän opasti, ettei sellaisia asioita saa mennä kysymään. – Tärkeä opetus se olikin aikuisten maailman tavoista. Jotain tärkeää lapsi menettää yhteisöön sopeutuessaan. Lapsi odottaa yleensä innokkaana kouluun pääsyä. Ennen koulun aloittamista hän on osoittanut huomattavaa oma-aloitteisuutta ja sitä, mitä sanotaan luovuudeksi. Useimmissa kouluissa hä-net pannaan istumaan pulpettiin kasvot opettajaan päin ja pu-heenvuoron saa vain viittaamisen jälkeen. Ennen pitkää vää-rille tai oudoille vastauksille alkavat muut oppilaat nauraa – toivottavasti ei sentään opettaja. Kun piirretään, niin opettaja saattaa antaa mallin tai se katsotaan vierustoverilta. Kaikessa vaaditaan käyttäytymistä odotusten mukaisesti. Koulu vaatii omaksumaan koululaisen identiteetin, johon ei sisälly paljon-kaan itsenäisiä ajatuksia. Tutkimuksin on voitu osoittaa kou-lun aloittamisen romahduttavan luovan käyttäytymisen. – On-ko tämä seurausta vaatimuksesta luoda opettajaa ja muita op-pilaita miellyttävä identifikaatio sen sijaan, että lapsi siihen asti on saanut olla oma itsensä? Sosiaalinen sopeutuminen on tietenkin arvokasta, mutta sen

28

laatu voi olla ihmisen aitoa olemusta tuhoava. Sosiaaliseksi sanotaan useinkin sitä, mikä on pelkkää sopeutumista. Aito sosiaalisuus on muiden yksilöllisyyden huomioon ottamista ja vahvistamista siten, että samalla säilyttää ja toteuttaa omaa yksilöllisyyttään. Koulu saa aikaan yhdenmukaistumisen prosessin. Poikkeami-nen odotuksista saattaa kostautua hyvin julmasti. Oman yksi-löllisyytensä riiston kokeneet eivät salli yksilöllisyyttä niille-kään, joilla sitä näyttää olevan vielä vähän jäljellä. Seuraukse-na on koulukiusaamista, jonka lähtökohdaksi riittää myös poikkeava ulkonäkö. Jokelan ja Kauhajoen joukkosurmat ovat äärimmäisiä reaktioita identifikaatiossa tapahtuvista häiriöistä. Jorma Palo kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä tammikuussa 2000: ”Onnen ydin näyttää olevan paneutumi-nen johonkin hyvin kiihkeästi. Onnellisimpia ovat eksentrikot, tavallisuudesta poikkeavalla tavalla elävät ja käyttäytyvät, eräänlaiset kylähullut. Poikkeavaisuus voi olla mitä tahansa, joka valtaa mielen kokonaan ja saa ihmisen lopettamaan ver-taamisen muihin.” Koulussa tämä ei taida yleensä onnistua, mutta koulun jälkeen meidän olisi varmaan kaikkien koetetta-va löytää jälleen oma erikoislaatumme eli identiteettimme il-man vertaamista muihin. Juuri tätä muihin vertaamista Palo käsittelee artikkelissaan ja näkee tässä suurimmat masentunei-suuden ja itsensä onnettomaksi tuntemisen syyt. On kuitenkin jotain perin pohjin väärin siinä, että ihmisen tulisi olla koros-tetun eksentrinen, jopa kylähullu, jotta hän voisi välttyä iden-titeettinsä riistosta ja sen tuomasta onnettomuuden tunteesta. Samankaltaistumisen tarve ja muihin vertaaminen voi saada hämmästyttäviä muotoja. Anoreksia on yksi tällainen. Henki-lö saattaa jopa kuolla siihen, että hän välttää syömistä luulles-saan olevansa lihava ja halutessaan olla yhtä hoikka kuin vaa-

Identifikaatiovaikeudet

29

temalli tms. Jonkun henkilön ajattelematon huomautus on saattanut laukaista laihduttamisen. Samankaltaistumisen tarve tulee esille myös muodissa: lävis-tykset, tatuointi, paksupohjaiset kengät, minihameet, navan paljastaminen, revityt farkut, hopparien lökäpöksyt ja paita housun päällä ovat vuosituhannen vaihteen nuorisomuodin piirteitä. Samaan ilmiöön on ehkä liitettävä nuorten tyttöjen li-sääntynyt tupakointi, varhain aloitettu meikkaaminen ja en-nenaikainen aikuisuuden tavoittelu. Nuorisomuotiin liittyy toisaalta erottautumisen tarve aikuismuodista. Se siis pyrkii yksilölliseen identifikaatioon, mutta hakee voimansa samais-tumalla nuorisokulttuuriin, joka samalla tarjoaa protestin ai-kuiskulttuurille. Tällainen protestoiminen on nyt saamassa äärimmäisempiä muotoja kuin aikaisemmin. Nuorison tuleekin etsiä uutta ja löytää omia teitä, mutta tässä on menty käsittämättömän pit-källe. Radiossa Ilpo Jaakolan ”valoa ikkunassa” -ohjelmassa 9.11.1999 haastateltiin lääkäri, säveltäjä, runoilija Jukka Ali-hankaa. Alihanka, joka on toiminut mm. Turun A-klinikan lääkärinä, mainitsi, että nuorisossa on nyt jotain sellaista, jota ei voi käsittää aikaisemman kokemuksen perusteella. Jotkut nuoret elävät kuoleman rajalla. Hän tarkoitti mm. itsetuhoista huumeiden käyttöä, jossa elämän päättymisestä ei tunnuta juuri kannettavan huolta. Sopeutumisen nykymenoon tällaiset nuoret tuntisivat sen hyväksymiseksi, mitä he eivät henkensä uhallakaan haluaisi. Tällöin tarkoitettaneen mm. materialis-mia, itsekkyyttä, virka-asemien väärinkäyttöä, kilpailua ja muihin vertailua. On merkillistä, mutta samalla hyvin ihmisen perustarpeita va-laisevaa, että elintason noususta huolimatta ainakin jotkut ih-miset voivat entistä huonommin. Masentuneisuus lisääntyy ja

30

epäily elämän tarkoituksellisuudesta kasvaa. Ihmisten on vai-kea löytää arvoisiaan identifioitumiskohteita saatikka uskoa omaan alkuperäiseen identiteettiinsä ja arvoonsa, jonka toteut-taminen eli tuleminen siksi, mikä pohjaltaan on, on ihmisen perustarve. Viktor E. Frankl kirjoittaa: ”Potilaan auttaminen löytämään oma arvomaailmansa ja maailmankatsomuksensa on mitä kii-reellisin lääkärin tehtävä tämän päivän maailmassa, jossa 20 %:ssa neurooseihin liittyy tarkoituksettomuuden tunne. Olen antanut tälle tilalle nimen eksistentiaalinen tyhjiö. Kuten sa-nottu, vaistot eivät sano enää ihmiselle niin kuin eläimelle, mitä hänen on tehtävä, eikä liioin traditio. Hän ei enää edes tiedä, mitä hän oikeastaan haluaa, ja on siksi mieluummin val-mis tekemään, mitä muut häneltä haluavat. Toisin sanoen hän on autoritaaristen johtajien ja harhaanjohtajien altis uhri.” (”Olemisen tarkoitus” s. 32--33) Monet tutkimukset ovat osoittaneet Franklin havainnot oikeaksi tarkoituksettomuuden tunteesta syntyvistä neurooseista ja niiden yleisyydestä. Frankl kirjoittaa, ettei kenenkään tarvitsisi valittaa elämän tar-koituksettomuutta. Meidän tulisi vain avartaa katsettamme ja huomata puutteessa olevat: ”Missä piilee vastuuntunteemme muista itse iloitessamme omasta vapaudestamme? Ihmiskunta on vuosituhansia turvautunut uskossaan yhteen Jumalaan, mo-noteismiin. Missä viipyy usko yhteen ihmisyyteen, usko, jota voisimme nimittää monantropismiksi. Usko ihmiskunnan yk-seyteen sen moninaisuudesta huolimatta, johtui tuo moninai-suus sitten ihonväristä tai puolueväristä” (s. 35). Ihmisten tuli-si siis löytää yhteinen identiteetti tai ainakin usko sellaisen olemassaoloon. Uskonto on yleisenä arvojen määrittelijänä menettänyt ase-miaan. Uskonnollisuus on sekin pirstoutunut lukemattomiin

Identifikaatiovaikeudet

31

toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeaviin kirkkoihin ja suuntiin. Frankl koettaa löytää ratkaisua yhteisestä ihmisyy-destä. Näin tulisi tehdäkin. Yhteinen identiteetti löytyy juuri ihmisyydestä, mutta toki tarvitaan yhteistä uskontoakin, sel-laista, joka perustuu totuuteen eli aitoihin Jumalalta saatuihin ilmoituksiin niitä muuntelematta. Aikoinaan ihmisille oli elä-män tarkoituksen antajana uskonto. Nyt lääketieteen puoleen käännytään tällaisissakin kysymyksissä ikään kuin tarkoituk-settomuuden kokeminen olisi peräisin ihmisen fysiologisesta häiriöstä. Näin ei tietenkään voi olla, vaan kysymyksessä ovat arvovalinnat ja henkisen todellisuuden tajuamisen puute. Ilman uskonnollisia perusteita tuskin saadaan aikaan uskoa yhteiseen ihmisyyteen. Tosin yleiset YK:n julistamat ihmisoi-keudet ovat hyvä askel tähän suuntaan. Lisäksi tarvitaan ym-märrystä siitä, että me todella olemme jotain tavattoman arvo-kasta tässä olemassaolossa. Meihin kaikkiin sisältyy mahdol-lisuus täydellisyyteen olemassaoloon sisältyvän entelekian vuoksi. Tämä ajatus on sopusoinnussa darvinismin periaattei-den kanssa ja sen voi ymmärtää myös niin, että olemme Juma-lan henkilapsia eli sellaisia, joista voi tulla Hänen kaltaisiaan. Alkuperäisen identifikaation ja oman arvon löytäminen sekä säilyttäminen eivät nykymaailmassa ole kuitenkaan helppoa. Olen niitä onnellisia, jotka ovat saaneet elää osan elämäänsä lähellä luontoa. Paluu maalta kaupunkiin sisälsi aina kummal-lisen vaiheen. Maalla oli ollut tilaisuus elää kaikki tapahtumat ihmisen mitoissa. Jokaisen saattoi kohdata yksilönä ja kaikkia oli ollut helppo ymmärtää niiden päivittäisten askareiden pa-rissa, jotka kulloinkin oli tehtävä. Saapuminen katuvilinään tuntui oudolta. Kaikkia ihmisiä ei voinut kohdata yksilöinä, vaikka kuinka yritti. Oli suljettava vaikutelmien moninaisuu-den vuoksi havainnoista suurin osa heidän yksilöllisyydestään ja kohdattava heidät vain ihmismassan osina. Omasta mielestä

32

oli haettava asenne, joka auttoi pitämään muut sopivan väli-matkan päässä. Oli paettava aivojen stressialueelle ja kehitet-tävä torjuvia ajatuksia, jolloin muiden havaitsemisen korvasi vain omista asioista huolehtiminen. Samalla tähän asenteeseen liittyi lupa olla välittämättä muista eli olla rakastamatta lähim-mäistään niin kuin itseään, koska sellainen rakastaminen tun-tui ylivoimaiselta. Identifikaatiomme voi saada kummallisia ja julmia muotoja, muka hyvän toteuttamiseksi. Maailmassa esiintyy aika ajoin pahasti harhautuneita yksilöitä, jotka saavat myös muut höy-rähtämään esiintyessään varmoina omasta harhautuneesta identiteetistään lähtien. Hitler kirjoitti ”Mein Kampf”- kir-jassa:

”Meidän taistelumme päämäärä on oman rotumme ja oman kansamme olemassaolon ja lisääntymisen turvaami-nen, sen lasten elättäminen ja sen veren puhtaana pito, isän-maan vapaus ja riippumattomuus, jotta kansamme voi kyp-syä täyttämään myöskin maailmankaikkeuden Luojan sille osoittaman kutsumuksen. Jokainen ajatus ja jokainen aate, jokainen oppi ja kaikki tieto palvelkoot tätä tarkoitusperää.” (Lainaus Vesa Manni-sen kirjasta ”Vyötä kupeesi kuin mies” s.23. Gummerus 1996)

Hitlerin oppi, jota hän perusteli rodun puhtauden tarpeella ja jopa Luojan kutsumuksella, on osoitus harhautuneesta identi-fikaatiosta, kuvitelmasta, että hän jopa olisi Luojan työtoveri ihmiskunnan jalostamisessa. Näennäisesti Hitlerin perustelut tuntuivat oikeutetuilta, sillä olihan darvinismi antanut oikeu-tuksen ajatella, että säälimätön taistelu olemassaolosta kuului asiaan. Hitler kirjoitti myös:

Identifikaatiovaikeudet

33

”Nykyisten yleisesti tunnustettujen heikkojen raukkojen sukupolvi tietysti heti paikalla rupeaa sitä vastaan huuta-maan suoraa huutoa ja valittamaan ja ruikuttamaan puuttu-mista kaikkein pyhimpiin ihmisoikeuksiin. Ei, on olemas-sa ainoastaan yksi pyhin ihmisoikeus, ja tämä on samalla kaikkien velvollisuus, nimittäin: on pidettävä huoli siitä, että veri säilyy puhtaana, jotta säilyttämällä ihmiskunnan paras osa voidaan antaa noille olennoille jalomman kehi-tyksen mahdollisuus. Kansallisen valtion on niin ollen ensi sijassa kohotetta-va avioliitto pysyväisen rodunhäpäisyn tasolta antaakseen sille sellaisen laitoksen pyhyyden, joka on saanut kutsu-muksekseen tuottaa Jumalan kuvia eikä ihmisen ja apinan sekasikiöitä.”(s. 31-32)

Hitlerin kehittelemä hirvittävä, mahtaviin sanoihin puettu ja jopa Luojan tarkoituksiin liitetty oppi johti Saksassa n. 6 mil-joonan ihmisen tuhoamiseen keskitysleireillä. Toisessa maail-mansodassa arvioidaan kuolleen 27 miljoonaa sotilasta ja 24 miljoonaa siviilihenkilöä. Pystyiköhän Hitler silti aidosti ajat-telemaan, että hän toimi oikein ja jopa Jumalan tahdon mukai-sesti? Jumalaan vetoaminen osoitti kuitenkin sen, että jopa noin hirvittäviin toimiin ryhtyvä henkilö tuntee tarvetta perus-tella tekojaan hyvällä eli identifioida itsensä hyväntekijäksi. Saattoi kuitenkin olla myös niin, että Hitler käytti vain häikäi-lemättömästi Luojaa propagandansa apuna. Myös kommunismia perusteltiin sillä, että sen tarkoitus oli yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen. Sel-laiset ihmiset oli lupa tuhota, jotka eivät ymmärtäneet, että ke-hitys kuitenkin joskus on johtava kommunistisen yhteiskun-nan syntymiseen. Kaikkien olisi kommunistisen ajattelutavan mukaan hyväksyttävä kehityksen välttämätön lopputulos. El-lei näin tapahtunut, se oli osoitus vain asianomaisen tyhmyy-

34

destä ja elinkelvottomuudesta. Kehityksen kommunismiin sa-nottiin perustuvan historiallisiin lakeihin, joten pidettiin oi-keana sanoa marxismi-leninismiä myös tieteeksi, niinpä pu-huttiin ”tieteellisestä kommunismista”. Jumalaan ei kommu-nismin perusteluissa vedottu, vaan sanottiin, että uskonto on oopiumia kansalle. Kommunistit vetosivat kylläkin jalostu-neeseen yksilöön, joka toimi epäitsekkäästi yhteisön hyväksi. Suomessa jotkut kommunistit vetosivat myös alkuseurakun-nassa vallinneeseen omaisuuden yhteisyyden periaatteeseen. – Tässä periaatteessa onkin paljon hyvää ja se saattaa olla yh-teiskunnallisen täydellisyyden tila, mutta sen toteuttaminen pakolla ja vallankumouksella ei ole Jumalan suunnitelman mukaista. Vaikeus löytää aito identiteetti on saanut ihmiset omaksumaan kaikenlaisia näennäisidentiteettejä. Hitler sai suuret kansan-joukot puolelleen korostamalla kansallissosialistisia arvoja. Oma kansa ja rotu korotettiin muiden yläpuolelle. Ensimmäi-sen maailmansodan jälkeensä jättämän tunnelman vuoksi täl-lainen itsetunnon kohottaminen johti ylettömyyksiin. Hyvää-kin saatiin aikaan tuon innostuksen kestäessä. Rakennettiin autobahnit ja nostettiin teollisuus lamasta. Ihmiset olivat kui-tenkin alkaneet käyttäytyä laumaeläinten tavoin ja hyväksyi-vät kritiikittä johtajan palopuheet. Sokea kuuliaisuus saattaa olla tarpeen joissakin ääritilanteissa, kun ryhmää uhkaa muuten tuho. Sotilaskoulutus tähtää käsky-jen toteuttamiseen, koska joissakin tilanteissa on kaikkien toi-mittava yhtenä joukkona. Tällainen kuuliaisuuden vaatimus saatetaan kuitenkin ulottaa palvelemaan vain jonkun yksilön ja vallanhimon tyydyttämistä. Parasta olisi, että yksilöt hyväk-syisivät vapaaehtoisesti ja ymmärtäen myös sokean kuuliai-suuden välttämättömyyden, kun se on tarpeellista erikoistilan-teissa. Väinö Linnan ”Tuntemattomassa sotilaassa” kuvataan

Identifikaatiovaikeudet

35

hyvin vallanhimoon rakennetun kurin (Lammio) ja ihmistä kunnioittavan kurin (Koskela) erilaisuus. Ihminen tuntee it-sensä syvästi loukatuksi, jos häntä kohdellaan ottamatta huo-mioon hänen syvempää minuuttaan. Ihminen odottaa ennen kaikkea sitä, että kunnioitetaan hänen tahdonvapauttaan. Identifikaatiovaikeudet voivat johtaa myös seksuaalisiin poik-keavuuksiin. Niinpä homoseksuaalisuutta tuskin voidaan pitää muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta biologisesti määräy-tyneenä. Jos se olisi määräytynyt, niin varmaan luonnollinen valinta olisi jo ajat sitten poistanut sellaisen suuntautumisen. Jotkut kehityshäiriöt saattavat kuitenkin aiheuttaa suuntautu-mista samaan sukupuoleen. Homoseksuaalit koettavat perus-tella käyttäytymistään sellaisella, mistä he eivät ole vastuussa ja jolle he eivät voi mitään, mutta he eivät suinkaan vetoa ke-hityshäiriöön. Ovatko homoseksuaalit luonnostaan sellaisia samoin kuin heteroseksuaali tahollaan? Hedelmällisempi ja normaalisuuteen johtava suhtautuminen olisi kenties se, että tutkittaisiin ilmiötä identifikaatiohäiriönä. Jos hyväksymme kaikenlaiset seksuaalisuuden poikkeamat lo-pullisina, joudumme hyväksymään mm. pedofilian, sadismin, masokismin ja muut lukuisat seksuaaliset poikkeavuudet si-ten, ettei niihin olisi syytä puuttua edes lakeja säätämällä. Poikkeavia yksilöitä tulee rakastaa ja kunnioittaa heidän sy-vempää todellista olemustaan, mutta tähän kuuluu myös se, että heitä autetaan löytämään oikea identiteettinsä. Kenenkään syvin olemus ei voi olla seksuaalisesti poikkeava, jos ymmär-rämme ihmisen muunakin kuin hän esiintyy eli katsomme pintaa syvemmälle. Ihmistä on tarkasteltava fyysis-sielullis-henkisenä kokonai-suutena tai ymmärtäen, että henki ja ruumis yhdessä ovat sie-lu. Henkeä yksinään voi pitää jo persoonana eli varsinaisena

36

minänä, joka pukeutuu fyysiseen olomuotoon edelleen kehit-tyäkseen saamiensa kokemusten kautta. Logoterapian perusta-ja Victor E. Frankl kirjoitti: ”Henkisen persoonan fyysinen ja sielullinen ilmiasu ovat ne päällys- ja alusvaatteet, joihin hen-kinen persoona on pukeutunut.” (”Olemisen tarkoitus”, s.183. Otava 1982) Frankl jatkaa:

”Seksuaalisesti asennoituneen ja ihastuneen ihmisen kiinnittäessä huomionsa partnerin 'päällä oleviin' fyysisiin piirteisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin, siis johonkin sellai-seen, mitä tällä ihmisellä on, rakastava ihminen ei rakasta vain ihmisen 'yllä olevaa' vaan myös häntä itseään. Hän ei siis rakasta sitä mitä rakastetulla on, vaan myös sitä mitä hän on. Rakastava ihminen pystyy tavallaan näkemään fyy-sisten ja psyykkisten 'vaatteiden' läpi itse henkisen persoo-nan. Häntä ei kiinnosta fyysinen 'tyyppi', joka voisi kiihot-taa häntä, eikä sielullinen luonteenpiirre, johon hän saattaisi 'ihastua'. Häntä kiinnostaa itse ihminen, partneri vertaansa vailla olevana ja korvaamattomana ihmisenä.”

Frankl erottaa kolme tasoa: seksuaalisen, eroottisen ja varsi-naisen rakkauden. Seksuaalinen kohdistuu fyysiseen, erootti-nen psyykkiseen ja varsinainen rakkaus henkiseen eli ihmisen varsinaiseen syvempään olemukseen. Ihminen voi jäädä sek-suaalisessa kehityksessään kiinni varhaisiin vaiheisiinsa eten-kin kun muut kehittymättömät toverit kerskailevat kokemuk-sillaan. Kun henkilö tällaisissa oloissa alkaa ajatella, ”että seksuaalinen kanssakäyminen on toimintaa, jota häneltä odo-tetaan, edellytetään ja vaaditaan ja varsinkin, jos vaatijana on partneri” alkaa ilmaantua seksuaalisia häiriöitä. ”Konrad Lorenzin onnistui saada paritteleva naarastaisteluka-la uimaan tarmokkaasti koirasta kohden sen tavallisesti uides-sa keimaillen siitä poispäin. Tällöin koirastaistelukala menetti täydellisesti vaistomaisen parittelukykynsä.” (Olemisen tar-

Identifikaatiovaikeudet

37

koitus”, s. 216) Naisten liiallinen aktiivisuus saa monet mie-het kavahtamaan, koska se estää spontaanin seksuaalisen ha-lun heräämisen ja saa aikaan sen, mitä sanotaan impotenssik-si. Frankl sanoo, että meillä vallitsee vielä valitettavasti sek-suaalinautintojen kulutuspakko, joka tuo mukanaan potenssi-häiriöitä (s.216). Jos nuori mies tai nainen epäonnistuu ensimmäisissä yhdyntä-yrityksissään, saattaa tästä aiheutua tuleviakin yrityksiä hallit-seva ennakkoahdistus ja taas tästä ahdistuksesta seuraava epä-onnistuminen. Näin syntyy noidankehä: pelko synnyttää oi-reen ja oire puolestaan lisää pelkoa. Seurauksena voi olla taantuminen sille tasolle, jossa on vielä onnistuttu tai partne-riksi valittavan sukupuolen vaihtaminen. Seksuaalisessa suuntautumisessa voi sattua monenlaisia häi-riöitä. Jos henkilö on epävarma eli jos hänellä on heikko yh-teys tai usko omaan syvempään persoonansa, hän saattaa luul-la, että ensimmäiset seksuaaliset virikkeet ja kokemukset ovat hänelle lopullisia. Jos hän vielä lukee tai kuulee seksuaalisista poikkeavuuksista, hän saattaa kuvitella olevan itsekin sellai-nen samaan tapaan kuin itse kukin saatamme lukiessamme neuroottisista häiriöistä kuvitella niitä olevan itsellämme. Voimme kuitenkin auttaa itseämme tulemaan sellaisiksi, kuin todella olemme. Meidän tulee vapautua virheellisistä identifi-kaatiokuvitelmista, joita yhteisö on meihin synnyttänyt. Toi-sin sanoen meidän tulee etsiä ja löytää totuus myös itsestäm-me. Tässä voimme käyttää mm. psykokybernetiikkaa.

38

PSYKOKYBERNETIIKKA Otsikko on peräisin Maxwell Maltzin kirjasta ”Psycho-cybernetics” (Wilshire Book Company, California, v. 1960) Kirja levisi miljoonan painoksena. Kybernetiikka on tutki-musala, jonka kohteiksi sen perustaja Norbert Wiener määrit-teli: ”Koneissa ja eläimissä esiintyvät säätö- ja viestintämeka-nismit”. Tämä kreikkalainen sana tarkoittaa alun perin laivan ohjaamisen ja johtamisen oppia. Kirjassaan Maltz kertoo, mi-ten hän on menestyksellisesti saanut potilaansa muuttamaan minäkuvaansa. Maltz on plastiikkakirurgi, joka työssään ha-vaitsi potilaidensa minäkuvan merkityksen. Kun hän teki leik-kauksia, jotka korjasivat potilasta häiritseviä piirteitä kuten korvien koko, nenän kyömyisyys tai suuri koko, ryppyjen poistaminen yms., hän havaitsi, että monessa tapauksessa leikkaus ei tehnyt potilasta yhtään onnellisemmaksi. Esim. liian kulmikkaista piirteistä kärsinyt tunsi kuten ennenkin. Maltz alkoi leikkausten sijasta auttaa luokseen tulleita potilai-ta muuttamaan minäkuviaan. Hän saattoi esim. havaita, ettei henkilö suinkaan ollut ruma, vaikka niin kuvittelikin. Mones-sa tapauksessa hän sai minäkuvan korjaamiseen tähtäävillä menetelmillä parempia tuloksia kuin leikkauksilla. Huonosta minäkuvasta kärsivä on kuin hypnotisoitu luule-maan minäkuvaansa oikeaksi. Maltz lainaa tohtori Theodore Barberin kirjoitusta Science Digest-julkaisussa: ”Huomaam-me, että hypnotisoidut henkilöt kykenevät hämmästyttäviin asioihin vain, kun he ovat vakuuttuneita, että hypnotisoijan sanat ovat tosia väittämiä.” Hypnoosissa ei ole mitään kum-mallista. Jos henkilö on vakuuttunut, että hän on kuuro, hän käyttäytyy kuin kuuro ja kun hän on vakuuttunut, ettei tunne

Psykokybernetiikka

39

kipua, hänet voidaan leikata ilman anestesiaa. Ihminen toimii, tuntee ja esiintyy aina sen mukaisesti millaiseksi hän kuvit-telee totuuden itsestään ja ympäristöstään. - Tämä on mielen perusta ja pohjimmainen laki. Se on tapa, jolla meidät on ra-kennettu.” (Em. teos s. 28 - 29) – Kenties ei voi sanoa näin ehdottomasti, sillä ihminen voi toimia ja toimiikin usein vas-toin parempaa tietoaan eli tekee syntiä. Silti ihmisen kuvitel-milla itsestään on erittäin suuri merkitys. Monessa tapaukses-sa ihmisten käyttäytyminen on määräytynyt siitä, millaiseksi joku voimakas yksilö on suggeroinut heidän käsityksensä it-sestään. Tällöin ihmiset ovat käyttäytyneet kuten lauma eläi-miä sokeasti johtajaa totellen. On todettu, että ihminen voi vain ajattelun avulla eli mentaa-listen harjoitusten avulla parantaa mm. urheilusaavutuksiaan. Maltz kertoo kirjassaan (s.32) Reseach Quartely–julkaisussa selostetusta tutkimuksesta. Tutkimukseen osallistui kolme ko-ripallojoukkuetta. Kunkin joukkueen osumaprosentti koriin testattiin ennen ja jälkeen tutkimuksen:

Yksi joukkue harjoitteli koriin heittoa 20 päivän ajan. Toinen joukkue lepäili eikä harjoitellut. Kolmas joukkue vietti 20 min päivässä kuvitellen koriin heittoja. Kun he epäonnistuivat kuvitellussa heitossaan, he kuvittelivat korjaavansa tekemänsä virheen.

Koe osoitti, että ensimmäisen joukkueen osumatarkkuus para-ni 24%, toisen tulos pysyi ennallaan ja kolmannen joukkueen osumatarkkuus parani 23%. Tuskin tuloksia olisi tullut siinä tapauksessa, että mentaalisia harjoituksia olisi tehnyt ryhmä, joka ei ole koskaan aikaisemmin heittänyt palloa koriin. – Eh-kä kuitenkin jotain, jos alkutestaus olisi antanut kokemusta, jota olisi voinut käyttää kuvittelun aikana. Kuvittelun ainek-siksi tarvitaan perustietoja siitä, mikä on hyvä suoritus, jotta sitä voisi kuvittelulla tavoitella.

40

Myös suomalaiset urheilijat ovat käyttäneet ns. henkistä val-mennusta. Mäkihyppääjät istuvat mukavasti nojatuolissa ren-toutuneina. Taustalla saattaa soida rentouttavaa musiikkia. Ajatuksissaan he käyvät läpi hyppyjä alusta loppuun ja kor-jaavat mahdolliset virheet. Näin harjoitteleva hyppääjä ehtii tehdä useampia ”hyppyjä” kuin mäessä harjoitteleva ja kor-jausliikkeetkin onnistuvat helpommin. Myös ampujat harjoit-televat samaan tapaan. Mielikuvalla hyvästä suorituksesta näyttää olevan ratkaiseva vaikutus lopputulokseen monissa urheilulajeissa ja myös muissa ihmisen toiminnoissa. Kuvitte-lu näyttää vaikuttavan lihastoimintoja parantaen siten, että saadaan aikaan hermosysteemeihin malli, jonka toteuttaminen paranee mentaalisen harjoittelun avulla. Maxwell Maltzilta saamiensa ideoiden pohjalta laati eläk-keellä oleva Kuopiossa toiminut lastenpsykiatri Anna-Liisa Rinne onnistumisen peruskurssin, jossa on neljä vaihetta:

Ihminen on päämäärään pyrkivä olento. Alitajunta toimii päämäärän saavuttamiseksi automaattises-ti kuin tietokone, jos sille syötetään oikeaa informaatiota. Tämä tietokone ei tee eroa kokemuksen ja elävästi kuvitel-lun välillä. Ahdistus ja jännitys tukkeavat mekanismin.

Ensimmäinen kohta tarkoittaa sen ymmärtämistä, että meissä on luonnostaan tarkoitushakuisuutta ja mahdollisuuksia saa-vuttaa asettamamme päämäärät. Jos haluamme onnistua, on ensimmäiseksi määriteltävä ja päätettävä, missä haluamme onnistua. Ilman tavoitteen asettamista emme ilmeisestikään saavuta haluamaamme. Ellei meillä ole päämäärää, olemme kuin lentokone, joka lähtee taivaalle ilman lentosuunnitelmaa. Saatamme katsella maisemia ja pilvimuodostelmia, jos olem-

Psykokybernetiikka

41

me lähteneet vain elämystä etsimään. Se on silloin ollut tar-koitus, mutta jos haluamme päästä johonkin, on määriteltävä minne haluamme ja laadittava lentosuunnitelma.

Onko ihminen jotain teknistä, lähes koneen tapaista? Jos on, niin ihmistä voidaan johtaa mekaanisesti ja paran-taa hänen suorituskykyään vain opetustekniikalla. Onko ihminen omatoimisesti ajattelemaan ja luomaan pystyvä? Jos on, niin henkinen päämääräsuuntautuminen on välttä-mätön elämässämme. Olemmeko unohtaneet tiedon henkisen päämääräsuuntau-tumisen välttämättömyydestä? (Torpe, Kobayashi: ”Luova johtamistapa” s. 151)

Seuraavassa on ammattikielellä sanottu tärkeä periaate siitä, että minäkuvalla on ratkaiseva merkitys onnistumiselle: ”Onnistumisen kannalta olennaisia minäkognitioita ovat it-seluottamus, usko omiin mahdollisuuksiin ja halu aktiivisesti vaikuttaa ko. ongelman ratkaisuun – toisin sanoen itsensä ko-keminen intentionaaliseksi SUBJEKTIKSI käytännön valinta-tilanteissa edesauttaa korkeatasoisen kognitiivisen prosessoin-nin ja samalla ulkoisen toiminnan ylläpitämistä vaikeissakin olosuhteissa. Toisena vaihtoehtona on itsensä kokeminen ob-jektiksi, joka ei koe voivansa hallita vaikeita tilanteita” (Kari Niinistö, 1985: ”Tulkinnallinen paradigma aikuiskoulutuksen arvioinnissa” Valtion painatuskeskus) – Teksti on opetusopin sanoihin perehtymättömälle ehkä niin vaikeaa, että tarvitaan positiivista ”minäkognitiota” eli minätietoa tai -kuvaa sen ym-märtämiseksi. Toinen kohta onnistumisen peruskurssissa väittää, että alita-juntakin toimii päämäärän saavuttamiseksi. Edellytyksenä on

42

tietenkin se, että päämäärä todella on asetettu ja sitä halutaan tavoitella. Jos joku on asettanut tavoitteekseen tulla hyväksi kakkujen leipojaksi, hänen katseensa osuu kakkuresepteihin, vaikka hän ei erikoisesti niitä etsisikään ja hänen korvansa re-kisteröivät keskusteluja, joissa käsitellään kakkujen leipomis-ta. Sama pätee kaikkeen siihen, mistä ihminen on kiinnostu-nut. Kolmas kohta lienee kummallisin. Siinä väitetään, että myös pelkkä kuvittelu voi auttaa päämäärän saavuttamista. Tuskin sentään aivan näin. Tarvitaan aluksi tietoa, jota päämäärän saavuttaminen vaatii, mutta sitten kun tietoa on, on odotetta-vissa, että alitajunta muokkaa ja kypsyttelee sitä niin, että tu-lokset palvelevat päämäärän saavuttamista. Neljäs kohta korostaa rentouden välttämättömyyttä. Jos py-rimme johonkin hampaat irvessä väen väkisin, niin alitajuista asian tai taidon kypsymistä ei tapahdu. On sanottu, että onnen ovi aukeaa sisäänpäin (Kierkegaard). Jos koetamme aukaista sisäänpäin aukeavaa ovea työntämällä, emme onnistu. Ren-touttamista on alettu käyttää mm. kielikoulutuksen apuna. Kielen oppimisen esteeksi on monessa tapauksessa havaittu epäusko, ettei kuitenkaan opi. Samoin henkilö, joka kuvitte-lee, että hän on huono matematiikassa, onkin huono joskus vain tuon kuvitelmansa vuoksi. Rentouttavaa musiikkia kuun-telemalla on onnistuttu parantamaan oppimistuloksia. Anna-Liisa Rinne suositteli mm. sellaista rentoutumistekniik-kaa, että kuvittelemme itsellemme oikein mieluisan huoneen kaikkine miellyttävine yksityiskohtineen. Sitten kuvittelemme avaavamme tuon huoneen oven ja astumisemme sisälle. Aset-taudumme mielipaikalle ja tunnemme kaiken mieluisan ympä-röivän itsemme. – Toinen samantapainen rento olo voi syntyä, kun palautamme mielikuviimme jonkun meille oikein mielui-

Psykokybernetiikka

43

san paikan luonnossa. Suljemme silmämme ja kuvittelemme olevamme tuossa paikassa ja annamme mieluisten muistojen täyttää mielemme. Varmaan monet ovat kokeneet, että illalla askarruttaneeseen ongelmaa on yön aikana löytynyt ratkaisu, joka on heti aamul-la mielessä. Monet keksinnöt ovat syntyneet yhtäkkisenä oi-valluksena hetkenä, jolloin pulmaa ei ole tietoisesti edes mie-titty. Ratkaisevaa on kuitenkin aina ollut, että ongelmaa on ta-valla tai toisella pohdittu aikaisemmin ja etsitty siihen ratkai-sua. Jos haluamme muuttaa asenteitamme tai tapojamme, antaa psykokybernetiikka siihen keinoja. Ratkaisevaa on tietenkin ensin se, että meillä on päämäärä. Jos esim. haluaa lopettaa tu-pakoinnin, on perusteltava lopettamisen tarpeellisuus eli ke-hittää siihen motivaatiota. – Ainakin minulle oli erittäin tarpeellista saada ensin hyvä syy lopettaa. Useasta yrityksestä huolimatta se ei kuitenkaan onnistunut. Muutama päivä sujui hyvin, mutta sitten syystä tai toisesta tuli taas aloitetuksi. Työpaikalla meitä oli neljä tupak-kamiestä, jotka päättivät kokeilla yhteistä lakkoa. Sanoin ole-vani tukena, mutta en suostunut sakkoon, joka sen olisi mak-settava, joka sortuu polttamaan. Muut onnistuivatkin lopetta-maan yhteisen yrityksen avulla. Minä aloin polttaa muutaman päivän jälkeen. Se etten suostunut sakkoon, oli jo sellaisenaan osoitus siitä, etten ollut riittävän motivoitunut lopettamaan. Vasta myöhemmin sain uskonnollisista syistä riittävän moti-vaation, mutta sekään ei riittänyt yksinään. Psykokybernetiik-ka oli tällöin hyvänä apuna. Päämäärän asettamisen jälkeen tuli kysymykseen ”henkinen valmentautuminen”. Ratkaiseva-na onnistumisen edellytyksenä pidän sitä, että onnistuin luo-maan uuden minäkuvan, identifikaation. Siihen asti olin ehti-

44

nyt polttaa 16 vuotta. Minäkuvani oli henkilö, joka polttaa ja erikoisesti henkilö, joka polttaa piippua. Piippu kuului luke-mattomiin elämäntilanteisiini persoonani osana. Ryhdyin ajat-telemaan itseäni sellaisena, joksi olin syntynyt: olinhan alun perin henkilö, joka ei polta. Annoin tämän mielikuvan itsestä-ni tulla esille. Se oli sitä oikeaa informaatiota, jota asettamani päämäärä saattoi käyttää toteutuakseen onnistumisen perus-kurssin toisen kohdan mukaisesti myös alitajuisesti. Rentoutu-misessa en oikein onnistunut, sillä en tuohon aikaan ollut vie-lä ymmärtänyt sen tarpeellisuutta enkä ollut kuullut onnistu-misen peruskurssista. Jännitin tupakkalakon aikana niin ko-vasti, että niskani tuli kipeäksi enkä pystynyt kivun vuoksi kääntämään päätäni. Kahden viikon kuluttua lakon - tai tässä tapauksessa - tupakoinnin lopettamisen jälkeen, alkoi helpot-taa. Olin todella jälleen henkilö, joka ei tupakoinut eli olin oma alkuperäinen itseni tässä asiassa. Jotkut ihmettelivät ja kyselivät, missä piippuni on, mutta saatoin sanoa lopettaneeni. – Yleensäkin taitaa olla niin, että uuden tavan oppiminen tai entisestä luopuminen vie aikaa kaksi viikkoa.

45

TIETOISUUDEN IHME Käytämme tietoisuuttamme itsestään selvänä meille kuuluva-na ominaisuutena. Mitäpä ihmettelemistä siinä on? Kuitenkin kehitys on mennyt eteenpäin juuri ihmettelyn ja oikeiden ky-symysten esittämisen kautta. On sanottu, että oikeiden kysy-mysten esittäminen on merkittävämpää kuin tutkiminen ja että kun kysymys on esitetty, ratkaisu on jo näköpiirissä. Tietoisuuden selittäminen on nykyfyysikoiden suurimpia, el-lei suurin haaste. Filosofien maailmassa on myös ihmetelty tietoisuuden olemusta. Muotiterminä on nykyfilosofeilla ”su-pervenienssi”. Sillä tarkoitetaan sitä, että alemman tason omi-naisuudet määräävät korkeamman tason ominaisuuksia. Sanaa on ehdotettu suomennettavaksi ”päältämiseksi”. Voidaanko alemman tason ominaisuuksista johtaa myös ihmi-sen tietoisuus? Tätä tutkitaan ja ihmetellään. Fyysikot pitäisi-vät selitystä erittäin merkittävänä. Fyysikolle riittää ilmiön se-littäminen vain alkeishiukkasten perusteella. Myös se olisi merkittävä tulos, jos todettaisiin, ettei selitystä tietoisuudelle tätä kautta ole löydettävissä, mutta on esitetty teoria, että tie-toisuus olisi tekemisissä alkeishiukkasten maailman kanssa. Tällaista on tietenkin hyvin vaikea todistaa, mutta ajatus kieh-too mieltä ja mielikuvitusta. Silloin henkinen olisi fysikaalista todellisuutta. Johtaisiko se Jumalan olemassaolon tieteelliseen todistamiseen? Tietoisuus on joka tapauksessa olemassa oleva ilmiö. Pystyneekö ihminen sitä koskaan selittämään. Mutta mikäpä siinä! Käytämme sähköäkin, vaikka kukaan ei sitä osaa tarkoin selittää. Keinotekoisen tietoisuuden luominen oli-si jotain todella kummallista, mutta oppimaan pystyvät tieto-koneet lähenevät tätäkin olotilaa.

46

Alkeishiukkasten maailmassa - jos ne edes ovat hiukkasia – vallitsevat eri lait kuin newtonilaisen fysiikan maailmassa, jossa fysiikan lakien perusteella voidaan ennustaa ilmiöiden vaikutukset. Kivi esim. putoaa kohti maata ja heittoliikkeelle voidaan laatia sääntö, jota se noudattaa. Alkeishiukkasten maailmassa on toisin. Ennustettavuus perustuu vain todennä-köisyyksiin ja hiukkasen paikkaa ei voida tarkoin määritellä, koska se näyttää voivan olla olemassa samanaikaisesti useam-massa paikassa. Joskus hiukkanen esiintyy ”hitusena” joskus taas aaltoliikkeenä. Kokemusmaailmamme käsitteet eivät kel-paa kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu alkeishiukkasten parissa, mutta ei liene väärin sanoa, että alkeishiukkasten maailmaan kuuluu vapautta. On jopa sanottu, että hiukkasten havainnoin-titapa määrää, millaisina ne koetaan. Jos näin on, niin tulem-me hyvin lähelle tietoisuutemme toimintatapoja. Ihmisen tie-toisuuden kohdentuminen, asennoituminen, määrää hyvin pit-källe sen, millaisena maailma näyttäytyy ja millaisia vaiku-tuksia tietoisuus saa aikaan. Tietoisuuden olemassaolo ja ainakin jonkinasteisen vapauden kuuluminen sen yhteyteen, on ihmeteltävää, vaikka pidämme sitä itsestään selvänä. Miten voi aineesta koostuvassa olennos-sa olla ajattelua? Miten se voi kysyä jopa oman olemassaolon-sa tarkoitusta? Miten ovat selitettävissä tuossa tietoisuudessa tavattavat myrskyt? – Kun loukkaannumme meihin kohdistu-vasta epäoikeutetusta syytöksestä, voi mielemme olla vuosi-kausia katkera tai vastaavasti saamamme aiheellinen tunnus-tus innoittaa meitä pitkän aikaa. – Tällaiset mielen myllerryk-set tuovat mieleen sen, mitä tapahtuu alkeishiukkasten maail-massa, kun esim. hankaamme jotain esinettä. Pyyhkäisy saa aikaan valtavan alkeishiukkasten myllerryksen esineessä, joka tuntuu meille vain tuskin havaittavana lämpötilan nousuna esineen pinnassa.

Tietoisuuden ihme

47

Fyysikot etsivät fysikaalista selitystä tietoisuudelle katsomatta olevan aihetta olettaa hengellisiä selitysmahdollisuuksia. Hy-vä niin, etsikööt he tavallaan ja heidän tuleekin etsiä niin ol-lessaan fyysikon roolissa. Jos he löytävät alkeishiukkasista lähtevän tai muun selityksen tietoisuudelle, niin se ei tee tie-toisuutta yhtään sen vähäarvoisemmaksi eikä poista henkisen todellisuuden mahdollisuutta. K. V. Laurikainen kirjoitti: ”Itse asiassa minusta näyttää, että tieteestä voi muodostua vakava vaara meidän kulttuurillem-me, jos emme ole selvillä tieteen perusluonteesta. Tällöin en ajattele niinkään atomipommeja kuin tieteen henkistä väärin-käyttämistä. Enemmän ihmisiä on kuollut ja kärsinyt harhaan-johtavien ideologioiden kuin atomipommien uhreina – ja kuo-lee ja kärsii yhä.” (”Fysiikka ja usko” s. 139. WSOY Porvoo 1978) Aikoinaan uskonto rajoitti tieteen vapautta. Uskontoon on liit-tynyt kritiikitöntä uskon puolustelua tosiasioiden kustannuk-sella. Nyt on tullut aika, jolloin tieteen nimessä hyökätään us-koa vastaan ja sanotaan uskon Jumalaan olevan vain mieliku-vituksen tuotetta. Tällainen asennoituminen on kenties tarpeen sellaisille, jotka eivät osaa ajatella itsenäisesti, vaan kuvittele-vat, että uskontoa kohtaan myötämielinen asenne johtaisi oman arvostelukyvyn hylkäämiseen. – Aito uskonto ei kuiten-kaan vaadi sokeaa kuuliaisuutta, vaan rakentuu totuudelle ja siihen perustuvalle kuuliaisuudelle vapaan tahdon periaattei-den mukaisesti. Henki on sekin jotain todellista ja ehkä aineellista, vaikkakin hienommista aineista koostuvaa kuin meidän välitön empiiri-nen maailmamme. Sama pätee kehitysopin suhteen. Vaikka ihminen olisikin syntynyt tähän maailmaan kehitysopin lakien

48

mukaan, niin kukapa sanoo, että taustalla ei olisi suunnitelma, jonka olemassaoloon sisältyvä entelekia toteuttaa. Tuo täydel-lisyyteen tähtäävä luonnonlaki olemassaolossa antaa syyn päätellä myös Jumalaksi kutsuttujen olentojen ilmestymisen olemassaoloon. Fyysikot ovat sanoneet, ettei ole syytä olettaa mitään ei-mate-rialistista syytä selittämään tietoisuutta. Eipä niin, sillä mate-rian syvimmät meille vielä kätkössä olevat salat voivat paljas-tuessaan antaa luonnollisen selityksen sille, mitä nyt sanomme yliluonnolliseksi. Kaikki maailmassa on tietysti luonnollista. Yliluonnollisen olemassaolo on jo nimensä vuoksi mahdoton-ta. Yliluonnolliseksi sanomme joskus sellaista, jota emme nyt pysty selittämään, mutta tämä selittämättömyys ei tee siitä yli-luonnollista. Ihmisen tietoisuudessa voi esiintyä kaikenlaista yliluonnolli-selta tuntuvaa. Ihmisen mielikuvituksella ei tunnu olevan rajo-ja. Mielikuvitus voi kuvitella yliluonnollisia asioita ja sepittää esim. satuja, jotka ovat kaukana todellisuudesta. Olisi tyhmää sanoa tällaisia tarinoita tosiksi. Ihminen voi kuitenkin kadot-taa todellisuuden tajunsa ja alkaa pitää tosina kuvitelmiaan tai toisilta omaksumiaan epätosia asioita. Mielisairauteen asti johtavat kuvitelmat ovat näistä esimerkkinä. Joku saattaa ku-vitella olevansa Napoleon, joku Kristus, Katariina Suuri jne. Tunne on näille henkilöille niin voimakas, että he käyttäytyvät sen mukaisesti. Se on heille todellisuutta, mutta ei kuitenkaan totuudenmukaista. Tilaa voisi verrata unen antamaan todelli-suusvaikutelmaan. Tällaisten henkilöiden identifikaatio on harhautunut. Todellisuuden tuntu ei tietenkään tee heistä sitä, mitä he kuvittelevat. Myös muut kuin mielisairaat voivat omaksua virheellisiä identiteettejä Mm. homoseksuaalisuu-dessa voi olla kysymys tällaisesta, vaikka henkilö kuinka koettaisi vakuutella olevansa sellainen jo syntymästään asti.

Tietoisuuden ihme

49

Tapasin kerran miehen, joka sanoi olevansa koira. Kysyin miksi hän niin ajatteli. Hän vain pyysi katsomaan itseään ja huomaamaan, että hän on koira. – Koetin katsoa häntä mah-dollisimman ennakkoluulottomasti, mutta näin vain kenties ta-vallista alistuneemmin käyttäytyvän varsin sympaattisen suo-malaisen miehen. Kokonaiset ihmisryhmät ja kansat voivat kadottaa todellisuu-den tajunsa, kun vaikutetaan heidän tietoisuuteensa todellisuu-deksi vakuutetulla, mutta kuitenkin epätosilla perusteilla. Ko-ko kansa saattaa kenties joitakin harvoja itsenäiseen ajatteluun tai suggestioita vastustamaan pystyviä lukuun ottamatta jou-tua suggestioiden valtaan. Lähihistoriasta meillä on tällaisesta esimerkkeinä mm. Hitler, Stalin ja Mao, jotka ehkä itsekin asiaansa uskoen saivat joukot taakseen. Kerran alkuun pääs-tyään tuollaiset liikkeet ruokkivat itseään joukkosuggestion kautta. Uskonnon alalla tavataan myös joukkosuggestion aiheuttamia ilmiöitä. Ihmisiä on voitu saada uskomaan avaruudesta saapu-vien olentojen tulevan hakemaan juuri heidät turvaan maail-maa uhkaavasta tuhosta. Tällaiset ryhmät ovat tehneet jopa joukkoitsemurhia tietoisuutensa kohdistuneen manipuloinnin seurauksena. Liikkeen perustaja on kenties itse uskonut asiaansa. Välttämätöntä on ollutkin, että hän on esiintynyt varmana, sillä ilman sellaista varmuutta tuskin suggeroitumis-ta tässä laajuudessa voi tapahtua. Aidosta uskosta ei ole ollut kysymys. Siksi on ollut kysymyksessä vain se, mitä tulisi sa-noa luuloksi. Ihmiset eivät useinkaan osaa erottaa luuloa ja uskoa toisistaan, sillä jokapäiväisessä puheessa ne merkitsevät samaa. Uskonnolliset ja poliittiset ääriliikkeet saavat voimansa joi-

50

denkin periaatteiden yksipuolisesta korostamisesta ja toisten sivuuttamisesta. Joku periaate saattaa tuntua aivan oikealta, mutta kun siihen vetoamalla sivuutetaan kriittinen ajattelu ja leimataan se jopa synniksi, imperialismiksi tai kapitalismiksi, niin onnistutaan johtamaan ihmiset harhaan. Ihmisen tietoisuus ja sen sisältö on nykyisellään vielä hyvin herkkä ilmiö. Joudumme luopumaan siitä uneen vaipuessam-me, jotta se säilyttäisi kykynsä käsitellä todellisuutta. Nukah-tamisen ehtona on, että onnistumme vapautumaan arkitodelli-suudesta ja annamme mielemme harhailla sitä kontrolloimat-ta. Unessa luulemme näkemäämme todeksi paitsi lähellä he-räämistä. Jos emme osaa useaan vuorokauteen nukkua, tun-keutuu tietoisuuteemme kaikenlaista todellisuudelle vierasta ja saatamme alkaa kuulla jopa ääniä. On todettu, että ihminen, joka täysin eristetään ulkopuolelta tulevilta ärsykkeiltä, alkaa myös kuulla ääniä, vaikka saisikin nukkua riittävästi. Elämäntaitoon kuuluu, että käytämme tietoisuuttamme samal-la kuitenkin antamalla tuntemusten ohjata itseämme. Tärkein tuntemuksemme, jota meidän on hyvä seurata, on se mikä tun-tuu todelta, mutta sellaiselta todelta, joka ei ole peräisin mui-den meille syöttämistä asenteista ja muutenkin täyttää ns. ter-veen harkinnan vaatimukset. Sosiaaliseen tilanteeseen sopeu-tuminenkin on pidettävä mielessä.

51

ONKO TAHTO VAPAA? Tahdonvapaus on filosofien ja maallikoidenkin keskuudessa paljon pohdittu aihe. Kukaan ei väittäne, että tahto olisi koko-naan vapaa. Olemme monin tavoin sidottuja aineeseen, mutta varmaa on, että vapaudessamme on eroja sen mukaan, miten elämme ja asennoidumme. Voimme vaikuttaa varsin paljon vapautemme määrään. Edellä kuvasin vaikeutta irtautua tupa-koinnin aiheuttamasta riippuvuudesta. Myös jotkut muut ai-neet, erikoisesti huumeet, aiheuttavat voimakkaan riippuvuu-den. Huumeita käyttävän henkilön tahdonvapaus on rajoittu-neempaa kuin huumeista vapaan, mutta on vaikea ajatella, että kukaan tietoinen ihminen voisi menettää kokonaan tahtonsa vapauden. Tietoisuus ja vapaa tahto ovat yhteydessä vastuullisuuteen ja syyllisyyden tunteisiin. Ihminen voi jopa haluta tuntea syylli-syyttä, sillä ilman mahdollisuutta siihen ihmisellä ei ole myös-kään arvokkuuden ja itsekunnioituksen tunnetta. Tietoisuu-desta seuraa myös paineita, stressiä, josta päästäksemme tai sitä hallitaksemme voimme käyttää erilaisia keinoja. Päihdyt-täviin aineisiin turvautuminen on yksi keino, rentoutuminen luonnossa tai hyvän musiikin kuunteleminen ja virkistäytymi-nen hyvän ystävän seurassa ovat muita keinoja. Tahdonvapaus on yksi tietoisuuden piiriin kuuluva ominai-suus, joka näyttää lisääntyvän sitä mukaa kuin tietoisuus li-sääntyy. Elottoman luonnon esineillä ei näytä olevan min-käänlaisia vaihtoehtoja niihin vaikuttavien luonnonlakien suh-teen, mutta kun mennään alkeishiukkasten tasolle, niin voi-daan todeta, etteivät tavanomaiset newtonilaisen fysiikan lait enää päde. Siellä todetaan vain todennäköisyyksiä ja siinä

52

mielessä näyttäisi vallitsevan myös mahdollisuuksia poik-keuksiin eli tietynlaiseen vapauteen. Tietoisuutta ei ainakaan ihmisten käsitysten mukaan tuohon vapauteen liity, mutta en-telekia ja negentropia vaikuttavat siellä, koskapa aine - tai mi-kä se sitten lieneekin - järjestyy yhä monimuotoisemmiksi atomeiksi ja edelleen molekyyleiksi. Uudessa fysiikassa käytetään determinististen (ennalta mää-räävien) lakien asemesta tilastollisia lakeja. Emme pysty en-nustamaan, mitä tapahtuu yksittäistapauksissa. ”Olennaista on se, että ankarasti deterministiset lait on korvattava tilastollisil-la laeilla, ei vain atomifysiikassa, vaan tämän täytyy periaat-teessa koskea inhimillistä tietoa yleensäkin. (K.V. Laurikai-nen ”Fysiikka ja usko” WSOY 1978, s. 34) Kirjansa keskei-sestä sisällöstä Laurikainen sanoo: ”Se seikka, johon olen eri-tyisesti kiinnittänyt huomiota, on atomitutkimuksen yhteydes-sä tapahtunut kausaliteetin käsitteen uudelleen määrittely: de-terministisen kausaliteetin korvautuminen tilastollisella kausa-liteetilla. Tämä on nähdäkseni erittäin syvälle käypä tieteellis-tä tutkimusta koskeva muutos, jolla täytyy olla seurauksia tie-teellisen maailmankuvan rakentamisessa sen kaikilla sekto-reilla, ei yksin fysiikassa.” (s. 224 - 225) Eläin on vapaampi kuin kasvi, joka on kiinni kasvupaikas-saan. Eläin voi liikkua melko laajasti ja erikoisesti linnuilla on luonnostaan jopa suurempi liikkumisvapaus kuin ihmisillä. Teknisen kehityksen ansiosta ihminen on kuitenkin onnistunut hankkimaan sellaisen liikkumisvapauden, jota ei ole millään eläimellä. Ihminen voi liikkua paitsi maalla myös vedessä, ve-den alla, ilmassa ja tätä nykyä lähiavaruudessakin. Välineiden käyttö lisää vapauttamme. Myös jotkut eläimet osaavat käyt-tää välineitä. Apina osaa käyttää keppiä ulottuakseen kohtee-seensa ja eräät linnut käyttävät tikkua saadakseen toukkia ko-loista.

Onko tahto vapaa?

53

Erikoisesti liikkumisen mahdollisuus näyttäisi puolustavan vapaan tahdon olemassaoloa. Liikkeitämme halliten voimme myös lisätä vapauttamme. Urheilijan hyvin harjoitettu ruumis pystyy hämmästyttäviin suorituksiin. Ihminen voi liikkeillään vaikuttaa myös ”kohtaloonsa”. Varomattomuus missä tahansa voi viedä suuren osan vapaudestamme. Pidättyvyys haitallisis-ta aineista ja terveellisten ravintoaineiden käyttö saa aikaan vapauden säilymistä. Syy ja seuraussuhteen olemassaolo ei ole merkki siitä, ettei ole vapautta, koska voimme valita meihin vaikuttavien syiden välillä. Voimme toisin sanoen varsin pitkälle valita sen, mikä meihin vaikuttaa. Tahdonvapaus tulee kysymykseen erikoi-sesti silloin, kun valitsemme eriarvoisten kohteiden välillä. Jos meillä on edessämme kaksi jokseenkin samankokoista ja samanlaatuista omenaa, niin ei ole väliä kumman otamme. Jos taas päätän antaa omenan lähimmäiselle, joka tarvitsee sitä sillä hetkellä enemmän kuin minä, teen positiivisen arvovalin-nan, joka toteutuu sen kautta, että käytän vapauttani liikuttaa itseäni. Kun pohdin tahdonvapauden olemusta, se näyttäytyi minulle visuaalisesti kahtena vastakkaisena paraabelina, joiden välissä oli tahto ja samalla minä itse. Ylöspäin aukeava paraabeli ku-vasi vapauden maailmaa ja alaspäin avautuva sidotuksi joutu-misen maailmaa. Valinnoillani saatoin vaikuttaa kumpi maail-ma minuun vaikutti: vapauteen vai riippuvuuteen johtava. Va-linnassa oli käytettävä älyä, johon sisältyi paitsi älykkyyttä myös viisautta. Viisaampaa oli pidättyä jostain haitallisesta, kuin antaa hetken mielihalun viedä mukanaan, jos mielihalun toteuttamisesta voisi seurata jotain fyysistä tai hengellistä va-hinkoa eli sellaista, joka ei ollut sopusoinnussa syvemmän olemukseni kanssa. Jos käytin viisaasti valinnanvapauttani,

54

laajensin vapaan toiminnan aluetta ja vähensin tahtoani sitovia negatiivisia arvoja. Tämä tuntui olevan sen kanssa sopusoin-nussa että ”totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Näennäinen oman vapauden rajoittaminen niin, ettei antanut periksi het-kelliselle mieliteolle, antoi jatkossa lisää vapautta jossain vie-lä tärkeämmässä valinnassa. Ahlman kirjoitti: ”Maailman olioiden olemuksena on käsityk-seni mukaan t a h t o, tahto itsensä so. oman syvimmän l a a t u n s a ilmaisemiseen so. itseensä sisältyvien ja itsensä kan-nattamien a r v o j e n ilmaisemiseen. Tämä on myös ihmisen olemuksena. Mutta ihmisen e r i k o i s o l e m u k s e n ha-luaisin nähdä t a h d o s s a v a p a u t e e n, oman itsensä il-maisemiseen vapaasti, puhtaaseen riippumattomaan ja rajoit-tamattomaan oman laatunsa ilmaisemiseen.” (”Ihmisen prob-leemi” s. 163) Eläimiä ohjaavat vaistotoiminnat. Ihmiselläkin on vaistoja, mutta hän voi toimia tietoisuutensa vuoksi niin, että hän voi toimia vastoin vaistojaan. Tästä syystä ihminen pystyy sellai-seen pahaan, jota ei esiinny eläimillä. Joskus sanotaan ihmi-sen käyttäytyvän eläimellisesti, kun hän on oikein raaka. Tä-mä on kuitenkin eläimien loukkaamista, sillä vain ihmiselle on mahdollista olla tarkoituksellisesti julma. Vain ihminen voi pilata itsensä vaistojansa väärinkäyttämällä. Juudan kirjan ja-keessa 10 sanotaan: ”Mutta nämä ihmiset herjaavat sitä, mitä he eivät tunne, ja sillä, minkä he luonnostaan järjettömien eläinten tavoin tuntevat, he saattavat itsensä turmioon.” Ihminen tarvitsee ohjeekseen lakeja tietoisuuden tuomien toi-mintamahdollisuuksien vuoksi. Jotkut lait järjestävät yhteis-kunnan toimintaa ja ovat ”maallisia”. Toiset lait ovat ”hengel-lisiä”. Niiden tarkoitus on säädellä valinnanvapauden käyttöä, jotta pysyttäisiin siinä minkä järjettömät eläimet tuntevat

Onko tahto vapaa?

55

luonnostaan ja jotta ihminen voisi toteuttaa todellisen minuu-tensa. Hengellisiin lakeihin kuuluu ennen kaikkea laki ”ra-kasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, Tästä on johdettavissa yksityiskohtaisemmat ohjeet kuten siveyslaki. Valinnanvapauden ilmaantuminen olemassaoloon ihmisessä voidaan nähdä myös entelekian eräänä ilmenemismuotona. Onhan omaa toimintaansa säätelemään pystyvä olento täydel-lisempi kuin tahdottomasti alkeisvoimien alainen. Elämän taustalla saattaa olla lakeja, joita emme tunne. Laurikainen kirjoitti: ”Monet biologit uskovat ettei biologiassakaan lopulta tarvita muuta kuin fysiikan ja kemian lakeja – siis loppujen lopuksi vain fysiikkaa, sillä kemiahan palautuu atomifysiik-kaan. En henkilökohtaisesti pidä tätä yksinkertaistavaa oletus-ta pätevänä; odottaisin, että biologia tarvitsee jonkin nimen-omaan biologisen peruslain, jota emme vielä tunne, mutta jo-ka aikanaan ehkä tulee tekemään kehitystapahtuman parem-min ymmärrettäväksi. Joka tapauksessa luonnontutkimuksen tähänastinen kehitys antaa meille aihetta uskoa Einsteinin ta-voin, että 'on olemassa oikea tie ja että me pystymme sen löy-tämään'. Se antaa meille uskoa siihen, että luonnossa vallitsee yksinkertainen järjestys, joka on sukua sille järjestykselle, jota ihmisajatus loogisessa ajattelussaan tavoittelee” (s. 227 - 228) Laurikainen ei mainitse kirjassaan entelekiasta. Kuten edellä on mainittu, se on merkillinen olemassaoloon sisältyvä yhä täydellisempiin muotoihin tähtäävä luonnonlaki, jota ei voi selittää edes Jumalan olemassaololla, mutta jolla voi ainakin yrittää selittää Jumalan ilmaantumisen olemassaoloon. Onko tässä viite biologisesta peruslaista, jota ei vielä tunneta? Var-maan sillä on yhtymäkohtansa alkeishiukkasiin tai pikemmin aalto-hiukkas-dualismiin. Onhan niin, että käsitteemme eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä mikrokosmoksessa tapahtuu. Jou-dumme käyttämään vain vertauskuvia aivan samoin kuin

56

olemme enimmäkseen vertauskuvien varassa pyrkiessämme ymmärtämään hengellisiä asioita. Silti totuuden rakkaus voi johtaa meidät totuuden tuntemiseen, mikä on enemmän kuin pelkkää tietoa, koska se sisältää myös arvonäkökulman.

57

AIKAISEMPI OLEMASSAOLO Suomalaisista yksi viidestä uskoo jälleensyntymiseen erään selvityksen mukaan. On aiheellista kysyä mistä ihminen on tullut tähän elämään, mutta muitakin vaihtoehtoja on kuin aja-tella, että ihmisen sielu vaeltaa elämästä toiseen. Voidaan ky-syä myös sitä, mistä ihmisen oleminen on alkanut ja onko ole-massa jo esiyksilöllistä olemassaoloa. Uskoa sielunvaellukseen perustellaan oikeudenmukaisuuden toteutumisella. Sielunvaelluksen tarkoituksena pidetään sitä, että ihminen sovittaa karmansa eli pahat tekonsa kärsimällä yhä uusissa elämissä, kunnes hän on kehittynyt riittävästi eikä enää aiheuta lisää sovitettavaa.

Esiyksilöllinen olemassaolo Vaikka ei uskoisikaan jälleensyntymiseen, on perusteltua aja-tella, että ihminen on ollut olemassa jollain tavalla jo ennen syntymäänsä ja että ihmisessä saattaa olla jopa jotain ikuista, jota kukaan ei ole luonut. Näin siksi, että tyhjästä ei voi syn-tyä mitään. Jo ennen Jumalankin olemassaoloa on ollut jotain, josta voi olla peräisin jokin ihmisessä. Luominen tarkoittaa jo olemassa olevien elementtien järjestämistä samaan tapaan, kuin taiteellisessa luomisessa kuvanveistäjä luo teoksensa käyttäen valitsemiaan materiaaleja. Kun taiteilija aloittaa työnsä, hänellä on mielessä idea, jonka hän haluaa toteuttaa. Tuo idea tai näkemys on taiteellisen luomisen tärkein vaihe. Se on syntynyt hengellisen ja esteettisen luomisen tuloksena. Vastaavasti voisi ajatella, että taivaallisella Isällämme on ”idea”, jonka Hän toteuttaa luomistyössään, jonka ainekset

58

ovat ikuisia elementtejä – luomattomia mutta muokattavia. Voidaan ajatella, että ihmisessä oleva vielä kehittymätön ”jo-kin” pyrkii esiin toteuttamaan itseensä sisältyvän mahdolli-suuden. Olemassaolossa olevan järjestykseen tähtäävän ne-gentropian vuoksi ”jokin” hakee toteutumisensa sieltä, missä se on mahdollista. Jos on niin, että olemassaolossa on ennen ihmistä edetty jo paljon pitemmälle kuin se kehitysvaihe, jossa olemme, on sa-malla syntynyt ”ura”, joka helpottaa tulevien ihmisten kehitty-mistä. Kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta, vaan voimme hel-pommin toteuttaa elämämme tarkoituksen kuin se ensimmäi-nen ”Jokin”, joka on kulkenut ennen meitä samantapaiset vai-heet. Nuorena miehenä kulkiessani syksyisessä illassa tyttöystäväni kanssa merenrannalla, esitin mielessäni kysymyksen. Sain vastauksen, jonka puin vuosia myöhemmin runoksi. Saamas-tani elämyksestä tuli minulle perusta ajattelulleni, josta tämä kirjakin on osoituksena:

JOKIN Mitä on tämä kaikki, meri ja maa, merenranta ja rantamaa? Mitä ihmisen tunne ja mitä ei saa? Onko järkeä missään, kysyn vaan? Olen valmis, vastatkaa! Oli vaan, mutta aavistaa, Sai nuori mies ja kavahtaa! Oli kulkenut polkua ennenkin Jokin merenrantaa pitkin.

Aikaisempi olemassaolo

59

Ennen ihmisen yksilöitymistä on täytynyt olla jotain, josta ih-misen ainekset koostuivat. Tuota olemassaolon tilaa voisi sa-noa esiyksilölliseksi. Onko tämä se nirvana, johon hindut ja buddhalaiset tähtäävät eli sammumiseen ja vapautumiseen jäl-leensyntymisten ketjusta? Jos tämä olisi tarkoitus, niin kaikki olisi turhaa. Elämä vain kuin kuplisi ja haihtuisi jälkeä jättä-mättä. On mahdollista, että maan päälle syntyneessä ihmisessä on ol-lut ensin jotain hyvin alkuperäistä ja luomatonta ja tästä on sitten tullut henki, Jumalan henkilapsi, jonka tarkoitus on to-teuttaa itsensä myös fyysisesti. Hengeksi tulon yhteydessä on alkanut yksilöllinen olemassaolo. Runoilija on kuvannut tuntojaan näin:

On syntymämme unhoitusta, unta. Etäällä sielun tähtivaltakunta on ollut, kunnes täällä, se kodon sai maan päällä. Ei murtamina vaivan, ei alastonna aivan, vaan kiireellämme rippeet kimmelteestä tulemme Luojan eestä: meit' ympäröitsee lapsuusaikaan taivas! Maa myöskin meille varaa riemujaan, tää imettäjä luonnostaan on hellä ja melkein kuni äiti konsanaan se tahtois viihdytellä nyt poikapuoltaan, ihmislasta, hän että herkeis kaipaamasta pois loistoon, missä kerran

60

hän asui palatsissa taivaan Herran. (Ode on Intimations of Immortality William Wordsworth Suomentanut Yrjö Jylhä)

Yksilöllinen aikaisempi olemassaolo Pyhät kirjoitukset antavatkin syyn ajatella, että ihminen on ol-lut ennen syntymäänsä taivaassa, jossa hän on syntynyt Juma-lan eli Taivaallisen Isän henkilapseksi. Saattaa olla, että olem-me kaikki kehittyneet pienestä alusta henkiaikuisiksi taivaal-listen vanhempiemme henkilapsina. Kehittymisemme olisi pysähtynyt taivaassa, jos emme olisi saaneet tilaisuutta syntyä maan päälle. Jos olemme olleet yksilöitä taivaasta lähtiessämme, on ajatel-tava, että tarkoituksena on saada aikaan yhä lisää yksilölli-syyttä, joka pystyy toimimaan ja edistämään järjestäytymistä ja erityisesti hyvän lisääntymistä olemassaolossa. Tämä antaa mielekkyyttä ja tarkoituksellisuutta olemassaoloon. Raamatussa on lukuisia kohtia, jotka viittaavat ihmisen aikai-sempaan olemassaoloon. On merkillistä, ettei kirkoissa puhuta aikaisemmasta olemassaolosta. Silti rukoillaan: ”Isä meidän, joka olet taivaassa…” Koska ihmisille ei anneta tyydyttäviä vastauksia alkuperästämme, ei ole ihme, että täytetään aukko kuvitelmilla jälleensyntymisestä. On totta, että Jumalalla oli vain yksi poika eli Jeesus. Raamatussa puhutaan Hänen ai-noasta Pojastaan, mutta tämä tarkoittaa sitä, että Jeesus oli Hänen ainosyntyinen Poikansa maan päälle, eli ettei kukaan

Aikaisempi olemassaolo

61

ole syntynyt maan päälle samalla tavalla kirjaimellisesti tai-vaallisen Isämme lapseksi, mutta taivaassa Hänellä on lukui-sia poikia ja tyttäriä. On oikeutettua uskoa, että mekin olem-me olleet ennen syntymäämme näitä Hänen lapsiaan. Job. 38: 4 - 7: ”Missä olit silloin kun minä laskin maan perus-tukset? Kerro miten se tapahtui, jos osaat! Kuka määräsi maan mitat? Tiedätkö sen? Kuka veti mittanuoran sen yli? Mihin laskettiin sen peruspylväät? Kuka pani paikoilleen sen kulma-kiven, kun aamutähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat riemuiten huusivat ääneen ilosta?” – Taivaassa oli tämän mu-kaan Jumalan poikia jo ennen maan luomista. Herra haluaa tässä muistuttaa Jobille jostain sellaisesta, minkä tämä oli unohtanut. Job oli itsekin ollut noita riemuitsevia Jumalan poikia. Saarn. 12:7: ”Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.” - Tässä todetaan, että ihmisen fyysinen ruumis on koottu maan aineksista, jollaisiksi se myös palaa, mutta henki palaa Jumalan luo, josta se on lähtenytkin. Jer. 1:4-5: - ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi.” – Kuinka Jeremia olisi voitu valita ja pyhittää, jos häntä ei olisi ollut olemassa ennen maanpäällistä syntymää? Joh. 9:1-3: ”Tien sivussa Jeesus näki miehen, joka oli synty-mästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on synty-nyt sokeana? Hän itse vai hänen vanhempansa?” – Kysymys osoittaa, että opetuslapset olivat tietoisia aikai-

62

semmasta olemassaolosta, koska he osasivat kysyä, oliko syn-tymästään asti sokea tehnyt syntiä ennen syntymäänsä. Hebr. 12:9: ”Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me em-me tohtineet vastustaa. Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaallisen Isämme tahtoon, sillä se takaa meille elä-män.” – Tässä taas selkeästi osoitetaan tieto aikaisemmasta olemas-saolosta. Ilm. 12:7-8: ”Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkelei-neen teki vastarintaa, mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen jou-kolle ollut enää sijaa taivaassa.” – Seuraavissa jakeissa kerrotaan, että lohikäärme seuraajineen syöstiin maan päälle. Tässä kerrotaan tapahtumista taivaassa ennen kuin maan päällä oli vielä ihmisiä. Kuvaus osoittaa, että taivaassakin meillä oli mahdollisuus käyttää vapaata tahtoam-me, sillä eihän ilman sitä olisi voinut syttyä sotaa. Kuvaukses-ta käy selville, että osa taivaassa olleista syöstiin sieltä pois. Tämä tarkoittaa sitä, että he menettivät kehittymisen mahdol-lisuuden eli heille ei voitu suoda tilaisuutta saada fyysistä ruu-mista. Tämä käy selville seuraavasta: Juuda 1:6: ”Ja niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni kor-keasta asemastaan, vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pi-tää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää var-ten.” – Nämä enkelit olivat niitä taivaallisen Isän lapsia, jotka soti-vat häntä vastaan. Piet. 2:4: ”Ei Jumala säästänyt enkeleitä-kään, jotka olivat tehneet syntiä, vaan syöksi heidät kahleissa manalan pimentoihin odottamaan tuomion toteutumista.”

63

IHMISEN AJALLINEN OLEMASSAOLO Jos uskoo Raamattuun, on edellä olevan perusteella pääteltä-vä, että ihmisen henki, joka on Jumalan lapsi, tulee maan päälle ja pukeutuu ajalliseen, katoavaan ruumiiseen. Tällä täy-tyy olla joku tarkoitus, jos yleensä uskomme tarkoitukselli-suuteen. Tieteellisesti ei tarkoituksellisuutta voi osoittaa. Tun-tuisi jopa koomiselta kysyä tieteeltä elämän tarkoitusta. Henki ottaa tai saa itselleen fyysisen asun. On arveltu, että henki jopa valitsee itse syntymäolosuhteensa. Tämä tuntuisi perustellulta siksi, että tässä olemisessamme yleensäkin on valinnan vapautta. Ihmisen syntymä saa aikaan muutoksen: henki ja elävä ruumis yhdessä muodostavat sielun. Tässä tilas-sa emme muista aikaisempaa olemassaoloamme. Ihmettelemme olemassaoloamme. Viisaat sitä pohtivat ja ra-kentelevat teorioita, filosofioita, oppeja, uskontoja. Ihmisen mielikuvituksella ei ole juuri rajoja. Tarvitaan jotain enem-män, kuin ihmisen omat ajatukset, että totuus löytyisi. Ihmi-nen pohtii itseään ja ajattelee mm. siten kuin Erik Ahlman. Hän erottaa ihmisessä kolmenlaista minuutta:

Tietoteoreettinen minä. Empiirinen minä. Varsinainen minä.

Tietoteoreettinen minä on Ahlmanin mukaan puhdasta toimin-taa, minä -funktiota. Se on kaikilla ihmisillä samanlainen. Tästä on syntynyt Ahlmanin mukaan väärinkäsitys, että kai-killa olisi yhteinen minä ja kaikilla olisi osallisuus yhteiseen minään. Ahlman sanoo, että ajattelu esim. edellyttää, että olen

64

– tai ainakin voin olla - tietoinen siitä, että minä olen minä. ”Tietoteoreettinen minä on subjekti, joka ei koskaan voi tulla objektiksi, siitä ei voida asiallisesti sanoa mitään muuta kuin että sen eräissä tapauksissa täytyy tulla itsetajuiseksi.” (”Ihmi-sen probleemi” s.96) Mitenkähän lienee? Jos ajattelemme, että meissä esiyksilölli-sessä olemassaolossa on ollut ja edelleen on jotain sellaista, mitä kukaan ei ole luonut, niin ehkä meillä kaikilla on jokin yhteinen piirre tai elementti. On sanottu: ”Älyä eli totuuden valkeutta ei ole luotu eikä tehty eikä sitä myöskään voida luo-da eikä tehdä.” (”Opin ja liittojen kirja” 90:29, Esan kirjapai-no Oy, Lahti, 1977) Tuntuukin oikealta ajatella, että äly on jo-tain hyvin alkuperäistä. Olisi omituista, jos pitäisi ajatella, että älymme ei ole peräisin meistä itsestämme vaan jonkun toisen luomaa. Saattaa olla, että meissä oleva äly on jotain yleisinhi-millistä ja esiyksilöllistä. Sen luonne vastaa sitä, mitä Ahlman sanoo tietoteoreettiseksi minäksi. Voi olla, että minuuteemme liittyy väärinkäsityksiäkin, sillä on paljon sellaista, mitä emme itsestämme tunne. Jotkut ilmiöt viittaavat yhteisen minän olemassaoloon. Mietis-kelyharjoituksessa kehotetaan ajattelemaan seuraavasti: - Minä olen minä ja se, joka laillani sanoo: minä olen minä, on kuin minä. Minä en halua erota itsestäni. Kun ajatellaan kohtaa: ”se, joka laillani sanoo, minä olen minä…”, tulisi tun-tea suuren minän ”henkäys” (Hartman, Franz: ”Magian sala-kouluja ja okkulttisia harjoituksia”, v. 1923). Salatieteissä näyttää olevan tärkeä osuus. minä -mystiikalla. Ahlman kirjoitti: ”...ei ole pidettävä mahdottomana, että tajut-tomissa syvyyksissämme ’tiedämme’ yhteyksistä, jotka ulot-tuvat hyvin laajalle ajassa ja paikassa, ja että suunnittelemme eteenpäin kohtalomme. Tässä suunnittelussa otamme ehkä

Ihmisen ajallinen olemassaolo

65

huomioon ominaisia arvonäkökohtia esim. oikeudenmukai-suutta, toisten ihmisten onnea jne. Jos kohtalossamme on ’jär-jellisyyttä’, se johtuu ehkä tästä tajuttomasta meissä itsessäm-me ja muissa ihmisissä olevasta järjestä” (s. 159-160). Olisiko tuo järki tai äly se, jota voi kutsua yhteiseksi minuudeksi? Jos ihmisillä on yhteinen minuus, se selittäisi esim. telepatian olemassaolon. Telepatiasta on tehty kokeita. Näissä on häm-mästyttävää oikeaan osumista. Kirjassa ”Uskontofilosofia” (Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992) John Hick kertoo sivuilla 70 - 73 telepatiakokeista, joita on tehty Englannissa. Telepatian esiintymisellä on voitu selittää mm. ilmiöitä, joissa on väitetty esiintyvän henkiä. Kuitenkin kysymyksessä on ol-lut vain lähistöllä ollut henkilö, jota meedio on luullut hen-geksi ja väittänyt tämän jopa kuolleen, koska on luullut ole-vansa tekemisissä hengen kanssa. Erikoinen havainto kokeissa on ollut se, ettei välimatkalla näytä olevan mitään osuutta il-miön esiintymiseen. Tämä seikka viittaisi yhteisen minuuden olemassaoloon. Samassa minuudessahan kaikki tapahtuu sa-manaikaisesti. – Englannissa tehtyjen kokeiden perusteella, väitetään telepatian tulleen tieteellisesti todistetuksi. Silti myös erehtymisen mahdollisuus on suuri, kun väitetään jon-kun ilmiön perustuneen telepatiaan. Kirjassa ”Ajatuksen voima” (Gummerus Oy, 1990, s. 213) fil. lis., tutkija Paavo Pylkkänen Helsingin yliopistosta kirjoittaa artikkelissaan ”Fysiikka maailmankuvamme perustana”: ”...kvanttisysteemit voivat olla keskenään yhteydessä vaikka kuinka kaukana toisistaan ilman, että mikään voima näyttäisi välittävän tätä yhteyttä (kaukovaikutukset, epälokaalisuus).” Tämä esitetään yhtenä ominaisuutena siitä, ettei maailmaa voida käsittää koneeksi. – Telepatia ei näin ollen ole aivan vailla fysikaalisia perusteita, vaikka ilmiön todistaminen fysii-kan keinoin voikin olla mahdotonta.

66

Kirjassa todetaan mm. seuraavaa: ”Suhteellisuus ja erityisesti kvanttiteoria vievät siten perustan mekanistiselta maailmanku-valta juuri siksi, että niille todellisuuden kokonaisuus ja ei-mekanistiset vuorovaikutukset ovat ensisijaisia. Teoriat ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia: suhteellisuusteoria edellyt-tää jatkuvuutta, lokaalisuutta ja indeterminismiä; kvanttiteoria puolestaan epäjatkuvuutta, epälokaalisuutta ja indeterminis-miä. Lisäksi …kvanttiteoria varoo puhumasta havainnoista riippumattomasta todellisuudesta” (s. 214). Bohmin mallin mukaan kvanttisysteemi koostui hiukkasesta ja liikettä ohjaavasta uudentyyppisestä kentästä eli ohjausaal-losta (s. 218). de Broglie – Bohmin ohjausaaltotulkinnan idea on, että elektroni on hiukkanen, jonka mukana (edellä) kulkee aalto, joka ohjaa tai informoi sitä vähän samaan tapaan kuin tutka ohjaa laivaa (s. 222). Tässä yhteydessä puhutaan uuden-tyyppisestä ohjaavasta voimasta: kvanttipotentiaalista. Entele-kia muistuttaa tätä samaa ilmiötä. Sen vaikutukset näkyvät ai-nakin makromaailmassa ohjaavana voimana kohti täydelli-syyttä. Yksittäiset tapahtumat vaikuttavat sattumanvaraisilta, mutta lopputulos näyttää hyvinkin järjestäytyneeltä, vaikka ei vielä täydellinen olisikaan. Mikromaailmassa tapahtuu sa-moin. Yksittäiset ilmiöt eivät ole ennustettavissa, mutta niiden yhteisvaikutus on. Rubert Sheldrake kertoi huipputiedemiesten ajatuksia esittele-vässä tv-sarjassa ”Huima sattuma” sinitiaisista tehdyistä ha-vainnoista. (Tv2, 27.6.1996). Vuosikausia ne olivat jättäneet rauhaan rapuille tuodut maitopullot, mutta sitten sinitiaiset al-koivat nokkia korkkeja rikki saadakseen kermaa. Ilmiö havait-tiin samanaikaisesti Englannissa, Hollannissa ja Skotlannissa. Tiedemies sanoi, ettei voitu havaita oppimisen perustuneen matkimiseen. Samantapaisia havaintoja on tehty ihmisistäkin.

Ihmisen ajallinen olemassaolo

67

Niinpä jonkun henkilön aikaisemmin ratkaiseman tehtävän ratkaisu onnistuu seuraavilta paremmin, vaikka he eivät tietäi-sikään aikaisemmasta ratkaisusta. Tämä viittaa siihen, että sa-man lajin olennoilla saattaisi olla yhteinen minuus. Liekö ky-symys yhteisestä minuudesta vai jostain muusta, kun kalapar-ven samanaikaiset liikkeet herättävät yhteisen minuuden vai-kutelman kuten myös lintuparven kääntyily? Näyttää siis siltä, että yksi mahdollisuus telepatian ymmärtä-miseksi liittyisi yhteiseen minuuteen, jonka fysikaalinen seli-tys olisi kvanttisysteemeissä. Telepaattisesti lahjakas henkilö osaisi tämän teorian mukaan eläytyä tiettyyn henkilöön ja ta-voittaa hänessä yhteisen minuuden, jolloin ei ole mahdotonta kokea samaa. Jos kysymys todella on yhteisestä minuudesta, tulisi sen kaut-ta ymmärrettävämmäksi Kristuksen sovitustyö. Jos on todella niin, että kaikki ihmiset nousevat kuolleista yhden ihmisen an-siosta, niin perustana saattaisi olla juuri yhteinen minuus. Raamatussa sanotaan: ”Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmi-sestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi: esi-koisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tu-lee.” (1. Kor.15:21-23) Tämä olisi ainakin jotenkin ymmärret-tävää siksi, että Kristus oli paitsi kuolevaisen äitinsä, myös kuolemattoman Isänsä lapsi, Jumalan ainosyntyinen Poika. Siksi Hän saattoi tuoda mahdollisuuden ylösnousemukseen. Kristuksesta käytetty nimi Jehova on lähtöisin hebrealaisesta sanasta hayah, joka tarkoittaa ”olla” tai ”olla olemassa”. Van-han testamentin hebreankielisessä tekstissä esiintyvä sanan hayah –muoto käännettiin ”MINÄ OLEN” (2 Moos. 3:14). Jumala sanoi Moosekselle: ”MINÄ OLEN SE JOKA OLEN”.

68

Hän sanoi vielä: ”Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ”MINÄ-OLEN on lähettänyt minut teidän luoksenne. Jumala sanoi vielä Moosekselle: ´Sinun tulee sanoa israelilaisille: ”Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.” Se on oleva minun nimeni ikuisesti...” (2. Moos.3:13 - 15) Kun edellä viitattiin mietiskelyharjoitukseen, jossa piti ajatel-la: ”Minä olen minä ja se joka laillani sanoo: minä olen minä, on minä kuin minä. Minä en halua erota itsestäni”, niin sen si-sältö näyttäisi viittaavan samaan, mitä Kristus tarkoitti nimel-lään MINÄ OLEN. Puuttumalla tähän olemassaoloon, olisi ”tekniset” mahdollisuudet saada aikaan muutos kaikissa tähän olemassaoloon kuuluvissa olennoissa eli jopa ruumiin ylös-nousemus. Edellä oleva pohdiskelu on tietenkin vain teoretisointia. Fyy-sikot korostavat, että kaikki tulisi voida selittää fysikaalisesti alkeishiukkasista käsin. Ellei sellainen onnistu, ei ilmiöllä ole realistista pohjaa. Fyysikoiden keinot selittää ovat rajallisia. Uutta tietoa löytyy jatkuvasti. Suuria toiveita asetetaan syys-kuussa 2008 käynnistettyyn Cernin hiukkaskiihdyttimeen. Sen avulla voi löytyä tietoa, joka mullistaa koko tähänastisen ato-mifysiikan perusteet. Ajatteluamme rajoittavat tavanomaiset tottumukset. Onkin tarpeen pysyä tiukasti maan pinnalla, mutta myös epätavalli-set ajatukset saattavat viedä kehitystä eteenpäin ja helpottaa mm. uskoa Kristuksen sovitustyöhön. Olemme ehkä nykyisin liiankin varovaisia esittämään kokonaisteorioita olemassaolon ilmiöistä. Varovainen tulee kuitenkin olla, ettei ryhdy otta-maan liian vakavasti teoreettisia näkökantoja. Jos pystymme näkemään tai paremminkin tuntemaan toisessa

Ihmisen ajallinen olemassaolo

69

ihmisessä ikään kuin oman itsemme, niin se luo edellytykset empatiaksi sanotulle ilmiölle. Empatia on enemmän kuin sympatia. Empatia on samaistumista toiseen ikään kuin yhtei-sen minuuden kautta. Sympatia on myötätuntoa ja myötäelä-mistä ja esim. sääliä, mutta se ei sisällä samaistumista toiseen. Sympatiaa koetaan sielullisella alueella, mutta empatiassa ko-rostuu henkinen puoli, vaikka siinä sympatiakin olisi mukana. Ihmisen tietoisuus on meille suuri arvoitus. Varmaan on en-nakkoluuloista asettaa ihmisen mahdollisuuksille rajoja ennen kuin tiedämme, mistä on kysymys, koska tuon tiedon jälkeen saattaa avautua hyvin hämmästyttäviä mahdollisuuksia. Ra-dioaallot etenevät valon nopeudella. Maapallon mittasuhteissa tämä ei paljonkaan häiritse esimerkiksi puhelinyhteyksiä toi-selle puolelle maapalloa. Olisiko niin, että henkisillä yhteyk-sillä ei olisi minkäänlaisia ajallisia nopeusrajoituksia? Ajatte-lemme luonnostamme, että rukous tavoittaa hetkessä kohteen-sa. Empiirinen minä on sieluntoimintojen kokonaisuus. Siten sii-hen kuuluu myös ruumis ja sen toiminnot. ”Empiirinen minä on psykologian tutkimusobjekti. Tällöin siihen suhtaudutaan a r v o v a p a a s t i, samoin kuin tiede suhtautuu aineellisen luonnon objekteihin” (”Ihmisen probleemi” s.96). Käytännös-sä meidän on kuitenkin vaikea erottaa empiirinen minä arvos-tuksissamme. Jotta erottaminen edes jotenkin onnistuisi, tarvi-taan harjaantumista ja tietoja psykologiasta. Ilman tietoista empiirisen minän tarkastelua havaintoihimme liittyy arvostuk-siamme ja asenteita, koska toimimme yleensä koko persoonal-lisuudellamme. ”Varsinainen minä eroaa tietoteoreettisesta minästä siinä, että se ( = vars. m.) periaatteessa voi olla tarkastelun tutkimuksen objektina (kuten myös empiirinen minä). Mutta se ei voi olla

70

a r v o v a p a a n tarkastelun objektina. (Samoin kuin ei esim. Jumala voi olla arvovapaa) Varsinainen minä on luonteeltaan aksiologinen. Lisäksi se on metafyysinen. Se on oletus, jota ei voida verifioida. Tietyt kokemukset vain vaativat oletta-maan sitä” (”Ihmisen probleemi” s.96). Ahlmanin mukaan esim. loogisessa johdonmukaisuustahdossa esiintyy kunnioi-tusta varsinaista minää eli itseyttä kohtaan. Ihmisen ajallinen olemassaolo on meille kullekin henkilökoh-tainen haaste. Elämme maailmassa, jossa tapahtuu kaikenlais-ta ja jossa lukemattomat aatteet ja muut virikkeet ovat valitta-vanamme. Näyttää siltä, että virikkeitä tai ärsykkeitä on lii-kaakin. Puhutaan tiedon tulvasta ja sen aikaansaamasta valin-nan vaikeudesta ja informaatioähkystä. Meillä on vaikeuksia toimia persoonallisen ytimemme mukaisesti ja saatamme siksi suostua voimakkaiden johtajien harhaanjohtamiksi ja hylätä oma vastuumme mielemme sisällöstä. Natsismi nousi aika-naan tältä pohjalta. Sen nousu uudelleen on mahdollista, jos emme pidä varaamme. Itävallassa pääsi Vapauspuolue v. 2000 hallitukseen huolimat-ta siitä, että sen johtaja vähätteli Hitlerin keskitysleirejä kut-suen niitä vain ojennusleireiksi. Hitlerkin pääsi aikoinaan val-taan demokraattisiksi sanottujen vaalien avulla. Tästä havai-taan, että demokraattisilla vaaleilla saatu valta voi olla myös vastustettavaa, vaikka sitä pidetäänkin yleisesti valtaan oi-keuttavana. Kaikenlaiset ääriliikkeet voivat saada vallan vapaiden vaalien kautta. Näin olisi tapahtunut mm. Algeriassa, jos äärimusli-mien vaaleilla saama kannatus olisi saanut toteutua. Äärimus-limien kuten muidenkin ääriliikkeiden mm. äärioikeiston valta merkitsee ihmisoikeuksien sortamista. Maailmassa on tultu ti-lanteeseen, jossa demokratian edelle on asetettava henkilö-

Ihmisen ajallinen olemassaolo

71

kohtaiset ihmisoikeudet. Aidon demokratian perusteet ovat ih-misoikeuksissa eikä suinkaan enemmistön vallassa. Ellei tätä saada toteutumaan, tulee aika ajoin olemaan hirmuhallitsijoita ja mm. vetoamista siihen, ettei toisen maan sisäisiin asioihin saisi puuttua. Millään vallalla, valtiolla tai muulla organisaatiolla ei saa olla oikeutta kohdella yksilöitä väkivaltaisesti tai syrjien niin kauan, kun yksilöt tai ryhmät eivät itse ryhdy käyttämään vä-kivaltaa tai syrjimään muita. YK:n ihmisoikeuksien julistus antaa tällaiseen maailmaan hyvät lähtökohdat. Kysymys ei ole niinkään demokratian eli kansanvallan vaan ihmisoikeuksien toteuttamisesta. Ellei demokratian lähtökohtana ja perustana nähdä yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia eikä suinkaan enemmistön mielipiteitä, voivat toteutua hyvinkin epädemok-raattiset ilmiöt. Sana demokratia ei ole täysin sopiva ilmaisemaan sitä tavoite-tilaa, johon tulisi pyrkiä. Tilalle tulisi saada se, mitä Victor E. Frankl kutsuu monantropismiksi eli uskoksi yhteen ihmisyy-teen – yhteiseen identiteettiin - moninaisuudesta huolimatta. Demokratia on käsitteenä epäselvä, sillä se voi tarkoittaa po-liittista järjestelmää, jossa enemmistön tahdolla on ratkaiseva vaikutus hallitustoimissa, mutta se tarkoittaa myös tasa-arvoi-suuden hyväksymistä. Nämä kaksi voivat olla pahasti toisiaan vastaan. Ihmisten ajallisessa olemassaolossa toteutuvat arvot ovat yksi-lön itsensä toteuttamiselle merkityksellisiä. Yksilöllisyys jou-tuu usein ristiriitaan yhteisön kanssa. Yksilö pyrkii toteutta-maan itseään, mutta joutuu kilpailemaan muiden samaan pyr-kivien kanssa. ”Itsetehostus saa erilaisia muotoja itse kunkin luontaisten taipumusten mukaan. Muutamat koettavat tehostaa itseään jollakin kulttuurialalla taiteen tai tieteen, toiset urhei-

72

lun, toiset seuraelämän, toiset yhteiskuntaelämän, toiset soti-laallisella alalla. Yksi etsii mainetta ja kunniaa, yksi ihailua ja rakkautta. Hyvin monia houkuttelevat taloudelliset edut, raha. Rahaa nim. ei tavoitella enää sen perusteella, että sillä voi saa-da elämänmukavuutta ja nautintoja, vaan enimmäkseen sen takia, että se suo sosiaalista merkitsevyyttä eri muodoissa.” (”Ihmisen probleemi”, s. 141) Tunnemme, että tulisi löytää itsetehostusta parempi motiivi it-sensä toteuttamiseksi tässä ajallisessa olemassaolossamme. Paljon parempi ei ole kollektiivinen itsetehostus. Sen seurauk-set kielteisessä muodossa ovat johtaneet vielä suurempiin kär-simyksiin kuin yksilön itsetehostus. Myönteisenä kollektiivi-nen itsetehostus ilmenee isänmaanrakkautena, perhetunteena, ammattiylpeytenä ja muissa muodoissa, joissa siitä ei koidu muiden oikeuksien polkemista. Erikoista on kansallinen yl-peys urheilusaavutuksista ja ylpeys jopa oman paikkakunnan jääkiekko- tai muun joukkueen saavutuksista. Me -tunteella on voimakkaasti kiihottava vaikutus. Ahlman kirjoittaa me –tunteen kielteisistä vaikutuksista:

”Me -tunteelle on ominaista, että sen vallassa oltaessa vastustaja ei enää esiinny konkreettisena ihmisenä, tämä puoli unohdetaan, vastustaja on jonkinlainen abstraktio. Mikä hyvänsä katsotaan luvalliseksi hänen nujertamisek-seen, kunhan vaan ryhmän oma asia saatetaan voittoon. Ryhmän ihanteet tunnetaan äärettömän korkeiksi.” (”Ihmi-sen probleemi”, s. 143-144) – Tällainen käyttäytyminen saattaa olla korvike oman yksilöllisyyden toteuttamiselle. Yksilö samaistuu ryhmään ja sen menestykseen, vaikka hä-nellä ei olisi mitään tekemistä ryhmän menestymisen kans-sa.

Kilpailulla on innostava vaikutus, mutta sen tulisi lähteä

Ihmisen ajallinen olemassaolo

73

muulta kuin itsekkäältä pohjalta. Iloa ei tulisi tuntea vastusta-jan lyömisestä, vaan oman yrityksen onnistumisesta ja ehkä omien rajojen ylittämisestä. Parasta kilpailua on kilpailu it-sensä kanssa. On mieluisaa kuulla, kun jonkun joukkueen joh-taja sanoo tulevasta ottelusta, että pelaamme omaa peliämme. Tällöin ei ole kiihokkeena vastustajan lyöminen, vaan hyvä oma suoritus. Oikeata urheiluhenkeä on se, että osoitetaan suosiota vasta-puolenkin hyville suorituksille. Kun näin tapahtuu, asetutaan kannustamaan yleistä ihmisarvoa ja yleensä hyvää suoritusta sellaisenaan vailla itsekkäitä vaikutteita. Tässäkin voi toteut-taa käskyä ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Meillä on lupa ja jopa käsky rakastaa itseämme eli pitää it-seämme arvokkaana, mutta siten, että annamme toisille saman arvon kuin itsellemme. Tällaiseen asenteeseen ei sisälly itsek-kyyttä. Ihminen menettää elämänsä aikana kosketuksen alku-peräänsä eli varsinaiseen minäänsä. Hän tavallaan kuolee täl-löin henkisesti. Kuolema on eroa jostain eikä kaiken loppu-mista. Raamatussa tätä eroa kuvataan karkotuksena paratiisis-ta, jossa olimme Jumalan kasvojen edessä viattomuuden tilas-sa. Samantapaisen eron joutuu jokainen kokemaan samalla, kun opimme erottamaan hyvän ja pahan ja siitä huolimatta va-litsemme pahan. Lapsena olemme kaikki viattomia ja synnit-tömiä. Vasta uskottomuus varsinaisen minämme edustamille arvoille saa aikaan eron eli kuoleman hyvän yhteydestä. Varsinainen minä edustaa meissä jumalallista puolta ilman, että se itsessään olisi Jumala, taivaallinen Isämme. Se on yksi-löllinen ja samalla yliyksilöllisten eli epäitsekkäiden arvojen kannattaja. Kuitenkin voi ymmärtää, että juuri yliyksilöllisenä eli epäitsekkäänä, mutta samalla kuitenkin itseäänkin oikein rakastavana, voimme toteuttaa itseemme sisältyvät mahdolli-

74

suudet yhdessä muiden samoin tuntevien ja valitsevien kanssa eli Kristuksen kirkon jäseninä. Kun ihminen alkaa oppia, että suurimman ilon tuottaa palvelu ja epäitsekkyys, hän alkaa toteuttaa yksilöllisyyttäänkin. Raa-matussa sanotaan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsik-seni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:35). Ahlman kirjoitti: ”Ainoastaan saattamalla ihmisen varsinainen minä johtoase-maan voi ihmiskunta pelastua tuhoamasta itseään keskinäises-sä vihassa ja taistelussa”(s. 149). Ja edelleen: ”Se vaatii em-piirisen minän vaimentamista jopa kukistumista. Se vaatii myös objektiivisuutta ja totuudellisuutta. Kovuutta empiiristä minää kohtaa.” (s. 150). Vaikuttaa siltä, että tämä on saman-henkistä kuin Jaak. 4:4: ”Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo ol-la maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi.” Tämän voinee sanoa myös niin, että pitäytyminen vain empiirisen mi-nän piirissä estää syvimmän olemuksemme toteuttamisen. Jos näemme elämämme tarkoituksen vain tämän maanpäälli-sen elämän näkökulmasta, olemme uskottomia todelliselle päämäärällemme ja niille mahdollisuuksille, joita meillä on. 1. Kor. 15:19 sanoo: ”Jos panemme toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisis-tä.” Tässä puhutaan kirkon jäsenistä, jotka hakevat maallista hyötyä uskonnosta näkemättä sen todellista iankaikkiseen elä-mään ulottuvaa tarkoitusta. Jopa kirkkoon kuulumattomia pi-detään tässä parempina ehkä siksi, että he eivät ymmärrä vää-rin kirkon tarkoitusta. Raamatun mukaan luonnollinen ihminen on Jumalan viholli-nen. 1. Kor. 2:14-15 sanoo: ”Ihminen ei luonnostaan ota vas-taan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava

Ihmisen ajallinen olemassaolo

75

Hengen avulla. Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutki-maan kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia.” Raa-matun mukaan luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen. – Tämä vaatii selittämistä, sillä luonnollisuuttahan pidetään hy-vinkin arvokkaana. Jos havaitsemme jonkun teeskentelevän, peittelevän todellisia tunteitaan, koettavan näyttää paremmalta kuin onkaan tms., niin toivomme, että hän olisi luonnollinen. Kuinka luonnollinen ihminen siis voisi olla Jumalan viholli-nen? Raamatussa tarkoitetaan luonnollisella ihmisellä sellaista ih-misen identifikaatiota, jossa ihmisessä ovat vallalla fyysiset ja emotionaaliset tarpeet, jotka syrjäyttävät henkisen. Syrjäyttä-minen on vihollisuutta. Kun ihminen sivuuttaa varsinaisen mi-nänsä edustamat arvot, hän on samalla Jumalan vihollinen. Luonnollisessa ihmisessä ei itsessään ole mitään pahaa. Paha tulee siitä, että pidämme empiirisen minämme eli luonnollisen ihmisen tarpeita ensisijaisina. Luonnollisesta ihmisestä näem-me mallin eläinten itsekkäässä taistelussa ravinnosta, vaikka jälkeläisistä huolehtiminen niissäkin osoittaa epäitsekkäitä piirteitä. Myös lapset käyttäytyvät aluksi hyvinkin itsekkäästi, mutta heitä ei ole pidettävä siitä vastuullisina eikä varsinkaan syntisinä ennen vastuullista ikää. Ajankohtaisen kakkosen avioeroillan alussa 26.4.2000 pyy-dettiin myös yleisöltä kannanottoja. Erikoisesti toivottiin sel-laista ideaa, joka kerta kaikkiaan ratkaisisi avioliittojen ongel-mat. Kaipa se toivomus oli esitetty uskoen, ettei ideaa voida löytää. Idea on olemassa, mutta sen toteuttaminen vaatii elä-män ymmärtämistä aikaisemmasta olemassaolosta asti. Epä-onnistuneet avioliitot syntyvät pohjimmiltaan siitä, etteivät ih-miset osaa kohdata toisiaan varsinaisen minän eli henkisen to-dellisuuden tasolla.

76

IHMISEN ARVO Edellä mainittiin Ahlmanin kirjoittaneen, että varsinainen mi-nä ei voi olla arvovapaan tarkastelun kohteena. Tällaisena se ei sovellu perinteisen tieteen mutta kylläkin hengellisen tutki-muksen kohteeksi. Hengellisessä tutkimisessa on aina arvonä-kökulma mukana sen lisäksi, että on noudatettava tieteelliselle tutkimiselle ominaista kriittisyyttä. Valitettavan usein kriitti-syys kuitenkin syrjäytetään uskonnollisissa ja kaikissa muissa uskoon rakentuvissa järjestelmissä. Kirjan ”Toden näköiset harhat” (Kustannus Oy Duodecim, Vammalan kirjapaino Oy v. 1995) takakannessa mainitaan, et-tä kirjassa suomalaiset eri tieteenalojen asiantuntijat erittele-vät kriittisesti mm. astrologian, grafologian ja vaihtoehtolää-kinnän historiaa, kehitystä ja nykyaikaa. Lisäksi selvitetään ns. yliluonnollisten kokemusten olemusta ja syitä sekä ihmi-sen järjenvastaista toimintaa eli irrationaalisuutta. Kirjan nä-kökulma on medikalistinen eli lääketieteellisiä näkökohtia ko-rostava ja psykologistinen. Niinpä se ei ota kantaa hengellisiin asioihin, vaan tyytyy eri ilmiöiden kriittiseen tarkasteluun. Näkökulmansa vuoksi se kuitenkin joutuu suhteellisten to-tuuksien kannalle. Kirjassa on sivulla 13 tiheällä kirjoitettuna ja raamitettuna ot-sikko ”Mikä on elämän tarkoitus?” Kysymyksen sanotaan pe-rustuvan oletukseen, että elämällä on jokin ihmisen ulkopuo-lelta annettu, kaikille ihmisille yhteinen tarkoitus. ”Tieteelli-sesti tarkasteltuna tällaista ulkopuolelta annettua elämän tar-koitusta ei ole, mutta tästä huolimatta yksilö voi kokea elä-mänsä tarkoitukselliseksi ja mielekkääksi.” Sitten mainitaan, että tutkimusten mukaan ihmisellä on neljä tarvetta, joiden

Ihmisen arvo

77

tyydyttyminen saa aikaan tunteen elämän mielekkyydestä: tavoitteellisuuden tarve vaikuttamisen tarve tarve tuntea tekomme oikeutetuiksi itsetunnon eli itsensä arvostamisen tarve.

Jotenkin tuntuu särähtävän kun sanotaan, että vaikka tieteelli-sesti ei ole tarkoitusta osoitettavissa, niin yksilö voi kokea elä-mänsä tarkoitukselliseksi. Sitä ei tuoda kuitenkaan esiin, ettei tieteellisyys ole totuuden mitta ja perimmäinen auktoriteetti. Tiede ei aseta muita arvoja kuin omat totuuden kriteerinsä. Olisi korostettava, että ymmärryksen elämän tarkoituksesta ihminen joutuu etsimään muualta kuin tieteen piiristä. Tosin jotkut sortuvat skientismiin eli tieteisuskovaisuuteen ja luule-vat tieteen riittävän myös hengellisten kysymysten ratkaisuk-si. Luetellut tarkoituksen tunnetta luovat tarpeet ovat osuvia, mutta niiden sisältöön tulee kuulua sellaistakin, johon tiede ei voi vastata. Tieteeseen kuuluva kriittisyys on tarpeen, mutta tiede ei voi todistaa, ettei Jumala ole olemassa. Perimmäinen vastaus elämän tarkoituksesta on löydettävissä vain uskonnon alalta. Vasta silloin ihminen voi tuntea itsensä kokonaiseksi, kun hänen jokapäiväiset toimensa ja ajatuksensa ovat sopu-soinnussa yli tämän ajallisuuden ulottuvan tarkoituksen kans-sa. Psykologismi ja medikalismi vievät huomion pois olennai-simmasta ja jättävät ihmisen syvimmän minuuden yksinäisek-si ja vaille vastausta elämän tarkoituksesta. Kriittinen tarkas-telu on toki tarpeen, jotta voisi välttyä kaikenlaisilta korvike-ratkaisuilta ja huijauksilta. Kirjan kriittisyys kohdistuu erikoisesti vaihtoehtohoitoihin, grafologiaan ja astrologiaan. Näitä se tarkasteleekin ansiok-kaasti ja tutkimuksiin perustuen. Uskonnoista se ei paljonkaan

78

puhu, mutta on kovin arveluttavaa kun kirjoitetaan: ”Usko-musjärjestelmien totuudenmukaisuus ei siis välttämättä ole mikään sellainen tekijä, jonka perusteella niitä voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen. Totuutta on ensinnäkin usein mah-dotonta tietää ehdottoman varmasti. Ja toiseksi, tietoon nojau-tuminen voi saada yhtä paljon vahinkoa aikaan kuin virheelli-siin uskomuksiin nojautuminen. Yksilön uskomusten merki-tystä ja oikeutusta voidaankin arvioida samalla tavalla kuin taidetta: oleellista ei aina ole totuus vaan se, mitä tunteita, aja-tuksia ja toimintamalleja se yksilössä tai yhteisössä herättää” (s.14). Kirjoittaja sortuu tässä psykologismiin. Se on hänen ta-pansa jäsentää maailmaa. Tällaisessa järjestelmässä totuus on sivuasia ja tunteet pääasia, kuten lainauksesta voi päätellä. On totta, että yksilön uskomusjärjestelmällä on suuri merkitys sielulliselle tasapainolle. Siksi yksilö myös puolustaa sitä, koska sen horjuttaminen tunnetaan uhkaksi koko psyykkiselle rakenteelle. Kirjassa sanotaan: ”Monet tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että yleensä ainoa asia, jonka toisen ihmisen uskomusten kyseenalaistaminen voi saada aikaan – olivat pe-rusteet kuinka järkeviä tahansa – on vihamielinen reaktio ky-seenalaistajaa kohtaan.” ”… jos yritämme horjuttaa yksilön mielenterveyden ja hänen yhteisönsä hyvinvoinnin peruspila-reita, yksilö tekee kaikkensa pitääkseen nuo pilarit pystyssä. Se ei välttämättä tapahdu rationaalisesti eikä se välttämättä perustu oikeaan tietoon, mutta eräässä mielessä se on silti jär-kevä toimenpide: yksilön psyykkinen hyvinvointi ja toiminta-kyky säilyvät ennallaan” (Emt. s. 15). Kirjoittaja tuntuu ajattelevan, ettei totuudella olekaan väliä. Kuitenkin koko kirja on laadittu, jotta osattaisiin suhtautua to-tuudenmukaisesti vaihtoehtohoitoihin ja ennustelijoihin. To-tuus on arvokkaampaa kuin virheellisen uskomusjärjestelmän säilyttäminen. Kristus antoi henkensä totuuden puolesta eikä

Ihmisen arvo

79

alistunut vanhan järjestelmän kannattajien palvelemiseen. Hän järkytti aikalaistensa uskomusjärjestelmää niin perusteellises-ti, että hänet tuomittiin kuolemaan. Hänen jälkeensä on tullut useita muita marttyyreja. Kristus kylläkin ymmärsi erehtyviä ja pyysi Isäänsä antamaan anteeksi teloittajilleen, koska Hän ymmärsi, etteivät nämä tienneet mitä tekivät. Erheessä elämi-nen ei kuitenkaan voi olla tila, joka pitäisi säilyttää, vaikka ih-mistä jouduttaisiin järkyttämäänkin. Tämä koskee tietenkin vastuullisia henkilöitä. On totta, että totuuden tietäminen on vaikeaa, mutta mahdo-tonta se ei ole, kuten kirjoittaja sanoo sen joskus olevan. Us-konnon alalla ei liioin odoteta, että tiedettäisiin totuus täydel-lisesti. Eihän uskominen olisi tällöin edes tarpeen. Uskokin voi silti olla totuutta. Jos tyydytään siihen, että kaikki usko-musjärjestelmät ovat yhtä oikeutettuja psykologisista syistä, alennetaan ihmisen arvoa ja sivuutetaan hänen syvin olemuk-sensa ja perimmäiset arvot, jotka voivat rakentua vain totuu-delle, joka ei ole löydettävissä psykologian avulla. Henkiset arvot ovat psykologisia korkeampia ja yhteismitattomia niiden kanssa. – Meidän tulee olla ankara empiiristä minää kohtaan, kuten Ahlman sanoi; ja Raamattu kertoo, että luonnollinen ih-minen on Jumalan vihollinen, mutta tietenkin vain siinä ta-pauksessa, että se sivuuttaa korkeammat arvot. Ihmisen tulisi huomata, että empiirinen minäkin voi paremmin, kun se ei torju varsinaisen minän edustamia hengellisiä arvoja ja totuut-ta. Totuus tuo mukanaan psyykkistä terveyttä. Kristuksen antama käsky ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin it-seäsi” lähtee olettamuksesta, että ihminen rakastaa itseään. Erikseen ei ole ollut tarpeellista mainita, että itseään tulisi ra-kastaa, mutta annetaan ymmärtää, että suurin ilo, pelastus, on saavutettavissa Kristuksen osoittamaa tietä kulkien, ja että ih-misen tulisi rakastaa itseään mm. siten, että hän saavuttaisi pe-

80

lastuksen. Tuskinpa maailmassa olisi vaikeuksia ihmisten kes-ken, jos Kristuksen käskyä toteltaisiin. Käskyn toteuttamatta jättäminen saa aikaan myös itsensä rakastamisen häiriöitä. Meidän on vaikea hyväksyä itseämme tasapainoisesti, jos em-me saa rakkautta. Niinpä oman olemuksen korostaminen saa epärealistisia muotoja. Suomalaisista autoilijoista 90 % pitää itseään keskimääräistä taitavampana autonkuljettajana. Erään tutkimuksen mukaan 94 % amerikkalaisista professoreista pi-tää omaa työtään keskimääräistä korkeatasoisempana kuin muiden professoreiden työtä. Olisikohan tällaiseen harhaisuu-teen syytä, jos ihmiset tuntisivat olevansa rakastettuja? Marjaana Lindeman - Viitasalo kirjoittaa, että ihmisillä on yleensäkin taipumus arvioida tapahtumia epärealistisen luotta-vaisesti. Sairauksien, onnettomuuksien ja rikosten ei uskota koskevan itseä, mutta hyvien tapahtumien kylläkin. Sitten hän jatkaa: ”On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla tällaisia ajatus-vinoutumia ei ole. He pitävät itseään keskinkertaisina ja usko-vat, että heille voi tapahtua ikäviä asioita yhtä useasti kuin muillekin. He pitävät myös tasapuolisesti itseään syyllisinä, jos heille tapahtuu jotain ikävää. Näillä realistisilla ihmisillä on yksi yhteinen piirre: heillä on tavallista huonompi itseluot-tamus. Monet heistä kärsivät myös niin vakavasta depressios-ta, että he eivät kykene hoitamaan edes yksinkertaisimpia ar-kipäiväisiä asioita, kaupassa käyntiä tai laskujen maksamista. Vaikka ihmisiä ei voikaan jakaa pelkästään kahteen ryhmään, ylioptimistisiin ja realistisiin, tutkimustulosten viesti on selvä: mitä vähemmän yksilöllä on positiivisia illuusioita, sitä huo-nommin hän voi” (Emt. s. 7-8). Kirjoittaja viittaa useisiin tut-kimuksiin. Esitetty näkemys tuntuu kovin oudolta. Mikähän olisi sellai-sen ihmisen hyvinvoinnin taso, joka näkee itsensä sellaisena kuin on ilman illuusioita, mutta samalla tuntee myös oman to-

Ihmisen arvo

81

dellisen arvonsa? Eihän voi olla niin, että ihmisen hyvinvointi rakentuu vain epärealististen illuusioiden varaan! Eikö ole pi-kemminkin ajateltava, että oman arvon epäileminen luo korvi-keratkaisuja tai sitten niin, että tietämättömyys omasta arvosta saa aikaan korvikekuvitelmia sellaisissa asioissa, joilla ei ole yhteyttä ihmisen todellisen arvon perusteisiin. Tällainen todel-lisen arvon korvaaminen illuusioilla saattaa kuitenkin olla pa-rempi vaihtoehto kuin kuvittelu omasta arvottomuudesta. Mainitut tutkimustulokset saattavat kuvata tätä tilaa. On sel-vää, että tällaisten kuvitelmien tilalle olisi saatava todellisuut-ta vastaava näkemys, jos yleensä totuudellisuutta pidetään tär-keänä. Ihminen on ihmeellinen olento, mutta emme osaa yleensä tätä ihmeellisyyttä havaita. Olemme monella tavalla mökkihöpe-röitä oman itsemme suhteen. Mökkihöperyydeksi sanotaan ti-laa, johon ihminen tottuu niin, ettei osaa ajatella mitään ”mök-kinsä” ulkopuolella olevaa. Jos kuvittelemme näkevämme it-semme ja muut ihmiskuntaan kuulumattoman tarkkailijan sil-min, ihmettelemme kuinka aineesta koostuvassa möykyssä voi olla ajattelua ja vieläpä järkeä, joka on saanut aikaan ih-meellisiä tuloksia. Ahlman ajatteli: Ihminen on ihmeellinen olento: 1. Psyykkis-ten kykyjensä perusteella, joiden avulla hän on alistanut luon-non palvelukseensa, päässyt maapallon herraksi, luonut sel-laista kuin teoreettisen fysiikan, tähtitieteen, filosofiset järjes-telmät, korkeimman matematiikan, sähkötekniikan ym. 2. Pyrkimystensä ylevyyden ja epäitsekkyyden perusteella. 3. Si-säisen ristiriitaisuutensa perusteella, kun samalla muistaa, että myös esim. sota kärsimyksineen on yhtä hyvin ihmisten ai-kaansaannosta kuin henkinen kulttuuri. Ihmisessä on jotakin erikoista, siitä ei päästä mihinkään. Hänessä on tullut esiin sellaista, joka muussa luonnossa on täysin tuntematonta. (Ih-

82

misen probleemi, s. 161 - 162) ”Psykologismiksi nimitetään valetieteellistä menetelmää, joka yrittää jonkun teon sielullisen sisällön perusteella päätellä on-ko teko oikea vai väärä. Tällainen yritys ajautuu välittömästi haaksirikkoon, sillä henkinen luomus karttaa tällaista lähesty-mistapaa. Kaiken henkisen omia periaatteita ei saa koskaan väheksyä. Emme saa kieltää olemassaololtamme sen jumalal-lista alkuperää sen perusteella, että jumalakäsite saa kiittää al-kuperästään alkuihmisen ylivoimaisia luonnonvoimia kohtaan tuntemaa pelkoa.” (Victor E. Frankl, ”Olemisen tarkoitus”, s. 39, Otava 1983) Psykologismi on yksi reduktionismin muoto. Frankl kirjoittaa siitä mm.: ”Määrittelisin reduktionismin valetieteelliseksi me-nettelytavaksi, jolla tietty erityisesti inhimillinen ilmiö palau-tetaan alkeellisempaan, ihmisen alapuolella olevaan. Miten re-duktionismi silloin voitaisiin määritellä miksikään muuksi kuin epäinhimilliseksi. Rakkaudesta ei jää jäljelle muuta kuin vietit, ja omatunto on pelkkä yliminä” (Frankl, ”Olemisen tar-koitus”, s. 43-44). Psykologismin lisäksi Frankl kritisoi pandeterminismiksi kut-sumaansa asennetta, Sillä hän tarkoittaa subjektivismin ja re-lativismin kanssa käsikädessä kulkevaa ylikorostettua deter-minismiä. Olemme monin tavoin sidoksissa biologisiin, psy-kologisiin ja sosiologisiin ehtoihin, mutta pandeterminismi ei ota millään tavalla huomioon sitä, että ihminen on vapaa valit-semaan suhtautumistapansa ehtoihin. Voimme valita, mikä meihin vaikuttaa. Psykologismi, pandeterminismi, biologismi, sosiologismi, skientisismi, materialismi, nihilismi, empirismi, positivismi, analyyttinen filosofia, looginen positivismi, darvinismi ja mitä

Ihmisen arvo

83

muita niitä onkaan ovat ajattelusuuntia, jotka tähtäävät ihmi-sen arvon alentamiseen. ”Psykologismi etsii kaikkialta vain naamioita ja antaa arvoa vain niiden takana oleville motii-veille. Kaikki on siitä epäaitoa, epäolennaista. Se haluaa usko-tella, ettei taide perimmältään ole mitään muuta kuin pakoa elämästä tai rakkaudesta. Uskonto ei ole mitään muuta kuin alkukantaisen ihmisen tuntemaa kosmisten voimien pelkoa. Suuret henkiset lahjakkuudet ymmärretään vain neurootikoik-si tai psykopaateiksi.” (Olemisen tarkoitus, s. 54). Ekofilosofi Henryk Skolimowski on arvotellut terävästi ai-kamme henkistä ilmapiiriä:

”1900-luvun ilmasto on turruttanut meidät omalle henki-selle perinnöllemme. 1900-luvun filosofia ei ole tehnyt pal-jonkaan tilanteen korjaamiseksi. Loogiset positivistit ovat olleet tunnettuja siitä, että he ovat olleet tunteettomia arvo-jen ongelmalle. …Arvotyhjiö on ollut väistämätön seuraus uskonnon heikkenemisestä ja maallistuneen maailmankäsi-tyksen noususta.” (”Ekofilosofia”, Kirjayhtymä 1984, s. 20) ”Jotakin tapahtui vuosien 1700 ja 1900 välillä. Me jaoimme ihmisen kahdeksi puoliskoksi. Erotimme ihmisen tiedon hänen olemuksestaan, hänen arvoistaan, hänen trans-sendenttisista kysymyksistään. Tieto eristettiin, se sijoitet-tiin erityiseen säiliöön, aivoihin. Tätä säiliötä alettiin pitää työkalulaatikkona: valitsemme tästä laatikosta käsillä ole-vaa tehtävää varten tämän tai tuon työkalun. Ihmisen ja hä-nen tietonsa välinen yhteys on kadonnut….Se että tieto ero-tettiin arvoista, ihminen tiedostaan, fyysiset ilmiöt kaikista ”muista” ilmiöistä, johti sekä fysikaalisen että inhimillisen maailman atomisoitumiseen.” (Ekofilosofia s. 21-22)

Ytimekkäimmän vastauksen ”arvojen auringonpimennyksen” syyhyn on Skolimowskin mielestä antanut Max Scheler sa-noessaan: ”Maailman käsittäminen arvovapaaksi on tehtävä,

84

jonka ihmiset asettivat itselleen erään arvon takia: sen tärkeän arvon, että kaikkia asioita voitaisiin säädellä ja hallita.” (s.23) Emme kuitenkaan ”voi alistaa maailmaa tahtoomme tuhoa-matta tai ainakin vakavasti vahingoittamatta itseämme” (s. 24). Ihmisellä on kieltämättä tarve selittää ja saada todellisuus hal-lintaansa. Tämä tarve saa aikaan taipumuksen kieltää kaikki epäselvä. Heikotkin perustelut kelpuutetaan selityksiksi. ”Mi-tä vähemmän ihmisellä on tietoa luonnon lainalaisuuksista tai mitä suuremman tragedian hän kohtaa, sitä herkempi hän on omaksumaan yksinkertaistettuja ja lohduttavia oppeja elämän ulkoisesta hallinnasta.” (”Toden näköiset harhat”, s. 18) Yksi merkittävä epäselvä alue ihmisille on uskonto. Sen tii-moilta on syntynyt lukemattomia selitysyrityksiä eli erilaisia uskontoja. Toisille uskonnollisen alueen epäselvyys ja selitys-ten loputtomuus on taas saanut aikaan koko alueen kieltämi-sen. On syntynyt ateismia, materialismia ja muita edellä lue-teltuja reduktionistisia virtauksia, jotka ovat väheksyneet ih-misen arvoa ja useimmiten kieltäneet samalla myös Jumalan. Onkin aiheellista vapautua epäselvistä uskonnollisista käsityk-sistä, mutta koko uskonnon alueen kieltäminen on liioittelua, epätotuudellista. Tietojen karttuminen aineen rakenteesta ovat vieneet pohjan materialismilta. Käsitteemme eivät edes pysty kuvaamaan si-tä, mitä kvanttien eli atomiytimien ja elektronien maailmassa tapahtuu. Tästä on yksi esimerkki se, että meidän sekuntimme suhde maailmankaikkeuden ikään on samantapainen kuin elektronin ”sekunnin” suhde meidän sekuntiimme. Myös pai-kallisuuden käsite on aivan erilainen. Kvanttia ei voida paikal-listaa kuten makromaailman esineitä.

Ihmisen arvo

85

Ihminen on paljon arvokkaampi kuin osaamme omassa mök-kihöperyydessämme ajatella. Psalminkirjoittaja puki ihmisen arvon seuraaviin sanoihin: ” Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi…” (Ps. 8:5 - 7) Raamattu ei väheksy ihmisen arvoa. Jumala pitää ihmistä niin suuressa arvossa, että Hän antoi Poikansa tehtäväksi järjestää sijaiskärsimyksen kautta ihmiselle mahdollisuuden sovituk-seen. Ihmisen tietoisuus tässä mikrokosmoksen ja makrokosmoksen välissä ansaitsee kaiken arvostuksen ja ihmettelyn. Ei ole tar-peen olettaa, että tietoisuus olisi jotain aineetonta henkeä. Pi-kemminkin on oikeutettua ajatella, että tietoisuus on eräs ai-neeseen kuuluva ominaisuus, kun ymmärretään, että aineen olemus on meille perimmältään käsitteidemme tavoittamatto-missa. Voimme suhtautua kunnioittavasti myös aineeseen. Ei ole syytä pitää ainetta hengen vastakohtana nykytieteen valos-sa. Tunnemme henkiset käsitteet mielekkäiksi. Eikö silloin ole oikeutettua pitää niitä myös todellisuutta kuvaavina? Ne ku-vaavat näin ajatellen myös mikromaailman luonnetta. Fyysi-kot ovat sitä mieltä, että mikromaailma on varsinainen todelli-suus enemmän kuin havaintomaailmamme: ”Jos kysytään, kumpi maailma on todellinen, meidän aistiemme tavoittama makromaailma vai atomien mikromaailma, on fyysikon vas-taus: atomien maailma on lähempänä todellisuutta.” (”Tieteen giljotiini”, s. 127) Ihminen on maailmassaan riippuvainen fysikaalisista, biologi-

86

sista ja hengellisistä laeista. Hengelliset lait voi ymmärtää yh-tä konkreettisiksi kuin fyysiset lait. Tunnemme esimerkiksi, että oikeudenmukaisuus on jotain, jonka täytyy tapahtua, ja pahan tulee saada palkkansa kuten hyvänkin. Ainakin ajatte-lemme niin kuten Ahlman sanoo: ”Ihmisen kohtalon pitäisi olla mahdollisimman tarkasti hänen moraalisen hyvyytensä tai pahuutensa mukainen. Sitä vaatii oikeudenmukaisuus. Niiden vääryyksien johdosta, jotka hän on tahallisesti aiheuttanut toi-sille ihmisille ja joita hän on myös tahtonut aiheuttaa, tulee hänen saada itse vastaavasti kärsiä sillä tavalla, että hän sa-malla puhdistuu eettisesti ja kohoaa korkeammalle tasolle. Ja jos hän on tehnyt hyvää, mutta saanut osakseen pelkkää kärsi-mystä, tulee hänen myöhemmässä vaiheessa saada tuntea vas-taavasti onnea.” (”Ihmisen probleemi”, s. 154) Edelleen: ”Oi-keudenmukaisuus on koko olevaisuutta koskeva prinsiippi. Sen tähden odotamme, että epäitsekäs arvoharrastus on kerran saava palkkionsa siinä muodossa, että sen harrastajan osaksi tulee onni. Oikeudenmukaisuus vaatii sitä. Oikeudenmukai-suus on korkein absoluuttinen arvo tässä mielessä. Se on ju-malallinen, voisi sanoa.” (Emt. s. 157) Ahlman kritisoi kristillistä taivas-helvetti oppia oikeudentun-non kannalta: ”Ei kukaan ole elämässä ollut kokonaan hyvä eikä kokonaan paha, kaikki ovat olleet kumpaakin; tämä on jokaisen tunnustettava, käsittipähän sitten hyvän ja pahan si-sällyksensä puolesta miten tahansa. Jos tuo perimmäinen oppi (helvetistä ja taivaasta) pitäisi paikkansa, niin eikö silloin kaikki se hyvä, mitä jossakussa ”pahassa” on, jäisi tuloksetto-maksi? Ja kaikki se paha, mitä jossakussa ”hyvässä” on, jäisi vailla rangaistustaan? Tämä ei tunnu oikeudenmukaiselta. Sat-tuu myös, että joku on ollut yhden jakson elämästään hyvä ja toisen jakson paha. Olisiko niin, että jos hän olisi kuollut edel-lisen jakson aikana, hän olisi päässyt taivaaseen, mutta nyt joutuukin helvettiin?” (Emt. s. 158)

Ihmisen arvo

87

Ahlmanin pohdiskelu osoittaa, että ihmismieltä askarruttaa oi-keudenmukaisuuden toteutuminen. Yksi mahdollisuus oikeu-denmukaisuuden toteutumiseen on jälleensyntymiset, kunnes kaikki on sovitettu omin kärsimyksin. Tunnemme, että oikeu-denmukaisuuden laki vaatii sovituksen tavalla tai toisella. Kristuksen oppi sovituksesta poikkeaa jälleensyntymisen opista. Ahlman ei ole ollut siitä nähtävästi täysin perillä. En-siksikään ei ole olemassa vain kahta vaihtoehtoa: taivas tai helvetti. Raamatussa puhutaan useista taivaista eli kirkkauden eri asteista: kuun kirkkaus, tähtien kirkkaus ja toinen tähti voittaa toisen kirkkaudessa, auringon kirkkaus (1. Kor.5:40-42). Sanotaan myös, että kukin tuomitaan tekojensa mukaan. – Loppujen lopuksi kunkin ihmisen teot tuomitsevat hänet eli kukin saa sen kirkkauden, johon hänen tekonsa oikeuttavat. Tässä asiassa Ahlman tuntuu osuvan oikeaan, kun hän kirjoit-taa: ”Sangen yleinen on usko, että meillä olemuksemme sy-vyyksissä on instanssi, joka on tekojemme – nim. sikäli kuin nämä ovat lähteneet omasta tahdostamme – ankara ja lahjo-maton tuomari. Emme tosin suinkaan aina tajuisesti tuomitse itseämme, ja mikäli tuomitsemmekin, emme aina ole oikeu-denmukaisia. Mutta tajuttomasti arvostelemme asioita oikein, tuomitsemme itseämme ankaran oikeudenmukaisuuden vaati-musten mukaisesti.” (Emt. s. 159) Kristuksen oppiin kuuluu sovitus toisin kuin jälleensyntymi-sen opissa. Tietyin ehdoin Kristuksen sovitus poistaa kärsi-myksemme omista synneistämme. Kristuksen opin mukaan meidän on uskottava Häneen ja tehtävä parannus. Osoituksek-si siitä, että hyväksymme Kristuksen sovittajaksemme, mei-dän tulee osoittaa se tekemällä liitto, jonka muodoksi Raama-tussa on määrätty upotuskaste sellaisen henkilön suorittama-na, jolla on asianmukainen valtuus. Sen jälkeen meille on lu-

88

vattu kätten päälle panon kautta Puolustaja, Pyhä Henki, jon-ka tehtävänä on todistaa kaikesta totuudesta ja auttaa meitä elämään Kristuksen oppien mukaan. Kristuksen sovituksen kautta voimme siis saada armon, kun täytämme sen ehdot. Ar-mo ei riistä tällöin oikeudelta, sillä Kristuksen sovitus täyttää puolestamme oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Jos taas emme ota vastaan sovitusta, kärsimme tavalla tai toi-sella oikeudenmukaisuuden vaatimusten mukaan. Tätä kärsi-myksen tilaa sanotaan helvetiksi. Ei kuitenkaan ole oikeuden-mukaista, että tämä kärsimys jatkuisi loputtomasti. Kun ihmi-nen on itse sovittanut oikeudenmukaisuuden vaatimukset, hän vapautuu. Emme tiedä, miten suuri ja pitkä kärsimys vaadi-taan, mutta Kristuksen kärsiminen Getsemanessa antaa kärsi-myksen suuruudesta viitteen. Kristuksen hien kerrotaan vuota-neen veripisaroiden tavoin. Sovitusta on verrattu velalliseen, joka oli ottanut huolettomas-ti velkaa eikä voinut maksaa sitä takaisin sopimuksen mukaan ja oli siksi joutumassa vankilaan. (Suomessakin voi joutua vankilaan, ellei maksa sakkojaan) Silloin tuli velallisen ystä-vä, joka tarjoutui maksamaan velan. Velallinen hyväksyi ystä-vän tarjouksen. Velka maksettiin, vankeus vältettiin ja velkoja oli tyytyväinen: oikeudenmukaisuuden vaatimukset täytettiin. Entinen velallinen tunsi suurta kiitollisuutta ystäväänsä koh-taan. Rakkaus oli molemminpuolista. Oikeudenmukaisuus ei olisi toteutunut, jos velkoja olisi antanut velan anteeksi. Tie-tenkin sekin mahdollisuus oli olemassa, mutta oikeudenmu-kaisuuden kanssa sillä ei olisi ollut mitään tekemistä. Elämme maailmassa, jossa on tietyt lait. Oikeudenmukaisuus on yksi näistä laeista. Tuntuu oikealta ajatella, että tämä laki on epäpersoonallinen samaan tapaan kuin painovoimalaki, jo-ta ei ainakaan nykytietojemme mukaan voi kumota. Kristus-

Ihmisen arvo

89

kaan ei kumonnut oikeudenmukaisuuden lakia, vaan Hän täyt-ti sen vaatimukset niiden puolesta, jotka hyväksyvät sovituk-sen kohdalleen. Kristuksen sovitustyöstäkin on pääteltävä, että ihminen on jo-tain hyvin arvokasta. Kuten edellä on mainittu, pyhät kirjoi-tukset kertovat, että ihminen oli ennen syntymää maan päälle taivaassa henkensä Isän luona. Jos meillä on taivaallinen Isä, olemme myös Hänen perillisiään. Kuitenkin meidän tulee en-sin kehittyä, oppia ja saada kokemuksia kuten kenen tahansa lapsen. Maanpäällinen elämä on koetusaikaamme ja kehitty-misaikaamme. Valintamme osoittavat, mihin tulemme ole-maan oikeutetut myöhemmissä kehittymisemme vaiheissa. Yksi tärkeä valintamme koskee sovituksen vastaanottamista ja sen ehtojen täyttämistä. On järjetöntä väittää, ettei meillä olisi vapaata tahtoa sovituksen vastaanottamiseen nähden. Emme voi pelastaa itseämme, mutta voimme valita siten, että ystä-vämme maksaa velkamme puolestamme, jos meillä on sellai-nen ystävä. Tämä valinta on vapaan tahdon käyttämistä. Toinen ehkä vielä oikeudenmukaisuuden lakia keskeisempi laki on rakkauden käsky. Miten paljon saammekaan aikaan pahaa, kun emme pysty sitä toteuttamaan. Tämän lain kohdal-la tulee kysymykseen kuitenkin tietämättömyytemme, joten tuskin olemme täysin vastuussa aikaansaannoksistamme. Kirjassa ”Toden näköiset harhat” kerrotaan tutkimuksesta, jossa todettiin, miten virheelliset käsitykset voivat muuttua to-deksi. ”Klassinen esimerkki on Rosenthalin ja Jacbsonin 1960-luvun tutkimus, joka on saanut nimen My Fair Lady –teoksen mukaan ’Kukkaistyttö luokkahuoneessa’. Erään kou-lun opettajille kerrottiin, että heidän oppilailleen tehdyt uudet älykkyystestit viittasivat siihen, että tiettyjen oppilaiden älylli-nen suorituskyky tulisi selvästi paranemaan, ikään kuin puh-

90

keamaan kukkaan kuluvan kouluvuoden aikana. Mitään tällai-sia tuloksia ei todellisuudessa saatu, ja lahjakkaiksi nimetyt oppilaat olivat kaikin puolin aivan keskinkertaisia. Virheelli-nen uskomus oppilaiden lahjakkuudesta vaikutti kuitenkin opettajien omaan käyttäytymiseen niin paljon, että kyseisten oppilaiden suoritukset alkoivat parantua ja – mikä ihmeellisin-tä – myös heidän älykkyysosamääränsä kasvoi tuon kouluvuo-den aikana. Opettajat olivat virheellisten käsitystensä perus-teella alkaneet kohdella näitä oppilaita kuin huippulahjak-kuuksia, mikä vähitellen muutti myös oppilaiden omaa käyt-täytymistä ja kuvaa omista kyvyistään” (s. 24). (Pygmalion in the Classroom. Holt, Rinehart & Winston, New York 1968) Voidaan kysyä oliko opettajilla tosiasiassa virheellinen käsi-tys näiden oppilaiden kyvyistä. Saattoi olla pikemminkin niin, että heidän käsityksensä tuli lähemmäksi oppilaiden todellisia kykyjä, vaikkakin heidän saamansa uusi käsitys perustuikin virheelliseen informaatioon älykkyystestien tuloksesta. Koe osoittaa pikemmin sitä, että emme osaa pitää lähimmäisiäm-me sellaisina kuin he todellisuudessa voisivat olla. Tästä seu-raa paljon sellaista, jota ei tapahtuisi, jos pitäisimme muita yh-tä suuressa arvossa kuin itseämme tai jos ymmärtäisimme to-delliset mahdollisuutemme itsessämme ja muissa. Kysymys on asenteista ja identifikaatioista. Jos pystymme uskomaan ih-misestä enemmän kuin hän on tällä hetkellä, autamme lähim-mäistämme toteuttamaan todellisia mahdollisuuksiaan. Kirjassa todetaan: ”Yllä oleva osoittaa, että arkipäiväisessä elämässä ihminen tuottaa usein itse sen tiedon, jota hän käsit-telee. Havaintomme eivät koskaan ole valokuvia todellisuu-desta. Jokainen vastaanottamamme ärsyke integroituu aiem-paan tietovarastoomme, joka säätelee uuden ärsykkeen tulkin-taa” (s. 25).

Ihmisen arvo

91

Kun ja jos näin on, niin tietovarastoomme ja asennevaras-toomme tulisi kuulua valmius uskoa jokaisesta ihmisestä pa-rempaa, kuin millaisena hän kunakin hetkenä esiintyy mieli-kuvissamme. Tämä olisi sitä rakkautta, joka tavoittaisi todelli-suuden paremmin kuin arkiajattelumme. Voimme päätellä, että olemme suhtautumisellamme saaneet aikaan paljon pahaa tietämättämme ja myös tietemme, kun emme ole pitäneet lähimmäisiämme heille kuuluvassa arvos-sa. Tässä tulemme varmaan kaikki syntisiksi. Mutta kenties tämäntapaisten asioiden tunnustaminen itsellemme saa aikaan meissä parempaa suhtautumista. Elämä ei ole pelkkää fysiologiaa ja psykologiaa. Mm. tutki-mustulosten tulisi johtaa asenteiden muuttamiseen. Tässä on kysymys jo tahdosta, arvoista ja uskosta, jotka kuuluvat hen-kiseen todellisuuteen. Henkisestä todellisuudesta saamme viit-teitä Jumalan käskyistä ja ilmoituksista. Ne voivat kohottaa meitä arkipäiväisyyden yläpuolelle kohti varsinaista todelli-suutta, joka on ihmeellisempi, kuin osaamme kuvitella, mutta jota uskollamme voimme lähestyä. Varmasti on niin, että kiinnittyminen vain jokapäiväisiin asioihin madaltaa mahdollisuuksiamme toteuttaa parhaita puolia itsessämme. Eräs Jumalan käskyistä koskee lepopäivän pyhittämistä. Herra on nähnyt hyväksi käskeä ihmisiä mietti-mään iankaikkisia totuuksia tiettynä päivänä viikoittain. On kovin valitettavaa, että nyt Suomessakin kauppojen aukioloa on laajennettu sunnuntaipäiviksi. Ihmisten tulisi ymmärtää tehdä oma osansa tällaisen kehityksen pysähdyttämiseksi ja omalta osaltaan välttää kaikenlaista toimintaa, joka sitoo lä-himmäisiä sunnuntaityöhön. Tietysti jotkut tehtävät vaativat työssä oloa sunnuntaisinkin, mutta kaikki tarpeeton tulisi kar-sia. Näin voisimme osaltamme auttaa ihmisiä toteuttamaan

92

päämääräänsä, joka ei ole löydettävissä tästä elämästä. Ihmi-sen arvo on paljon enemmän, kuin voimme nyt kuvitella.

93

ARVOT JA MORAALI Tekomme lähtevät tarpeistamme, toiveistamme ja arvostuk-sistamme. Perusarvoja ovat mm. totuus, vapaus, oikeudenmu-kaisuus, viisaus, joka on muuta kuin älykkyys, kauneus, rak-kaus ja velvollisuuksien täyttäminen. Tällaiset arvot ohjaavat tai ainakin niiden tulisi ohjata käyttäytymistämme. Arvojen mukaan toimiminen luo moraalin ja normiston eli säännöt, jotka ohjeistavat sitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Arvoilla on myös tietty järjestys ja niiden on oltava keskenään tasapainos-sa. Jonkun sinänsä positiivisen arvon ylikorostaminen voi joh-taa arvonvastaisuuteen. Arvot ovat tunnistettavissa eri elämänaloilla. Arvokkaaksi tunnetaan esim. tietyn tarpeen tyydyttämistä palvelevat esi-neet ja tietysti raha, jolla voi hankkia tarpeiden mukaisia hyö-dykkeitä. Tarpeilla on oma hierarkiansa. Perustarpeita ovat ra-vinto, vaatetus ja asuminen. Ilman niiden tyydyttämistä on vaikea tavoitella henkisiä ja esteettisiä arvoja. Arvot liittyvät koko elämämme tarkoituksen toteuttamiseen eli joku toiminto tai ilmiö on sitä arvokkaampaa, mitä parem-min se toteuttaa elämämme tarkoitusta. Tähän vaikuttaa myös se tilanne, jossa olemme. Niinpä jos olemme hiekkaerämaassa janoisina ja eksyksissä vailla vettä, on litralla vettä suurempi arvo kuin kilolla kultaa. Lopullinen elämän tarkoitus toteutuu vasta ylösnousemuksen jälkeen ja sitä seuraavan kehittymi-semme lopputuloksessa eli täydellisyydessä. Meistä itsestäm-me riippuu haluammeko noudattaa niitä periaatteita ja arvova-lintoja, jotka vievät tähän päämäärään. Teemme paljon virhei-tä valinnoissamme lopulliseen päämäärään nähden.

94

Positiivinen arvo on sillä, mikä edistää elämän tarkoituksen toteuttamista ja negatiivinen sillä, mikä estää tarkoituksen to-teuttamista. Jotkut arvot ovat välinearvoja perusarvon toteut-tamisessa. Selkeä näkemys päämäärästä selkeyttää myös arvo-jen hierarkiaa. Kysymyksessä on totuuden tunteminen. Ilman tietoa totuudesta eivät arvotkaan ole selkeitä eikä niitä onnis-tuta asettamaan oikeaan järjestykseen. Silti eläminen sen mu-kaan, minkä uskoo todeksi, on arvokasta, vaikka ei täydellistä tietoa olisikaan. Elämän tarkoituksen toteuttaminen ei ole itsestään selvää. Hy-vin monelta puuttuu tarkoituksen tunne. Niiltäkin joilla on ymmärrys tarkoituksesta, vaaditaan uskoa ja pyrkimystä oi-keaksi havaittuun suuntaan. Emme aina muista, millaisiksi voimme tulla eli itseluottamus voi olla heikko. Olemme it-seemmekin nähden sellaisia kuin opettajat, jotka eivät osan-neet nähdä oppilaidensa mahdollisuuksia, mutta kun heille us-koteltiin, että tietyt oppilaat tulevat menestymään, he alkoivat-kin toimia niin, että menestystä tapahtui. Meidän tulisi siis us-koa itsestämme enemmän, kuin mitä olemme kunakin hetke-nä. Voidaan päätellä, että ihmiset yleensäkin elävät epäuskon ja tietynlaisen katkeruuden tilassa, koska heihin ei osata suhtau-tua sellaisina kuin he voisivat olla. Kysymys on oikean rak-kauden kaipuusta, koska tunnetaan, että sen kautta olisi hel-pompaa toteuttaa parasta itsessään. Ihmiset tarvitsevat tukea tullakseen sellaisiksi kuin he voisivat olla ja uskoakseen omiin mahdollisuuksiinsa. Perhe voi olla tässä suurena apuna, jos siinä vallitsee sopusointu ja rakkauden ilmapiiri. Toinen merkittävä apu on siitä kirkosta, jonka Kristus perusti ”varus-taakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön” (Ef.4:12).

Arvot ja moraali

95

Koska valinnoistamme riippuu, edistämmekö sitä, millaisiksi parhaassa tapauksessa voisimme tulla, meidän tulisi valita sel-laisten arvojen suuntaan, jotka edistävät hyvää lähimmäisel-lemme ja itsellemme. Meihin vaikuttaa paljon se, miten mei-hin suhtaudutaan, mutta olemme vastuussa ensi sijassa itsel-lemme (varsinaiselle minällemme?) empiirisen minämme va-linnoista ja tulemme lopulta olemaan oma tuomarimme. Silti lopullinen tuomio on varmasti oikeudenmukainen siten, että siinä otetaan huomioon kaikki, mikä meitä on kohdannut ja mitä ”leivisköjä” (talentteja) meillä on. Monet sanovat, että kaikki mikä ei vahingoita muita, on sallit-tua. Tällä puolustellaan vääriä henkilökohtaisia valintoja. Tie-tenkin on hyvä, jos pyrimme kaikin tavoin välttämään lähim-mäisemme vahingoittamista, mutta se ei oikeuta meitä kohte-lemaan itseämmekään miten tahansa. Raamatun mukaan mei-dät tuomitaan tosin sen mukaan, mitä olemme tehneet lähim-mäistemme hyväksi. Tästä antaa Jeesuksen vuorisaarna sel-keät ohjeet. Meille kullekin on annettu kehotus uskoa, tehdä parannus ja mennä kasteelle osoitukseksi siitä, että otamme Kristuksen sovituksen vastaan. Näiden jälkeen meille on lu-vattu Pyhän Hengen lahja. Tämä on hyvä alku entistä parem-malle elämälle. Sen jälkeen meidän on edelleen huolehdittava uskostamme ja meidän tulee pyrkiä jatkuvasti parempaan sekä kehittyä lähimmäisemme rakastamisessa. Väärät henkilökohtaiset valinnat johtavat monessa tapaukses-sa muidenkin elämän vaikeutumiseen. Jos joku esim. asettaa nautintoarvot ensisijaisiksi, hän saattaa alkaa käyttää huumei-ta. Jonkin aikaa hänen varansa ehkä riittävät, mutta sitten kun nautinnon saamisen arvo alkaa ylittää maksukyvyn, hän useinkin ryhtyy houkuttelemaan muita samaan paheeseen, jot-ta heidän heikkoudellaan voisi kustantaa omat tarpeensa. Va-rastaminen kuuluu hyvin usein näihin kuvioihin. Alun perin ei

96

ollut tarkoitus saada pahaa aikaiseksi. Huumeiden käytöstä seuraa monia muita haittoja. Tarvitaan poliiseja, sairaaloita, vieroituspaikkoja ja ennalta ehkäisevää valistusta. Ihmisen itsensä tähden ja yhteiskunnan suojelemi-seksi huumeiden käyttöön on suhtauduttava erittäin määrätie-toisesti. Tätä vaatii rakkauskin. Huumeiden käyttö on voitava pysäyttää riittävän tehokkaasti. Jos yhteiskunta ei reagoi huu-merikollisuuteen ajoissa ja voimaperäisesti, joudutaan yhä sy-vempiin vaikeuksiin. Sinänsä hyvät arvot joutuvat ristiriitaan keskenään edellä ku-vatussa tilanteessa. Niinpä yksilön vapautta on voitava rajoit-taa silloin, kun sitä käytetään väärin. Nyky-yhteiskunta on harkinnut huonosti arvojen hierarkiaa. Vapautta on pidetty tärkeämpänä arvona kuin yhteisön turvallisuutta ja yksilön oi-keutta toimia jopa itsetuhoisesti. Luonnossa on kaikenlaisia aineita. Niiden käyttö vaatii vas-tuullisuutta. Luontoa ei voi syyttää siitä, että jotkut kasvit vää-rin käytettyinä johtavat riippuvuuteen tai ovat myrkyllisiä. Oi-kein käytettyinä ne taas voivat olla hyvinkin tarpeellisia ja ih-misen elämää helpottavia. – Vastaavasti ihmisen vapaus on arvokas asia, mutta väärin käytettynä sekin voi johtaa ihmisen tuhoutumiseen. Elämä vaatii tasapainoisuutta. Liian jyrkät säännöt ovat hai-taksi. Niinpä kieltolaki johti rikollisuuden valtavaan kasvuun ja lakien kunnioittamisen vähenemiseen. Sittemmin alkoholin jakelu ja valmistus annettiin valtion monopoliksi, jotta voitai-siin hallita epäkohdat paremmin. Alkoholin ostoon vaadittiin myymälätodistus, joka voitiin ottaa pois, jos henkilö ei pysty-nyt hallitsemaan alkoholin käyttöä tai hän ryhtyi välittämään alkoholia luvattomasti. Alkoholin osto oli sallittu vain tietyssä

Arvot ja moraali

97

myymälässä. Näin pystyttiin seuraamaan paremmin henkilön alkoholin käyttöä. Alkoholisoituneet henkilöt voitiin kunnalli-sin päätöksin saada laitoksiin ja hoitotoimenpiteiden pariin. Sittemmin alettiin korostaa vapaaehtoisuutta, koska hoitotu-lokset olivat pakkohoidossa heikot. Nyt 2000 vuosituhannen alussa on soudettu ja huovattu alko-holin verotuksesta. Vene on keikkunut pahasti. Alkoholin käytön haitat ovat kasvaneet. Tilastokeskuksen mukaan alko-holikuolleisuus oli työikäisten suurin syy kuolemaan:

”Vuonna 2006 kuoli työiässä eli 15–64 -vuotiaana yh-teensä 7475 miestä ja 3155 naista. Yleisin kuolemansyy oli alkoholiperäinen sairaus tai alkoholimyrkytys, joihin kuoli 1300 miestä ja 354 naista.”

”Alkoholitaudeista alkoholiperäiseen maksasairauteen kuolleiden määrä on lisääntynyt viime vuosina eniten, vuonna 1998 siihen kuoli noin 500 henkeä ja vuonna 2006 jo lähes 1000. Alkoholimyrkytykseen kuolleiden määrä on 2000-luvulla pysynyt lähes ennallaan, noin 500 henkeä vuodessa, lukuun ottamatta vuotta 2004, jolloin määrä oli yli 600.

Päihdyksissä tapahtuneiden kaatumis- ja putoamiskuole-mien määrä on lisääntynyt 2000-luvulla, erityisesti vuodes-ta 2004 vuoteen 2005 nousu oli noin 30 prosenttia. Päihty-neenä tapahtuneiden itsemurhien määrä on vähentynyt, ku-ten itsemurhien määrä yleensäkin.”

Huumeongelma ja alkoholiongelma vaativat vapaaehtoisuu-desta luopumista silloin, kun kysymyksessä on yksilön ja yhteiskunnan suojeleminen. Nuo aineet tuhoavat kaikkea sitä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus. Päihteiden käyttö jos mikä tuhoaa ihmisen valinnan mahdollisuuksia ja estää häntä toteuttamasta sitä, mikä hänestä voisi tulla.

98

Arvojen hierarkia määräytyy siitä, mihin pyritään. Tavoitteita voi olla useitakin, mutta kaikkien niiden tulisi tavalla tai toi-sella edistää lopullisen päämäärän saavuttamista. Ilman pää-määrään suuntautumista ei ole positiivisia arvojakaan. Arvoja ei voi pitää esineiden kaltaisina, vaan niiden toteuttaminen on yhteydessä toimintoihin, jotka ne tekevät arvokkaiksi tai ar-vonvastaisiksi sen mukaan, millaisiin tuloksiin tähdätään. On-netonta on, jos päämäärää ei edes tunneta. Ilman päämäärää oleva henkilö ja yhteiskunta, joka ei toimi yksilöiden lopulli-sen päämärän saavuttamisen hyväksi, on tyhjäkäynnillä ilman todellisia arvoja ja eksistentiaaliseksi tyhjiöksi kutsutussa ti-lassa. Vaikka päämäärän tajuaminen olisi vaillinaistakin, niin tunne ohjaa monesti oikeaan suuntaan, jos pidetään mielessä lähimmäisen ja oma paras. Yhteiskuntaan kuuluu monenlaisia henkilöitä ja ihmisryhmiä. Ihmisten arvotkin ovat erilaisia ja ne asetetaan erilaisiin jär-jestyksiin. Yksi tärkeä arvo on suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan. Yhteiskunnassa tulee vallita tilanne, joka suo mah-dollisuudet vapaan tahdon käyttämiseen, mutta kuitenkin tie-tyissä rajoissa. Arvojen toteuttaminen vaatii moraalia eli sovittuja käyttäyty-mistapoja. Eräs näistä olisi edellä mainittu lepopäivän pyhittä-minen. Jumalan kymmenen käskyä ovat kokonaisuudessaan-kin kaikille ihmisille sopiva ja ilman käskyjen antamista itses-tään selvä käyttäytymisohje, koska se on sopusoinnussa mei-hin sisältyvän eettisen tajunnan kanssa. Tämä sama eettinen tajunta, josta omatunto on osa, on kaikilla ihmisillä. Omantun-non sisältö vaihtelee yhteiskunnasta toiseen. Suhteellisuus ei kuitenkaan ole niin suurta, että siihen vetoamalla voisi väittää moraalinkin olevan pelkästään yhteisöstä peräisin. Kuten Ahlman sanoi, eettisyys on jotain, joka ihmisessä on ja joka

Arvot ja moraali

99

ihmiseen tulee riippumatta siitä, mikä häntä kohtaa. Omatunto on yksi eettisen tajunnan esiintymismuoto. Eettisen tajunnan lisäksi ihmisille on ilmoitettu tarkemmin ne keinot, joilla kukin voi toteuttaa elämänsä tarkoituksen. Juma-la on kutsunut profeettoja, joiden kautta Hän on kertonut, mitä on syytä välttää ja mitä tehdä. Vaikeutena on kuitenkin löytää oikea tulkinta ilmoituksista. Ihmiset ovat muuttaneet alkupe-räisiä merkityksiä ja toimituksia. Tieto lisää vastuullisuutta. Toisaalta ihmistä ei pidetä vastuullisena siitä, mitä hän ei tie-dä ja missä hän on ilman omaa syytään erehtynyt. Moraali on vailla pohjaa, ellei sitä voi johtaa päämäärästä, jo-hon pyritään tai johon on syy pyrkiä. Yhteiskunnan ja yleensä yhteisön keskeisin tehtävä tulisi olla sen jäsenten tukeminen elämän päämäärän saavuttamisessa. Sääntöjen laatimisessa voidaan myös erehtyä. Joissakin tapauksissa säännöistä voi tulla itsetarkoitus. Moraalista tulee tällöin moralismia. Silloin päähuomio ei enää olekaan päämäärän saavuttamisessa, vaan sääntöjen orjallisessa noudattamisessa. Moralismi merkitsee vain yritystä hallita ihmisiä säännöin. Moraalin kehittymisessä voidaan havaita tiettyjä vaiheita. Harvardin professori Lawrence Kohlberg (s. 1927) seurasi 20 vuoden ajan 10 – 30-vuotiaiden koehenkilöiden moraalin ke-hittymistä. Tutkimus alkoi v. 1955. Hän esitti tutkimuksensa perusteella Kohlbergin moraalirappusiksi kutsutut vaiheet. Näihin kuuluu kolme tasoa ja kuusi askelmaa eli vaihetta. Esi-moraalisen tason ensimmäinen vaihe on (1) rangaistuksen ja tottelemisen vaihe. Toinen vaihe on (2) kiitoksen ja palkinto-jen vaihe. Seuraavaa tasoa Kohlberg nimittää sovinnaiseksi tasoksi. Siihen kuuluvat (3) henkilösopusoinnun vaihe ja (4) lain ja järjestyksen vaihe. Kolmanteen moraalin kehitystasoon kuuluvat (5) yhteisen sopimuksen ja (6) yleispätevien eettisten

100

periaatteiden vaihe. Lienee selvää, että korkeimmalla eettisel-lä tasolla ollaan tekemisissä koko elämän tarkoituksen toteut-tamisessa. Mikä tämä tarkoitus sitten on, ei ole itsestään sel-vää. Sen huomaamisessa tarvitaan ennen kaikkea Jumalan an-tamien ilmoitusten tutkimista. Ihmisen oma viisaus voi sanoa jotain vain yhteiskunnallisista asioista eli ihmisten keskinäis-ten suhteiden järjestämisestä. Moraalin kautta yhteisö viestii keskuudessaan sitä, mitä pide-tään inhimillisesti tai muuten elämän laadun kannalta arvok-kaana. Se ilmaisee myös sallitun ja kielletyn. Lait ovat pohjal-taan moraalisääntöjä, jotka on pidetty tarpeellisena virallistaa ja dokumentoida. Moraali rakentuu kuitenkin viime kädessä ihmisen eettisen tajunnan varaan. Tuo tajunta kohdistuu ar-vioivana sekä henkilön että yhteisön toimintaan. Moraalinen tajunta ottaa huomioon myös tilanteen, jossa ollaan. Yhteisöjen piirissä on tehty hirmutekoja muka hyvän toteutta-misen vuoksi. Tarkoitus ei saa pyhittää keinoja, jos keinot kohdistuvat yksilön ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Jos us-konnon piirissä koetetaan torjua muita ajatussuuntia vääriä tietoja levittämällä, ollaan arveluttavalla tiellä. Omien ase-mien puolustaminen ei saa olla tärkeämpää kuin totuuden etsi-minen ja uskonnonvapaus. Liike-elämän piirissä ei pidettäne ainakaan kovin tuomittava-na, jos PR-toiminnan ja mainonnan avulla luodaan keinote-koisia mielikuvia tuotteista ja yrityksestä. Ihmiset osaavat asettaa mainonnan sille kuuluvaan arvoonsa ja asemaansa. Uskonnon alalla on vaadittava ehdotonta rehellisyyttä. Kuitenkin uskonnon sisäiset normit ja myös yhteiskunnan lait on joskus saatu laadituksi niin, että on voitu syrjiä muita. Näin tapahtuu kun. leimataan Kristukseen uskovia epäkristillisiksi

Arvot ja moraali

101

muinoin ihmisten toimesta laadittuun ahtaaseen uskontunnus-tukseen vetoamalla. Joissakin maissa vielä nykyisinkin vain yksi uskonto on sallittu. Uskonnon nimissä näissä maissa vaa-ditaan poliittistakin valtaa. Immanuel Kantin mukaan moraalilaki on ehdoton, kategori-nen. Siihen ei hänen mukaansa saa liittyä mitään jossittelua. Kantin mukaan tulisi aina puhua totta. Kuitenkin on tilanteita, joissa totuuden puhuminen on epäeettistä. Ajatellaan esim. ti-lannetta, että kostonhimoinen henkilö tulee kysymään tutta-vamme olinpaikkaa murhatakseen hänet. Vaikka tiedämme, missä hän on, niin on oikein sanoa, ettemme tiedä. Kantin mu-kaan tulisi tällöinkin puhua totta. Valehteleminen ei kuiten-kaan ole sallittua silloin, kun sillä koetetaan peittää tosiasioita, vaikka rehellisyys vaatisikin oman erehdyksen myöntämistä. Totuus on välttämätön ehto, jotta päästäisiin perille eli ihmi-sen elämän tarkoituksen toteuttamiseen. Totuuden vääristely oman edun tavoittelun tai kirkkopolitiikan vuoksi on ilman muuta arvonvastaista. Jos totuutta vääristellään uskonnollisel-la alalla, vaikka se on saatavilla tai tiedossa, ollaan muun olennon kuin taivaallisen Isämme asialla. Totuus on keskeisin perusarvo. Jos se sivuutetaan, muutkin arvot muuttavat luonnettaan. Ihmiset, jotka vilpittömällä mie-lellä uskovat virheellisesti (eli vain luulevat), eivät ole vas-tuussa uskonsa sisällöstä, ellei heillä ole mahdollisuuksia saa-da oikeaa tietoa. Toisin on jos Jumalan todellinen olemus kielletään, vaikka oikea tieto on saatavissa ja jopa pappisva-lalla sidotaan ihminen opettamaan kirkon vaatimalla tavalla. Tällöin hyvienkin arvojen esittämisellä voidaan johtaa har-haan eli pitää ihmisiä sinänsä hyviin arvoihin vetoamalla kiin-ni virheellisissä perususkomuksissa ja estää kriittistä ajattelua.

102

Matteuksen evankeliumissa 15:13-14 Jeesus sanoi opetuslap-silleen fariseuksista, jotka olivat suuttuneet Häneen siitä syys-tä, etteivät Jeesuksen opetuslapset noudattaneet rituaalista kä-sienpesua ennen syömään ryhtymistä: ”Jokainen istutus, joka ei ole minun taivaallisen Isäni istuttama, revitään juurineen pois. Älkää välittäkö heistä, he ovat sokeita sokeiden talutta-jia. Ja kun sokea taluttaa toista sokeaa, molemmat putoavat kuoppaan.” Tässä Jeesus puhui opettajista, joilla ei ollut oi-keaa valtuutta ja jotka olivat menettäneet käsityksen arvojen oikeasta järjestyksestä. Jeesus viittasi samassa yhteydessä myös Jesajan ennustuk-seen: ”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä.” (Matt. 15:8-9)

103

MITÄ ON HYVINVOINTI? Yhteiskunnassa pidetään hyvinvointia keskeisenä arvona ja tavoitteena. Tieteellinen tutkimus ja poliittiset toimenpiteet koetetaan tähdätä hyvinvointia lisääviksi. ”Eettisesti korkea-tasoisempaa lähtökohtaa ja tieteellistä toimintaa jäsentävää periaatetta kuin hyvinvointisuuntautuneisuus, on tieteelle vai-kea löytää. Sen kautta tutkijoille avautuu mahdollisuus todella ’antavaan’ työhön, jossa egoistiset ja muut vähempiarvoiset toimintaan vaikuttavat motivaatioperusteet voivat jäädä enem-män taka-alalle.” (Tampereen yliopisto, 1988, ”Tiede, kriitti-syys, yhteiskunta.” Jorma Kuitusen artikkeli. ”Odotusmielteet, tieto ja tiede”, s. 141) Onko hyvinvointi kuitenkaan mikään itseisarvo? Olisiko aja-teltava niin, että hyvinvointi on toivottava tila siksi, että sen vallitessa on mahdollista toteuttaa elämän tarkoitusta? Yhteis-kunnallinen hyvinvointi yksinään ilman päämäärää on sisälly-tyksetöntä. Ihmiset tuntevat hyvinvoinnin vallitessa tarkoituk-settomuuden tunnetta ilman päämäärää. Toisin on jos hyvin-voinnin käsitettä laajennetaan elämän päämäärän toteuttami-seen eli ajatellaan, että ilman selkeää päämäärää ja tarkoitusta ei ole hyvinvointiakaan. Tällaista sisältöä ei hyvinvoinnille kuitenkaan aseteta, sillä tarkoitusta ei voida ihmisille antaa, vaan se on jätettävä kun-kin oman harkinnan varaan. Kunkin ihmisen tulisi itse löytää tarkoitus. Jos se annetaan muiden toimesta, loukataan ihmisen tahdonvapauden periaatetta ja hyvinvoinnin peruspilaria. Näin tapahtuu diktatuureissa ja teokraattisesti hallituissa yhteiskun-nissa.

104

Viktor E. Frankl mainitsee kolme arvoryhmää, joista ihminen voi löytää tarkoituksen elämälleen. Ensimmäisen ryhmän muodostavat (1) tekemis- ja luomisarvot. Ei ole tärkeää, mitä rehellistä työtä ihminen tekee, vaan se kuinka hän työnsä te-kee. Toisen ryhmän muodostavat (2) elämysarvot. Frankl ke-hottaa kuvitteleman musikaalista henkilöä, jonka korviin tun-keutuvat hänen lempisinfoniansa sävelet konserttisalissa. Jos tältä henkilöltä kysyttäisiin elämän tarkoitusta tuollaisena het-kenä, hän saattaisi hyvinkin vastata, että kannatti elää vain ko-keakseen tuon mahtavan silmänräpäyksen. Frankl sanoo, että elämän suuruus voidaan mitata jopa yhden silmänräpäyksen suuruuden avulla. Kolmannen ryhmän muodostavat (3) asen-nearvot. Näissä on kysymys ihmisen asennoitumisesta kohta-loon, jota ei voi muuttaa. On kysymys ryhdikkyydestä ja roh-keudesta kärsimyksissä, arvokkuudesta vastoinkäymisten koh-datessa. ”Ihmisen elämä säilyttää tarkoituksensa loppuun saakka, ’in ultimis’ – siis niin kauan kuin ihminen hengittää” (”Olemisen tarkoitus”, s. 86 - 87). Mahdollisuus eri arvoryh-mien toteuttamiseen muuttuu elinolosuhteiden mukaan. Sai-rasvuoteella ei ole useinkaan enää mahdollisuuksia teko- ja luomisarvoihin, mutta kylläkin elämysarvoihin ja loppuun asti voi ihminen toteuttaa asennearvoja sikäli kuin hänen tietoi-suutensa säilyy. Olemme monin tavoin sidoksissa yhteisöön, jossa toimimme. Monessa tapauksessa yhteiskunnallinen elämän tarkoitus si-sältyy jokapäiväiseen elämään. Perheenäiti tuntee tai ainakin hänen tulisi tuntea tekevänsä merkittävää työtä hoitaessaan it-se pieniä lapsiaan ja kotiaan. Mies tekee oikein huolehtiessaan perheensä toimeentulosta. Jos tässä asetelmassa tapahtuu niin, että äidin on mentävä työhön ja jätettävä lapset vieraan hoi-toon, voidaan joutua moniin vaikeuksiin. Jotta yhteiskuntaan kasvaisi tasapainoisia yksilöitä, tulisi olot järjestää niin, että lapset voitaisiin hoitaa kotona. Tämä tilanne ei ole kuitenkaan

Mitä on hyvinvointi?

105

lopullinen tarkoitus, vaan se luo edellytyksiä sille, että näin kasvaneet yksilöt voivat tehdä ratkaisuja koko elämänsä tar-koituksen toteutumista varten. Artikkelinsa loppuarviointiosassa Jorma Kuitunen kirjoittaa: ”…kriittisen, tieteellisen tarkastelun kohteeksi otetaan yhteis-kuntatieteissä paitsi yhteiskunnan kehityksen mekanismit (”miten asiat ovat”) ja kehittämisen keinot (”miten kehittää”) myös perustavanlaatuinen kysymys oikeasta kehityksen suun-nasta ja kehittämisen päämäärästä (”miten asioiden tulisi ol-la”). Tällöin on tieteellisen problematisoinnin ja kriittisen kes-kustelun alaiseksi otettava myös tutkimusta ja kehittämistä ohjaavat arvolähtökohdat. Tutkijoiden olisi osaltaan arvioita-va, mikä kehityksen suunta todellakin on tavoittelemisen ar-voinen. Kriittistä hyvinvointinäkökulmaa tarvitaan viime kä-dessä tämän vuoksi” (s. 144 - 145). Kirjoittaja ei kuitenkaan sano, mikä kehittämisen suunta olisi tavoittelemisen arvoinen. Hän korostaa vain ajatteluun vaikuttavien tekijöiden tiedosta-mista, jotta siten vapautettaisiin luovuutta. Meillä kaikilla eikä vain tutkijoilla lienee taipumus olla monin tavoin sidoksissa yhteisöön, jossa elämme. Em. kirjassa Kari E. Turunen kirjoittaa artikkelissa ”Odotusmielteet, tieto ja tie-de”(s.126): ”Ihmisen psykodynamiikalle tyypillisistä narsisti-sista syistä johtuen tutkijalla saattaa olla kiusaus pyrkiä nou-dattamaan ’tiedeyhteisössä’ eläviä asenteita ja käsityksiä. Jos hän ei näin tee, hän ei tule yleensä hyväksytyksi, ei saa rahoi-tusta ja virkoja. Ne näkemykset, jotka sattuvat olemaan val-lassa, koetaan yleensä absoluuttisesti oikeiksi asenteiksi. Tie-deyhteisöjen sosiaalistavaa ja sopeuttavaa painetta voinee ver-rata moniin uskonnollisiin yhteisöihin. Käytännössä näitä paineita ei juuri haluta edes tiedostaa, koska on narsistisesti raskasta nähdä, minkälaisten voimien välikappaleena saattaa toimia.”

106

Tieteellinen toiminta on parhaassa tapauksessa apuna hyvin-vointiyhteiskunnan luomisessa. Myös elämän tarkoituksen to-teuttamista se voi edistää paljastamalla ihmisiä sitovia väärin-käsityksiä ja vapauttamalla siten ihmisiä osuvampaan ajatte-luun. Tieteen saavutukset ovat kunnioitettavia, joskin tieteen nimissä on viety ihmisiä myös harhaan. ”Maailmankatsomuk-selliset – usein tiedottomat ja kuitenkin ’tiedeyhteisön’ ylläpi-tämät – asenteet voivat sitoa mielikuvituksen ja ajattelun mah-dollisuuksia” (s. 122 Kari E. Turusen em. artikkeli). ”Sokeus ajattelun ilmiöille voi johtaa taipumukseen absolutisoida tie-toa, ikään kuin olisi olemassa oikeita tietoja, oikeita ajatuksia asioista, jollakin ihmeellisellä tavalla. Tällaista taipumusta elää tutkijoiden mielessä, ja se voidaan psykodynaamisesti se-littää ajattelun piirissä vaikuttavalla vallan anastamisen narsis-tisella kiusauksella.” ”Tiedon absolutisoiminen tulee usein erikoisesti esiin tieteen absolutisoimisena maailmankatsomuk-selliseksi perustaksi. Esiintyy jatkuvasti filosofienkin piirissä pyrkimystä absolutisoida jokin ’tieteellinen’ tapa lähestyä maailmaa niin, että jokin metodinen asenne tehtäisiin myös maailmankatsomuksen (esim. olevan) perustaksi (esim. Tuo-melan 1983 esittämä scientia mensuria -oppi). Vaikeaa lienee kuitenkaan löytää yksimielisyyttä siitä, mitä tiede viime kä-dessä on, tai sitten sitä ei haluta reflektoida.” (s. 121, Turu-nen) Tieteestä eikä yleensä mistään ihmisopista, filosofien tai mui-den, ei ole varman maailmankatsomuksen kiistattomaksi pe-rustaksi. Myöskään monet erilaiset uskonnolliset tulkinnat ei-vät kaikki voi olla tosia. Jossain voidaan osua oikeaan, mutta taas jossain muussa perin juurin vikaan. Tarvitsemme totuu-den etsinnässä ja mm. uskonnon alalla selkeää ja kriittistä ajattelua, johon tieteellinen asennoituminen kylläkin kelpaa, mutta lisäksi on käytettävä hengellistä otetta.

Mitä on hyvinvointi?

107

Tuskin teko-, elämys- ja asennearvotkaan ovat täysin tyydyt-täviä elämän tarkoituksen antajia, ellei elämälle nähdä tarkoi-tusta ja arvoa myös iankaikkisena ilmiönä. Toisin on, jos osaamme ajatella, että elämämme on alkanut joskus jo ennen tätä olemassaolomme muotoa ja että se tulee jatkumaan loput-tomasti kohti täydellisyyttä. Tällainen uskomuksellinen eli us-konnollinen usko auttaa meitä asettamaan arvomme tuota pää-määrää edistävään järjestykseen, mikä samalla tekoihin järke-västi sovellettuna voi saada aikaan eri olosuhteisiinkin sopi-van moraalin.

108

ETIIKKA JA TÄMÄ ELÄMÄ Etiikka on perinteisessä mielessä valintoja ohjaavaa periaat-teellisuutta, jonka taustalla on jokin uskomus, normisto tai elämän- ja maailmankatsomus. Sen ansiosta valintoihin tulee johdonmukaisuutta ja ennustettavuutta. Reduktionismi on ulottunut etiikankin alueelle. On väitetty, ettei oikeaa eettistä menettelyä eli moraalia olekaan tai ettei sellaista ainakaan voida löytää. Epäily ja relativismi on täten ulotettu myös valintojen oikeutuksen alueelle. Tällainen suh-tautuminen on sukua sille, että epäillään yleensäkin totuuden löytämistä. Moraalisilla periaatteilla on keskeinen merkitys ihmisyhteisö-jen toiminnassa. Yhteiskunta rakentaa normistoja ja monet normit saavat lain muodon. Jumalan kymmenen käskyä ovat vanhimpia tunnettuja normistoja. Lainsäädäntö noudattaa mo-nessa asiassa niiden antamia periaatteita: ei saa tappaa, ei va-rastaa, ei valehdella lähimmäisestä. Toiset käskyt ovat henki-lökohtaisempia: älä pidä muita jumalia, älä turhaan lausu Ju-malan nimeä, muista pyhittää lepopäivä, älä tee huorin ja ettei meidän tulisi himoita lähimmäisemme omaa. Nämä viimeksi mainitut koskevat enemmänkin sisäistä mielentilaamme kuin konkreettisia tekoja eikä niitä ole sellaisinaan otettu lainsää-däntöön. Kuitenkin tunnemme, että ne ovat tärkeitä ja oikein. Etiikalla on ulkoista käyttäytymistämme ja sisäistä mielenti-laamme koskeva sisältö. Etiikan kultaiseksi säännöksi on sanottu sitä, että meidän tulisi tehdä lähimmäisillemme se, mitä toivomme heidän tekevän meille. Se on sukua sen kanssa, että meidän tulee rakastaa lä-

Etiikka ja tämä elämä

109

himmäistämme niin kuin itseämme. Näiden kanssa on sukua myös se ohje, ettei miehen tulisi tehdä tytölle mitään sellaista, mitä ei toivo kenenkään tekevän sisarelleen. Eettiset ja moraalisäännöt ovat olleet aikaisemmin hyvin sel-vät. Ne ovat säädelleet ihmisten käyttäytymistä, ja niiden on tunnettu myös orjuuttavan ja rajoittavan liikaa yksilön elämää. Moraali on sittemmin löystynyt ja yleisimpiä sääntöjä lienee nykyisin se, että kaikki sellainen on sallittua, mikä ei vahin-goita muita. Ajatellaan että kullakin on vastuu itsestään. Tä-mä periaate johtaa kuitenkin siihen, että omasta syystään sai-rastuneet tai alkoholi- ja huumeriippuvuuteen joutuneet saavat rauhassa tuhota itsensä. Tällainen ajattelu on kuitenkin osoitus ihmisen todellisen arvon syrjäyttämisestä. Yhteiskunnan tulisi tuntea vastuu kaikista jäsenistään samaan tapaan kuin per-heessä tunnetaan vastuuta ja huolta. Yhteiskunnan tulisi tukea perhettä ja perheen yhteiskuntaa, jotta riittävän tehokkaat toi-menpiteet olisivat mahdollisia. Vielä 1950-luvulla Suomessakin voitiin alkoholisti saada vas-toin tahtoaan hoitoon ja irtolaiset voitiin saada laitoksiin. Sit-temmin mentiin vapaaehtoisuuden ihannoinnissa liian pitkäl-le. Vapaan kasvatuksen periaatteita julistamalla otettiin van-hemmilta kasvatusvastuu ja kaikenlaisen ruumiillisen kurituk-sen kriminalisoimisella annettiin lapsille yliote vanhempiinsa nähden. On selvää, ettei pahoinpitelyä tule sallia, mutta tu-leeko sallia lasten joutuminen vaille riittävää ja vaikuttavaa ohjausta? Nyt ollaan siinä tilanteessa, että esim. Espoon polii-sista otettiin yhteyttä radioon, jotta päästiin puhumaan van-hemmille siitä, ettei heidän tulisi hankkia lapsilleen olutta ja sallia heidän juopotella kaduilla yömyöhään. Lasten valvonta on siirretty poliisille. Eettisistä säännöistä ei juuri uskalleta pitää kiinni. Syynä saat-

110

tavat olla vanhempien omat kielteiset muistot väärin toteute-tusta kurista ja ahdasmielisyyden pelko. Yhteiskunnassa ei ole keskeisenä enää mikään normi, jonka toteuttamista pidettäi-siin itsestään selvänä. Tämä taas on seurausta uskonnon mer-kityksen vähenemisestä. Vailla selvää ohjenuoraa ihmiset har-hailevat. Tässä voi olla myönteistä se, että on vapauduttu ajat-telemaan itsenäisesti, mutta uutta ei ole vielä tullut tilalle. Elämme nyt epätäydellisyyden tilassa. Tämä lienee itsestään selvää, mutta jos ajattelemme, ettei nykyinen elämä ole ainoa mahdollinen, saa olotilamme luonne uusia piirteitä. Meissä on jotain, joka on aina ollut ja jotain, joka on lähtenyt kehitty-mään kuten siemen. On hämmästyttävää miten pienestä alusta ihmisen elämä alkaa: paljain silmin havaitsemattomasta siit-tiöstä ja tuskin näkyvästä munasolusta. Aineellisen maailman esineet koostuvat mikrokosmoksen aineksista, jonka osasia - jos niitä edes voi sanoa osasiksi – koostuu aineelliseksi kutsu-mamme todellisuus, joka ei kuitenkaan ole varsinainen todel-lisuus, vaan todellisuutena on oikeampaa pitää mikrokosmok-sen ilmiöitä eli niitä, joita emme pysty välittömästi havaitse-maan tai edes sanoillamme kuvaamaan. Atomia ja sen osia ei pystytä havaitsemaan sellaisenaan, vaan ainoastaan niiden vaikutuksia. Yksi mikrokosmoksen vaikutuksista on se, että me synnymme tähän olemassaolomme vaiheeseen. Onko mik-rokosmoksen ja makrokosmoksen raja portti taivaaseen, koska tulemme sitä kautta? Poistummeko tästä elämästä samalla ra-jalla olevan toisen portin kautta? Meillä on tapana pitää ainoana todellisuutena havaintomaail-maamme. Ajattelumme avulla voimme päätellä, etteivät pel-kät havainnot riitä koko olemassaolon selittämiseen. Kun muodostamme maailmankuvaamme, saamme aineksia sosiaa-lisesta ympäristöstämme, tieteellisistä tutkimuksista ja itse-tarkkailusta eli introspektiostamme. Monet käsityksemme

Etiikka ja tämä elämä

111

ovat vain asenteita ja ennakkoluuloja, jotka omaksumme sug-gestioina ympäristömme mielipiteistä. Tässä prosessissa iden-tifioidumme joksikin. On tärkeää huomata, ettei tuo identifioi-tuminen ole luonnonlain omainen, determinaation määräämä lopputulos, vaan jotain johon voimme vaikuttaa, jos vain ha-luamme. Ihmisen mieli on muokkautuva. Jotkut käyttävät tätä ominai-suutta häikäilemättä hyväkseen valheellisen propagandan, kii-hottamisen, pelottelun ja muun vaikuttamisen keinoin. Koska olemme osin sosiaalisen ympäristömme tuotteita, voidaan meitä muokata sosiaalisen ympäristömme kautta. Tunnemme kuitenkin, että on sitä arvokkaampaa mitä itsenäi-semmin osaamme ajatella ja mitä tietoisempia olemme siitä, mikä meihin vaikuttaa. Jokapäiväinen elämä vaatii realiteetti-tajua ja havaintomaailman pitämistä todellisena. Elämme täs-sä epätäydellisyyden maailmassa. Siksi on viisasta ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat ja varoa, ettemme satuta itseämme. Myös toimeentulosta ja jokapäiväisen elämän tarpeista on huolehdittava. Tämä kaikki kuuluu sielullisen terveyden pii-riin. Jos pitäydymme vain jokapäiväisyyksiin, saattaa elä-mämme kuitenkin alkaa tuntua tylsältä. Tähän tylsyyteen tai ikävystymiseen tarjoutuu nykymaailmassa kuitenkin monen-laisia lievityskeinoja. Monet tarttuvat alkoholijuomiin ja muihin huumaaviin ainei-siin. Ne muuttavat kokemamme maailman toisenlaiseksi suo-den siten kuvitelman kaivatusta vaihtelusta. Toinen tapa on katsella TV:tä ja kiinnittää mielensä saippuaoopperoihin tai toimintaelokuviin, jotka saavat adrenaliinin virtaamaan turval-lisissa oloissa. Jotkut tulevat riippuvaisiksi seksuaalisen kiiho-tuksen ylläpidosta epätavallisin keinoin, toiset rahapeleistä, ulkonäkönsä ylenmääräisestä huolehtimisesta, shoppailusta tai

112

muodista. Jotkut alkavat pakkomielteenomaisesti seurata syö-mistään ja kärsivät bulimiasta, anoreksiasta tms. Monet keinot arkipäiväisyyden tunteen voittamiseksi ovat ai-van kelvollisia ja ihmiselle hyväksi. On paljon kehittäviä har-rastuksia, kulttuuria ja TV-tarjontaakin, eikä hauskuuskaan ole pahaksi, vaikka se ei aina niin kehittävää olisikaan – turha nauru varsinkaan. Oikea huumori on aina kehittävää, koska se auttaa meitä hymyilemään myös itsellemme ja näkemään it-semme henkisin silmin kuin ulkopuolelta. Ahlman kirjoitti: ”Huumori on kohoamista oman satunnaisen, ulkonaisen minän yläpuolelle. Se on eräänlaista näkymättö-män arvon tunnustamista. Humoristi, tehdessään toisen henki-lön naurunalaiseksi, lähtee siitä edellytyksestä, että toisessa on arvokas olemusydin, jota pilanteko ei millään tavoin vahin-goita eikä häpäise.” (”Ihmisen probleemi” s.113) – Toivotta-vasti humoristi aina huomaa, kenellä on riittävä huumorintaju. Sellainen ihminen tuntee olevansa humoristin kynsissä arvos-tettu aivan erikoisella tavalla. Koomisuus on vain ihmisessä tavattava ominaisuus. Sen luon-netta ei ole pystytty täysin selittämään. – Onko jopa niin, että sen selittämisyritys olisi koomillista? Ahlman kertoo esimerk-kinä koomillisesta jutun suutarista: ”Eräs suutari istui ahkeras-ti lestinsä luona ja teki työtä. Mutta kerran hän tuli ostaneeksi arvan raha-arpajaisissa ja voitti päävoiton. Rupesi ryyppää-mään, hukkasi kaikki rahat, jopa työnhalunsakin. Sitten pääsi taas kohomaan. Osti taas arvan ja voitti! Sen kuullessaan hän puhkesi sanomaan: ’Voi, pitääkö tuon p - n ryyppäämisen nyt taas alkaa’.” (”Ihmisen probleemi” s. 68). Selitäpä nyt tuota. Sen ymmärtää tai sitten ei. Koomista on se mitä tunnetaan ju-tun ymmärtämisen yhteydessä. Koomisen selittäminen ei saa aikaan koomisuuden elämystä.

Etiikka ja tämä elämä

113

Näin on myös monien muiden elämysten, arkipäiväisempien-kin kanssa. Jos sinua pyydetään selittämään, miltä suola mais-tuu, niin on mahdotonta antaa toiselle siitä oikeaa kuvausta. Vasta se, että toinen maistaa suolaa tai on jo aikaisemmin maistanut, saa aikaan käsityksen suolan mausta. Tämä elämä itsessään on kuin suolaa. Meidän on tämä koetta-va, jotta tietäisimme, mitä se on. Koemme täällä monia maku-ja. Ilman näitä kokemuksia emme osaisi erottaa karvasta ja makeaa, pahaa ja hyvää. Valinnoillamme ei olisi merkitystä, jos emme tuntisi arvojen eroja. Jotkut valinnat vievät meitä kauemmaksi elämämme tarkoituksen toteuttamisesta, toiset johtavat sen suuntaan: kohti täydellisyyttä. Usein vasta kar-vaat kokemukset saavat meidät tajuamaan sen, mikä on arvo-kasta. Monesti tuntuu, että elämä on tarpeettomankin karvasta. Tääl-lä tapahtuu hirvittävää epäoikeudenmukaisuutta, ja niin on houkutus ajatella, ettei kaikessa olekaan mitään järkeä. Eläm-me todella epätäydellisyyksien maailmassa, mutta samalla täydellisyyteen tähtäävässä maailmassa siinä mielessä, että tä-mä epätäydellisyyden tila saa meissä aikaan kaipuun täydelli-syyteen ja siten epätäydellisyyskin palvelee täydellisyyden saavuttamista. Iäisyydellä mitattaessa tämä elämä on vain hetki, jonka suh-teellinen pituus pienenee koko ajan olemassaolomme jatkues-sa ikuisuudessa - josko siellä edes on aikaa kuten meillä nyt? Tämä elämä olisi ilman yksilöllistä jatkuvuutta liian ihmeel-listä. Joku tarkoitus tällä täytyy olla.. Jo pieni poika sen taju-si: ”Olemme kuin mehiläiset, jotka keräävät hyvää Jumalalle.” Hyvä on sitä, että me ihmiset kehitymme kokemustemme ja

114

valintojemme kautta kohti täydellisyyttä saadaksemme siitä ilon. Tuo ilo on niin arvokasta, että sen saavuttamisen vuoksi epätäydellisyyskin ja epäoikeudenmukaisuudet on siedettävä. Oikeudenmukaisuuden lain rikkomisesta seuraava sovittami-sen vaatimus ja sovitus on sitä selvempää mitä ilmeisempi oi-keudenmukaisuuden loukkaus on ollut. Olisiko niin, että Ju-mala sallii räikeätkin rikkomukset siksi, että Hänen tuomionsa olisi rikkojalle itselleenkin mahdollisimman selvä? Ilman päämäärää, iloa, olemassaolo olisi todella tylsää, tar-koituksetonta. Olemassaolon olemiselle ei ole vaihtoehtoa, sen on pakko olla ja se on olemassa ilman pakkoakin tai miten tuota ihmettä pystyisikään kuvaamaan! Jotta olemassaolo olisi siedettävää, täytyy siihen luoda mahdollisuus iloon. Niinpä on kirjoitettu: ”Adam lankesi, jotta ihmisiä syntyisi; ja ihmiset ovat jotta heillä olisi ilo.” (”Mormonin kirja”, 2. Nefi 2:25) Jumalan työ on ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän aikaansaaminen eli sellaisen elämän aikaansaaminen, jota Hän itsekin elää. ”Sillä ihminen on henki. Aineet ovat iankaikkisia, ja henki ja aine erottamattomasti yhteen liitettyi-nä saavat ilon täyteyden.” (”Oppi ja Liitot”, 93:33, MAP-kir-kon julkaisu). On varmaa, ettemme voi saada ilon täyteyttä, jos emme valitse sitä tietä, joka vie kohti täydellisyyttä. Voimme tyytyä myös vähempään. Sekin on meille suotu, mutta joskus saatamme katua lyhytnäköisyyttämme katkeras-ti, jos emme ota huomioon Jumalan meille antamia ilmoituk-sia. Vastuu elämämme käyttämisestä on jokaisella erikseen, mutta olemme vastuussa ainakin jollain tavalla myös muista. Myös se yhteiskunta, jossa elämme, tulisi järjestää niin, että se tukee elämämme tarkoituksen toteuttamista. Turun yliopiston sosi-aalipolitiikan assistentti, VTT Kyösti Raunio kirjoitti artikke-linsa lopuksi kirjassa ”Tiede, kriittisyys, yhteiskunta”, (Tam-

Etiikka ja tämä elämä

115

pereen yliopisto, jäljennepalvelu 1998, s.17): ”Sosiaalipolitii-kan tiede-käytäntösuhteen problematisoinnin lähtökohdaksi olisi otettava inhimillisen elämänkäytännön erityislaatuisuus, moraalinen käytäntö. Perusongelma ei ole arvopäämäärien tie-teellisen määrittelyn mahdollisuus. Ongelma ei ole ’käytän-nön tieteellistäminen’ sen enempää kuin ’tieteen käytännöllis-täminen’ vaan sekä tieteen että arvopäämäärien perustaminen inhimilliseen elämänkäytäntöön ja viime kädessä ihmisen pyr-kimykseen oman elämän hallinnan parantamiseen.” – Mutta onko elämän hallinta mahdollista ilman ymmärrystä sen tar-koituksesta? Ainakin tulisi uskoa elämän tarkoituksellisuu-teen, jotta ei masentuisi vaikeuksien kohdatessa. Tällaisen us-kon omaksuminen on omassa vallassamme. Olennaista on todella se, kuinka ihminen onnistuu hallitse-maan omaa elämäänsä. Kun tässä hallinnassa tapahtuu häiriöi-tä kuten alkoholisoitumista, rikollisuutta, identifikaatiohäiriöi-tä, mielisairautta, masentuneisuutta ja epäsosiaaliseksi kutsut-tua käyttäytymistä, etsitään syitä yhteiskunnasta ja perheyhtei-sön vaikeuksista. Yksilön oma vastuu tilanteestaan saatetaan unohtaa kuten myös hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elä-määnsä. Alkoholismia kutsutaan sairaudeksi, mikä voi saada aikaan oman vastuun väistämisen. Sairaushan on jotain, josta ihmistä ei pidetä vastuullisena. Samaan tapaan seksuaalisia poikkeavuuksia tulkitaan tavalla, joka saa ihmisen ajattele-maan, että on kysymys jostain biologisesti määräytyneestä ominaisuudesta, jolle ei voi mitään. Näitä suuntautuneisuuksia vielä tuetaan jopa joukkoesiintymisillä. Harhautunut identifi-kaatio on jopa virallistettu homo- ja lesbosuhteiden rekiste-röinnillä. Tällainen suhtautumien halveksii ihmisen syvempää olemusta ja sulkee silmänsä ihmisen arvolta. Poikkeaviin yksilöihin on suhtauduttava rakkaudella, mutta se ei merkitse, että olisi hy-

116

väksyttävä myös harhautuneita identifikaatioilmiöitä. Sellai-nen hyväksyminen saisi aikaan vaan virheen vahvistumista. Ihmisen elämän perimmäistä tarkoitusta se ei ainakaan palve-le. Tiede ja yhteiskunta eivät ole löytäneet teoriaa tai metodia, jolla voitaisiin saada ihminen hallitsemaan elämäänsä. Tieteen perinteisiin ei kuulu arvopäämäärien antaminen. Tieteen kädet ovat sidotut omaan tieteellisyyteensä. Tieteen piirissä sano-taan arvopäämäärien antamisen kuuluvan politiikkaan. Yh-teiskunnan resurssien suuntaaminen ja lainsäädäntö kuuluukin politiikan alaan, mutta itse elämän arvopäämäärät kuuluvat fi-losofian ja uskonnon alaan. Tiede ei tavoita inhimillistä todellisuutta, sillä se voidaan ko-kea vain sisäisesti ja henkisesti. Tämä tieteen tulisi myöntää ja antaa henkisille arvoille niille kuuluva asema. Elämässä on kysymys ihmisen omista ratkaisuista, mutta silti ympäristön-kin on tehtävä osansa eli politiikalla on paikkansa. Ihmisille tulee opettaa oikeita periaatteita, jotta he voisivat hallita itseään totuudenmukaisista lähtökohdista. Tässä tulee kuitenkin eteen suuria vaikeuksia – joudutaan erilaisten hen-kien taistelukentälle. Ei ole yleisesti hyväksytty mitään oikeaa periaatetta, joka antaisi suuntaviitat toiminnalle. Suvaitsevuu-den nimissä varotaan sanomasta mitään oikeaksi. Tiede koet-taa toimia tavallaan totuuden löytämiseksi, mutta totuus ei ole alistettavissa teorioiksi ja metodeiksi. Tarvitaan hengellistä lä-hestymistapaa, mutta mikä on oikea hengellinen ”teoria” eli oppi, joka ei ole pelkkä teoria, ja kuka tai ketkä sitä edusta-vat? Tarjontaa on tällä alalla ylen määrin, jopa niin, että saattaa tuntua toivottamalta löytää oikea ja siksi tyydytäänkin yleensä

Etiikka ja tämä elämä

117

puolinaisuuksiin. Puolinaisuuksiin tyytyminen on välinpitä-mättömyyden ”hengen” valtaan joutumista henkien taistelus-sa. Ei voi olla esimerkiksi niin, että keskenään ristiriitaisia op-peja julistavat kristillisiksi sanotut kirkot olisivat kaikki yh-dessä Kristuksen näkymätön kirkko, jonka Hän hyväksyisi omakseen. Henkisen todellisuuden huomioon ottamisen suuntaan ihmi-sen ymmärtämisessä on liikahtanut Viktor E. Frankl perusta-massaan logoterapiassa ja eksistentiaalianalyysissa. Vuonna 1905 syntynyt Frankl on itävallanjuutalainen. Hän joutui ole-maan vuosia keskitysleireissä nähden ja kokien äärimmäistä ihmisarvon riistämistä. Siellä hän tuli huomaamaan, miksi jot-kut kestivät kaikesta huolimatta. Näistä havainnoista hän ke-hitti uuden psykiatrisen ajattelun teorian. Logoterapiassa ko-rostetaan, että ihmistä ymmärrettäessä on otettava hänet koko-naisuutena. ”…ihmisen olemisen peruslainalaisuuksista val-lalla olevan käsityksen mukaan kuuluvat sekä tietoisuus että vastuullisuus ihmisenä olemisen perusrakenteisiin. Nämä pe-rusrakenteet voidaan pukea antropologisen yhtälön muotoon: ihmisenä oleminen on yhtä kuin tietoisena oleminen ja vas-tuullisena oleminen.” (”Olemisen tarkoitus”, s. 23). Franklin mukaan psykoterapia on tähän saakka kiinnittänyt aivan liian vähän huomiota ihmisen henkiseen todellisuuteen (s. 27). Samaa voi sanoa muustakin suhtautumisesta ihmiseen. Emme kaikki tarvitse minkäänlaisia terapioita, mutta se on tarpeen, että ihmistä pidetään sellaisena kuin hän todella on ja nähdään hänen mahdollisuutensa kehittyä ja hallita itseään. ”Eikö meidän olisi jo aika kysyä itseltämme, milloin psykote-rapia alkaa nähdä inhimillisen olemassaolon korkeudet eikä vain sen syvyyksiä. Milloin se alkaa ottaa mukaan kaiken tie-toisuuteen kuuluvan aineksen – niin fyysisen, psyykkisen kuin henkisenkin” (s.27). Varmaan on niin, että tämä ei koske vain

118

psykoterapiaa, vaan yleensäkin suhtautumista ihmiseen. Tämä elämä voi ottaa meidät vangikseen niin, ettemme osaa nähdä elämän merkitystä iankaikkisuuden kannalta. Yksittäi-set elämän välttämättömyydet saattavat sitoa ajatuksemme niin, että emme näe elämän perimmäisiä arvoja. Puurtaminen päivästä toiseen, huoli toimeentulosta, perheestä ja työn riittä-vyydestä, velkojen maksu, loukkaukset, epäoikeudenmukai-nen ja rakkaudeton kohtelu saattavat kaikki täyttää mielemme ja katkeroittaa meidät. Ei ole itsestään selvää, että säilytämme uskomme elämään. Kuitenkin monilla usko säilyi keskitysleireilläkin. Edellytyk-senä oli vain se, että osasi toimia epäitsekkäästi siten, että löy-si tarkoituksen toisten auttamisesta ja palvelemisesta sekä säi-lytti vapautensa suhtautua kaikkeen kohtaamaansa. Tätä va-pautta ei mikään voi ihmiseltä riistää Franklin mukaan. Jos ajattelemme, että tämä nyt elämämme olemassaolon muo-to on ainoa, olemme vailla hyvin olennaista sisältöä elämäl-lemme. On oikeutettua ajatella, että meissä on jotain ikuista ja tulemme aina säilyttämäänkin tuon puolen itsessämme. Kuo-lema ei tee meitä olemattomiksi. Se ettei tiede voi sanoa mi-tään aikaisemmasta ja tulevasta olemassaolostamme, ei todista ettei niitä olisi. Profeetat ja Kristus todistavat iankaikkisesta elämästä, ja ihmisen tunne mm. oikeudenmukaisuuden toteu-tumisen välttämättömyydestä saa meidät uskomaan samoin. Rakkaan omaisen kuolema tuo mieleemme kuin itsestään aja-tuksen, että yhteytemme päättyminen ei ole lopullista. Usko siihen näkyy lukuisissa kuolinilmoituksissa, joissa sanotaan: ”Jälleennäkemisen toivossa”. Kun Raamatussa puhutaan elä-mästä, tarkoitetaan useimmiten elämää kuoleman jälkeen, Kristus sanoo itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei ku-kaan pääse Isän tykö muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6)

Etiikka ja tämä elämä

119

Jos näin on, on kysyttävä, miten voimme päästä takaisin Kris-tuksen kautta Isän, meidänkin taivaallisen Isämme tykö. Tällä elämällämme on tärkeä merkitys tulevaa elämäämme ajatel-len. Täytyy olla niin, että aikaisemmasta olemassaolosta läh-tiessämme hyväksyimme maanpäällisen vaiheen kehittymis-tämme varten. Tiesimme ja tunsimme silloin, että kehittymi-semme vaati syntymisen tähän epätäydellisyyden tilaan. Saat-taa olla, että valitsimme itse ne olosuhteet, joihin synnyimme, koska ne parhaiten auttaisivat meitä toteuttamaan mahdolli-suuksiamme. Varmaan tiesimme myös riskit, mutta siitä huo-limatta halusimme tilaisuuden syntyä maan päälle. Me tiesim-me aikaisemmassa olemassaolossa, että vanhin veljemme, Kristus, on varattu Lunastajaksemme, kun tulemme maista-maan karvasta rikkoessamme oikeudenmukaisuuden ja muita hengellisiä periaatteita väärien valintojemme vuoksi. Tämä elämä on aika, jossa meidän tulee valmistautua kohtaa-maan seuraava vaihe kehityksessämme: siirtyminen henki-maailmaan. Kun henkemme eroaa tästä epätäydellisyyden maailmaan kuuluvasta ruumiistamme, joka sekin on vajavai-nen, viemme siirtyessämme henkimaailmaan mukanamme ajatuksemme ja asenteemme. Meitä sitovat siellä samat hen-get, joiden vallassa olimme olleet eläessämme. Jos olimme säilyttäneet vapautemme niin, että hyvien valintojemme vuok-si pahalla ei ole meihin valtaa, olemme henkimaailmassakin vapaita. Tätä tilaa kutsutaan Raamatussa paratiisiksi. Toista olotilaa verrataan vankeuteen. Näitä kahta olotilaa kuvataan kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. (Luukas 16:19-31) Henkimaailmassa valmistaudumme ruumiimme ylösnousemiseen. Saamme myös siellä oppia monia asioista. Teemme varmasti viisaasti ja oikein, kun otamme huomioon elämämme jatkumisen tämän elämän jälkeen ja koetamme

120

elää siten, että voimme toivoa hyvää tulevissa olomuodois-samme. Kristuksen kautta meillä on toivo sovituksesta teke-mistämme virheistä huolimatta, kunhan toimimme Hänen oh-jeidensa mukaan ja löydämme totuuden tässä elämässämme, jossa monet henget voivat viedä meitä harhaan. – Mitä nuo henget ovat? Raamattu puhuu monessa kohtaa erilaisista hengistä, hyvistä ja pahoista. Erityinen tehtävä on Pyhällä Hengellä, joka todis-taa Kristuksesta ja totuudesta. Raamatussa varotetaan meitä uskomasta jokaiseen henkeen: ”Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalas-ta. Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen ei ole Jumalasta. Sellainen henki on Antikristuksen henki, jonka te olette kuul-leet olevan tulossa ja joka on jo maailmassa.” (1. Joh. 4:13) Raamattu puhuu myös saastaisista hengistä, joita ajettiin pois ihmisistä jopa sikoihin. (ks. Markus 5:13) Sikoihin mentyään saastaiset henget saivat aikaan sen, etteivät siat kestäneet nii-tä, vaan syöksyivät jyrkännettä alas ja järveen. Ihmiset kam-mosivat Jeesusta tämän teon vuoksi ja pyysivät tätä lähtemän seudulta. Jos nykyaikana puhuttaisiin ihmisissä olevista saas-taisista hengistä, pidettäisiin tällaista kovin vanhahtavana ja omituisena. Nyt puhutaan sievästi neurooseista, jotka vaivaa-vat ihmisiä. Tällainen puhetapa on rakastavampaa kuin leima-ta ihminen saastaisen hengen asuinsijaksi. Raamatun kieli on ymmärrettävä oman aikansa taustaa vasten. Kielelliset ilmai-sut olivat silloin monissa muissakin kohdin paljon räväkämpiä ja nykyaikaan sopimattomia. Silti nykyaikanakin on vastineensa sille, mitä Raamattu kut-

Etiikka ja tämä elämä

121

suu hengiksi. Kaikenlaisia aatevirtauksia hallitsee tietty henki. Monet näistä hengistä kieltävät Kristuksen tai tulkitsevat Hänet muuksi, kuin Raamattu esittää. Kristuksen kieltävää henkeä sanotaan antikristuksen hengeksi. Teologienkin piiris-sä esitetään epäilyjä ja oppeja siitä, ettei Kristus olisi ollut kir-jaimellisesti Jumalan Poika. Ateistit ovat niitä, jotka kieltävät paitsi Kristuksen jumalallisuuden myös Jumalan olemassa-olon. Kommunismin piirissä vastustettiin avoimesti uskontoa. Kommunistisen puolueen jäseneksi ei ainakaan Neuvostolii-tossa päässyt Jumalaan uskova. Nykyaikana henget ilmenevät erilaisina uskontoina, aatevirtauksina, asennejärjestelminä, puolueina ja liikkeinä saaden vallan ihmisiin niiden kautta. Eräs erikoinen henki on se, joka on ominaista uskontotieteel-le. Siinä tehdään uskonnoista tutkimuskohteita ilman Jumalaa ja tarkastellaan uskontoja pelkästään inhimillisinä ilmiöinä. Varmaan onkin monia uskontoja, jotka ovat syntyneet vain ihmisten mielikuvituksen tuloksina. Dosentti Matti Kamppi-nen, Turun yliopiston uskontotieteen lehtori, käsitteli 9.7.2000 Helsingin Sanomissa mielipidepalstalla uskontojen tulevai-suutta. Hänen mukaansa ne ovat kehittymässä kohti inhimilli-sempiä uskontoja, jolla hän tarkoitti sitä, että ”uskonnoissa postuloidaan ihmisten kaltaisia olentoja keskustelu ja vuoro-vaikutuskumppaneiksi. Tätä piirrettä tuskin kukaan uskonto-tieteilijä kieltää.” (Postulointi on väittämistä ja olettamista) Kamppisen käsityksissä kristinuskosta näkyy selvästi luopu-muksen kirkon käsitys, kun hän sanoo: ”Kristinusko ja muut ensi näkemältä monoteistiset uskonnot ovat kiinnostavia juuri siksi, että niiden pääjumalilla on varsin vähän inhimillisiä ominaisuuksia.” Kuitenkin Raamatussa esitetty uskonto sisäl-tää paljon inhimillisiä piirteitä. Raamatun mukaan meillä on Taivaallinen Isä ja Hänellä Poika, Jeesus Kristus, joka syntyi maallisen äitinsä kautta.

122

Uskontotieteilijät asettuvat ikään kuin uskontojen yläpuolelle, josta he tulkitsevat niitä luullen tietävänsä niiden luonteen oman ajattelunsa perusteella. Aito uskonto perustuu kuitenkin Jumalalta tulleisiin ilmoituksiin. Niissä ei ole ihmisten kuvi-telmilla eli ”intuitiivisella ontologialla” mitään tekemistä. Kamppinen kirjoitti: ”Intuitiivisen ontologian olemassaolo kognitiivisena universaalina on varsin hyvin dokumentoitu antropologinen löydös, ja uskontojen systemaattinen yhteys tähän lainalaisuuteen on tuonut uskontotieteelle koko joukon tieteellistä uskottavuutta.” Jos uskontotiede tutkisi vain ihmisten uskonnollisia käsityk-siä, sillä olisi paikkansa totuuden palvelijana. Tällaiseksi se ei kuitenkaan asettaudu, vaan tuntuu olettavan, ettei aitoa uskon-toa olekaan. Uskonnollinen totuus ei kuulu sen tutkimuspii-riin. Onko olemassa uskontotieteilijää, joka uskoisi, että Ju-mala on antanut tietää itsestään aitojen profeettojen ja Poikan-sa kautta? Uskontotieteilijä voisi tutkia, miten alkuperäinen Kristuksen kirkko oppeineen on muuttunut. Vai kuuluuko täl-lainen tutkimus vain kristinuskoa tutkiville teologeille? Us-kontotiede on yksi antikristillisen hengen ilmenemismuoto, jos se kieltää Kristuksen jumalallisuuden. Henget ovat myös hyvin ovelia. Monien kristillisiksi kutsuttu-jen kirkkojen parissa sanotaan uskottavan Kristukseen, mutta kielletään kuitenkin Hänen mahdollisuutensa puhua edelleen-kin profeettojen kautta. Tällöin tosiasiassa kielletään Hänet, vaikka koetettaisiin julistaa Hänen oppejaan sellaisina, kuin ne olivat. Niinpä väitetään, että Raamattu sisältää jo kaiken tarvittavan. Mutta riittääkö Raamattu sellaisenaan, koska sitä on tulkittu niin monin tavoin? Jos sitten Kristus kutsuukin profeetan kertomaan, miten Raamattu olisi tulkittava, niin ve-dotaan esimerkiksi Raamatun lopussa olevaan kohtaan: ”Jos

Etiikka ja tämä elämä

123

joku ottaa pois jotakin tämän ennustusten kirjan sanoista, ot-taa Jumala pois hänen osallisuutensa elämän puuhun ja py-hään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kerrottu.” (Ilm.22:18) Vanha käännös puhui profetian kirjan sanoista. Jokaiselle luu-lisi olevan itsestään selvää, että tässä tarkoitetaan todella en-nustusten kirjaa eli vain Ilmestyskirjaa, joka sattuu olemaan Raamatun viimeinen kirja. Raamattututkijat ovat hyvin peril-lä siitä, ettei Raamattu sisällä kaikkea, mitä tapahtui. Kristityiksi itseään kutsuvien kirkkojen piirissä määritellään, mikä uskomistapa kelpaa kristilliseksi. Ainoa oikea tapa olla kristitty määritellään Athanasiuksen uskontunnustuksessa, jossa puhutaan erittäin epäselvästi kolmiyhteisestä Jumalasta ja lopuksi sanotaan: ”Tämä on oikea, yhteinen kristillinen us-ko, joka ei sitä totisesti ja vakaasti usko, ei hän voi autuaaksi tulla.”. Tässäkin on kysymyksessä väärä henki. Jotkut uskovat Kristukseen ja Jumalaan erillisinä persoonina ja olentoina, mutta heidät leimataan epäkristillisiksi, koska he eivät hyväk-sy Athanasiuksen uskontunnustusta, jossa pelotellaan ihmisiä ajattelemasta itsenäisesti, selkeästi ja totuuden mukaisesti. Vanhan katekismuksen kolmannessa uskonkappaleessa sano-taan: ”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seura-kunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksisaamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Aamen.” Tässä on oi-keata kaikki muu paitsi ”pyhäin yhteisen seurakunnan”. Li-säksi olisi määriteltävä, mitä tarkoitetaan pyhillä. Pyhiksi sa-nottiin alkuseurakunnan jäseniä. He olivatkin yhtä, mutta sitä ei voi sanoa nykykirkkojen jäsenistä. Eri kristillisiksi määri-tellyt kirkot monine erilaisine oppeineen eivät muodosta yh-teistä seurakuntaa eli kirkkoa, sillä ”Kristus ei ole jaettu”. Henkien moninaisuudesta huolimatta meillä on mahdollisuus löytää totuus, koska myös siitä todistaa meille henki. Meidän

124

on kuitenkin tehtävä oma osamme. Kuten voimme valita suh-tautumisemme, voimme valita myös sen, mikä henki meihin vaikuttaa. Voimme aloittaa sisäisestä rehellisyydestä eli totuu-dellisuudesta. Totuudellisuus on sitä, että ilmaisemme vaka-valla mielellä asiat itsellemme sellaisina kuin tiedämme nii-den olevan. Totuus tekee meidät vapaiksi vääristä hengistä eli vääristä ennakkoluuloista ja asenteista. Jos esim. jollakin on alkoholiongelma, tulisi hänen myöntää se itselleen, koska ilman tällaista ei ongelman ratkaisukaan ole mahdollista. Vastaavasti kovan tupakoitsijan tulisi myön-tää, että hän polttaa liikaa, mistä hyvin todennäköisesti on haittaa hänen terveydelleen ennemmin tai myöhemmin. Täl-laiset asiat ovat hyvin konkreettisia. Ajatuksiamme hallitse-vien henkien - tai tulisiko sanoa asenteiden – tunnistaminen ja niiden vaikutuksen myöntäminen saattaa olla vaikeampaa. Voimme kuitenkin olla niidenkin vankeina samaan tapaan kuin riippuvuutta aiheuttavien aineiden vankeina. Kuuluminen johonkin kulttuuriin saa aikaan meissä tietynlai-sen identifikaation. Olemme sidottuja kulttuurimme asentei-siin ja arvoihin monin tavoin. Olemme kuin suggeroituja tie-tynlaisiin suhtautumistapoihin. Totuudellisuuden asenteen, hengen, voi kuitenkin kohdistaa myös kulttuurin vaikutuksiin. Emme ole meemien armoilla. Meemi on ”kulttuurin perusyk-sikkö Richard Dawkinsin, Susan Blacmoren ym. Teoriassa. Meemejä ovat kaikki asiat, joita ihmiset hankkivat jäljittele-mällä toisiaan. Meemit sijaitsevat aivoissa, mutta niitä tallen-netaan myös kirjoihin, tietokoneiden kovalevyille, taideteok-siin. Geenien tavoin meemit muuntuvat, valikoituvat, kopioi-tuvat ja siirtävät informaatiosta.” (Helsingin Sanomat 2.12.2000 s. C 18 selostuksessa Susan Blackomoren kirjasta ”Meemit - kulttuurigeenit, Art House, 2000)

Etiikka ja tämä elämä

125

Blacmoren mukaan meemit hallitsevat ihmisten tietoisuutta. Tässä on jälleen yksi teoria, jolla väheksytään ihmisen arvoa ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Kieltämättä monia hallitsevat kulttuuriimme sisältyvät asenteet, joita voi kutsua myös meemeiksi ja joita edellä olen kutsunut hengiksi, mutta niin hallitsevia ne eivät ole, ettei itsenäinen ajattelu olisi mahdollista. Kaikki aikuiset ovat meidän kulttuurissamme luultavasti ko-keneet murrosiän. Joissakin alkukantaisemmissa kulttuureissa tätä ei tunneta. Murrosikään kuuluu aikuisten kulttuurin arvo-jen puntarointi ja kapinakin – aivan syystäkin monissa asiois-sa. Murrosiän aikana nuori sisäistää aikuisten maailmaa. Lap-sena on maailma otettu vastaan sellaisena kuin se on annettu ilman tarkempaa harkintaa. Nuori aikuistuessaan ei enää il-man muuta tyydy muiden sanelemaan maailmankuvaan. Var-sinainen minämme vaatii omakohtaista asioiden ymmärtämis-tä. Sittemmin itse kukin meistä joutuu tyytymään kompromis-seihin enemmän tai vähemmän ja murrosikä päättyy. Ne kysy-mykset, joihin ei ole saatu vastauksia, työnnetään sivuun tai korvataan kuvitelmilla, joita voi pitää myös henkinä, koska niiden taustalla on usein joku ideologia. Joillakin itsenäisem-millä henkilöillä kuten taiteilijoilla kysymykset jäävät avoi-miksi ja saattavat luoda kulttuuria uudistavia tuotteita. Murrosikä johtaa tavanomaisesti sosiaalistumiseen oleviin oloihin - tai voisi sanoa myös alistumiseen vallitsevien hen-kien johdettaviksi. Tästä voisi mainita esimerkkinä muodin, jossa kuvastuu ajan henki. Muoti on paitsi vaatteita myös ajat-telutapoja, asenteita ja käyttäytymistapoja. Uskonnon omak-suminen tapahtuu sekin tavanomaisesti sosiaalistumisen kaut-ta. Ihmisiä pitää Suomessa ev.-lut. kirkon piirissä tutkimusten mukaan enemmänkin kirkolliset toimitukset kuin kirkon oppi.

126

Nuorten piirissä pidetään rippikoulua sosiaalisesti välttämättö-mänä. Syitä rippikoulun käymiseen ovat ”Kotilieden” nro 13-14 v. 2000 reportaasin mukaan: ”1. Käydään, koska kirkko niin ha-luaa. 2. Rippikoulun käynyt pääsee kirkossa naimisiin ja sitä tytöt pitävät tärkeänä. 3. Rippikoulun käyminen on hyvä pää-tös. 4. Rippikoulu käydään yleissivistyksen vuoksi. 5. Ei ku-kaan käy rippikoulua uskon vuoksi.” Nuorilta saatiin mm. seuraavia kommentteja: ”Tyylimesta ja kaveritkin käyvät.” ”En tunne ketään kaveria, joka ei olisi käynyt. Tai yhden...” ”Ja seksistä puhuttiin riparilla todella vapaasti.” ”Ei Jumalaa ole.” ”Ainakin käsitys Jumalasta on ai-ka sadistinen ja siksi häntä on vaikea ymmärtää. Tai ei oikein edes haluaisi ymmärtää.” ”Jumala on ihmisten luoma illuusio silloin, kun asiat muuten käyvät ylivoimaisiksi ymmärtää. Kerrottiin, että Jumala loi maailman. Nyt on lähes todistettu, että maailma syntyi suuresta alkuräjähdyksestä, jolloin mate-ria alkoi levitä kaikkiin suuntiin ja syntyi avaruus. Kun näin on, ei Jumalaakaan voi olla.” (Stiina Steniuksen teksti) Helsingin Sanomien ”Kuukausiliitteen” heinäkuun 2000 artik-kelissa nuorten rippileirikokemuksista kertoo eräs nuori: ”Us-komattomin juttu oli koe leirin lopussa: ohjaajat päästivät kaikki noin vain läpi! Suuri osa leiriläisistä ei vastannut yh-teenkään kysymykseen eikä ollut Raamattua avannut. Silloin tajusin, mitä suurta teatteria luterilainen kirkko on.” Toimitukset kuten kaste, avioliittoon vihkiminen ja hautaami-nen sitovat ihmiset kirkkoon ilman, että kirkon opilla olisi merkitystä käyttäytymiseen tai että kirkossa käytäisiin sään-nöllisesti. Ev.-lut. kirkon sisällä toimii kuitenkin herätysliik-keitä, joiden vaikutus ihmisten elämään on hyvinkin näkyvää.

Etiikka ja tämä elämä

127

Kullakin näistä liikkeistä on oma kulttuurinsa ja henkensä. Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovisen mukaan ”kir-kon tärkein tehtävä on olla uskonnollinen yhteisö” (Helsingin Sanomat 23.7.2000). Kansankirkon kutsumuksena on Huovi-sen mukaan: ”…jakaa armoa ilman ehtoja. Taustalla on ole-tus, että jokainen ihminen syvimmiltään kaipaa armoa ja Ju-malaa. Sielunvihollinen, lähimmäiset, olosuhteet ja oma minä kiusaavat kaikkia. Elämä on niin kovaa, että vain ehdoton an-teeksiantamus voi auttaa. Kirkko haluaa koota Jumalan armon piiriin jokaisen.” Millähän perusteella kirkko voi jakaa armoa ehdottomasti? Tämä ei ole ainakaan Kristuksen oppi, sillä armo on ehdolli-nen eli se vaati uskon lisäksi parannuksen ja kasteen sen liiton merkiksi, että ihminen haluaa tehdä oman osansa. Ollaanko luterilaisessa kirkossa siinä luulossa, että sillä on oikeus antaa syntejä anteeksi kuten katolinen kirkko aikoinaan myydessään syntejä jopa rahasta anteeksi? Syntien anteeksiannon voi suo-da vain Taivaallinen Isämme Poikansa sovitustyön kautta. Kirkko voi kylläkin kertoa siitä armosta, jonka voimme saada, mutta kirkolla itsellään ei ole mitään oikeuksia luvata syntien anteeksiantoa. Pietarille annettiin tosin taivasten valtakunnan avaimet, mutta tämä tarkoitti oikeutta johtaa kirkkoa eli kut-sua sen virkoihin ja ja vapauttaa viroista sekä tehdä evankeliu-min toimituksia niin, että ne hyväksyttiin taivaassa. Huovisen artikkelissa kirjoitetaan kirkosta itsestäänselvyytenä ja viitataan siihen, että kaikki kirkot erilaisuudestaan huoli-matta ovat kuitenkin yksi kirkko: ”Kirkkojen maailmanneu-vosto edellyttää jäsenkirkoiltaan, että ne tunnustavat Kristuk-sen jumaluuden ja Jumalan kolmiyhteyden sekä hyväksyvät Raamatun ohjeellisuuden. Yhteinen uskontunnustus ilmentää sitä, mistä kirkossa halutaan olla yhtä mieltä.” –Siis ”kirkos-

128

sa” ei kirkoissa ikään kuin kaikki Kirkkojen maailmanneuvos-toon kuuluvat kirkot olisivat yksi kirkko. Miksi Kirkkojen maailmanneuvoston nimi ei ole ”Kirkon maailmanneuvosto”, jos siihen kuuluvat muodostavat yhden kirkon? Kaikki kristil-liset kirkot eivät edes kuulu kirkkojen maailmanneuvostoon. Oppi yhdestä näkymättömästä kirkosta on Suomen ev.-lut. kirkon oppi, mikä poikkeaa katolisen ja ortodoksisen kirkon opeista. Myöskään eri luterilaiset kirkot eivät ole aina olleet täysin yksimielisiä siitä, mikä on kirkko. Kristuksen tarkoitus oli, että Hänen seuraajansa olisivat yhtä. Joh. 17:11 sanoo: ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” Yhtä oleminen tarkoittaa tässä yksimielisyyttä ja työtä saman päämäärän hy-väksi. Jeesus rukoili perustamansa kirkon puolesta, jotta sen jäsenet pysyisivät yksimielisinä sortumatta eriuskoisuuteen ja huolehtisivat toisistaan. Sittemmin Hänen kirkkonsa kuitenkin hävisi maan päältä vai-nojen vuoksi. Yksimielisyys ja yhteys säilyivät niin kauan, kun apostolit saattoivat johtaa kirkkoa. Alkukirkossakin oli tosin eri tavalla ajattelevia, joista tuli luopioita, mutta kirkko oli silti yksi, eikä ollut tarkoitus, että se olisi jakaantunut, ku-ten sitten tapahtui. Jakaantumisen jälkeen se lakkasi olemasta Kristuksen kirkko ja ”pyhä yhteinen seurakunta”, koska Kris-tuksen kutsumat ja asettamat apostolit eivät sitä johtaneet ja Hänen antamansa valtuus hävisi apostolien mukana. Luopumuksen jälkeen ihmiset ovat joutuneet tyytymään maal-listen hallitsijoiden johtamiin kirkkoihin ja keskiaikana katoli-sen kirkon johtamiin maallisiin hallituksiin, mitkä molemmat tavat olivat väärin. Vasta 1.3.2000 Suomessa ev.-lut. kirkon

Etiikka ja tämä elämä

129

piispojen nimitys siirtyi perustuslain uudistamisen yhteydessä pois presidentiltä, mitä Martti Ahtisaari oli toivonutkin. Ei ole itsestään selvää, että rohkenemme tai osaamme ajatella itsenäisesti sen kirkon luonnetta, johon olemme lapsina ilman omaa tahtoamme tulleet liitetyiksi. Sosiaalinen sidonnaisuus hallitsee ajatuksiamme. Meidän on vaikea ajatella, että kirkko olisi nyt aivan muuta kuin se, minkä Kristus tarkoitti kirkoksi. Tilanne vaatii itsenäistä ajattelua ja oikeiden kysymysten te-kemistä. On kysyttävä mikä kirkko on? Meidän on vapaudut-tava totunnaisuuden hengestä ja omaksuttava vain se, mikä to-della myös tuntuu totuudelta. Tämän elämän aikana meidän on koetettava löytää totuus. Raamatussa sitä verrataan aarteeseen ja kallisarvoiseen hel-meen, joiden vuoksi kannattaa uhrata kaikki muu. Matt. 13:44-46: ”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aar-re. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sit-ten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kaunii-ta helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.” Oliko pellon ostanut henkilö rehellinen? Eikö hänen olisi pitä-nyt ilmoittaa omistajalle aarteesta? Tämä ei ole vertauksessa olennaista. Raamatun aikoihin menettelyä pidettiin aivan oi-keutettuna. Vertaukset koettavat osoittaa arvojen tärkeysjär-jestystä. Totuuden ja taivaan valtakunnan tähden kannattaa hyljätä kaikki muu.

130

MIKÄ MEISTÄ VOI TULLA Pyhien kirjoitusten perusteella on uskottavaa, että olemassa-olomme ei pääty, vaan jatkuu henkimaailmassa. Raamatun mukaan meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Tä-män täytyy tarkoittaa, että meidät on luotu tulemaan sellaisik-si. Ennen lankeemusta ihminen ei tiennyt hyvästä eikä pahas-ta. Hän ei siis heti luomisensa jälkeen ollut Jumalan kaltainen, vaikka hänen ulkomuotonsa olisi muistuttanut Häntä. Ihminen muistuttaa luomiskertomuksen mukaan Jumalaa ja vastaavasti Jumala muistuttaa ihmistä. Helsingin Sanomissa 1.6.2000 olleen uutisen mukaan Lapuan hiippakunnan tuomiokapituli päätti erottaa yksimielisesti pas-tori Jorma Hietamäen pappisvirasta harhaoppisuuden vuoksi. Psykologian opettajana toimiva Hietamäki oli julkisesti kerto-nut olevansa sitä mieltä, että kristinuskon mukaisen Jumalan olemassaolo on mahdotonta, koska ei ole olemassa materia-tonta tietoisuutta, vaan kaikki palautuu hermoverkkojen ja so-lujen toimintaan. On pääteltävä, että Hietamäki on itselleen rehellinen, totuudellinen. Hän on ymmärtänyt, että jos Jumala on olemassa, niin Hänen täytyy olla ihmisen kaltainen her-mostoltaan. Entelekian ja oikein ymmärrettyjen ilmoitusten perusteella onkin johdonmukaista ajatella, että Jumala on ollut joskus sel-lainen kuin me olemme nyt. Jumalaa ei kuitenkaan ole luotu ihmisen mukaan, vaan ihminen Jumalan kuvan mukaan ja hänen kaltaisekseen. Taivaallinen Isämme on samoin kuin Kristuskin ylösnoussut ja kuolematon olento, joka pystyy tuntemaan ja toimimaan.

Mikä meistä voi tulla

131

Jumala ei ole sellainen kuin Athanasiuksen uskontunnustuk-sessa sanotaan: ”Niin että ennen kaikkea pitää, niin kuin en-nen on sanottu, palveltaman kolmea persoonaa yhdessä juma-luudessa, ja yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa. Joka siis tah-too autuaaksi tulla, hänen tulee näin kolminaisuudesta ajatel-la.” Tällaisella olennolla ei todellakaan voisi olla sellaista hermo-järjestelmää ja tietoisuutta, jota Raamatun mukaan on Juma-lalta edellytettävä, sillä Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme eri persoonaa, joilla kullakin on itsenäinen hermojärjestelmä, vaikka se muodostuukin hienommista aineista kuin meidän. Kristus nousi kuolleista fyysisesti kosketeltavana ja hermojär-jestelmänsä säilyttäneenä. Sellaisena Hänen on ennustettu myös joskus palaavan. Ei ole mitään syytä olettaa, ettei Hän edelleen olisi ruumiillinen olento joskin kuolematon. On pää-teltävä, että Hänen Isänsä on samankaltainen, sillä ei Kristus muuten voisi olla Jumalan ainosyntyinen Poika. Kristus toi olemassaolomme tähän muotoon jotain aivan uutta myös fyy-sisesti. Hänen ruumiiseensa sisältyi mahdollisuus voittaa kuo-lema ja Hänen henkeensä sisältyi mahdollisuus täyttää oikeu-denmukaisuuden vaatima sovitus niiden puolesta, jotka hy-väksyvät Hänet Lunastajakseen. Kun kuolemme, meistä tulee henki. Se on seuraava vaihe sii-nä, mitä meistä tulee matkallamme Jumalan kaltaisiksi eli sel-laisiksi, joiksi meidät on luotu tulemaan.

132

TÄMÄN JÄLKEINEN ELÄMÄ HENKI-MAAILMASSA Kun ihminen kuolee, hänen henkensä eroaa ruumiista. Kuole-ma on vain olotilan muutos, ero, eikä kaiken loppuminen. Tä-tä ei voida perustella tämän elämän tosiasioilla, mutta on niin paljon, mitä emme tiedä. Millään ei voida pätevästi perustella, ettei olisi hengen jatkuvuutta kuoleman jälkeen. Sen sijaan on monia todistuksia siitä, että kaikki ei lopu kuolemaan. Monet todistavat vakavissaan siitä, että Kristus nousi ylös. Raamatun mukaan hän ilmestyi ylösnousemuksen jälkeen monille:

1. Kor. 15:6 ”Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadal-le veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin nukkuneet jo pois.”

Kuten edellä on osoitettu, on Raamatussa mainintoja siitä, että henkemme on ollut olemassa jo ennen syntymää maan päälle. Henkemme on kuolematon ja taivaallisten vanhempiemme henkilapsi, vaikka emme muista aikaisempaa olemassaoloam-me. Kuoleman jälkeen elämme jälleen henkenä, mutta sielulli-nen elämämme ruumiin yhteydessä päättyy, kuolee. Siirrym-me henkimaailmaan samaan tapaan kuin siirryimme tähän maanpäälliseen elämään, mutta kuitenkin henkiaikuisina. Viemme henkimaailmaan kokemuksemme maallisesta elä-mästä. Evoluution tärkein vaihe tapahtui henkimaailmassa, jonka ih-meellisyydestä mikrokosmoksen olemassaolo ja luonne anta-vat viitteitä. Voitaneen sanoa, että myös tietoisuus kumpuaa sieltä. Tiede ei ole pystynyt ratkaisemaan tietoisuuden arvoi-tusta, joka on kuitenkin kaikkein merkittävin ilmiö ihmisen

Tämän jälkeinen elämä henkimaailmassa

133

kannalta. Mikrokosmos kokonaisuudessaan on ihmeellinen ja vain vertauskuvin lähestyttävissä. Jotain tiede on kuitenkin saanut aikaan mikrokosmoksessa. Ehkä tarkoitetaan juuri tie-dettä, kun Ilmestyskirja 13:13 sanoo: ”Se tekee suuria tunnus-tekoja ja saa tulen lyömään taivaasta maahan ihmisten näh-den.” Ihmiset kumartavat tiedettä, joka uskonnonvastaisesti käytet-tynä on peto, jolla on esitettävänään ihmeellisiä tunnustekoja muka lopullisen totuuden antajana. Väärin käytettynä tiede on antikristuksen hengenheimolainen, sillä monet perustelevat uskonnonvastaisuuttaan juuri tieteellä. Vanhaan aikaankin käytettiin tulinuolia, jotka saavuttivat kohteensa taivaalta. En-nustus tulen lankeamisesta taivaasta saattaa siten viitata muu-hun kuin tavanomaisiin aseisiin. Tulen lankeaminen taivaasta maahaan saattaa olla juuri sitä, että tiedemiehet ovat päässeet tunkeutumaan taivaan aineen piiriin. On perustellumpaa aja-tella, että taivaan voimat löytyvät kokemamme aineen sy-vyyksistä, kuin tähtimaailmasta tai sen ulkopuolelta. Henki-maailma on täällä, joskin toisessa ulottuvuudessa. Meille ei ole ilmoitettu yksityiskohtaisesti, millaiset olot val-litsevat henkimaailmassa, mutta luultavasti tulemme hämmäs-tymään olojen samankaltaisuutta nykytilaan verrattuna. Suu-rin ero on siinä, ettei siellä ole fyysistä kuolemaa. Myös se tie-detään pyhien kirjoitusten perusteella, että mielentilamme vai-kuttaa siihen asemaan, johon kuollessamme joudumme tai pääsemme. Jeesus sanoi ristillä vierellään olevalle pahanteki-jälle, jolla oli nöyrä mieli ja joka oli pyytänyt Kristusta muis-tamaan häntä, kun Kristus siirtyy valtakuntaansa: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk.23:43) Tästä kohdasta selviää, ettei Kristus kuoltuaan mennyt tai-vaalliseen valtakuntaansa Isänsä luo, vaan paratiisiin eli hen-

134

kimaailman paratiisiksi kutsuttuun osaan. Lisäksi Hän ylös-nousemuksensa jälkeen varoitti koskemasta itseensä siksi, et-tei Hän ollut mennyt vielä Isänsä luo. Myös henkimaailmassa Kristuksella oli tärkeä työ tehtävänään. Tuonelassa oleva pa-ratiisi on väliaikainen taivas ja siellä oleva henkivankila väli-aikainen helvetti. Lopullinen tilamme määräytyy vasta viimei-sellä tuomiolla. 1. Piet. 3:18-20 kertoo tästä: ”Kärsihän Kristuskin ainutkertai-sen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, joh-dattaakseen teidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin.” Raamatun kohdat sisältävät kovin vähän yksityiskohtia. Tar-kempi tutkiminen ja kohtien ymmärtäminen jää kunkin luki-jan varaan. Niinpä on ymmärrettävä, että Nooan aikalaisiin viitattaessa tarkoitetaan kaikkia muitakin, jotka ovat eläessään sivuuttaneet Jumalan ilmoitukset. Tuskin olisi ollut liioin mahdollista, että Kristuskaan olisi voinut henkimaailmassa pistäytyessään saada loppuun evankeliumin saarnaamisen vankeudessa oleville hengille. Sitä paitsi monet kuolevat tun-tematta evankeliumia näinä aikoinakin ja siirtyvät henkimaail-maan. Miten heille voidaan julistaa evankeliumia henkimaail-massa, jos Kristus olisi mennyt julistamaan evankeliumia vain Nooan aikalaisille? Onkin ajateltava, että Kristus järjesti kirkkonsa myös henki-maailmassa evankeliumin saarnaamista varten. 1. Piet. 4:6 sa-notaan:

”Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evan-keliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää,

Tämän jälkeinen elämä henkimaailmassa

135

vaikka ruumiissaan ovat saaneet saman tuomion kuin kaik-ki ihmiset.”

Kaikki ihmiset tuomitaan lopulta samojen perusteiden mu-kaan. Suhtautuminen evankeliumiin ja totuuteen on yksi tuo-mion perusteista. Siksi kaikkien on opittava tuntemaan evan-keliumin opit ennemmin tai myöhemmin. Joh. 5:24 sanoo:

”Totisesti, totisesti: tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuu-levat, saavat elää.” Jakeet Joh. 5:28-29 vahvistavat: ”Älkää ihmetelkö tätä! Tu-lee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuule-vat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää teh-neet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.”

Henkimaailmassa ei voida kastaa ehkä siksi, ettei siellä ole vettä tai ehkä paremminkin siksi, että tämä toimitus on yhden-mukaisuuden vuoksi määrätty toimitettavaksi maan päällä. Siksi kaste ja muutkin evankeliumin toimitukset on suoritet-tava sijaistoimituksina maan päällä, kuten 1. Kor. 15:29 sanoo kasteista:

”Mitä varten sitten jotkut antavat kastaa itsensä kuolleiden puolesta? Ellei kuolleita lainkaan herätetä, miksi he kastat-tavat itsensä näiden puolesta?”

Kohta antaa huomata, että kaste kuolleiden puolesta oli hyvin tunnettu tapa tuohon aikaan. Siihen viitattiin kuin sivumennen osoittamaan yleensä uskoa kuolleiden ylösnousemukseen. Kasteita kuolleiden puolesta suoritettiin niille, jotka eivät syystä tai toisesta voineet saada kastetta eläessään. Kuolleelle itselleen jäi vapaus valita sen vastaanottaminen vapaan tahdon periaatteen mukaan.

136

Olemme ennen syntymäämme olleet henkinä taivaassa pyhien kirjoitusten mukaan. Tällöin olimme taivaallisten vanhempi-emme luona. Tämäkin oli tavallaan henkimaailma. Siellä oli myös ylösnousseita olentoja, ainakin Taivaallinen Isämme ja Äitimme. Kuolemassa siirrymme toisenlaiseen henkimaail-maan. Koemme yhden niistä tuomioista, joita saamme osak-semme, sillä meidät määrätään joko henkivankilaan tai para-tiisiin. Emme ole siellä taivaallisten vanhempiemme luona, vaan edelleen moniin meihin maan päälläkin vaikuttaneiden henkien vaikutuksen alaisina.

137

TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA Maan ja ihmiskunnan historiaan on ilmoitettu kuuluvan myös tuhannen vuoden aika, jolloin kaikki pannaan kohdalleen. Ku-ten edellä on sanottu, kuolleille julistetaan evankeliumi ja hei-dän puolestaan on suoritettava evankeliumin toimitukset – ai-nakin niiden puolesta, jotka hyväksyvät Kristuksen Lunasta-jakseen. Nykyoloissa emme löydä kaikkia kuolleitamme. Tar-vitaan tuhannen vuoden aika, jolloin kaikki tarpeelliset toimi-tukset voidaan suorittaa - ja tähän mennessä tehdyt virheet korjata, sillä niitä on varmasti tehty. Raamatun mukaan olot maan päällä muuttuvat tuhatvuotisen valtakunnan aikana. Jesaja 11:6-10 kertoo tuhatvuotisen valtakunnan oloista:

”Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu le-volle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yh-dessä ja pikkupoika on niiden paimenena. Lehmä ja emo-karhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levol-le niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä, ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä, vastikään vieroitet-tu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa. Ku-kaan ei tuota turmiota minun pyhällä vuorellani, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta niin kuin meri on vettä tulvil-laan. Sinä päivänä Iisain juurivesa kohoaa merkkiviirinä kansoille. Hänen luokseen pyrkivät kaikki kansat, hänen asuinsijaansa ympäröi kunnian hohde.” – Iisain juurivesa on tietenkin Kristus, joka hallitsee pyhiensä kanssa.

Jesaja 65:17-20 jatkaa kuvausta:

”Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Kat-

138

so ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitse-vaksi sen kansan. Ja minä riemuitsen Jerusalemista, iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulu itkun ääntä, ei valitusta, ei-vät vastasyntyneet siellä enää kuole, ei yksikään, ei kuole vanhus, ennen kuin on elänyt päivänsä täyteen. Joka kuolee satavuotiaana, kuolee nuorena, jonka vuodet jäävät alle sa-dan, häntä surkutellaan.”

Uusi käännös on muuttunut tässä kohden merkittävästi. Van-hassa sanotaan jakeessa 20:

”…ja vasta satavuotiaana synnintekijä joutuu kiroukseen.” Tässä viitataan siihen, että tuhatvuotisen valtakunnan aikana luetaan synniksi se, jos henkilö ei ota vastaan evankeliumia, vaikka se on selkeästi hänelle julistettu. Tällaiset henkilöt ei-vät elä ”päiväänsä täyteen”. Pyhät kirjoitukset kertovat, että maa tai osa siitä oli ennen syntiinlankeemusta paratiisillisessa tilassa. Adam ja Eeva oli-vat paratiisissa, josta heidät karkotettiin tähän tilaan, jossa nytkin elämme. Ihmiselle luotiin ruumis maan tomusta ja hä-neen asetettiin elämän henki, jolloin hänestä tuli kuolematon sielu sillä ehdolla, ettei hän nauttisi kielletyn puun hedelmää. Ihminen kuitenkin nautti tuota hedelmää, paratiisillinen tila päättyi ja ihmisestä tuli kuolevainen. Tuhatvuotisen valtakun-nan aikana paratiisillinen tila palautetaan. Monet nousevat sil-loin kuolleista, mutta maan päällä asuu myös kuolevaisia ja he saavat lapsia. Kehitysoppi ja evankeliumi eivät ole ristiriidassa keskenään, jos osataan ajatella, että tärkein kehittyminen tapahtui jo en-nen maanpäällistä elämää. Tämän nykyisen elämämme muo-dot ovat tilaisuus henkisen olemuksemme pukemiseen kuole-mattomaan ruumiilliseen asuun siinä ulottuvaisuudessa, josta tulimme ja jonne meillä on mahdollisuus palata. Samalla ny-

Tuhatvuotinen valtakunta

139

kyinen olomuotomme antaa kokemusta, jota ei muuten voisi saada. On sanottu, että kaikella maanpäällisellä on vastineensa taivaassa, siellä, mistä tulimme. Voidaan ajatella niin, että tai-vaassa ensin tapahtunut kehitys antaa mallin ja suunnan ente-lekialle, jotta se toteuttaisi kaiken fyysisesti aluksi tavalla tai toisella epätäydellisenä kuolevaisuudessa ja sitten kuolematto-muudessa lopulta täydellisenä. Jumalalla on hallussaan myös entelekian voimat. Paratiisillisessa maailmassa olivat vallalla toiset luonnonlait. Nykyistä maailmaa hallitsee valon nopeuden rajallisuus, n. 300 000 km/s, jota on pidetty suhteellisuusteorian vakiona. On myös muuta säteilyä kuin se sähkömagneettiseksi kutsuttu säteily, josta näkyvä valo on yksi muoto. Niinpä ei tiedetä kosmisen eli avaruussäteilyn alkuperää. Tuon säteilyn energia on hyvin suuri. Hiukkaskiihdyttimillä ei voida saavuttaa sel-laisia energioita. Kosminen säteily aiheuttaa ilmakehässä typ-pi- ja happiytimien ydinreaktioita. Ihmistä kohtaa vuorokau-dessa n. 2 miljoonaa tuosta säteilystä peräisin olevaa hiukkas-ta. Kosmisen säteilyn arvoituksellisuus antaa viitteitä toisen-laisista ulottuvaisuuksista kuin tämä nykyinen havaintomaail-mamme. Ainakin ilmiön tulisi lisätä nöyryyttämme tietomää-rämme rajallisuuden vuoksi. ”Helmikuussa 1998 julkaistiin tyrmisstyttävä havainto: uni-versumin laajeneminen ei hidastukaan. Eikä siinä kaikki: laa-jeneminen kiihtyy.” (Tiede 10/2008, s. 19) Pimeää ainetta on 72% universumistamme. Sitä sanotaan tieteen suurimmaksi arvoitukseksi Maan muuttaminen paratiisilliseen tilaan eli kirkkauteen tulee olemaan suuri muutos. Siitä kertoo Malakian kirja 3:2:

”Kuka voi kestää sen päivän, jolloin hän tulee, kuka voi seistä horjumatta, kun hän ilmestyy. Sillä hän on kuin ahjon

140

hehku, hän puhdistaa kuin vahvin lipeä.” Kaikki luonnonsuojelijat voivat iloita, sillä kaikki saasteet hä-viävät, mutta samalla hävitetään myös ne ihmiset, jotka eivät kestä pahojen tekojensa vuoksi puhdistavaan hehkuun verrat-tua voimaa. Mal. 3:19-20 sanoo:

”Katso päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni. Kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia. Se päivä tulee ja sytyttää ne liekkiin – sanoo herra Sebaot – eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta. Mutta teille, jotka pel-käätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.”

Tästä käy selville ketkä kestävät Herran tulemisen päivän. Kun puhutaan Herran pelkäämisestä, on pikemminkin kysy-mys pyhien asioiden ja totuuden kunnioittamisesta. Myös sel-laiset hyvät ihmiset kestävät Herran päivän, jotka eivät ole Hänestä kuulleet ja ne, jotka ovat vilpittömiä, vaikkakin har-haanjohdettuja. Tuhatvuotisen valtakunnan aikana on luvattu laittaa kaikki kohdalleen. Tähän kuuluu muitakin asioita, kuin evankeliu-min toimituksia niille, jotka eivät ole saaneet niitä. Miljoonat lapset ovat kuolleet saavuttamatta täysikasvuisuutta. Tuhat-vuotisen valtakunnan aikana he tulevat nousemaan kuolleista sellaisina kuin he olivat kuollessaan ja he kasvavat täyteen mittaansa. Lapsena kuolleet tulevat valitsemaan myös avio-puolison tuona aikana. Raamatussa sanotaan, ettei taivaassa naida eikä mennä miehelle. Eipä niin, sillä kaikki evankeliu-min toimitukset on määrätty toimitettavaksi maan päällä. Maasta tulee kylläkin meille taivas myöhemmässä vaiheessa, kun kaikki tehdään uudeksi.

Tuhatvuotinen valtakunta

141

Kuolemalla on toisenlainen luonne tuhatvuotisen kauden aika-na. Muutos kuolevaisesta kuolemattomaan tapahtuu hetkessä. Veriruumis alkaa elää henkisen ”veren” avulla ja kaikki epä-täydellisyydet häviävät. Ihminen muuttuu sellaiseksi kuin hän on ollut parhaimmillaan. Tuhatvuotisen valtakunnan aikana tapahtuu siis ylösnousemusta niin, että kaikki ns. ensimmäi-seen ylösnousemukseen oikeutetut nousevat ylös. Ensimmäi-nen ylösnousemus alkoi silloin, kun Kristus nousi ylös kuol-leista. Samalla nousi Raamatun mukaan myös monia muita ja he ilmestyivät monille. Monet ovat eläessään menettäneet tilaisuuden mennä avioliit-toon. Kaikki maallisen elämän epätäydellisyydestä aiheutu-neet epäkohdat korjataan, koska Herra haluaa, että oikeuden-mukaisuus toteutuu. Koska tuhatvuotisen valtakunnan tulon kestävät monet sellai-set, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumista ja jotka eivät ole voineet ottaa sitä vastaan, heistä itsestään riippumat-tomista syistä, heille tehdään myös lähetystyötä. Ihmisillä on edelleen vapaa tahtonsa myös evankeliumin vastaanottami-seen nähden. On luvattu, että Saatana sidotaan niin, ettei hän voi kiusata ketään, mutta ihmisten valinnat eivät silti ole aina oikeita. On odotettavissa, että opimme paljon tuona aikana. Jumalattomat jäävät henkivankilaan tuhatvuotisen valtakun-nan ajaksi. Ilm. 20:5-6 sanoo tästä:

”Muut kuolleet eivät heränneet eloon, ennen kuin tuhat vuotta oli täyttynyt. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensim-mäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he ovat Jumalan ja karitsan pappeja ja hal-litsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta.”

142

Ilm. 20:7-10 kertovat, että tuhatvuotisen valtakunnan lopussa Saatana päästetään vankilastaan eksyttämään ihmisiä kaikkial-la maan päällä ja se saartaa joukkoineen, joita on kuin meren hiekkaa, ”pyhien leirin ja rakastetun kaupungin” Taivaasta is-kevä tuli kuitenkin tuhoaa ne kaikki. Saatanalla on näin paljon joukkoja, koska hän kokoaa sekä ne, jotka hän saa vietellyksi tuhatvuotisen valtakunnan asukkaista että ne, jotka nousevat ylös tuhatvuotisen valtakunnan lopussa eli ”väärien ylösnou-semukseen osalliset”, mitä sanotaan myös toiseksi ylösnouse-mukseksi. Mitenkähän ylösnousseet olennot voidaan tuhota? Kirjoitukset eivät kerro vastausta kaikkiin kompakysymyksiin, mutta tu-holla voi tarkoittaa myös häviölle joutumista. Toiseksi kuole-maksi sanotaan sitä, kun ihminen menettää mahdollisuutensa olla yhteydessä Taivaalliseen Isäämme ja Hänen Poikaansa. Kuolema on eroa jostakin kuten edellä on todettu. Meidän tulisi ajatella tämän maailmanajan loppumista tuhat-vuotisen valtakunnan alkaessa. Se hetki on ”oven edessä” py-hien kirjoitusten mukaan. Varmaan parasta olisi, että valmis-tuisimme siihen hankkimalla parannukseen tarvittavan uskon. Pelkkä maailmanlopun pelko ei liene paras motivaatio paran-nukseen – ei ainakaan niin rauhoittava, kuin hyvä omatunto siitä, että koettaa tehdä parhaansa omasta vapaasta tahdostaan.

143

VIIMEINEN TUOMIO Tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen tulee viimeinen tuomio. Sana ”viimeinen” osoittaa, että tuomioita on ollut jo aikaisem-min. Kun taivaassa syttyi sota aikaisemmassa olemassaolos-samme, seurasi siitä se tuomio, että 1/3 taivaan silloisista asukkaista syöstiin alas niin, etteivät he voineet saada fyysistä ruumista. He eivät säilyttäneet ensimmäistä asemaansa. Kris-tus antoi kirkkonsa virkailijoille myös tuomiovaltaa, joka vää-rinkäytettynä ja luopumuksen kirkoissa ilmeni mm. pannaan julistamisina, kerettiläisten vainoina, kidutuksina ja noitien polttamisina. Oikein käytettynä tuomiovallan olisi tullut ra-joittua vain kirkkokuriin hengellisissä asioissa. Kirkolla tuli olla oikeus myös erottaa keskuudestaan ne, jotka eivät eläneet tärkeimpien periaatteiden mukaisesti. Myös oikeuteen ottaa vastaan kirkkoon uusia jäseniä liittyi tuomiovaltaa. Vain ne kastettiin ja konfirmoitiin kirkon jäseniksi, jotka uskoivat ja osoittivat tehneensä totisen parannuksen. Viimeinen tuomio määrää tulevan asemamme tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen. 1. Kor. 15:40-42 kertoo hieman siitä, et-tä ihmisiä tuomitaan tai paremminkin olisi sanottava, että ih-misten teot tuomitsevat heidät kolmeen eri kirkkauden valta-kuntaan: ”On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten lois-to on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten. Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin.” Ilmestyskirja kertoo viimei-sestä tuomiosta: ”Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä is-tuu. Hänen kasvojensa edessä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet,

144

seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kir-joihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” Edellä olevasta voidaan päätellä, että on ainakin kolme kirk-kauden astetta, joihin ihmiset pääsevät tai joutuvat. Näitä ver-rataan auringon, kuun ja tähtien kirkkauksiin ja lisäksi tähtien kirkkauksissa on eroja. 2. Kor. 12:2 jakeessa Paavali kertoo miehestä, joka temmattiin kolmanteen taivaaseen. Koska olemme Taivaallisen Isämme lapsia, meistä on mah-dollista tulla myös Hänen perillisiään ja samankaltaisia kuin Hän, jos täytämme ne ehdot, jotka johtavat perillisiksi tulemi-seen. Onko loukkaavaa sanoa, että meistä voi tulla Jumalan kaltaisia eli jopa jumalia, jotka saattavat vuorostaan alkaa lisätä hyvää maailmankaikkeudessa? Kristus sanoi: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydel-linen” (Matt.5:48). Tätä kohtaa edeltää Kristuksen kehotus ra-kastaa myös vihamiehiään kuten Taivaallinen Isämmekin ra-kastaa sekä hyviä että pahoja. Raamattu puhuu useissa muis-sakin kohdin täydellisyydestä, johon meidän tulisi pyrkiä. Hebr. 6:1 sanoo: ”Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon.” Tämä ei voi tarkoittaa sitä, että tulisi sivuuttaa Kristuksen opin alkeet, vaan sitä, että meidän tulee kiirehtiä eteenpäin Kristuksen tuntemisessa ja hänen käskyjensä pitämisessä. Olisiko meille annettu kehotusta olla täydellisiä, jos se ei kos-kaan olisi mahdollista? Ihmistä ei ole tarkoitettu ikuisesti epä-täydelliseksi olennoksi, vaan tulemaan yhtä täydelliseksi kuin Taivaallinen Isämme. Kuitenkaan monet eivät pysy siinä suunnassa, laissa, joka toisi tuon täydellisyyden. Paljon on jätetty omien valintojemme varaan, mutta kaikille täydellisyys

Viimeinen tuomio

145

on tarjolla. Täydellisyyteen ei voida pakottaa ketään. Jos niin tapahtuisi, ei lopputulos olisikaan täydellinen. Täydellisyyteen sisältyy vapaus, jota oikein käyttämällä voimme edistyä. Jos-sain kehityksemme vaiheessa meidän on välttämätöntä ottaa vastuu valinnoistamme. Tämäkin on eräs piirre entelekiasta, täydellisyyteen tähtäävästä luonnonlaista, jonka piiriin kuulu-vat myös henkiset toiminnot kehityksen korkeammilla as-teilla. Jos tulemme sellaisiksi kuin meidät on luotu tulemaan eli Ju-malan kuviksi ja kaltaisiksi, niin se merkitsee, että meillä tu-lee olemaan omia henkilapsia. Heille olemme Jumala samaan tapaan, kuin meillä nyt on taivaallinen Isämme. Sellainen edellyttää iankaikkista avioliittoa. Olemmeko siis taivaassa yhdessä puolisomme kanssa? Usein on vedottu tähän kohtaan Luuk. 20: 27 Jeesuksen luo tuli sitten muutamia saddukeuksia, niitä, jot-ka kieltävät ylösnousemuksen. He esittivät hänelle kysymyk-sen: 28 "Opettaja, Mooses on säätänyt näin: 'Jos miehen veli kuo-lee ja tältä jää vaimo mutta ei lasta, miehen tulee ottaa veljen-sä vaimo ja hankkia jälkeläinen veljelleen.' 29 Oli seitsemän veljestä. Vanhin heistä otti vaimon ja kuoli lapsettomana. 30 Silloin toinen otti hänet, 31 sitten kolmas, ja vuorollaan kaikki seitsemän. Kaikki he kuolivat jättämättä jälkeensä lapsia. 32 Lopuksi nainenkin kuoli. 33 Kenen vaimo tämä nainen on oleva ylösnousemuksessa? Hänhän on ollut kaikkien seitsemän vaimona." 34 Jeesus vastasi heille: "Tässä maailmassa otetaan vaimo ja mennään vaimoksi. 35 Mutta tulevassa maailmassa ne, jotka on katsottu ylösnou-

146

semuksen arvoisiksi, eivät enää mene naimisiin. 36 He eivät enää voi kuolla, sillä he ovat enkelien kaltaisia. He ovat Jumalan lapsia, ylösnousemuksesta osallisia. : Kohdassa 1. Kor. 11.11 taas sanotaan: 11 Herran edessä ei kuitenkaan ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista, Aikaisemmassa käännöksessä oli vielä selvemmin: 11 Herrassa ei kuitenkaan ole vaimoa ilman miestä eikä mies-tä ilman vaimoa. Luomiskertomuksessa on näin: 1. Moos. 1 26 Ja Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kal-taiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat". 27 Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvak-si hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.

Nämä kohdat osoittavat, että taivaassa voidaan olla avioparei-na, mutta on perusteltua ajatella, ettei siellä enää solmita avio-liittoa. Avioliitto kuten muutkin evankeliumin toimitukset on tehtävä ennen ylösnousemusta. Raamatussa sanotaan Matt. 16. 19 Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivais-sa." Jotkut ovat ajatelleet, että sitominen ja päästäminen tarkoittai-sivat valtuutta antaa syntejä anteeksi, mutta sitominen eli sine-töinti on pappeuden valtuudella maan päällä suoritettujen toi-mitusten saattaminen voimaan taivaassa. Sellaisen lupauksen

Viimeinen tuomio

147

Pietari sai Kristukselta. Jos pääsemme taivaassa sellaiseen olotilaan, että olemme siel-lä yhdessä aviopuolisomme kanssa, niin voimme saada omia henkilapsia. Silloin olemme Jumala omille henkilapsillemme ja olemme tulleet sellaisiksi kuin oma Jumalamme, taivaal-linen Isämme eli sellaisia, joiksi meidät on luotu tulemaan.